Disco Ensemblen neljäs pitkä soitto ”The Island Of Disco Ensemble” ilmestyi 26.5.2010 levykauppoihin. Levy äänitettiin loppuvuonna 2009 ja tuottajana hääri Lemonator yhtyeestäkin tunnettu Lasse Kurki. Mitä Daddy Cool ja Mies mustissa tuumaavat Disco Ensemblen uusimmasta? Kuuntele seuraavasta!
The Island of Disco Ensemble levyn kolmasraita White Flag For Peace oli bändin ensimmäinen singlelohkaisu.
Toisena singlenä Disco Ensemble julkaisi levyltä Protector -kappaleen.
Ray Charles Robinson näki päivänvalon syyskuun 23. päivä 1930 Albanyssa Georgiassa. Kuusivuotiaana glaukooman sokeuttamaa Charlesia voidaan pitää yhtenä soul-musiikin suurista kehittäjistä.
Ray Charles oli varsin monipuolinen soittaja, joka liikkui vaivatta ryhtm'n'bluesin, soulin ja gospelin havutuksilla. Toisinaan Ray ammensi myös jazzista sävyä musiikkiinsa.
Sokeuden lisäksi Charlesin elämässä oli rutkasti muitakin vaikeuksia, jotka vaikuttivat hänen persoonaansa. Charlesin veli hukkui Rayn ollessa pieni ja vanhemmat kuolivat, kun Ray oli varhaisteini. Lisäksi myöhemmällä iällä Charles oli pahasti huumeriippuvainen.
Joka tapauksessa muusikkona Ray oli huikea. Hän opiskeli sokeiden ja kuurojen koulussa musiikkia nuorena ennen kuin muutti Floridaan soittamaan. 1947 hän muutti Seattleen. 1951 Charles sai ensimmäisen top 10-hittinsä, kun Baby, Let Me Hold Your Hand nousi r'n'b-listalle.
50-luvun alussa Charles myös siirtyi Atlantic-levymerkille. Monet Charlesin biisit olivat isoja hittejä r'n'b-listoilla, mutta pop-listoille ovet eivät oikein auenneet.
Vuonna 1959 Charles teki ison läpimurtonsa hitillä What I'd Say. Samana vuonna julkaistiin myös Genius Of Ray Charles -levy. Tämän jälkeen hän siirtyi ABC-yhtiölle. Porkkanana levy-yhtiön vaihdolle oli se, että ABC:ssa Ray sai vapaammat kädet tehdä mitä halusi.
Atlanticille vielä levytetty Genius Of... on levy, jolla kuuluvat paljolti Charlesin jazz-vaikutteet. Kuusihenkisen bändin soittajat on koottu mm. Count Basien ja Duke Ellingtonin bändeissä soittaneista muusikoista. Levyn jälkimmäinen puolisko esittelee sitten Charlesin balladipuolta.
ABC:lla Charles osui nopeasti kultasuoneen. Georgia On My Mind, Hit The Road Jack ja Unchain My Heart olivat vain jäävuoren huippu Charlesin hittikavalkadissa.
Vuonna 1965 Ray pidätettiin kolmannen kerran huumeainerikoksen vuoksi. Tämän jälkeen Ray menikin vieroitukseen ja pääsi lopulta parinkymmenen vuoden narkkarikierteen jälkeen kuiville.
Sattumaa tai ei, Charles ei enää koskaan saavuttanut yhtä isoja hittejä kuin 60-luvun ensimmäisinä vuosina, vaikka teki elämänsä loppuun asti musiikkia ja keikkaili. Isot hitit ja rooli soulin kehityksessä kuitenkin sementoivat legendaarisen aseman. Rock'n'roll Hall of Fameen Charles liitettiin 1986.
Armoton häntäheikki (12 lasta yhdeksän eri naisen kanssa) kuoli kesäkuussa 2004.
Latinojazzin isoista nimistä isoin on lienee 1923 New Yorkissa syntynyt "mambon kuningas" Tito Puente. Ahkerana levyttäjänä, keikkailijana ja latinojazzin sanansaattajana Tito Puente nousi koko genren symboliksi.
1970-luvulla Carlos Santana teki hitin Titon kappaleesta Oye Como Va. Kappale ilmestyi Santanan megalevyllä Abraxas, mikä oli omiaan auttamaan Tito Puenten nousua laajan yleisön tietoisuuteen myös länsimaissa. Elämänsä viimeisten vuosien aikana hän myös vieraili Simpsoneissa.
Tito Puente oli kuitenkin paljon muutakin kuin vieraileva kasvo piirrossarjassa. Louis "Sabu" Martinezin tavoin Tito Puente ponnisti Spanish Harlemista musiikkimaailman tietoisuuteen. Alunperin hän aloitti 13-vuotiaana Ramon Oliveron big bändissä rumpalina. Nuorella iällä hän myös opiskeli Juilliardin musiikkikoulussa mm. säveltämistä ja pianon soittoa.
1947 Puente perusti fuusiojazzia ja latinorytmejä yhdistävän bändin Piccadilly Boys. 50-luvun taitteessa Puente nousi isoksi nimeksi.
Puenten isoin hittilevy Dance Mania ilmestyi vuonna 1958. Tuohon aikaan mambo ja latinorytmeihin pohjaava musiikki eli kultakauttaan aiemmin julkaistujen Perez Pradon levyjen ansiosta. Puente oli latino-piireissä jo tunnettu nimi, mutta Dance Mania nosti hänet crossover-hitiksi.
Dance Maniassa on rutkasti räjähtävyyttä ja tulisia rytmejä. Monet crossoveria yrittävät artistit laimensivat hiukan rytmikeitostaan isomman yleisön toivossa. Vaikka kappaleiden tempo ei yltänytkään aivan Puenten energisten livekeikkojen tasolle, Dance Manian soittotempot ovat kuitenkin verrattain nopeat, mikä oli omiaan innostamaan tanssikansaa.
Levy oli Puenten bändin solistille Santitod Colónille debyytti. Hänen vuoroin viettelevä ja vuoroin tulta ja tappuraa. Colón olikin yksi keskeisimmistä elementeistä levyllä.
Uransa myöhemmässä vaiheessa Puente laajensi musiikkiskaalaansa mambosta ja latinorytmeistä yhä pidemmälle. Puente flirttaili niin popin kuin bossa novankin kanssa. Hän oli myös yksi ensimmäisistä muusikoista, jotka yhdistelivät afro-kuubalaisia rytmejä latino-jazzin. Tästä sulatusuunista muodostui lopulta salsa. Puente itse ei kuitenkaan koskaan pitänyt nimityksestä.
Elämän loppupuolella Tito Puente alkoi kerätä tunnustusta myös erilaisten palkintojen muodossa. Puente ehti elämänsä aikana pokata mm. viisi Grammya, joista ensimmäinen tuli 1979, kun Puente oli jo pitkälti yli 50-vuotias.
Tito Puente kuoli toukokuussa 2000 77-vuotiaana. Hän oli saanut sydänkohtauksen, jonka seurauksena hänelle tehtiin leikkaus. Puente ei kuitenkaan kestänyt vaativaa leikkausta.
Louis Martinez, joka tuli tunnetuksi lempinimellä Sabu, syntyi 1930. Afro-kuubalaisen musiikin suuriin nimiin kuuluva mies tuli tunnetuksi ennen kaikkea innovatiivisena conga-muusikkona.
1940-luvulta lähtien hän soitti muun muassa sellaisten jazz-legendojen kuin Dizzy Gillespie, Horace Silver, Benny Goodman, Charlie Parker ja Art Blakey kanssa.
New Yorkin Spanish Harlemista kotoisin ollut Sabu Martinez hakkasi pikkupoikana peltikannuja 111:nnella kadulla ja jo 11-vuotiaana hän esiintyi 125:nnella kadulla useamman kerran viikossa.
Teini-ikäisenä hän soitti useissa latinobändeissä ennen kuin muutti vuonna 1944 Puerto Ricoon, jolloin musiikkiura myös hetkeksi tyssäsi.
Martinez kävi armeijan 17-vuotiaana, jonka jälkeen hän elvytti musiikkiuransa liittymällä mambomies Joe Locon bändiin. Locon bändissä soittaessaan Sabusta kiinnostuivat myös jazz-piirit.
Vuonna 1948 Martinez liittyi Dizzy Gillespien bändiin, kun bändin edellinen conga-soittaja Chano Pozo oli murhattu. Dizzy myös antoi Martinezille Sabu lempinimen intialaisen näyttelijän mukaan, jota Martinez Dizzyn mukaan muistutti.
Ensimmäinen Sabu-nimellä julkaistu levy Palo Congo oli tavallaan comeback. Nimittäin Martinez oli 50-luvun puolessa välissä jättänyt musiikkibisneksen taakseen perustaakseen strippiklubin Baltimoreen (kaikista maailman paikoista). Sabu myös oli ollut narkkari pidemmän aikaa ja yritti kovasti päästä tuohon aikaan kamasta irti.
Palo Congo esittelee laajalla skaalalla Sabun taidokkuutta ja energisyyttä. Cuban suuntaan kurkottavat rytmit ovat täynnä intohimoa. Levyltä myös kuuluu kaikuja espanjalaisesta ja afrikkalaisesta musiikkiperinteestä.
60-luvulla Sabu jatkoi esiintymistä eri bändeissä ja tapasi Agnetan, josta tuli hänen vaimonsa. 1967 he muuttivat asumaan Agnetan kotimaahan Ruotsiin. Siellä hän myös viihtyi elämänsä loppuun asti. Musiikki kuului Martinezin elämään hamaan loppuun asti. Sabu Martinez kuoli 1979 mahahaavaan.
Martinez ei ollut ensimmäinen, eikä viimeinen conga-virtuoosi. Hän saattoi kuitenkin olla alallaan paras. Hän myös sattui usein olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, mikä edisti uraa merkittävästi.
Palo Congon avausraita El Cumbanchero on myös jäänyt elämään. Alunperin Rafael Hernandezin kirjoittaman biisin luultavasti tunnistaa monista yhteyksistä, vaikka Sabu Martinezia ei koskaan olisi tietoisesti kuullutkaan.
Vuonna 1911 syntynyt italialais-amerikkalainen Lou Prima oli monipuolinen muusikko. Hän lauloi, soitti trumpettia ja kirjoitti biisejä. Hän myös näytteli jonkin verran.
Prima oli muotitietoinen muusikko. 20-luvulla hän soitti big bandissa New Orleans-jatsia. 30-luvulla hän kuitenkin vaihtoi tyylinsä swingiin, 40-luvulla hän siirtyi takaisin big band-musiikkiin, 50-luvulla hän soitti Las Vegasin yökerhoissa ja 60-luvulla kokeili siipiään jopa pop-rock-bändissä.
50-luvun alussa big bandien suosio oli laskussa, eikä Primalla mennyt taloudellisesti kovinkaan hyvin. Myös hänen järjestyksessä neljäs vaimonsa Keely Smith oli raskaana, joten rahalle oli käyttöä.
Prima tarttui puhelimeen ja soitti ystävälleen Bill Millerille, joka oli töissä Las Vegasissa Sahara-yökerhossa. Kyseisen yökerhon yleisön nihkeydestä Primaa varoitteli Cab Caloway, mutta koska Prima tarvitsi rahaa, suuntasi hän saksofonisti Sam Buteran ja muutaman muun muusikon kanssa Vegasiin. Bändi sai nimekseen The Witnesses.
Näistä Sahara-yökerhon 50-luvun fiiliksistä pääsee nauttimaan The Wildest!-albumilla. Levy nauhoitettiin keväällä 1956. Levy julkaistiin kuitenkin niukasti vuoden 1957 puolella.
Louis Priman kritisoijat ovat pitäneet miestä vain italialaisena Louis Armstrong -imitaationa. Priman ohjelmistoon kieltämättä kuului säännöllisesti Satchmon ohjelmistoa. Tälläkin levyllä kuullaan kolme Armstrongin tunnetuksi tekemää kappaletta. Medley kappaleista Basin Street Blues ja When It's Sleepy Time Down South sekä levyn päättäävä (I'll Be Happy When You're Dead) You Rascal You.
The Wildestilla tulee esiin Priman monipuolisuus. Myöskään Keely Smithin, Sam Buteran ja bändin osuutta levyllä ei sovi vähätellä.
Myöhemmässä uransa vaiheessa Prima erosi Smithistä, jonka kanssa oli saanut Grammyn 1959.
1967 Priman tunnistettava ääni toi hänelle ääniroolin Walt Disneyn Viidakkokirjassa. Prima antoi äänensä Kuningas Louielle.
70-luvulla Priman terveys alkoi pettää ja esiintymiset jäivät vähemmälle. Hän kuoli 1978.
Priman vaikutus yli genrerajojen on ollut merkittävä. Hänen tyylistään vaikutteita ovat saaneet lukuisat muusikot ja hänen tekemiään tai tunnetuksi tekemiään kappaleita on versioitu runsaasti.
1988 Brian Setzer coveroi Wildestillakin kuultavan Jump, Jive An' Wail hyvällä menestyksellä. Vielä isompi hitti tuli David Lee Rothin Just A Gigolo-versioinnista. Priman ja Keely Smithin on sanottu myös antaneen toimintamallin Sonny&Cherille.
Zoomin kesän iltapäivät (that's us) käyvät taajuudella 93,4 läpi joka arkipäivä yhden klassikkolevyn. Levy soi kello 15-16. Aloitamme vuodesta 1955 ja päädymme vuoteen 2010. Ensimmäisenä klassikkovalintana kuultiin 24. toukokuuta Frank Sinatran In The Wee Small Hours.
-------------------------- 1950-luvun alussa Sinatra oli rappiolla. Aiempien vuosikymmenten menestys näytti olevan taaksejäänyttä. Keikkoja ei juuri ollut, eikä levytyssopimuksesta tietoakaan. Ura tuntui, jos ei olevan umpikujassa, niin ainakin junnaavan paikallaan.
Sinatran pelastajaksi ilmaantui Alan Livingston. Capitol recordsin a&r-puolen varatoimitusjohtaja tarjosi maaliskuussa 1953 Franky-boylle seitsemän vuoden diiliä. Livingston oli jossain määrin Sinatra-fani, eikä kuunnellut kollegoiden varoitteluja entisestä starasta.
Jo ensimmäiset Capitol-levytykset olivat jonkunmoisia hittejä. From Here To Eternity voitti Oscarin. Myös Songs for Young Lovers ja Swing Easy -levyt saivat innostuneen vastaanoton. Sinatran ja nuoren arreista vastanneen Nelson Riddlen yhteistyö loksahti lopullisesti kuitenkin kohdilleen vuoden 1955 levyllä In The Wee Small Hours, joka on Zoomin kesän ensimmäinen klassikko.
In The Wee Small Hours on konseptialbumi. Se ilmestyi pian Sinatran ja Ava Gardnerin suhteen päätyttyä. Se onkin nostettu yhdeksi kaikkien aikojen erolevyistä.
Alunperin levy ilmestyi 12-tuumaisen lp:n lisäksi 10-tuumaisena tupla-albumina, joka oli harvinainen julkaisumuoto. Sillä alleviivattiin konseptin eri puolia.
Sinatran balladivaihde on tällä levyllä suurimmillaan. Mahtipontisuus ja swingi loistavat kuitenkin poissaolollaan. Franky on yksin siellä savuisen kapakan nurkassa muistelemassa Avaa. Eron hetkellä kovimmatkin jätkät ilmeisesti ovat hyvin yksin. In the Wee Small Hours on melankolinen ja surullinen levy.
Nimiraitaa ovat coveroineet muun muassa Carly Simon, Jamie Cullum, Art Blakey ja Count Basie.
Tom Waits on sanonut, että In The Wee Small Hours on yksi hänen suosikkilevyistään ja oli varsinkin Waitsin alkupään tuotantoon isona vaikuttajana. Varsinkin Waitsin 1974 julkaistu kakkosalbumi The Heart of Saturday Night onkin kannestaan lähtien paljon velkaa In The Wee Small Hoursille.
Musiikkimaailma koki tänään 16.5.2010 todella suuren menetyksen, Ronnie James Dio menehtyi 67 vuotiaana syöpään.
Dio oli metallimusiikin pitkäaikaisimpia laulajia, mittava ura ulottui neljälle vuosikymmenelle. 1960-luvulla uransa aloittanut Dio perusti aluksi Elf-nimisen yhtyeen, mutta liittyi 1970-luvulla kitaristi Ritchie Blackmoren johtamaan Rainbow-yhtyeeseen. Vuonna 1980 Dio korvasi Ozzy Osbournen Black Sabbathissa. Dion sooloura kesti 1983-2006, jonka jälkeen hän kokosi Black Sabbath porukan yhteen kiertäen Heaven & Hell nimellä.
Olin etuoikeutettu nähdessäni Dion kolme kertaa lavalla ja kerran Turun laivaterminaalissa. Lavalla hän oli aina viimeiseen asti ammattilainen ja lavan ulkopuolella todellinen herrasmies. Ronnie James Dio oli yksi niistä todellisista rockmuusikoista, jota tulemme jälkeenpäin kaipaamaan. R.I.P. RONNIE…
Se on nyt, ainakin väliaikaisesti. Kesä nimittäin. Jopa siinä määrin, että ensimmäiset ovat jo ehtineet valittaa kuumuudesta ja toivoa pikaisesti saapuvaa talvea. Itse en kuulu heihin.
Ei ollut kuitenkaan tarkoitus kirjoittaa sen enempää Lovin' Spoonfulista, Dannysta, elohopean olemuksesta kuin omista (fantastisista) kesäsuunnitelmistanikaan. Eniten tämä osuu kuitenkin liittyy viimeksi mainittuun.
Tämänkin bloggarin tietoisuuteen on nimittäin ehtinyt tämän vuoden Urbaanin kesälomanohjelmisto. Viime vuoden tapaan myös tämän vuoden ohjelmisto herättää tyytyväistä hyrinää. Kirjakahvilan piha täyttyy kaikenmoista Urbaani kesäloma on paitsi tapahtumapaikaltaan ja yleiseltä fiilikseltään toimiva konsepti, osoittaa myös, ettei hyviin bileisiin välttämättä tarvita ihan loputtomasti rahaa.
Näillä festivaaleilla myös monipuolisuus kukkii. Kokonaisuudessaan ohjelmaan pääsee tutustumaan täällä. Toimitus suosittelee jyrkästi osallistumaan kekkereihin.
P.S. 16. toukokuuta jää elämään surun päivänä musiikkimaailmassa, sillä Ronnie James Dio on poistunut lopullisesti stagelta. R.I.P.
Allekirjoittanut on ilolla tervehtinyt Turun Hämeenkadun varressa sijaitsevan legendaarisen Kårenin asteittaista henkiinheräämistä. Keikkamestoja ei koskaan ole liikaa. Varsinkin kun legendaarisia ja osin myyttisiäkin mittasuhteita saaneita paikkoja lakaistaan historian kirjojen sivuille, on ilahduttavaa, että jotkut vanhat paikat säilyvät enemmän tai vähemmän aktiivisina. Kårenillakin on usean vuosikymmenen historia takanaan (ja valtakunnan kylmin takahuone). Kyseessähän on yksi kaupungin vanhimmista yhä toimivista keikkapaikoista.
Bluesiin keskittyminen on hieman riskialtista nykyaikana. Kårenille olisi maaliskuisena iltana mahtunut enemmänkin väkeä, mutta kyseessä oli ensimmäinen ison profiilin blues-ilta. Viimeisen päälle nimekkäät esiintyjät ja varsin inhimilliset lippujen hinnat toivottavasti saavat turkulaisen blues-kansan kaivautumaan jalkeille koloistaan.
Wentus Blues Band on vasta vajaan 25 vuotta vanha kokoonpano. Kilometrejä on keikkabussin mittariin ehtinyt siinäkin ajassa kertyä aika monta. Soittajat ovat ehdotonta eliittiä ja sadat ja tuhannet keikat ovat hioneet ilmaisun kohdilleen. Eipä orkesterilla hirveästi väliä ollut, mitä soittaa. Kaikki kuulosti tasaisen hyvältä.
Honey B T-Bones lämmitteli myös mainiosti. Kuloniemi-Puurtinen pariskunnan bändiä on mahdollisuus nähdä Varsinaisessa Suomessa piakkoin uudelleenkin. Orkesteri poikkeaa seuraavan kerran Turussa, tarkemmin Gracelandissa, jo 26. toukokuuta.
