RSD 2012 oli ja meni - Mitä jäi käteen?

Tämän vuotinen Record Store Day tarjosi jälleen keräilijöille mielenkiintoisia herkkuja. Rock Cityn Isukki ja Ukkomies etukäteen latasivat odotuksensa Folk-Punkin pioneereihin ja Ukkomies myös Pomon RSD-julkaisuun. Nyt kun huumasta on toivuttu ja pankkitili on tyhjennetty, on aika pohtia minkälainen tapahtuma vuoden 2012 Record Store Day oli ja mitä jäi käteen.

Isukki: Jos käydään ihan levy levyltä läpi nämä mitä tassuista löytyy?

Ukkomies: Uusiin upeisiin tiloihin avatun Turun 8Raidan RSD-valikoimasta napsahti laukkuun Horrible Crowesin I Witnessed a Crime -seiska sekä Jaakko&Jay-duon seiska sekä tuo yllä mainittu Bruce. Paljon muutakin olisi ollut tarjolla, mutta enempään ei rahat juuri nyt antaneet myöden. Levyalttarilla uhrattujen joukkoon kuului muun muassa Clashin London Calling -seiska, joka toivottavasti kuitenkin löysi hyvään kotiin. Lisäksi pieni pettymys oli, että Dave Hausen seiska ei ollut päätynyt pohjoiseen maahamme asti.

U: No niin. Ensimmäisenä siis Horrible Crowesin seiska, jolta löytyy Elsie-levylläkin julkaistut I Witnessed a Crime ja Blood Loss. Mikä fiilis seiskasta?

I: Tässä kohtaa varmaan todettava olevansa yllättänyt, kun tätä seiskaa emme alun perin odottaneet. I Witnessed a Crime ei koskaan ole kuulunut mun suosikkibiiseihin Kurjilta Variksilta. Ei mitään mullistavaa mutta kivaltahan tämä näyttää hyllyssä vai mitä?

U: Totta joo, mutta kokonaisuutena oli pieni pettymys, että tämä valikoitui RSD-julkaisuksi. Tavallaan olisi toivonut, että seiskalle olisi päätynyt julkaisemattomia biisejä tai muita harvinaisuuksia.

I: "Kurjiltahan" tuli toinenkin RSD-julkaisu, mutta valitettavasti kyseistä seiskaa ei Turkuun eksynyt. Siinä olisi ainakin ollut tarjolla liveä. Brian Fallon on aiemmin keskittynyt tarjoamaan faneille eksklusiivista materiaalia seiskoissa ja siksi tämä julkaisu jää ornamentiksi.

U: Toisena poimintana sitten aina varman suosikkiduo Jaakko&Jayn komealla kannella varustettu seiska. Herättikö tuntemuksia Isukissa?

I: Ei tästä voi kuin tykätä. Seiskaan on rypistetty kuusi kappaletta äärimmäisen tiukkaa folk-punk tykitystä. Tässähän odotusarvo vain nousee tulevaa levyä kohtaan. Vai miten Ukkomies asian näki käytettyään levyä soittimessa?

U: Kyllähän runsaaseen 12 minuuttiin oli taas puristettu aika lailla kaikkein olennaisin. Jotenkin tämä kaksikko on aina ollut parhaimmillaan tällaisissa hikisissä ja lyhyissä rypistyksissä, kun ei tarvitse yrittää tehdä tasapainoista levykokonaisuutta.

U: Rocky Ground on Springsteenin Record Store Day -julkaisuista tylsimpiä, koska tällä kertaa varsinaista harvinaisuus-kamaa ei mahtunut mukaan. Seiskan A-puolella on Wrecking Ball -levyn hyviin biiseihin lukeutuva Rocky Ground. B-puolella on loppuvuodesta 2010 Asbury Parkissa pidetyltä Carousel-minikeikalta faniklassikko The Promise. B-puolen suurin arvo on siinä, ettei kyseisen keikan matskua ole aiemmin ollut saatavilla virallisesti audiona. Triviatietona mainittakoon, että tuo joulukuussa 2010 ollut keikka oli viimeinen E Street Band -keikka, jolla lavalla oli myös Clarence Clemons. Alla on tarjolla Rocky Ground -seiskan b-puolelle päätynyt veto Promisesta.



I: Record Store Day on nyt tältä vuodelta ohi, miten näet tämän vuoden tarjonnan?

U: Tarjontaahan listoilla oli kyllä yllin kyllin. Ainakin toistaiseksi päivä on vuosi vuodelta paisunut, mikä on kiva asia. Kuitenkin peräänkuuluttaisin edelleen enemmän sitä eksklusiivista materiaalia julkaisuissa.

Miksi Bruce on huono(mpi kuin ennen)?

Oho, se elää sittenkin.

Työn, levon ja muiden sairauksien vuoksi blogi on vaipunut koomaan, mutta kevätaurinko tuntuu virkistävän blogia. Ei luvata muuta kuin pitää blogi hengissä. Kirjoitellaan tänne, mitä muualle ei tule kirjoitettua. Blogin lopullinen tulevaisuus (sitä tulee varmasti jossain muodossa) on edelleen hieman harkinnassa.

Asiaan...

----------------

Pari viikkoa sitten kuulin viattoman kysymyksen: "mitä ihan oikeasti olet mieltä siitä"?
Kysymys koski Bruce Springsteenin Wrecking Ballia. Rehellisen mielipiteeni kirjoitinkin jo maaliskuun Sueen (löytyy täältä, sivulta 42), mutta tuo esitetty kysymys käynnisti erään pohdinnan, joka ei ehtinyt painettuun lehteen.

Wrecking Ball on todennäköisesti parasta Brucea neljännesvuosisataan (pois lukien muutama yksittäinen biisi sekä huikea Seeger Sessions -levy). Kokonaisuutena Wrecking Ball on parasta pitkään pitkään aikaan. Rising oli suht lähellä, mutta siinä oli enemmän kuivia oksia kuin Wrecking Ballissa.

Silti yksikään Wrecking Ballin biisi ei tule yltämään sille häilyvälle Bruce noin top 50 -listalleni, vaikka sillä on useita kelpo biisejä, jotka tulevat varsinkin livenä soimaan komeasti.
Syy sille, ja itse asiassa myös sille miksi Brucen levyt ovat nykyään huonompia kuin ennen, kulminoituu yhteen levyn avainraidoista. Jack of All Trades on We Take Care of Our Ownin ohella sanomaltaan levyn kliimakseja.

Wrecking Ballilla puhutaan (jälleen kerran) amerikkalaisen unelman särkymisestä ja unelman kääntöpuolesta, joka on totta yhä useammalle amerikkalaiselle. Tämä on teema, joka on seurannut Springsteenin uran punaisena lankana 70-luvulta lähtien.

1970-luvulla Bruce kirjoitti:

I lost my money and I lost my wife
Them things don't seem to matter much to me now
(Darkness on the Edge of Town)

1980-luvulla Bruce kirjoitti:

I got a job and tried to put my money away
But I got debts that no honest man can pay
(Atlantic City)


1990-luvulla Bruce kirjoitti:

I come home from 'Nam worked my way to scarfer
A job that'd suit the devil as wellI come home from 'Nam worked my way to scarfer
A job that'd suit the devil as well
(Youngstown)

Vielä 2000-luvullakin Bruce on kirjoittanut:

Morning is morning, the evening falls I have
Too much room in my bed, too many phone calls
(You're Missing)

Wrecking Ballilla Bruce kirjoittaa:

The banker man grows fat, working man grows thin
It’s all happened before and it’ll happen again
(Jack of All Trades)

Siinä missä Brucen biisien kova ydin, ja se mikä hänestä on tehnyt Pomon, on hänen taitonsa kirjoittaa vahvoista ihmiskohtaloista samaistuttavia tarinoita, joissa yksityisestä kokemuksesta kasvaa yhteisöllisiä kokemuksia.

Nykyään Bruce kirjoittaa yhteisöllisistä kokemuksista, joista kuulijan pitäisi löytää samaistumispintaa, vaikka yksilölliset tarinat ovatkin poissa.

Kun ennen Bruce kuvatessaan kansakunnan ahdinkoa kirjoitti tarinan työttömästä työläisestä, jolla oli avioero ja työttömyys risteinään, nykyään hän kirjoittaa kasvottomasta kansakunnasta, joka voi kollektiivisesti pahoin. Valitettavasti sellaiset tarinat eivät tule iholle.

Brucea on joskus kutsuttu Amerikan ääneksi, koska hän kirjoittaa tavallisista ihmisistä. Nyt hänestä on tullut todella on tullut se Amerikan ääni ja samalla hän on hukannut biisinkirjoittamisensa kovimman ytimen.

P.S. Tämä vuodatus ei poista sitä tosiseikkaa, että Wrecking Ball on kelpo levy ja Bruce edelleen maailman ylivertaisin live-esiintyjä. Sehän tässä huolestuttaakin, että 62-vuotiaalle miehelle ei sillä saralla ole varteenotettavaa haastajaa edes näköpiirissä. Frankfurtin keikkaan ei ole kuin pari kuukautta.

Ihmiskoe

Tehdäänpä pieni ihmiskoe. Seuraavaksi eräs intohimoisesti Bruce Springsteeniin suhtautuva henkilö (that's me) laittaa Springsteenin tulevan levyn ensimmäisen singlen soimaan (ilmestyi tänään). Kuuntelen singlen viisi kertaa ja kirjaan alle tuntemukseni.

Here we go:

1. kuuntelukerta:

Ei kuulosta pahalta. Vähän on tuotannossakin enemmän ilmaa kuin Brendan O'Brienin aikana. Parinkymmenen sekunnin jälkeen alkaa tulla tuttuja Bruce-elementtejä mukaan. Runsaan minuutin jälkeen alkaa hymyilyttää. Kohta pääsee keikoille, JEE. Ai niin, tätä biisiä piti kuunnella. Kivasti se rullaa. Aika tukkoon tää on näköjään silti tuotettu. Mistähän muusta tässä lauletaan kuin We take care of our own...

2. kuuntelukerta:

Tää alku toimii oikeasti... Missä kohtaa mennään tukkoon? Eka säkeistö toimii ihan kivasti. From Chicago...-kohdassa näköjään, tässä on turhan paljon soittimia. Soundaa muuten varmaan aika komealta livenä, ja kun stadionillinen ihmisiä hoilaa We take care of our own...kukakohan tässä on paukuttamassa rumpuja...

3. kuuntelukerta:

Nyt kuuntelen niitä sanoja pelkästään. Okei, ei tässä nyt missään Thunder Road-kategoriassa painita, eipä Brucen sanoitukset viime vuosina kyllä ole yleisesti olleetkaan samaa tasoa tai samanlaisia kuin 70-luvulla. Ihan luontevaa jatkumoa nämä ovat 2000-luvun lyriikoille. Vähän mitään sanomaton olo näistä jää.

4. kuuntelukerta:

Paljon soundimaailmassa on kyllä tuttua, niin hyvässä kuin pahassakin. Koskettimet yms. ovat tuttua Brucea jostain kaukaa. Viulut ja yleinen soundimaailma Risingin jälkeistä Brucea. Clarencen mentävä aukko tässä on (torvisektio keikoille!). Voi kun tulisi se huhuttu torvisektio. We need more soul!

5. kuuntelukerta:

Ei tämä nyt huono ole. Edelleen rullaa ihan kivasti, mutta ei tämä nyt mikään klassikkokaan ole. Toivottavasti levyltä löytyy parempiakin biisejä. Toivottavasti tämä ei myöskään ole levyn ns. avainraita, jota pitää veivata väkisin joka keikalla (pahoin pelkään, että täytyy veivata). No jos se tarkoittaa Risingin tiputtamista joka keikan setistä, niin otetaan se vastaan. Sitä paitsi saksofoni/torvisektio saattaisi tässä(kin) tapauksessa pelastaa paljon.

Lopputulos:

Ihan ok biisi, mutta ei todellakaan mitään elämää suurempaa. Tämän perusteella veikkaan, että uudelta levyltä tulee löytymään taas pari rallia, jotka ovat hyviä ja, joita kuuntelee mielellään, mutta loppulevy jää pölyttymään hyllyyn (vrt. Magic). Siinä mielessä jatkaa parin viime levyn perinnettä, jossa levyn julkaisu on lähinnä syy lähteä keikoille.

P.S.

Huhuilevat tätä levyn kanneksi. Toivottavasti nyt ei kuitenkaan tai sitten tarvitsee äkkiä hakea jotain kansitaiteen tekijän duunia...

IT'S BOSSTIME

Kuten aiemmin tuli kerrottuakin, esiintyy Bruce Springsteen& The E Street Band ensi heinkuussa Helsingin Olympiastadionilla. Keikkapäiväksi on varmistunut 31. heinäkuuta. Liput tulevat myyntiin ensi viikon keskiviikkona, 25. tammikuuta.

Alla kokonaisuudessaan Live Nationilta paukahtanut tiedote:

Nyt se on totta:
BRUCE SPRINGSTEEN & THE E STREET BAND OLYMPIASTADIONILLE

Loppuvuodesta Bruce Springsteenin suomalaisfanien keskuudesta kuului äänekäs kohahdus, kun Pomon kesän Euroopan-kiertuepäivämääristä ei löytynytkään Suomea. Tänään Live Nation voi fanien iloksi ilmoittaa, että Bruce Springsteen ja hänen E Street Bandinsa nähdään kuin nähdäänkin kesällä Suomessa! Amerikkalaisrockin kivijalka esiintyy Olympiastadionilla Helsingissä tiistaina 31. heinäkuuta. Konsertin lipunmyynti käynnistyy Lippupalvelussa ja Tiketissä keskiviikkona 25. tammikuuta.

Live-esiintyjänä Bruce Springsteen on vertaansa vailla, sen tietävät fanit myös Suomessa. Hänen keikkansa venyvät usein yli kolmituntisiksi rock-spektaakkeleiksi, joilla fanit saavat kuulla sydämensä kyllyydestä hittejä ja harvinaisuuksia, hauskoja covereita ja yleisön huudatuksia. Edellisen kerran timanttisena esiintyjänä tunnettu ”Pomo” nähtiin Suomessa kesäkuussa 2009, kun mies esiintyi yhtyeineen Tampereen Ratinan stadionilla. Sitä ennen Bruce Springsteen on konsertoinut Suomessa kesällä 2008 ja 2003, jolloin mies nähtiin loppuunmyydyllä Olympiastadionilla peräti kahtena iltana peräkkäin.

Viime ajat Springsteen on viettänyt aikaa studiossa työstäen uutta albumiaan, jonka julkaisua on kaavailtu keväälle. Edellisestä albumista ”Working On A Dream” (2009) on vierähtänytkin jo muutama vuosi.

Springsteen on ehdottomasti yksi aikamme vaikutusvaltaisimpia lauluntekijöitä. Hänen tunnetuimmat biisinsä, kuten ”Born In The U.S.A.”, “Born To Run”, “Hungry Heart”, “Dancing In The Dark”, ”Streets Of Philadelphia” ja “The Rising”, ovat rockin kulmakiviä, jotka kaikki tunnistavat. Springsteen on saanut useita palkintoja musiikistaan, esimerkiksi 20 Grammya, kaksi Golden Globea ja Oscarin. Albumeja Springsteen on myynyt maailmanlaajuisesti yli 120 miljoonaa.

KONSERTTI:
Bruce Springsteen and The E Street Band
Ti 31.7.2012 Helsinki, Olympiastadion
Portit auki klo 17, showtime n. klo 19.30

LIPUT:
Myyntiin ke 25.1.2012 klo 9
79 / 69 euroa + mahd. toimituskulut Lippupalvelun myyntipisteistä, puhelinpalvelusta 0600-10-800 (1,96 euroa/min + pvm) ja 0600-10-020 (6,79 euroa/puhelu + pvm) ja netistä http://www.lippupalvelu.fi sekä Tiketin myyntipisteistä, puhelinpalvelusta 0600-1-1616 (1,69 euroa/min+pvm) sekä netistä http://www.tiketti.fi
Ostorajoitus: max. 8 lippua / ostaja


Keikka siis todellakin päättää Euroopan kiertueen ja (jälleen kerran) se voi olla viimeinen tilaisuus nähdä maailman kovin livebändi Suomessa. Jos väität bändin x olevan parasta livenä, kysyn oletko nähnyt Brucen. Vasta kun olet nähnyt Brucen, voin keskustella siitä, onko joku toinen bändi parempi livenä. Tai sitten voi lähteä vaan selvittämään, että miksi allekirjoittanut on juossut vuodesta toiseen ympäri maailmaa bändin perässä. No, muun muassa tällaisten hetkien takia.

Newsflash: Springsteen sittenkin Suomeen

Bruce Springsteenin Suomen keikka ensi kesänä näyttää sittenkin toteutuvan. Virallista keikkapäivää ei ole vielä julkistettu, mutta Brucen keikkoja järjestävä Livenation on varannut Helsingin Olympiastadionin käyttöönsä 25.7.-5.8.2012. Eli lipunmyynnin ripeydestä riippuen mies voisi soittaa Helsingissä kaksikin keikkaa. Toteutuessaan Springsteenin Helsingin keikat päättäisivät samalla kiertueen Euroopan osuuden. Toistaiseksi virallistetuista keikoista viimeiset ovat Göteborgin Ullevilla 27.-28.7.

Neljä kertaa Suomessa esiintynyt Springsteen nähtiin edellisen kerran maassamme Tampereella kesäkuussa 2009.

Springsteen ja The E Street Band kiertävät Eurooppaa ensi kesänä toukokuun puolesta välistä alkaen. Mieheltä on myös tulossa uusi levy alkuvuodesta.

62-vuotiaan Brucen vetovoima on vielä kohdillaan. Liput ympäri Eurooppaa ovat viety käsistä ja stadionit myyty loppuun jopa tunneissa, vaikka miehen tulevan levyn sisällöstä on tiedossa vain Brucen sanat: "Something totally different" ja "best thing I've done in years". Myöskään E Street Bandin kokoonpanosta ei ole tiedotettu mitään. Faneja ympäri maailmaa kiinnostaa, miten Bruce ratkaisee viime kesäkuussa kuolleen saksofonisti Clarence Clemonsin jättämän aukon bändissä. "Big Man" oli bändin henkinen selkäranka ja 40 vuoden ystävyyden jälkeen kukaan ei pysty täyttämään Clemonsin saappaita.

------------------------------------------

Osapuilleen tällaisen tiedotteen minä kirjoittaisin. Saas nähdä millainen sieltä tulee. Tarinat sisäpiiristä kun kertovat, että viime viikon lopulla olisi varmistunut, että stadikka on varattu nimenomaan Pomoa varten.

Tässä on erinomainen vaihtoehto pukinkonttiin. Ja muusikot huom! Jos ei ole Bruce vielä katsastettu, nyt alkaa olla viimeisiä hetkiä. Edellisellä kiertueella Bruce on ollut paremmassa iskussa kuin koskaan. Ja kuten Anssi Kela kesän 2009 keikan jälkeen kirjoitti:

"Bruce Springsteen on maailman paras live-esiintyjä. Tämä ei mielestäni ole edes makuasia, se on kiistaton fakta. Kukaan muu maailmantähti ei laita esiintyessään itseään samalla tavoin likoon...Mielestäni valtiovallan pitäisi joka tapauksessa säätää sellainen laki ja asetus, joka määräisi jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle Bruce Springsteenin konsertin pakolliseksi – vasta sen jälkeen myönnettäisiin ns. poppiluvat."

Eipä tuohon oikein lisättävää ole. Anssin valistuneeneen keikkaraportin löytää kokonaisuudessaan täältä.

Sopii tulla Olympiastadionille ihmettelemään, miksi minäkin sen Brucen perässä olen ravannut 26 kertaa. Ja ensi kesänä keikkojen yhteismäärään tulee taas muutama lisää.

Torstaiduo: The River

PJ Harvey julkaisi The River -nimisen pianoballadin vuoden 1998 Is This Desire? -levyllä. Harveyn neljäs levy oli varsin yllättävä kauttaaltaan. Se syntyi olosuhteissa, joissa Harvey tietoisesti piti itsensä musiikkitrendeistä erillään ja teki musiikkia kaikessa hiljaisuudessa.

Is This Desire? onkin varsin rankka ja raskassoutuinen levy, jonka musiikki ei päästä kuuntelijaa helpolla. Sanoihin on ladattu paljon merkityksiä. River peilaa tässä mielessä hyvin koko levyä.

Bruce Springsteenin River on itselleni varsin merkityksellinen levy ja biisi. Lokakuussa 1980 ilmestynyt levy, kun vain muutaman päivän allekirjoittanutta nuorempi. Sitä sain kuulemma kuunnella useampaan kertaan jo muutaman viikon ikäisenä. Ehkä siis Bruce-faniuteeni on melko loogiset syyt.

Riveristä tuli myös yksi Brucen suurimmista hiteistä, mikä ei oikeastaan ole ihme. Biisiä on analysoitu paljon huomattavasti minua fiksumpien tahojen toimesta. Riverissä tiivistyy oivasti yleisemminkin yksi Brucen suosion suurimmista syistä. River on biisi, johon kenen tahansa on varsin helppo samaistua ainakin länsimaissa.

Vaikka ei olisikaan koskaan ajanut Maryn kanssa joelle veljeltä lainatulla autolla, Bruce laulaa kuulijalle tutuista asioista. Biisiin on kirjoitettu hämmästyttävällä tarkkuudella ihmisenä olemisen peruskysymyksiä: toiveita, unelmia ja pelkoja. Noihin perustunteisiin kuka tahansa voi samaistua riippumatta siitä millaista elämää elää.

Springsteen on aina ollut tarkkanäköinen ihmisyyden kuvaaja. Riverin kaltaiseen alastomuuteen hänkin on kuitenkin kyennyt vain harvoin. Lähelle samaa yltää Thunder Road.

Riverin kolmannesta säkeistöstä löytyy yksi rocklyriikan hienoimmista pätkistä. Se kyseenalaistaa kaiken oman kirjoittamisen tarpeellisuuden. Se on elämäni suurin pelko.

Now those memories come back to haunt me/they haunt me like a curse/is a dream a lie if it don't come true/or is it something worse.

P.S. The River -nimisen kappaleen ovat tehneet myös mm. Garth Brooks ja pop-punk-bändi Good Charlotte.

Torstaiduo: Long Walk Home

Neil Youngin kotimatka julkaistiin vuonna 1987 Crazy Horsen livelevyllä Life. Levy oli ensimmäinen Youngin Crazy Horse -levy kuuteen vuoteen ja viimeinen levy, jonka hän teki Geffen-yhtiölle.

Long Walk Homessa on vahva poliittinen leima. Biisi symppaa ampumistehosteineen kaukana merten takana olevaa armeijaa. Teema on aikaa kestävä, mutta tuohon aikaan maailmanpoliisi USA heilui mm. Beirutissa varsin aktiivisesti.

Young soitti biisiä myös Living with War-levyn jälkeisellä Freedom of Speech -rundilla, kun Irakissa sota kävi kuumimmillaan.



Bruce Springsteen julkaisi Long Walk Homen Magic-levyllä 2007. Ensimmäistä kertaa Bruce oli esittänyt biisin vuonna 2006 Lontoossa Seeger Sessions-kiertueella. Alkujaan biisi oli pidempi ja runsaammilla sanoituksilla varustettu. Levytetty versio oli julkaisuvuotenaan Rolling Stonen mielestä vuoden kahdeksanneksi paras laulu.

Springsteenin Long Walk Home heijastelee niitä tuntemuksia, joita George W. Bushin hallinto sai aikaan. Springsteenin mukaan laulu kertoo siitä kuinka vanha elinympäristö on muuttunut sellaiseksi, jota ei enää tunnista.

Video on kuvattu Springsteenin nuoruudenmaisemissa Freeholdissa ja Asbury Parkin ränsistyneissä maisemissa. Brucehan ei yleisesti ole ollut musiikkivideoiden suunnaton ystävä, koska hänen mukaansa valmiin tarinan päälle on vaikea tehdä toista tarinaa kuvin.

30 Day Song Challenge: Day 23

day 23 - a song that you want to play at your wedding

Ne häät kyllä menivät jo, mutta olihan minulla yksi erityistoive erittäin asiansa osaavalle hääbändille. Toive myös toteutui. Jaa, miksikö tämä biisi. Sen aikana tuli kosittua ja paikka oli Tukholmassa 10.12.2007 vaimoni ensimmäisellä E Street Band -keikalla.

Tosin sillä keikalla ei ollut Brian messissä, eikä ollut häissäkään. Ehkä sitten kymmenenvuotis hääpäivänä.

No Surrender - Bruce Springsteen

30 Day Song Challenge: Day 19

day 19 - a song from your favorite album

Tämä oli helppo. Maailman paras levy on Born To Run ja sen avausraita on tällainen pieni sävelmä.

Thunder Road - Bruce Springsteen

Torstaiduo: Code Of The Road

Jos Nils Lofgrenin nimi on tuttu (muualtakin kuin tästä blogista), se on sitä varmaankin sivulauseesta, jonka päälauseessa puhutaan Neil Youngista tai Bruce Springsteenistä. Lofgren on kuitenkin tehnyt omillaan pitkän ja vivahteikkaan soolouran, jolle mahtuu parikymmentä levyä. Code Of The Road 1977 julkaistun I Came To Dancen raitoja. Kyseinen musiikkikirjoituksen kaanonista unohtunut levy oli Lofgrenin kolmas soololevy, jolta hieman laajempaan tietoisuuteen ovat nousseet juuri Code Of The Road sekä nimiraita.

Levyn päättää muuten biisi Happy, joka on cover Rollareiden biisistä. Kyseisestä raidasta on myös Southside Johnny levyttänyt näkemyksensä. Lofgrenille Rollareiden levyttäminen oli oletettavasti iso juttu. Miehen suuri idolihan kitaristina on Keith Richards. Lofgrenin ensimmäiseltä soololevyltä jopa löytyy biisi Keith Don't Go (Ode To Glimmer Twin), joka on siis nimensä mukaisesti omistettu Jaggerille ja Richardsille.



Kanadalaistrio Danko Jonesin Code of The Road avasi pelin vuoden 2008 Never Loud Enough -levyllä. 2008 julkaistu levy oli jatkoa bändin menestyslevylle Sleep Is The Enemy (2006). Kolmen minuutin rypistys toimii kivasti, mutta on sekä hyvässä että huonossa tyypillinen Danko Jones -biisi. Yksinkertainen ja nopea ralli toimii, jos bändin tuotanto ylipäätään putoaa. Usein se on ainakin täällä päässä fiilis-sidonnaista.

30 Day Song Challenge: Day 11

day 11 - a song from your favorite band

Biisi vuosimallia 2007. 2008 kiertueella pitkin Eurooppaa Brucen perässä kiertäessä tämän kuuli joka ilta. Siitä tuli osa sen kesän soundtrackia.

Long Walk Home - Bruce Springsteen

30 day song challenge: Day 1

Olen törmännyt tähän haasteeseen viime aikoina useassa yhteydessä (blogeissa, Facebookissa jne.) ja, kuten on joskus tullut mainittuakin, meikä diggaa listojen tekemisestä, vaikka niitä ei pidäkään ottaa kuoleman vakavasti. Pakkohan tähän oli siis viimein itsekin tarttua.

Ideana on siis paljastaa kuukauden ajan biisejä ennaltamäärättyjen speksien mukaan. Tästä se lähtee, katsotaan mihin päädytään.

day01 – your favourite song

Tämä on ainakin helppo valinta. Täydellinen biisi. Ei lisättävää.


Jungleland - Bruce Springsteen

Tässä on kaikkien aikojen liveakti

Sori sori, piti vaan treenata vähän tällaista nykyaikaista otsikointia. Jos sille vaikka olisi joskus vielä käyttöä...

Rolling Stonen lukijat ovat äänestäneet teemalla "kaikkien aikojen paras livebändi". Top kymppi näytttää käännetyssä järjestyksessä seuraavalta.

10. Kiss



9. Grateful Dead



8. Pearl Jam



7. Queen



6. U2



5. Led Zeppelin



4. Pink Floyd



3. The Who



2. The Rolling Stones



1. Bruce Springsteen and The E Street Band




Puolueellisuuden vuoksi jäävään itseni kommentoimasta. Mutta Queenin olisin nostanut itse korkeammalle. Mainiota perjantai-illan viihdettä on muuten uppoutua livepätkien maailmaan. Ei ainakaan käy aika pitkäksi.

Niitä hyviä covereita

Taannoin tuli noista huonoista covereista kerättyä listaa. Todistusaineiston perusteella hyvien covereiden tekeminen on huomattavan paljon hankalampaa. Onneksi niitä hyviäkin maailmasta löytyy. Seuraavassa kymmenen esimerkkiä covereista, jotka kannatti tehdä. Jossain tapauksissa cover on jopa parempi kuin alkuperäinen.


Darling Nikki - Foo Fighters (Prince)

Princen megamenestyneellä Purple Rainilla alunperin julkaistu Darling Nikki on Princelle uskollisen rasvainen sanoituksiltaan. Foo Fighters vääntää biisistä kuitenkin omaleimaisen tulkinnan, vaikkakaan ei aivan yhtä paljon seksiä tihkuvan kuin Princen originelli.

Cover ei koskaan ilmestynyt varsinaisella levyllä. Se julkaistiin 2002 Have It Allin b-puolella. Eräs toinenkin Purple Rainilla alkujaan ilmestynyt biisi on saanut myöhemmin kelvolliset uudet vaatteet, kun Patti Smith niin ikään 2002 julkaistulle Land-kokoelmalle teki kelpo tulkinnan When Doves Crysta.




Hurt - Johnny Cash (Nine Inch Nails)

Cashin American-levyt ovat pääsääntöisesti komeita cover-tulkintoja pullollaan. 2003 American IV:llä ilmestynyt Nine Inch Nails-cover Hurt kaiketi kiteyttää koko Cashin ja Rick Rubinin yhteistyön hedelmät. Voiko tästä enää cover enää paremmaksi muuttua? Voiko tästä enää biisi paremmaksi muuttua?




Jersey Girl - Bruce Springsteen (Tom Waits)

Ei kai ollut ihme, että kun Yhdysvaltojen länsirannikolla syntynyt Tom Waits 1980 ilmestyneelle Heartattack And Wine -levylle teki kappaleen Jersey Girl, New Jerseyn virallinen puolijumala Bruce Springsteen adoptoi kappaleen melko nopeasti keikkasettiinsä.

Bruce julkaisi biisin 1975-85 liveboksilla. Kyseinen taltiointi on syyskuulta 1981. Tuon jälkeenkin biisi on säännöllisesti kulkenut keikkasetissä. Vuosien saatossa Springsteenin versio on kovaan kurssiin. On siinä ainakin oma fiiliksensä, kun sen kuulee Jerseyn taivaan alla.




Some Kind Of Wonderful - Joss Stone (Soul Brothers Six)

Some Kind Of Wonderful levytettiin alkujaan 1967. 70-luvun puolella Grand Funk Railroad teki biisistä hitin. Alkuvuodesta 1975 biisi oli parhaimmillaan Billboardin listalla kolmantena.

Ihana Joss Stone veti biisin komeasti omiin nimiinsä vuonna 2003 ilmestyneellä debyytillään The Soul Sessions.

On olemassa myös toinen Some Kind Of Wonderful, jonka ovat levyttäneet muun muassa Drifters ja Marvin Gaye. Näillä kahdella soul-viisulla ei ole kuitenkaan nimeä enempää yhteisiä nimittäjiä.




Man In A Long Black Coat - Mark Lanegan (Bob Dylan)

1989 ilmestyneen Oh Mercy -levyn Man In A Long Black Coat on Dylaninkin tulkitsemana huikea. Mark Laneganin I'm Not There -soundtrackille tempaisema veto on ehkä jopa parempi. Eikä se Joan Osbornenkaan 1995 tekemä versiointi huono ole, mutta Laneganin raspi tuo tähän biisiin hyytävän tunnelman.




All Along The Watchtower - Jimi Hendrix (Bob Dylan)

Jos Bruce omi Jersey Girlin, saman teki Jimi Hendrix Dylanin All Along The Watchtowerille. Alkujaan 1967 John Wesley Hardingilla ilmestynyt biisi sai Jimin sähkökitaraujelluksen myötä todelliseen eloon. Hendrixin versio ilmestyi Electric Ladylandilla vain puoli vuotta Dylanin alkuperäisversion jälkeen.

2004 Rolling Stonen äänestyksessä Hendrixin versio All Along The Watchtowerista valittiin kaikkien aikojen 48. parhaaksi biisiksi. Sen äänestyksen ykkönen muuten oli Dylanin Like a Rolling Stone.




Wonderwall - Ryan Adams (Oasis)

Oasiksen (What's The Story)Morning Glory? -levyn kolmas single Wonderwall oli valtava hitti. Valtakautensa huipulla porskuttaneen 90-luvun Brittipop-aallon kirkkain jalokivi Oasis oli vielä voimissaan. Biisi oli Atlantin molemmin puolin top kympissä.

Riitaisten Brittiveljesten hitistä innostui myös 2000-luvun alun singer-songwriter-hypen kultapoika Ryan Adams. 2003 hän julkaisi kitaravetoisen ja hengästyttävän hauraan Wonderwallin kaksiosaisen Love Is Hell -ep:n ensimmäisellä osalla.




I Fought The Law - The Clash (Sonny Curtis and the Crickets)

I Fought The Law on eräs niistä biiseistä, joista tuntuu löytyvän loputtomasti uusia versioita. Vuosien varrella biisin ovat coveroineet mm. Roy Orbison, Green Day, Status Quo, Mike Ness, Stray Cats ja (kyllä) Colin Farrell.

Alunperin biisin teki jo 1950-luvun lopussa Sonny Curtis and the Crickets. Ensimmäinen maineikas cover oli Bobby Fuller Fourin 1965 taltioima näkemys.

Clashin 1978 nauhoittama versio on kuitenkin energisyydessään ja raakuudessaan ylittämätön. Se ilmestyi alunperin seuraavana vuonna The Cost Of Living -ep:llä. Jenkeissä se ilmestyi myöhemmin samana vuonna Clashin debyyttilevyn Jenkkipainoksella ja auttoi osaltaan Clashin Amerikan valloitusta.




The Man Who Sold The World - Nirvana (David Bowie)

The Man Who Sold The World oli David Bowien 1970-luvun alussa ilmestyneen albumin nimiraita. Levy oli olennainen kehitysvaihe Bowien uran vaiheessa, joka huipentui pari vuotta myöhemmin Ziggy Stardust-levyyn. The Man Who Sold The World on varsinkin teemallisesti selkeä askel 60-luvun lopun Bowiesta kohti Ziggyä.

Biisiä on coveroitu useampaan otteeseen. Lulu coveroi biisin jo 1974. Nuoremmille musiikinkuluttajille Nirvanan 1994 MTV Unplugged-levyllä ilmestynyt versio on se tutumpi. Nirvanan akustinen tulkinta on myös pysäyttävämpi kuin viihdemusiikilta kuulostava Lulu.




Alabama Song (Whisky Bar) - Doors (Kurt Weill-Bertolt Brecht)

Jo 1920-luvulla oli osana saksalaiskirjailija Bertolt Brechtin Hauspostillea. 1927 Kurt Weill sävelsi siihen musiikin. 30-luvulla teosta käytettiin oopperassa. Doors toi Alabama Songin rock-maailmaan 1967 debyyttialbumillaan. Myöhemmin useampikin artisti on tehnyt versionsa biisistä mm. Bertolt Brechtiä ihaillut David Bowie.

Viikon Spotify: Lucero - 1372 Overton Park

Viikon Spotifynä on tällä kertaa Tenneseestä ponnistavan Luceron 1372 Overton Park.

Euroopassa pienemmälle huomiolle jäänyt orkesteri on liki 12-vuotisen uransa aikana ehtinyt kuitenkin jo levyttämään yhdeksän julkaisua. Näistä viimeisin on vuonna 2009 ulos tullut 1372 Overton Park, jota voisi kuvailla eräänlaiseksi southernrockin ja punkin fuusioksi.

1372 Overton Park on Luceron debyytti ison levy-yhtiön leivissä. Onneksi orkesteri pystyi säilyttämään saman tinkimättömyyden työssään, kuin aiemmilla levyillä. Vokalisti Ben Nichols laulaa edelleen elämistä jotka eivät etene mihinkään ja arkisen elämän antisankareista. Tekstien sisällön lisäksi levyltä löytyy musiikillisiakin yhtymäkohtia Bruce Springsteenin kanssa. Levyn avausraitakin kuulostaa ajoittain eräänlaiselta köyhän miehen Born to Runilta

Muun Luceron tuotannon lisäksi suosittelen Nicholsin soololevyyn The Last Pale Light In The West tutustumista.

Lucero on kiertänyt viimeisen vuoden Social Distortionin lämppärinä yhdessä Frank Turnerin kanssa.

69

Because under the sun there's only one...





Clarence "Big Man" Clemons. Maailman paras rock-fonisti.

Ilman häntä Bruce Springsteen olisi varmasti pärjännyt muusikkona, mutta E Street Bandista ei olisi koskaan tullut niin hyvää kuin se on. Ja sen Bruce itsekin tietää.

Usein olen kuullut kysymyksen, miksi Bruce tai E Street Band ovat mielestäni niin hyviä. Yksi syy on se molemminpuolinen kunnioitus, jota Brucen ja Clarencen välillä on. Se on ystävyyttä ja ystävyys on jotain mitä ei tarvitse selittää.

Hyvää syntymäpäivää Big Man.

TRC:n joulukalenteri luukku 13.

Santa Claus Is Coming To Town ja Merry Christmas Baby ovat ne kaksi joululaulua, jotka ovat kuuluneet Bruce Springsteenin ohjelmistoon kaikkein kiinteimmin.

TRC:n kalenterin pakollisesta Bruce-luukusta paljastuu kuitenkin live-veto vuoden 2003 joulukeikoilta. Christmas (Baby Please Come Home) on biisi, jonka myös U2 on tehnyt varsin kelvollisena versiona. Myöskin Leevi And The Leavingsin Jossain on kai vielä joulu kierrättää samoja sointuja ja samaa melodiaa suht samassa järjestyksessäkin.

Tällä kertaa ei kuitenkaan Bonoa tai Göstaa lavalla nähdä, eikä kyllä tarvitsekaan. Bruce, Jesse Malin, Willie Nile, Southside Johnny, Garland Jeffries... Eiköhän tälläkin miehityksellä biisi saada jotenkin läpi kahlattua.

Erityishuomio Max Weinbergin ajassa 3.26 alkavalle rumpusoololle. Ei aina tarvi olla helvetillistä rumpupatteria tai viisi minuuttia kestävää sooloa.

Levyarvostelu: Bruce Springsteen – The Promise: The Darkness on the Edge of Town Story

Nyt hehkutetaan

Tuli taannoin paasattua kritiikeistä. Ja tässä sitä nyt ollaan kirjoittamassa arviota, jolla ei ole mitään tekemistä edes objektiivisuuden illuusion tai minkään muun kanssa.

Menetin suhteellisuudentajuni Springsteenin tekemisten suhteen viimeistään Tracksin julkaisun aikoihin (1998). Pari vuotta sitten Darkness on the Edge of Town kolahti kaikella voimallaan. Yhtäkkiä ymmärsin ne aikuiseksi kasvamisen kasvukivut, joista levyllä lauletaan.

Levy itsessään on siis nerokas. Brucen parhaimpia. 70-luvun Springsteenin lyriikat koskettavat juuri minua ja tuntuu siltä, että olen viime vuosina kasvanut Born To Runista Darknessiin omassa elämässäni. Idealistiset nuoruuden haaveet ovat antaneet antamaan tilaa aikuistumisen ja vastuunoton kysymyksille. Eikä se välttämättä ole edes huono asia. Joka tapauksessa Darkness käsittelee juuri niitä kysymyksiä, jotka ovat omassa elämässäni olleet ajankohtaisia viimeisen vajaan kolmen vuoden ajan.

Jo tätä taustaa vasten Darkness-boksin objektiivinen arviointi olisi mahdotonta. Ja sitten Springsteen läväyttää tämän näköisen juhlapainoksen tiskiin. Tämä on täydellinen kuuden tähden boksi. Käydäänpä tämä läpi yksityiskohtaisesti, että miksi.

1. Ulkoasu

Darkness-boksi on paketoinniltaan yksi siisteimmistä koskaan näkemistäni. Springsteenin muistikirjat ovat saaneet legendaarisen maineen fanien keskuudessa. Tarinoiden mukaan Springsteen kirjoittaa/kirjoitti taukoamatta. Darkness-sessioissa nauhoitettiin noin 70 biisiä, joista 10 päätyi levylle. Päivän päätteeksi Bruce saattoi palata muistikirjansa pariin ja kaivaa sieltä aina uuden kappaleen bändin veivattavaksi.

Tämä on yksi niistä muistikirjoista. Sen sivuilta löytyy monenmoisten biisien sanoja, bändin kesken järjestettyjä äänestyksiä mikä biisi pitäisi ottaa albumille, biisijärjestyksen pohdintaa, arkistokuvia ja niin edelleen. Vaikka paketissa ei olisi lainkaan musiikkia, tämä olisi fanien mielestä siisti julkaisu.

2. Musiikki

Boksissa on musiikkia kolme cd:tä. Remasteroidun Darkness on the Edge of Townin lisäksi kaksi levyä ennen julkaisematonta materiaalia Brucen kiihkeimmältä ja parhaalta luomiskaudelta. Joukossa on live-versioina jo tunnetut Fire ja Because the Night, Southside Johnnylle luovutettu Talk To Me ja Darknessilla julkaistu Factory toisilla sanoilla ja toisella nimellä. Ja niin edelleen.

Outtake-bootlegien henkilökohtainen suosikkini What’s The Matter Little Darling on mahdutettu mukaan nimellä Ain’t Good Enough For You. Pelkästään tämä tuplalevy riittää fanit hyrisemään tyytyväisyyttään.

3. DVD:t

Niin karua kuin se onkin, boksin paras anti on kuitenkin pakattu kuvatallenteiden muotoon. DVD-puolelta löytyy dokumentti Darknessin tekemisestä. Materiaali lojui vuosikymmeniä Brucen kaverin vintillä ennen kuin se päätyi julkisuuteen. Vanhaa materiaalia on ryyditetty nykyhetken haastattelupätkillä.

Dokumentti vahvistaa kuvaa Springsteenistä pedanttina musiikintekijänä, joka varsinkin uransa alkuaikoina itsepintaisesti ja intohimoisesti tavoitteli päänsä sisäisiä visioita ja pisti samalla bändinsä kovaan fyysiseen ja henkiseen rääkkiin.

Ääneen pääsevät Brucen lisäksi niin Steve Van Zandt, Jon Landau kuin ennen Darknessin nauhoittamista Brucen kanssa oikeustaistoa käynyt ex-manageri Mike Appel. Dokkarin pituus on vaatimattomasti puolitoista tuntia.

Toiselta dvd:ltä löytyy koko Darkness soitettuna E Street Band –käsittelyssä. 2009 bändi (- Nils Lofgren) kokoontuivat Asbury Parkiin, jossa soittivat levyn kokonaisuudessaan kameroille. Jos nyt nillittää haluaisi, niin olisi voinut tietysti pakata mukaan jonkun syksyn 2009 kokonaisista keikoista, joilla levy soitettiin, levylle. Mutta ei nyt ehkä kuitenkaan viitsi. Lisäksi dvd:llä on treenikämppämateriaalia ja yksittäisiä live-biisejä vuosilta 1976-78. Puhdasta kultaa.

Brucen legendaarinen keikkamaine sinetöitiin Darknessin jälkeisellä kiertueella. Sokerina boksin pohjalla on vuoden 1978 Houstonin keikka kokonaisuudessaan. Taashan tässä voisi marista siitä, ettei kuvanlaatu ole nykystandardien mukaista ja niin edelleen. Mutta ei se kannata. Tällaista rock’n’rollin pitää olla: villiä, alkukantaista ja intohimoista. Bändi on tosissaan ja se tulee kotisohvalle myös 4:3-kuvasuhteessa.

Miksi kuunnella: Springsteenin maine sinetöitiin Darknessin myötä. 70 laulusta olisi helposti saanut tehtyä kolme tai neljäkin hittilevyä.

Paras hetki: Jos joku ihmettelee, miksi Bruce Springsteen&The E Street Band on rock-historian mahtavin kone, varaa kolme tuntia rauhallista aikaa ja tyrkkää Houston-dvd soittimeen.

Haastattelu: Juha Lehti 29.10.2010

Jo yli 20 vuotta maamme musiikkikentällä temmeltänyt Sir Elwoodin hiljaiset värit on kiertänyt maata uuden Kaipuun vuosirenkaita -levyn tiimoilta. Bändin laulaja-sanoittaja Juha Lehdellä oli aikaa juttutuokiolle lokakuun lopussa Turun Kårenilla.

Syyskiertue ottaa parhaillaan viimeisiä askeleitaan. Kiertue huipentuu ensi viikolla kahteen Tavastian keikkaan 19. ja 20. marraskuuta.

Osa 1: Juha myöntää, että tekstintekijän vaimona ei ole helppoa elää.




Osa 2: Uuden levyn Tuulen poika biisissä on rivi: "Kielet poikki perkele, kun Bruce oli kuningas". Tästähän sitten oli hiukan tarjottava keppiä. Miksei Bruce enää muka ole kuningas??

Hyvää isänpäivää

TRC:n toimitus haluaa toivottaa kaikille lukijoille rokkaavaa isänpäivää.

Isukki & Ukkomies