lauantai 10. huhtikuuta 2010

Onko aikakone sittenkin keksitty?

Upstage Club will rise again?

Aloitetaan muisteloilla. Seuraava on Southside Johnnyn debyyttilevyn I Don't Want To Go Homen (1976) kansiteksteissä julkaistu:

There was this place called the Upstage Club, open 8pm to 5am on Cookman Avenue in Asbury Park. There were a lotta musicians 'cause the bands that came down from North Jersey and New York to play in the Top 40 clubs along the shore would usually end up there after their regular gig, along with a lotta different guys from the local areas. Everybody went there 'cause it was open later than the regular clubs and because 1 and 5 in the morning you could play pretty much whatever you wanted, and if you were good enough, you could choose the guys you wanted to play with.


The Upstage was run by this beat type guy named Tom Potter who plastered the walls with black light and pin-ups and showed '50s smokers to the kids in between the bands... It was a great place. He'd sleip you five or ten bucks to sit in, and you could work it so you'd never have to go home, 'cause by the time you got out of there it was dawn and you could just flop on the beach all day, or you could run home before it got too light, nail the blankets over the window of your room and just sleep straight through till the night.


There were these guys... Mad Dog Lopez, Big Danny, Fast Eddie Larachi, his brother Little John, Magaret&The Distractions (house band), Black Tiny, White Tiny, Miami Steve, and assorted E Streeters plus the heaviest drummer of them all, in terms of both poundage and sheer sonic impact, Biiiig Baaaaad Bobby Williams, badass king of hearts, so tough he'd go to the limit for you every time, all night. You will never see most of these names on another record besides this one. But nonetheless, they're names that should be spoken in reverence at least once, not 'cause they were great musicians (thruth is, some of them couldn't play nothin' at all), but because they were each in their own way a living spirit of what, to me, rock'n'roll is all about. It was music as survival, and they lived it down in their souls, night after night.These guys were their own heroes and they never forgot.

Bruce Springsteen


Lyhyesti sanottuna Upstage oli siis lyhyen, vajaan kolmen vuoden elinkaarensa aikana, paikka, jossa E Street Bandin perustukset valettiin niin ihmissuhteiden kuin soittotaitojenkin puolesta. Lisäksi paikka, jossa kuka tahansa voi soittaa kenen tahansa kanssa, ei kuulosta ollenkaan huonolta.

Taannoin vastaan tuli lista paikoista, jonne ei pääse. Upstage on ollut aina minun "paikkoja, jonne ei syystä tai toisesta pääse"-listallani.

Mutta nytpä sinne on ehkä sittenkin mahdollista päästä. Backstreets.com kertoo.

The epicenter of Asbury Park music in the late 1960s and early '70s was The Upstage -- the free-spirited club on the third floor of 702 Cookman Avenue where Bruce Springsteen, Southside Johnny, Steven Van Zandt and a generation of Shore musicians jammed long after "last call" closed the rest of the town. Now, nearly 40 years later, the new owner of building plans to bring back the music -- and has run into a local buzz saw.

Owner Richard Yorkowitz wants to reopen The Upstage, with live music on the second and third floors. That is at odds with an Asbury Park ordinance prohibiting live music above ground level. Yorkowitz has promised to soundproof the building, an expensive offer that so far has failed to sway some of the city's newer business owners, who contend that now is the time for Asbury Park to move beyond its musical past.

"The Upstage holds a unique place in American musical history," says Joe Petillo, who used to play and help manage the club. "It should at least be given a chance to reopen. Once it's gone, it's gone forever." Much of the original day-glo paintings on the walls and the stage area, Petillo said, are still intact.

Both sides get a public airing April 12 before the Asbury Park Planning Commission, which meets at 7 p.m. in City Hall.

Jos kauniit suunnitelmat toteutuvat, niin sehän on pakko lähteä katsastamaan. Ja ihan turha sanoa, ettei se ole sama asia kuin 70-luvun taitteessa. Ainakin minulla on tarve nähdä tuollaisia "pyhiinvaelluskohteita". Niiden kautta kun on välillisesti tullut luotua identiteettiään. Taannoinen video paikasta ei aivan riitä tyydyttämään nälkää, jos olisi mahdollisuus edes ripaus saada aistia aidon Upstagen henkeä


Jos suunnitelmat toteutuisivat, olisi jännä nähdä millainen uudesta Upstagesta tulisi. Taisi se olla niille soittajillekin aika tärkeä paikka tärkeään aikaan. Vuonna 1991 Southside Johnnyn Better Days -levyltä löytyi tällainen ralli, jossa taisi olla rahtunen totuuttakin mukana.


keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Levyarvostelu: Erykah Badu - New Amerykah pt. 2 (Return of the Ankh)


Dady Cool: Kato iltsukka!

Mies Mustissa: Oho, Viltsukka! Mikä boogie?

DC: Ei paskempi, Erykah Badun uutuus pauhaa hypnoottisesti luureissa.

MM: Ei huono valinta. Itsekin olen ehtinyt pyöräyttää tuon tuoreen New Amerykah part kakkosen pari kertaa levylautasella. On jälleen melko tasalaatuisen laserlevyn tekaissut Eerika.

DC: Ei hassumman. On oivallinen jatkumo part ykköselle. Äänimaisemaltaan tulee kyllä Badun varhaisempi tuotanto mieleen.

MM: Joo. Ekaan osaan verrattuna tää on mun mielestä hiukan iisimpi. 4th world warissa oli hiukan enemmän groovea.

DC: Uus on ehdottomasti chillimpi ja ehkä aavistuksen enemmän soul-vaikutteita on kanssa. Mutta kyllä tästäkin groovea löytyy. Esimerkiksi Agitation-kappaleessa on mahtava poljento.

MM: Sellainen perussoulimpi kamahan on sitä Badun varhaisempaa tuotantoa. Agitationin poljento kyl toimii, mutta jos vertaa esim. part ykkösen The Celliin niin sellaista tuhdin rasvaista groovea ei tästä oikein löydy.
Ei se välttämättä huono juttu tietenkään ole. Ainakin soundi on yhtenäinen. Tuntuu, että tällä kertaa Erykahin ääni valuu biisien päällä tavallistakin hunajaisempana.

DC: Totta. Itsellä ainakin levyn loppua kohden tämä hunajamaisuus alkoi puuduttaa. Love ja You Loving Me kappaleet kaikessa siirappisuudessaan olivat voineet olla sijoitettuna kappalejärjestyksessä toisin... Nyt viljoa kohtasi armoton sokeriyliannostus.

MM: En tiedä johtuuko siitä, etten ole kuunnellut levyä vasta kuin muutaman kerran, mutta biiseistä ei ole oikein noussut sellaisia ehdottomia helmiä. Muudi on kyllä kohdallaan, mutta jotenkin tulee vähän sellainen classy hipin lob-baarin seinä mieleen kokonaisuudesta.

DC: Joo, mua vaivaa täysin sama... Ei Badun uusin missään nimessä huono ole, ehkä hieman tasapaksu kuitenkin.

MM: Nimenomaan. Kyllähän tämä hyvä lätty on, mutta se soljuu vähän turhankin vaivattomasti. Vähän olisi kaivannut soraa rattaisiin pyörimään. Jotain sellaista mistä olisi saanut kiinni. Sellainen nivusiin iskevä uuuhhhh-tunne puuttuu.
Mun mielestä Window Seatin videosta noussut kohu ei oo ihan tarpeeksi soraa.

DC: Joo ei missään nimessä. Mutta näin miehisestä näkökannasta mukava lisä se on. Siinä oli ainakin sitä nivusiin iskevää tunnetta.

MM: Toki. Mä olen kyllä nähnyt vaan sen sensuroidun version.
Mutta mikäs on Viltsun loppulausunto kolmella adjektiivilla?

DC: Letkeä, miellyttävä ja tasapaksu.

MM: Sanoisin itse, että hunajainen, soljuva, tapetinomainen.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Tommie Mansfield 1940-1981

Turkulaisen kitaralegenda Tommie Mansfieldin syntymästä tulee tänään 4.4. kuluneeksi 70 vuotta. Rock Cityn märkäkorvat tapasivat Tommien vanhan soittokaverin Kari Purssilan. Näin KaPu muisteli vanhaa bändikaveriaan. Olkaapa hyvä ja hyvää syntymäpäivää Tomi.

Levyarvostelu: Lännen-Jukka - Polkabilly Rebels


Mies Mustissa: Terve Viltsu!

Daddy Cool: Hau Iltsu!

MM: Melko tiukka levy on käsissämme nyt. Vai yhdytkö minuun?

DC: KYL! Karjalaisen Jukka tuo Lännen-Jukka-trilogian päätökseen Polkabilly Rebels -levyllään. Millaisia tuntemuksia levyn avausraita Siantappolaulu sinussa Iltsu herättää?
MM: Kyllähän tällaiset vanhat trad.-rallit aina herättävät varsin lämpimiä tunteita sisälläni. Tässä levyssä on niin sanoakseni fiilis kohdallaan. Varmaan studiossakin ollut hauskaa tai ainakin siltä vaikuttaa.
Perinteikästä henkeä edustaa myös levyn paketointi. Ennen kaikkea se lämmittää mieltä, että tästä levystä tulee kuriositeettina ulos myös kasettipainos. Sillä ei ainakaan suuria rahoja tahkota.



DC: Ei tahkota ei... Jos levyä vertaa Lännen-Jukan kahteen aikaisempaan levyyn niin tavallaan ympyrä sulkeutuu... Eikö totta?

MM: Nimenomaan. Kaikissa kolmessa levyssä on tavallaan oma teemansa, jotka kuitenkin tukevat toisiaan. Jos ensimmäinen Lännen-Jukka ammensi banjoineen 1910-20-lukujen maisemasta, niin tämä levy tulee soundiltaan jonnekin noin 1950-luvulle. Melko rautaisen bändin on muuten jukka koonnut komppiryhmäksi

DC: Veli-Matti Järvenpää tuli jo tutuksi Paratiisin pojat -levyn myötä, mutta Karjalainen tosiaan haali enemmänkin porukkaa Polkabillylle. Allekirjoittanutta etenkin miellyttää Mitja Tuuralan läskiä läskimpi tapa läiskytellä kontrabassoa.

MM: Mitja nyt on muutenkin lähes jumala. Keskimäärin äijä on maailman toiseksi viilein basisti (heti paul simononin jälkeen).
Järvenpään, Tuuralan ja Tommi Vikstenin lisäksi Hopeinen veitsi -biisissä käy laulamassa Marjo Leinonen. HUH HUH mikä veto! Ihan mieletön! Nousee levyn kohokohtien joukkoon.

DC: Kyllä. Hopeinen veitsi on trilogian ensimmäinen kappale, jossa Jukka ei itse laula. Kaikessa käheydessään Marjon ääni luo tunnelman jossa on helppoa kuvitella itsensä 50-luvulle.

MM: Se on varmaan ihan looginen ratkaisu, kun laulun kertoja on nainen. Mutta Marjon ääni tosiaan sopii tuohon. sehän on vanha kansanlaulu jota Jii on hiukan käsitellyt.
Sama menettely on ollut käytössä New Orleansin tappelussa, jota tosin on käsitellyt Jingo Viitala. Ilmeisesti Jingo oli aika iso inspiraatio tälle levylle

DC: Jingon käsialaa on myös Wabash Cannonball, joka antaa melkein kantrahtavan ensivaikutelman muuten niin kansanlaulu-, roots- ja blues-pohjaisessa levyssä.
MM: Totta. Oikeastaan ainoa biisi, joka ei oikein minusta istu kokonaisuuteen on Vingelska-polkka. Siinä on jotain kovin ruotsalaista. Tulee mieleen joku juhannussalko jossain Keski-Skånessa.

DC: Helan Går! Jos Iltsu pitäisi joku kappale nostaa ylitse muiden... Hilkka Taskinen?
Itseäni miellytti kovasti Amasa Blues, jossa Jukan lauluala on aavistuksen verran korkeampi levyn muihin kappaleisiin verrattuna. Varsin kelvollinen blues-veisu.
MM: Amasa bluesissa on muuten samaa tyyliä kuin osassa karjalaisen electric sauna materiaalia
Mulla nousee oikeastaan kolme biisiä, Hilkka Taskinen, New Orleansin tappelu ja Piru laulunopettajana. Viimeinenhän on Jiin itsensä alusta asti tekemä, hämmentävän hyvin istuu taas kokonaisuuteen.
DC: Tähän lisättynä hopeinen veitsi.

MM: Faktaa.

DC: Mutta jos levyä tarkastellaan kokonaisuutena, mielestäni se jää ehkä hiukan epätasapainoon. Odotukset olivat osaltamme todella kovat aiempien levyjen jälkeen.
Rima oli korkealla...

MM: Joo, tämäkin on totta.. Polkabillyssa on kyllä kivasti uudistuttu sitten edellisten levyjen, mutta varsinkin ensimmäinen Lännen-Jukka-levy (2006) oli niin päräyttävä kokemus ja niin täysin erilainen, mitä pystyi odottamaan, odotukset ovat korkealla ja toisaalta sellaista yllätyksellisyyden efektiä ei pysty toistamaan.
Kokonaisuudessa parhaat biisit on todella kovia, mutta kuten sanoit tasapaino ei ole ehkä ihan kahden edellisen levyn tasolla.
Mutta koska bändissä on Electric Saunassakin (suomen paras bändi aikanaan, tämä ei ole mielipide vaan faktaa) soittaneet Viksten ja Tuurala, niin keikoista kyllä odotan tosi paljon.

DC: No kohtahan me se nähdään... Oma arvosanani menee Polkabillyn kohdalla kuitenkin ***½.
MM: Ahaa, käytämme siis tähtiarvostelua, hmm... On tylsää kompata, mutta jos kerran puolikkaita saa antaa niin annan kanssa 3 ja puoli.
Mielenkiintoista muuten nähdä mihin suuntaan jukka nyt lähtee kun on sanonut että siirtää Lännen-Jukan toistaiseksi telakalle. Äijällä on älyttömästi rohkeutta, kolme kertaa laittanut valtakunnan parhaan bändin telakalle, koska fiilis ei ole ollut kohdallaan.

DC: Eiköhän Jukalla ole melko lailla vapaat kädet itsensä toteuttamiseen mitä levy-yhtiöön tulee.

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Vastinetta rahoille?

Miehen mustissa palvoman Weinbergin lahjakkuutta yhtään väheksymättä, oli pakko laittaa vastine.

Kyseessä maailman yksi kovimmista rock bändeistä Foo Fighters. Tässä siis Foo Fighters rumpalin Taylor Hawkinsin ja keulahahmo Dave Grohlin (ex nirvana) battle.

Bätlätään

Kitaristithan (ja muutkin soittajat) ovat aikojen alusta soittaneet toisiaan suohon ja ties mihin. Kaksi rumpaliakin samassa bändissä on nähty juttu. Mutta jos on lavalla vaan pari rumpusettiä ja paukuttamassa on isä ja poika Weinberg. Lopputulos ei voi olla huono.

Rok rok

Viileän Isukin puolesta myös tervetuloa Rock Cityyn!

Arvon kollegani Man In Black:n kanssa tulemme käsittelemään laajasti artisteja, keikkoja ja ilmiöitä musiikin saralla. Tulossa on myös levyarvosteluja uutuuksista ja klassikoista.

Kevät tuo myös yllätyksiä tullessaan mutta niistä lisää myöhemmin. Tämä kaikki on vasta alkua!

Rock on!



torstai 1. huhtikuuta 2010

Teretulemast

This is it!

Pitkät juhlapuheet korulauseineen ovat hankalia luultavasti kaikille osapuolille, kuin epävireinen Juicen Haetarirock. Let's keep it simple siis. Allekirjoittanut ja Iskä Viileä toivottavat sinut juhlallisin menoin tervetulleeksi Rock City -blogiin.

Tähän musiikkiblogiin tulee kahden musiikkiin höynähtäneen tyypin horinoita musiikista toivottavasti melko laajalla skaalalla ja persoonallisella otteella. Kaikkeahan sitä toivoa saa. Katsotaan sitten mitä käytäntö tuo tullessaan.

Blogin nimi on Turku Rock City, mutta pelkästään paikallista näkökulmaa ei ole tarkoitus tuoda esille. Leikkikenttämme on koko maailma.

Toivottavasti viihdytte.