Tänä vuonna Wasting Light albumin julkaisseella Foo Fightersilla on aina ollut musavideoiden teko hallussa. Walk ei tee poikkeusta Footosin humoristisessa linjassa.
Ne jotka pähkäilevät mistä tämä on suoraan otettu niin avitetaan vähän. Joel Schumacher ohjasi 1993 Michael Douglasin tähdittämän elokuvan nimeltään Falling Down, joka suomennettiin osuvasti Rankka päivä.
Foo Fighters on julkaissut YouTubessa dokumentin keväällä tekemästään autotallikiertueesta. 40 Minuutin dokumentti on koostettu yhtyeen kahdeksasta keikasta fanien autotalleissa Yhdysvalloissa.
Tempaisu liittyi tuoreen Wasting Light -albumin promootioon, joka on tehty Dave Grohlin omassa autotallissa.
Helsingin Kalasatama tarjosi oivallisen näyttämön juhannuksen päätteeksi, kun Foo Fighters heitti kolmannen Suomen keikkansa. Lavalla nähtiin myös Von Hertzen Brothers, Michael Monroe ja Biffy Clyro.
Isukki, tuo urbaanin betoniviidakon vanha Footos -fani näki suosikkinsa jo toista kertaa. Kun taas Ukkomies vanhuudestaan ja parkkiintuuneista mielipiteistään huolimatta, oli kuin untuvikko nähdessään bändin ensimmäistä kertaa ikinä. Mitäs Rokkivaarit olivat mieltä keikasta?
Isukki: No niin, Foo Fighters-neitsyys on nyt sitten mennyttä. Mitä jäi käteen?
Ukkomies: Pienen sulattelun jälkeen käteen jäi hyvä keikka. Kokonaisuus kipusi lopulta selvästi plussalle. Kannatti lähteä. Mikä on fanin näkemys, miten Kalasatamassa nähty häppening vertautuu kolmen vuoden takaiseen Provinssiin tai dvd-taltiointeihin?
I: Jos nyt keskitytään vain Suomen visiitteihin, koska ne ovat konkreettisempia vertauskohtia. Foo Fightersin Provinssin keikka vuonna 2008 oli täysin eri asia. Silloin bändi nähtiin ensimmäistä kertaa kunnolla Suomessa, vaikkakin festariolosuhteissa. Silloin Foo:t soittivat pitkälti hitteihin perustuvan setin, höystettynä hyvällä jammailulla. Kalasatamassa oli paljon samoja aineksia kuin edellisessä Suomen visiitissä ainoana erona oikeastaan oli se että uuden Wasting Light -levyn kappaleita soitettiin paljon ja n
äin ollen moni hyvä kappale menneisyydestä jäi soittamatta. Ainahan tätä itketään isojen bändien kohdalla, mutta voisi toisaalta ottaa myös sellaisen asenteen että Wasting Lightin biisejä tuskin näin paljon kuullaan seuraavan Suomen vierailun yhteydessä.
U: Eli et halua verrata Suomen keikkoja toisiinsa absoluuttisen paremmuuden mittarilla vai miten tämä on tulkittava?
I: No sanotaan näin, että kummaltakaan keikalta en lähtenyt maani myyneenä. Hyviä keikkoja kumpikin vaikeata näitä nyt on laittaa järjestykseen, koska kummassakin oli o
mat hetkensä.
U: Ensikertalaisen ei-fanin silmään näytti, että bändi oli alussa jähmeä. Biisit soitettiin läpi, mutta vasta muutaman biisin jälkeen tunnelma rentoutui. Sama koskee soundeja, jotka olivat alussa aika puuroiset ainakin miksauskopin sivustalla, jossa yleensä soundit ovat kohdallaan, ja basso jyräsi alleen osapuilleen kaiken. Enkä todellakaan ole mikään soundirunkkari noin yleisesti. Mistähän moinen mahtoi johtua?
I: Jähmeyttä en allekirjoita. Keikan alku oli 90-prosenttisesti uuden levyn biisien varassa. Biisit soitettiin nopeasti läpi, se on totta. Mutta ainakin ne keikat mitä olen taltioinne
ista ja livenä nähnyt, Foo:t soittavat muutaman biisin putkeen ennen kuin alkaa se perus Grohlin show. Jos keikka olisi alusta alkaen stand up-komiikkaa ja soolorevittelyä, keikasta tulisi aika tylsä. Jokainen Foo Fighters -fani joka tietää mitä odottaa, jaksaa myös odottaa.
Soundit tosiaan olivat aika puuroa siinä kohdalla missä olimme. Siihen en osaa sanoa syytä.
U: No, ainakin ne paranivat keikan edetessä niin kuin mielestäni muutenkin keikka. Itse ainakin lämpenin vasta vajaan tunnin kohdalla. Ehkä sitten olisi alusta asti ollut fantastinen meininki, jos olisin kokenut uudetkin biisit jotenkin omikseni.
I: Joo, Wasting Light on sen verta tuore julkaisu etten itsekään ole vielä ehtinyt kappaleisiin mitään tunnesidettä perustamaan ja vaikea uskoa, että montaa kyseisen levyn
kappaleista tulee pysyväksi settilistaan, vaikka kyseessä onkin hyvä levy. Jos kelataan soitto puolta, niin pakko sanoa, että bändi on huikeassa vedossa ja etenkin on nostettava kitaristi Chris Shiflett esille.
U: Joo, kyllä bändi soittaa osaa. Andy, sulla olisi ollut Shiflettille käyttöä. Myös rumpali Taylor Hawkinsin työskentely vakuutti, vaikka Dave luonnollisesti eniten esillä olikin. Se, mikä jäi mietityttämään, että paremmilla biiseillä tai biisivalinnoilla keikka olisi voinut olla vielä kovempi. Nyt ainakin tällaiselle satunnaiskuulijalle kohokohdiksi muodostuivat coverit.
I: Kappalevalinnoista musiikkimediassa on bändiä kritisoitu ja kyllähän settilista koos
tui pitkälti uusista ralleista. Moni hyvä biisi jäi soittamatta esimerkiksi For All The Cows, minkä mielellään olisi taas kuullut, mutta mielestäni nyt tarjottiin erilaisia versioita tunnetuista kappaleista. Coverit on tietenkin speciaalia, mutta en nyt kohokohdiksi voi sanoa. Grohlin akustinen versio Wheelsistä oli sen sijaan yksi sellainen.
U: Se on totta. Muutenkin iisimmät vedot olivat hyviä. Tykkäsin. Vaikka nyt et haluakaan tehdä suoranaisia paremmuuusvertailuja tämän ja Provinssi-keikan välillä, vedä nyt keikka jotenkin yhteen.
I: Foo Fighters heitti Kalasatamassa suurimman keikkansa Suomessa, jossa oli myös paras tunnelma. Sitä luvattua neljättä visiittiä odotellessa, jolloin luvassa taas jotain muuta.
Konsertin avasi Bridge Burning, Foo Fightersin uuden levyn Wasting Light avausraita.
Dave Grohl heitti soolovetona Wheels:n, joka toimi huomattavasti paremmin akustisena live-vetona kuin studioversiona.
Toiseksi viimeisenä kappaleena kuultiin Queenin cover-biisi Tie Your Mother Down, joka sai kulisseissa riehuvan Michael Monroen hyppimään pois housuistaan.
Foo Fightersin biisilista Kalasatamassa 26.6.2011
1. Bridge Burning 2. Rope 3. The Pretender 4. My Hero 5. Learn to Fly 6. White Limo 7. Arlandria 8. Breakout 9. Cold Day in the Sun 10. Long Road to Ruin 11. Stacked Actors 12. Walk 13. Monkey Wrench 14. Let It Die 15. Generator 16. Wheels 17. Times Like These 18. Young Man Blues 19. This is a Call 20. All My Life 21. Skin and Bones 22. Best of You 23. Tie Your Mother Down 24. Everlong
Hyvää kannattaa odottaa, käy sanonta. Pitänee paikkansa tässäkin tapauksessa. Allekirjoittaneen liki neljän vuoden odotus ja useamman kuukauden hypetys palkittiin pari päivää sitten uunituoreella Foo Fighters-lätyllä. Yksi kuluvan vuoden odotetuimmista levyistä ei onneksi pettänyt.
Aika paljon levystä oli jo etukäteen kuultavissa ennakkoon musiikkivideoiden ja streamin kautta, joten sinänsä levyn materiaali ei tullut yllätyksenä. Mutta varsinainen arvostelu oli pakko suorittaa vasta, kun levy on fyysisessä muodossa kädessä.
Dave Grohlin musiikillinen ura on tehnyt ympyrän tämän viimeisimmän levyn myötä. Grohlin ura alkoi Nirvanan rumpalina Nevermind-levytyksissä, jossa äänipöydän ääressä hääri samainen mies legendaarinen Butch Vig. Kun otetaan huomioon vielä se, että Krist Novoselic vierailee jympsyttelemässä bassoa levyllä I Should Have Known -kappaleessa ja Pat Smear otettiin virallisesti bändiin takaisin, niin ympyrä on sulkeutunut.
Asiaan. Valtamediassa paljon puhutusta yhtyeen raskaimmasta albumista ei ole kyse. Rankkoja punk-rock vääntöjä ei levyllä juurikaan ole Bridge Burning ja White Limon lisäksi. Se ei varsinaisesti tullut allekirjoittaneelle yllätyksenä. Pikemmin oli huvittavaa seurata musiikkilehtien arvailuja pelkästään White Limo -videon julkaisun jälkeen.
Foo Fightersilla on ollut tapana aloittaa levy tiukasti. Wasting Light ei tee siihen poikkeusta. Sinkkukappaleet White Limo ja Rope ovat ladattu heti alkuun muun eteenpäin tanakasti polkevan rockin lomaan. Ainoa poikkeus pidempi, liki neljäminuuttinen Dear Rosemary, joka erottuu myös muutenkin eduksi tuoden uuden puolen yhtyeestä.
Jälkimmäinen puolisko edustaa sitä viime levyillä tutummaksi tullutta vakavampaa Footosia. Grohl on poiminut vaikutteita myös hänen sivuprojektistaan Them Crooked Vultures. Etenkin I Should Have Knownissa on havaittavissa saman tapaisia bluessahtavia elementtejä. Ehkä se on se Novoselicin basso mikä sen tekee.
Kaiken kaikkiaan Wasting light on Foo Fightersin tasapainoisin levy sitten Colour And the Shapen. Hittipotentiaalia levyllä ei niin paljon ole, mutta Foo Fighters onkin kulkenut pitkän tien kyseisen levyn jälkeen aikuisempaan linjaan.
Tämän kesän suurin mielenkiinto onkin kuulla, miten uuden levyn biisit taittuvat livenä. Kesäkuu mikset sä jo tuu...
Loppulausuma: Wasting Light on juuri niin hyvä kuin odotettiinkin.
Erityistä: Analogisesti nauhotetun levyn kitaraosuudet kuulostavat pirun hyviltä.
Huhtikuun 12.päivä julkaistavan Wasting Light albumin kappalelista tuli muutama päivä sitten ulos. Pienen etsinnän kautta löytyi parikin keikkataltiointia, jossa Foo Fighters soittaa kaikki uudet kappaleet alusta loppuun. Valitan tallenteiden huonoa laatua, mutta onhan tämäkin parempi kun ei mitään.
Ensi vaikutelmat ovat varovaisen optimistiset. Tiedossa on todellakin tiukkoja biisejä aiempiin vuosiin nähden. Levyllä on myös ennakkotiedoista poiketen hitaampiakin kappaleita.
Torstaipäivä valkeni komeasti, kun julkisuuteen tippui tietoa, että Foo Fighters saapuu Suomeen 26.6.2011. Paikaksi varmistui Helsingin Kalasatama, jossa Green Day konsertoi viime kesänä.
Foo Fighters viimeistelee paraikaa uusinta levyä studiossa, mistä on myös kuultavissa pieni teaser levyn avausraidasta bändin kotisivuilta.
Liput tulevat myyntiin 26.1.2011 Lippupalvelussa ja Tiketissä.
Joulukuun lopussa listasimme omasta mielestämme vuoden 2011 odotetuimpia tapahtumia musiikin saralla. Viime yönä julkisuuteen putkahti tieto, joka listauksesta jäi uupumaan. Ruotsalainen The Sounds julkaisee uuden albuminsa Something To Die For maaliskuun 29. päivä.
Skånesta maailmanmaineeseen hyökänneen uuden aallon rock-bändin neljäs studioalbumi ilmestyy siis vain noin puolitoista vuotta edellisen Crossing The Rubicon -levyn jälkeen.
Something To Die For:in kappalelista on seuraavanlainen:
It's So Easy Dance With The Devil The No No Song Better Off Dead Diana Something To Die For Yeah Yeah Yeah Won't Let Them Tear Us Apart The Best Of Me Wish You Were Here
Jäämme innolla odottamaan, mitä maailman seksikkäimmän naissolistin johtama, ja mm. Isukin ihannoiman Foo Fightersin keulakuvan Dave Grohlin fanittama yhtye on saanut aikaan. Onko lopputulos todellakin jotain, jonka puolesta voisi vaikka kuolla, kuten Maja Ivarsson tällä videolla...?
Vuosi 2010 jää aikakirjoihin hyvänä musiikkivuotena. Alkavakin vuosi näyttää jo nyt lupaavalta. Turku Rock Cityn pojat keräsivät muutaman tärpin varmistuneista tiedoista ja pienistä viattomista huhuista.
Levyt:
Erityisesti Isukissa aiheuttaa positiivista kutinaa Foo Fightersin aktivoituminen. Uuden kiekon on tarkoitus tulla ulos keväällä 2011. Dave Grohl kokosi poppoonsa kasaan studioon syksyllä 2010, kun Them Crooked Vulturesin kiertue loppui. Julkisuuteen päästettyjen tietojen mukaan uudesta levystä on tulossa Foo Fighterssin raskain levy. Levyn tuottajana häärii Butch Vig, joka tuotti aikanaan myös Nirvanan Nevermindin. Krist Novoselic on myös vierailemassa tulevalla levyllä. Grohl ja Novoselic eivät ole levyttämässä yhdessä yli 20 vuoteen.
Pitkin vuotta blogissa on vaahdottu aktiivisesti myös Frank Turnerista. Ei siis ihme, että jossain vaiheessa ilmestyvää neljättä pitkäsoittoa odotetaan kuumeisesti blogosfäärin tällä(kin) laidalla. Turner julkaisi Rock n Roll –EP:n vuoden 2010 lopulla, joka antoi viitteitä tulevasta albumista.
Pojun lapsuuden ja nuoruuden sankari Apulanta on vuoden sapatin jälkeen palannut studioon. Kolme biisiä on jo narulla, ja uutta materiaalia odotellaan kuumeisesti. Mitä velho nimeltä Toni Wirtanen on vuoden tauon aikana kehittänyt viisaan päänsä sisällä? Toivottavasti edessä on paluu juurille.
Turkulainen So Called Plan on myös julkaisemassa kolmatta studioalbuminsa. Ensimmäisen levyn Same About the Sorrow –hitin jälkeen on ollut hiljaisempaa. Vuonna 2008 ilmestynyt kakkoslevy ei suurta suosiota nauttinut, vaikka Pojun stereoissa kiekko pyöri aktiivisesti. Keikoilla kuultu uusi materiaali nostaa odotuksia. Onko kokonaisuus kuten vanhempi materiaali tässä alla.
Raskaammassa sarjassa pitää ehdottomasti muistaa myös, Suomen parhaimpiin punk-bändeihin luettavan The Dwyersin uusi lätty. 2009 ilmestynyt Gas Station Masturbation –debyytti oli täyttä timanttia ja sitä on markkinoitu jenkkilässä asti. Uusi albumi ei toivon mukaan tuota pettymystä.
Runotyttöjen ja Ukkomiehen rakastama Scandinavian Music Group on myös sulkeutunut studioon. Uutta levyä on pukkaamassa loppukevään sydänsurujen soundtrackiksi. Banjoherätyksen pari levyä sitten saanut SMG on kuulemma löytänyt kaapin perältä jälleen sähkökitaran. Joel Melasniemen studiopäiväkirjassa vilahtelee mm. sellaisia referenssibändejä kuin Boston, Crosby,Stills,Nash&Young, 22 Pistepirkko ja Vampire Weekend. Odotamme mielenkiinnolla kakkos- ja kolmoslevyn synteesiä toivoen.
Muita odottamisen arvoisia levyjä on tulossa ainakin PJ Harveyltä (helmikuun 14.). Huhuja on liikkunut myös Rage Against the Machinen uudesta levystä, jonka olisi tarkoitus ilmestyä kesällä.
Keikat:
Tähän mennessä varmistuneista keikoista Isukki odottelee kuumeisimmin System of a Downin kipuamista Provinssirockin lauteille. Myös Poju on suuntaamassa Provinssiin ainakin Anal Thunderin perässä. Muutenkin kesän festivaalitarjonta kiinnostaa Pojua. Avenged Sevenfold lupaili taannoisella Helsingin keikalla pikaista palaamista Suomeen. Ehkä jo kesällä. Provinssi, Ruisrock, can you hear us?
Kovimmat odotukset kohdistuvat huhuttuun Frank Turnerin minikiertueeseen alkuvuodesta. Myös Isukkiin vahvan vaikutuksen Tavastialla marraskuussa tehneen Gaslight Anthemin on huhuttu saapuvan jälleen Suomeen...
Päiväunia Isukki näkee grungelegendojen, kuten Pearl Jam ja Soundgarden, näkemisestä. Ja jos vielä se RATM saataisi Suomeen asti...
Festariuutisten odottelun lomassa Pojun katse on suunnattu tiukasti maaliskuuhun, jolloin Suomeen saapuu The Haunted. Ruotsi-metallin huippunimi on tehnyt vaikutuksen ennenkin Suomessa mm. Turun Klubilla. Tällä kertaa orkesteri seisahtuu Tampereella, Helsingissä, Turussa ja Seinäjoella.
Jos vielä se uudelleen henkiinherännyt skate punk -legenda Blink 182 eksyisi Euroopan kiertueellaan koti-Suomeen, alkaisi Pojun vuosi olla kohdallaan…
Ukkomiehen matkakuume on kohonnut tasaisesti koko vuoden, kun ei ole ulkomailla piipahtanut. Lontoon Hyde Parkissa järjestettävä Hard Rock Calling kiinnostaa isosti, mutta parina viime vuonna siellä ovat esiintyneet E Street Band ja Pearl Jam. Tänä vuonna Bon Jovi. Mutta joku kiinnostava iso nimi ja pari pienempää mielenkiintoista kiinnitystä, niin laitetaan lentoliput tilaten.
Päiväunia tietenkin nähdään (jälleen) Tom Waitsin saapumisesta Eurooppaan. Jos mies vanhalle mantereelle eksyy, Ukkomies on siellä kanssa. Ja totesihan se Brucekin joulukuun alussa Asbury Parkissa "we'll be seeing you soon"...
Jos ei minnekään muualla niin tämän syyskuussa 2011 lienee syytä suunnata viimein tarkastamaan Lahti blues&roots-bileet. Kattaus on nimien puolesta perinteisesti ollut kunnossa.
Foo Fighters nousi Nirvanan tuhkista vuonna 1995, kun ex-nirvana rumpali Dave Grohl levytti pöytälaatikossa lojuneet biisit. Foo Fighters nimeä kantanut levy syntyi siis täysin Grohlin panoksesta, hänen soittaessaan kaikki basso-, rumpu- ja kitararaidat lukuun ottamatta kappaletta "X-static", jossa kitaraa soitti Greg Dulli. Albumi äänitettiin samassa studiossa missä Nirvana nauhoitti viimeisen studiokappaleensa You Know You're Rightin. Grohl alkoi tämän jälkeen muodostaa yhtyettä ja otti ensimmäiseen kokoonpanoon basistiksi Nate Mendelin, joka on ollut yhtyeessä näihin päiviin saakka, rumpaliksi tuli William Goldsmith ja toiseksi kitaristiksi Nirvanan kiertuekitaristi Pat Smear.
Vuonna 1997 yhtye julkaisi The Colour and the Shapen, joka oli myyntimenestys ja sitä pidetään yhtyeen eräänä parhaimpana teoksena. Yhtyeen sisällä kuitenkin kiehui, kun Dave Grohl ei ollut alkuunkaan tyytyväinen rumpaliinsa ja niin William Goldsmith sai lähteä. Grohl lopulta päätyi soittamaan rummut itse melkein kaikkiin kappaleisiin, koska sopivaa kannuttajaa ei löytynyt. Samana vuonna yhtyeeseen kuitenkin löydettiin Alanis Morrisetten bändissä rumpuja paukuttanut Taylor Hawkins, mutta siis The Colour and the Shape albumille Hawkins ei kuitenkaan ehtinyt.
Vuonna 2001 yhtye oli hajoamisen partaalla mm. liiallisesta esiintymisestä ja jäsenten välisistä riidoista johtuen. Rumpali Taylor Hawkins otti samana vuonna yliannostuksen rauhoittavia. Yhtyeen hajoamisesta huhuttiin vuonna 2002 kun Dave Grohl vieraili Queens of the Stone Agen Songs for the Deaf –levyllä. Saman vuoden aikana Foo Fighters julkaisi neljännen pitkäsoittonsa One by One, jolloin spekulaatiot yhtyeen hajoamisesta loppuivat. One by One albumia pidetään yhtenä Foo Fightersin huonoimmista ja Grohl onkin sanonut että albumilla on neljä hyvää kappaletta, mutta levyn muita kappaleita hän ei soittaisi enää ikinä. Ironisesti One by One on kuitenkin ainoa yhtyeen albumeista, joka on voittanut Grammyn parhaasta rock-levystä. Lisäksi myös hitti All My Life palkittiin Grammyllä parhaana hard rock-esityksenä.
Foo Fighters oli vuoteen 2005 mennessä jo saavuttanut paljon mainetta ja mammonaa. Edellinen vuonna 2002 ilmestynyt One by One sai kriitikoilta sekalaisen vastaanoton ja yhtyeen keulakuvan Dave Grohlin epäiltiin menettäneen mielenkiintonsa musiikin tekemiseen. Niinpä massiivinen kahden levyn In Your Honor yllätti sekä kriitikot että uskolliset fanit ja tuntui aikamoiselta riskinotolta. Levyn ensimmäinen puoli oli puhdaslinjaista hard-rockia, kun toinen puolisko koostui akustisesta materiaalista. Grohlin tekemä selkeä linjanveto ensin rankkaan ja toiseen rauhalliseen levyyn toimii todella hyvin jokainen kappale täydentää toistaan. Foo Fighters kuulostaa itseltään mutta ensimmäistä kertaa oikealta bändiltä eikä vain Dave Grohlin egon jatkeelta. In Your Honor on myös poikkeuksellinen levy Foo Fightersin tuotannossa, koska levyllä vierailee liuta huippu artisteja Led Zeppelinin John Paul Jones, Queens Of The Stone Age keulakuva Josh Homme ja Norah Jones käy laulamassa herkän dueton Virgian Moon.
Foo Fighters on tehnyt kuusi levyä ja on myös kiertänyt ahkerasti. Vuonna 2009 Foo Fighters jäi tauolle ja yhtyeen jäsenet ovat tehneet sen aikana melkein jokainen oman soololevynsä. Dave Grohl kokosi yhden ehkä kovimmista superbändeistä Them Crooked Vulturesin, jossa oli Grohlin lisäksi Josh Homme, ja John Paul Jones. Vuoden 2010 syksyllä Grohl kuitenkin ilmoitti Foo Fightersin palaavan studioon, joten jäämme mielenkiinnolla odottamaan tulevaa julkaisua.
Noin kuukausi takaperin arvon kollegani Mies Mustissa listasi oman elämänsä rakennuspalikat, joita ilman Mies ei olisi Mustissa. Tässä siis suuren painostuksen saattelemana oma listani bändeistä, jotka tekevät tästä Daddy:stä erityisen Coolin.
Tässä se nyt sitten on die list...
1. Foo Fighters 2. Tom Waits 3. Doors 4. Neil Young 5. Rolling Stones 6. Pearl Jam 7. Nick Cave 8. David Bowie 9. Pink Floyd 10. Smashing Pumpkins
Bubbling under:
White Stripes, Led Zeppelin, Bill Withers, Bob Marley, Leonard Cohen, Blues yleisesti, Johnny Cash, Nirvana, Jim Hendrix,
1. Foo Fighters
Nirvanen jäänteistä vuonna 1995 perustettiin Foo Fighters, joka on ollut aina lähellä sydäntäni. Ensimmäinen levy koostui Dave Grohlin demoista, mitä hän oli kyhäillyt Nirvana-aikoinaan. Levy kokonaisuudessa jäi ehkä hieman palapeliksi, jossa kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Teiniangstiin kuitenkin levy toimi.
Seuraava Colour and the Shape olikin jo sitten tasapainoisempi rock levy, josta Everlong –kappale on ylitse muiden jäänyt elämääni voimaa antavana tekijänä. Itse levy on yllättävän tasapainoinen, vaikka Foo Fightersin lopullinen kokoonpano eli hyvin paljon tuohon aikaan. Levytyssessioiden aikana rumpalin pallilla istui parikin eri hemmoa. Dave Grohl oli tyytymätön kannuttajiin ja päätyi itse soittamaan rummut levylle.
Monet Foo Fightersin biisit muistuttavat tietystä elämäntilanteesta, jossa jotenkin hekin ovat olleet läsnä. 2008 Foo Fighters kävi ensi kertaa Suomessa ja pidän edelleen sitä yhtenä parhaimmista keikoista, jossa olen ollut. Dave Grohl päätti ensimmäisen visiitin kunniaksi soittaa 12 biisin sijaan 18 ja keikka kesti yli 1½h kauemmin kuin piti.
2. Tom Waits
Tom Waitsin on yksi perustuskivistä, joka on tullut elämääni vasta aikuisiällä. Early Years Vol 1. & Vol 2. olivat ensimmäiset levyt, jotka kuulin herrasmieheltä. Demot ovat hieno osoitus nuoren Tom Waitsin lahjoista ja esittelevät Waitsin lauluääntä hienosti. Pelkistetty tyyli tuo ajoittain mieleen 60-luvun alun Bob Dylanin.
Myös vanhempi tuotanto on iskenyt siinä määrin, että miehen koko tuotanto on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Alice -levy on kaikessa teatraalisuudessaan pysynyt tavalla tai toisella tehosoitossa kaikkien näiden vuosien ajan.
Bone Machine on myös yksi Waitsin vahvimmista levyistä, joka on pakko kaivaa tasaisin väliajoin hyllystä. Levyn hienoimpiin hetkiin kuuluu That Feel duetto Keith Richardsin kanssa.
3. The Doors
Ensikosketukseni Rock ’n’ Rollin ihmeellisen maailmaan tapahtui The Doorsin kautta. Veljelläni oli tapana soittaa ruuanlaiton yhteydessä Doorsin debyyttialbumia viikonloppuisin. Break on Through:n alkuriffissä on jotain käsittämätöntä voimaa, jota olisin voinut kuunnella aina vain uudestaan. Veljeni nauhoitti Doorsin debyytin c-kasetille, mikä pyöri puhki korvalappustereoissani.
Doorsin debyytti nauhoitettiin kahdessa viikossa, siitä voisivat monta kuukautta levyä hiovat artistit ottaa mallia.
4. Neil Young
Mies, jota on hankala pukea sanoiksi. Neil oli yksi ensimmäisiä aikuisiän löytöjä, jotka kolahtivat siinä määrin, että koko tuotanto ollut pakko hankkia. Henkilökohtaisimmat tunnesiteet löytyvät Harvest ja Harvest Moon levyistä. Levyn loppupuoliskolla oleva Natural Beauty -kappale on yksi lätyn hienoimmista.
Live Rust on myös mielestäni yksi hienoimmista livelevyistä, mitä on koskaan tehty. Youngin esiintymisestä kantautuu jotain maagista, mihin herra ei valitettavasti ole yltänyt myöhemmällä urallaan kovin usein.
5. Rolling Stones
Rollarit on toinen artisti, joka on tullut elämääni veljeni levyhyllystä. Rolling Stonesin vanhempi tuotanto 60 -70 luvulta onkin täynnä helmiä. Henkilökohtaisiksi suosikeikseni on muodostunut levytykset Mick Taylorin kanssa (vuodet).
Mysteeriksi jää mitä ihmettä bändille tapahtui 80-luvulla, siitä miehet eivät ole selvinneet tähän päivään asti. She was hot on yksi ensimmäisistä musiikkivideo mitä näin ja kaikessa seksistisyydessään on nykyään varsinkin huvittavaa katsottavaa. Musiikillisesti Undercover of the night –levy, josta kyseinen biisi löytyy taitaa olla Rollareiden huonoimpia.
6. Pearl Jam
Harva bändi pysyy mukana elämässä näin kauan, harvoin myöskään yhteenkään bändiin syntyy yhtä vahvoja tunnesiteitä. Teinivuosien grunge -huuruisista vuosista, Helmihillo on jäänyt ainoa yhtyeenä, jota edelleen on vain yksinkertaisesta otettava kuunteluun. Pearl Jamin toinen levy Vs. on yksi ehkä aliarvostetuimmista levyistä. Vs. kantaa sellaisia kappaleita Rearview window ja Elderly Woman Behind the Counter in a Small Town, joihin tuo runotyttöjä jahtaava teinikloppi ihastui silloin.
Todellinen harmi että pumppu ei ole Suomeen asti vielä ehtinyt.
7. Nick Cave
Nick Cave tuli elämääni kaverin kotibileistä, jossa ahkerasti pyöri uunituore Murder Ballads. Viikko sen jälkeen olikin pakko tutustua herran muuhun tuotantoon. Cave on pysynyt tasaisesti soitossa, osittain myös siksi että herra Cave on yksi yhdistävistä tekijöistä oman ja vaimoni musiikkimaun kanssa.
8. David Bowie
Yksi artisti joka on peräisin isoveljeni levyhyllystä. Muistan lapsuudesta mystisen Hittimittari musiikkivideo-ohjelman telkkarista, jota juonsi muuten jossain vaiheessa Mikko Alatalo. Let’s Dance taitaa olla yksi ensimmäisistä musiikkivideoista mitä muistan.
Samaisella kappaleella on taipumus piristää päivää kummasta varsinkin, jos sen kuulee radiosta. Bowien myöhempi tuotanto ei jostain syystä ole hirveästi sytyttänyt. 80-luvusta alaspäin kaikessa huvittavuudessaan täyttä timanttia.
9. Pink Floyd
Pink Floyd on jälleen yksi veljeni innoittama bändi. Mikko Alatalon Hittimittarista muistan nähneeni huikean Learning to fly:n, joka syöpyi nuoren pojan mieleen jostain syystä. Pink Floydin elokuva the Wall tuli katsottua kanssa joskus aivan liian nuorena. Wall on kyllä hieno elokuva ja ennen kaikkea levy kaikin puolin.
10. Smashing Pumpkins
Yksi Nirvanan ja grunge hypetyksen jälkeisesti bändeistä joka kolahti teininä ja kovaa. Siamese Dream ja Mellon Collie & Infinitive Sadness ovat todellisia mestariteoksia kaikessa mahtipontisuudessaan.
Smashing Pumpkinsin myöhäisempi tuotanto onkin sitten ollut täynnä enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Mellon Collie ja Infinitive Sadness:n menestyksen jälkimainingeissa rumpali Jimmy Chamberlain ja Kosketinsoittaja Jonathan Melvoin sekoilivat siinä määrin että kumpikin vetivät yliannostuksen. Melvoin kuoli ja Chamberlain potkittiin pihalle bändistä. Smashing Pumpkins jatkoi kesken ollutta vierailevilla rumpaleilla, jotka eivät kauaa mukana pysyneet. Chamberlain otettiin takaisin Machinalle, mutta bändi ei enää ollut entisensä ja nykyisin alkuperäisiä jäseniä bändissä on vain keulahahmo Billy Corgan.
Miehen mustissa palvoman Weinbergin lahjakkuutta yhtään väheksymättä, oli pakko laittaa vastine.
Kyseessä maailman yksi kovimmista rock bändeistä Foo Fighters. Tässä siis Foo Fighters rumpalin Taylor Hawkinsin ja keulahahmo Dave Grohlin (ex nirvana) battle.
