My two cents: Egotrippailijat

Mihin rock-kritiikkejä tarvitaan? Mitä on rock-uskottavuus?

Viime viikkoina olen syystä tai toisesta törmännyt jatkuvasti eri yhteyksissä keskusteluun kritiikistä. Viimeisimpänä Jukka Haarman erinomainen blogikirjoitus viime perjantailta. Kannattaa lukea, vaikka pitkä teksti onkin. Haarman tekstille kimmokkeena oli Rumbassa julkaistu levyarvio.

Itse jäin kirjoitukset luettuani miettimään monia seikkoja, jotka hämmästyttävät ja kummastuttavat. Jäin pohtimaan niitä aivan liian pitkäksi aikaa ja huomasin potentiaalisen tehokkaan työpäivän kirvonneen otteestani.

Haarmankin tekstissä nousi esiin kritiikin tarpeellisuus. Tätä on tullut pohdittua jo hyvä tovi. Mihin musiikkilehtien levyarvosteluita 2010-luvulla oikeastaan tarvitaan? Mikä ylipäätään on rock-kritiikin tehtävä nykyaikana? Eivätkö musiikkinörtit löydä joka tapauksessa kaikkein hipeimmät ja cooleimmat viritykset netistä? Eikö juttu ole jo aika passé, kun musiikkilehdet niitä hehkuttavat?

Kyllä ja ei. Väittäisin olevani suhteellisen aktiivinen musiikin rakastaja/kuluttaja. Etsin uusia juttuja. Mutta siinä käytän kaikkia kanavia: nettiä, puskaradiota jne. Musiikkilehtien sivuilta löytää säännöllisesti mielenkiintoisia juttuja, jotka olisivat muuten menneet ohi.

Kritiikit eivät ole ainakaan minusta turhia, mutta ehkä näkökulmia olisi syytä tarkistaa. Voisiko kritiikin kirjoittaa jollain toisella fokuksella kuin sillä, mihin on totuttu? Millainen se olisi?

Syystä tai toisesta suomalainen kritiikki on usein synonyymi lyttäämiselle, toisinaan perusteettomalle lyttäämiselle. Eikä tämä ole pelkästään Rumban "ongelma". Rumba on ennenkin "kohahduttanut" tämän tyyppisellä kirjoittelulla. Muistellaanpa vaikka 2000-luvun alun Rumban Anssi Kela -kirjoittelua by Samuli Knuuti.

Johtuuko nuiva kritiikki sitten perisuomalaisesta kateudesta? Kuluneen sanonnan mukaan musiikkikriitikot ovat epäonnistuneita muusikoita. Kliseet ovat varmaankin kliseitä sen vuoksi, että niissä piilee totuuden siemen. Mutta ei kai se ole ainoa selitys inhoamalleni kateuden ilmapiirille?

Kritiikeissä, ainakin rock-kritiikeissä, on valitettavan usein kyse jonkinmoisesta toimittajan egon pönkityksestä. Usein negatiivisissa kritiikeissä on kyse myös kielellisestä briljeerauksesta. Koitetaan sanoa yksinkertainen asia mahdollisimman hienosti. Meikä on yksinkertainen ihminen. Pidän yksinkertaisista asioista. Ymmärrän yksinkertaisia lauseita.

Sen toki ymmärrän, miksi kielelliseen erinomaisuuteen pyritään. Sillä pyritään ”älykkääseen kritiikkiin”. Syystä tai toisesta kriitikot on mielletty älykkäiksi olennoiksi, joilla on hallussaan jonkinlainen universaalin nerouden mojo. Kritiikki, useimmiten tai yleensä, pyrkii älykkääseen kyseenalaistamiseen, eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta sivistyssanojen käyttö ei tee älykästä. Eikä perusteeton lyttääminen tee hyvää kritiikkiä.

Kritiikit ovat aina subjektiivisia. Niiden kuuluu olla yhden ihmisen mielipiteitä. Kriitikoilta tunnutaan odottavan jonkunlaista objektiivisuuden ideaalia. Subjektiivisesti objektiivinen ihminen on yhtä aikaa natsi ja juutalainen, melko hankala yhtälö.

En tiedä mitä perusteetta lyttäävällä kritiikillä haetaan. Hyväksyntää? Egon pönkittämistä? Todistellaan omaa rock-uskottavuutta?

Uskottavuus on rock-piireissä hirvittävä myytti. Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Kuka uskottavan määrittelee? Jonkinlainen trendibarometri sitäkin säätelee ja uskoakseni se on ainakin 2010-luvulla liitoksissa jotenkin suosioon. Jos on liian suosittu, ei voi olla enää hyvä.

Alkujaan rock oli kapinan väline ja ilmenemismuoto. Tänä päivänä maailmasta ei juuri rockia keskiluokkaisempaa instituutiota löydy. Perinteinen rockhan on musiikin moninaisesta paletista se kaikkein konservatiivisin. Nykyään sen tilalle, kapinallisjohtajiksi ja agitaattoreiksi, ovat astuneet muut. On jokseenkin ymmärrettävää, että näitä musiikkityylejä palvovat (yleensä nuoret) toimittajat näkevät vanhan rockin vanhempiensa nuoruuteen kuuluvana juttuna. Ja ainahan nuoret ovat kapinoineet vanhempiensa arvomaailmaa vastaan. On siis ihan ymmärrettävää, että keskiluokkainen aor-rock nähdään suurena saatanana.

Mutta ei se tee rockista huonoa, ei ainakaan minun subjektiivisen mielipiteeni mukaan.

Kuten huomaatte, pientä ihmistä hämmästyttää kummastuttaa, moni asia. Pirun monta kysymystä on päässä ja kovin vähän vastauksia. Kertokaa siis tänne asti kahlanneet, miten tämä juttu nyt menee.

P.S. Miksi tämä on edes tärkeää? Miksi sivutin tämän kirjoittamisen takia kaikki tärkeät asiat (kuten koulutehtävät)? Eihän rock-kritiikeillä maaimanrauhaa saavuteta, eikä se edes ole kovin tärkeää. Ja on sitten kuitenkin, sillä: who would've thought that after all somehting as simple as rock’n’roll would save us all...