Ensi vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun The Rolling Stones esiintyi ensimmäisen kerran yhdessä.
Heinäkuussa 1962 Lontoon Marquee klubin perinteiseen jazziin tottunut yleisö sai herätyksen musiikin uusiin tuuliin, kun väliaikabändinä soittanut The Rollin' Stones täytti 15 minuutin keikkansa sähköisellä bluesilla ja Chuck Berryn villillä rock'n'rollilla.
Uutuudennälkäinen nuoriso otti genrerajoja rikkovat rytmit innolla vastaan ja vähitellen jazz joutui väistymään rokin tieltä.
Puolessa vuosisadassa on moni rokkikukko kompastunut kantoihinsa, mutta Mick Jagger, Keith Richards, Charlie Watts ja 1974 mukaan liittynyt Ronnie Wood jaksavat yhä rokata.
Viime marraskuusta asti Jagger ja Richards ovat vuorotellen väläytelleet uuden kiertueen mahdollisuutta, edellisestä kun on jo 5 vuotta. Puheita on ollut myös uuden albumin kasaamisesta tämän vuoden puolella.
Kevään aikana elämänkertakirjansa promootion puitteissa useita haastatteluita antanut Richards sanoo kuitenkin, ettei mitään ole varmistettu. Sen sijaan Keef on kertonut työstävänsä tällä hetkellä uutta albumia toisen ryhmänsä The X-Pensive Winosin kanssa.
Jagger ei myöskään ole jäänyt laakereilleen makaamaan., vaan ilmoitti viime viikolla perustaneensa uuden bändin. Super Heavy on todellinen raskaan sarjan rock'n'roll bändi, Jaggerin rinnalla soittavat Eurythmicsin Dave Stewart, Damian "Bobin poika" Marley, elokuvamusiikin ammattilainen A. R. Rahman ja ennenkin Jaggerin kanssa jammaillut soul lahjakkuus Joss Stone. Ryhmän ensimmäinen albumi on tekeillä ja kiertue lähtee Jaggerin mukaan käyntiin heti, kun fanit sitä pyytävät.
Rollarifanit eivät siis jää tänä vuonna täysin vanhojen keikkataltiointien varaan. Ne, jotka haluavat haluavat nähdä kimmeltävän kaksikon samalla lavalla jotuvat kuitenkin vielä pidättämään henkeään.
50-vuotispäivä on rokckbändeillä kuitenkin melkoinen harvinaisuus, joten jonkinlaista synttärijuhlaa voidaan rollareilta odottaa. Richards kertoi viime viikolla antamassaan haastattelussa, että suunnitteilla on ainakin syntymäpäiväkonsertti ensi vuoden heinäkuulle, kunhan rokkipapat vain saavat kiireiset aikataulunsa kohtaamaan.
Jos Nils Lofgrenin nimi on tuttu (muualtakin kuin tästä blogista), se on sitä varmaankin sivulauseesta, jonka päälauseessa puhutaan Neil Youngista tai Bruce Springsteenistä. Lofgren on kuitenkin tehnyt omillaan pitkän ja vivahteikkaan soolouran, jolle mahtuu parikymmentä levyä. Code Of The Road 1977 julkaistun I Came To Dancen raitoja. Kyseinen musiikkikirjoituksen kaanonista unohtunut levy oli Lofgrenin kolmas soololevy, jolta hieman laajempaan tietoisuuteen ovat nousseet juuri Code Of The Road sekä nimiraita.
Levyn päättää muuten biisi Happy, joka on cover Rollareiden biisistä. Kyseisestä raidasta on myös Southside Johnny levyttänyt näkemyksensä. Lofgrenille Rollareiden levyttäminen oli oletettavasti iso juttu. Miehen suuri idolihan kitaristina on Keith Richards. Lofgrenin ensimmäiseltä soololevyltä jopa löytyy biisi Keith Don't Go (Ode To Glimmer Twin), joka on siis nimensä mukaisesti omistettu Jaggerille ja Richardsille.
Kanadalaistrio Danko JonesinCode of The Road avasi pelin vuoden 2008 Never Loud Enough -levyllä. 2008 julkaistu levy oli jatkoa bändin menestyslevylle Sleep Is The Enemy (2006). Kolmen minuutin rypistys toimii kivasti, mutta on sekä hyvässä että huonossa tyypillinen Danko Jones -biisi. Yksinkertainen ja nopea ralli toimii, jos bändin tuotanto ylipäätään putoaa. Usein se on ainakin täällä päässä fiilis-sidonnaista.
Sori sori, piti vaan treenata vähän tällaista nykyaikaista otsikointia. Jos sille vaikka olisi joskus vielä käyttöä...
Rolling Stonen lukijat ovat äänestäneet teemalla "kaikkien aikojen paras livebändi". Top kymppi näytttää käännetyssä järjestyksessä seuraavalta.
10. Kiss
9. Grateful Dead
8. Pearl Jam
7. Queen
6. U2
5. Led Zeppelin
4. Pink Floyd
3. The Who
2. The Rolling Stones
1. Bruce Springsteen and The E Street Band
Puolueellisuuden vuoksi jäävään itseni kommentoimasta. Mutta Queenin olisin nostanut itse korkeammalle. Mainiota perjantai-illan viihdettä on muuten uppoutua livepätkien maailmaan. Ei ainakaan käy aika pitkäksi.
Vuonna 1967 ilmestynyt albumi edustaa jotain aivan muuta kuin sitä Satisfaction ja It’s Only Rock’n’roll -fiiliksen Rollareita, josta bändi on tunnettu.
Their Satanic Majesties Request kurkottelee kohti psykedeelistä ilmaisua ja monet raidoista ammentavatkin surutta itämaisesta väripaletista. Ei siis ihme, että levyä pidettiin jo ilmestyessään (kehnona) vastineena Beatlesin samana vuonna ilmestyneelle Sgt. Pepperille. Beatlejen ja Rollareiden tiet myös ristesivät tällä albumilla, sillä John Lennon ja Paul McCartney vetivät taustalauluja levyn avausraidalla Sing This All Together.
Myöskään bändin jäsenet eivät ole myöhemmin olleet kovin innostuneita puhumaan levystä. Charlie Wattsin mielestä levy on kauttaaltaan epäonnistunut. Mick Jagger sen sijaan on hehkuttanut She’s a Rainbow’ta ja 2000 Light Years From Homea. Tosin Jaggerinkin mukaan suuri osa levystä on roskaa.
Their Satanic… oli kaikin puolin mielenkiintoinen syrjähyppy, sillä Stonesin discografiassa se sijoittuu kahden mestariteoksen (Between The Buttons ja Beggars Banquet) väliin.
Yksi syy levyn ns. heikkouteen lienee se, että Rollarit tuottivat kiekon itse. Aiemmat levyt tuottanut Andrew Loog Oldham oli poistunut kuvioista ja bändin piti pitää kaikki langat omissa käsissään. Koska huumeita kului ja bändin jäsenten välit olivat muutenkin tulehtuneet, levyttäminen oli hankala prosessi
Bassoa levyllä paukuttanut Bill Wymanin mukaan yksi suurista jännityksen aiheista oli se, kuka milloinkin saapui studioon. Bändi ei juuri ollut samaan aikaan studiossa, koska eivät kestäneet toistensa naamoja. Lisäksi studiossa hengasi pitkä liuta bändin ulkopuolisia ihmisiä bändäreistä yleiseen rellestysjengiin.
Their Satanic… on muuten ainoa Rollareiden studiolevy, jolla on Wymanin kirjoittama biisi, In Another Land.
Vaikka Rollari-kaanonissa sitä pidetäänkin korkeintaan keskinkertaisena levynä, ei se niin huono ole. Psykedeelisyys ei toki ole aivan sitä perus-Stonesia, mutta toisaalta erilaisuus on myös valttia. Levyn ”huonouteen” yksi selitys ehkä onkin se, ettei Rollareilta tällaista materiaalia odotettu.
Miksi kuunnella: Esittelee erilaisen Rolling Stonesin.
Arvio: Hakkaa minkä tahansa Stones-levyn vuosien 1981 ja 2005 välillä 100-0.
Neljännen luukun takaa paljastuu normaaliakin ajankohtaisempi hahmo. Tänä syksynä kattavan muistelmateoksenkin julkaissut Keith Richards on Rolling Stones-uransa ohella ehtinyt julkaista hieman soolomateriaaliakin.
Vuonna 1978 Keef julkaisi soolosinkun, jonka a-puolelta löytyy moneen kertaan versioitu Run Run Rudolph. Johnny Marksin ja Marvin Brodien aikanaan kynäilemästä biisistä se tunnetuin versio lienee Chuck Berryn tiukka rock. Myöhemmin Petteriä ovat juoksuttaneet mm. Lynyrd Skynyrd, Brian Setzer ja Bryan Adams.
Ai niin. Vuonna -78 Richards hyppäsi vaivattomasti fiiliksestä toiseen. Run Run Rudolphin b-puolelta nimittäin löytyi Jimmy Cliffin klassikko The Harder They Come. Sen puolestaan on coveroinut mm. "Nolla-Kojo" nimellä Mitä rankempaa saan.
Mutta Kojo ja Keef eivät oikeastaan kuulu samaan tarinaan. Sori.
Viikon Spotifynä on aiemmin tänä vuonna ilmestynyt uusintapainos Exile on Main Streetistä. Rollariklassikko julkaistiin 2010 vuoden kesällä täysin remasteroituna ja levyn toinen puolisko piti sisällään levytyssession muita helmiä mitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta itse levylle kelpuutettu.
Exile on Main Street on Rolling Stones-levyistä ehkä tasapainoisin ja onnistunein tuotos, jonka merkitystä rock 'n' rollin historiasta on mahdotonta kiistää. Vaikka levy onkin klassikko uudelleen julkaisuissa valitettavasti suurin mielenkiinto siirtyy ennen julkaisemattomiin kappaleisiin.
Noin kuukausi takaperin arvon kollegani Mies Mustissa listasi oman elämänsä rakennuspalikat, joita ilman Mies ei olisi Mustissa. Tässä siis suuren painostuksen saattelemana oma listani bändeistä, jotka tekevät tästä Daddy:stä erityisen Coolin.
Tässä se nyt sitten on die list...
1. Foo Fighters 2. Tom Waits 3. Doors 4. Neil Young 5. Rolling Stones 6. Pearl Jam 7. Nick Cave 8. David Bowie 9. Pink Floyd 10. Smashing Pumpkins
Bubbling under:
White Stripes, Led Zeppelin, Bill Withers, Bob Marley, Leonard Cohen, Blues yleisesti, Johnny Cash, Nirvana, Jim Hendrix,
1. Foo Fighters
Nirvanen jäänteistä vuonna 1995 perustettiin Foo Fighters, joka on ollut aina lähellä sydäntäni. Ensimmäinen levy koostui Dave Grohlin demoista, mitä hän oli kyhäillyt Nirvana-aikoinaan. Levy kokonaisuudessa jäi ehkä hieman palapeliksi, jossa kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Teiniangstiin kuitenkin levy toimi.
Seuraava Colour and the Shape olikin jo sitten tasapainoisempi rock levy, josta Everlong –kappale on ylitse muiden jäänyt elämääni voimaa antavana tekijänä. Itse levy on yllättävän tasapainoinen, vaikka Foo Fightersin lopullinen kokoonpano eli hyvin paljon tuohon aikaan. Levytyssessioiden aikana rumpalin pallilla istui parikin eri hemmoa. Dave Grohl oli tyytymätön kannuttajiin ja päätyi itse soittamaan rummut levylle.
Monet Foo Fightersin biisit muistuttavat tietystä elämäntilanteesta, jossa jotenkin hekin ovat olleet läsnä. 2008 Foo Fighters kävi ensi kertaa Suomessa ja pidän edelleen sitä yhtenä parhaimmista keikoista, jossa olen ollut. Dave Grohl päätti ensimmäisen visiitin kunniaksi soittaa 12 biisin sijaan 18 ja keikka kesti yli 1½h kauemmin kuin piti.
2. Tom Waits
Tom Waitsin on yksi perustuskivistä, joka on tullut elämääni vasta aikuisiällä. Early Years Vol 1. & Vol 2. olivat ensimmäiset levyt, jotka kuulin herrasmieheltä. Demot ovat hieno osoitus nuoren Tom Waitsin lahjoista ja esittelevät Waitsin lauluääntä hienosti. Pelkistetty tyyli tuo ajoittain mieleen 60-luvun alun Bob Dylanin.
Myös vanhempi tuotanto on iskenyt siinä määrin, että miehen koko tuotanto on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Alice -levy on kaikessa teatraalisuudessaan pysynyt tavalla tai toisella tehosoitossa kaikkien näiden vuosien ajan.
Bone Machine on myös yksi Waitsin vahvimmista levyistä, joka on pakko kaivaa tasaisin väliajoin hyllystä. Levyn hienoimpiin hetkiin kuuluu That Feel duetto Keith Richardsin kanssa.
3. The Doors
Ensikosketukseni Rock ’n’ Rollin ihmeellisen maailmaan tapahtui The Doorsin kautta. Veljelläni oli tapana soittaa ruuanlaiton yhteydessä Doorsin debyyttialbumia viikonloppuisin. Break on Through:n alkuriffissä on jotain käsittämätöntä voimaa, jota olisin voinut kuunnella aina vain uudestaan. Veljeni nauhoitti Doorsin debyytin c-kasetille, mikä pyöri puhki korvalappustereoissani.
Doorsin debyytti nauhoitettiin kahdessa viikossa, siitä voisivat monta kuukautta levyä hiovat artistit ottaa mallia.
4. Neil Young
Mies, jota on hankala pukea sanoiksi. Neil oli yksi ensimmäisiä aikuisiän löytöjä, jotka kolahtivat siinä määrin, että koko tuotanto ollut pakko hankkia. Henkilökohtaisimmat tunnesiteet löytyvät Harvest ja Harvest Moon levyistä. Levyn loppupuoliskolla oleva Natural Beauty -kappale on yksi lätyn hienoimmista.
Live Rust on myös mielestäni yksi hienoimmista livelevyistä, mitä on koskaan tehty. Youngin esiintymisestä kantautuu jotain maagista, mihin herra ei valitettavasti ole yltänyt myöhemmällä urallaan kovin usein.
5. Rolling Stones
Rollarit on toinen artisti, joka on tullut elämääni veljeni levyhyllystä. Rolling Stonesin vanhempi tuotanto 60 -70 luvulta onkin täynnä helmiä. Henkilökohtaisiksi suosikeikseni on muodostunut levytykset Mick Taylorin kanssa (vuodet).
Mysteeriksi jää mitä ihmettä bändille tapahtui 80-luvulla, siitä miehet eivät ole selvinneet tähän päivään asti. She was hot on yksi ensimmäisistä musiikkivideo mitä näin ja kaikessa seksistisyydessään on nykyään varsinkin huvittavaa katsottavaa. Musiikillisesti Undercover of the night –levy, josta kyseinen biisi löytyy taitaa olla Rollareiden huonoimpia.
6. Pearl Jam
Harva bändi pysyy mukana elämässä näin kauan, harvoin myöskään yhteenkään bändiin syntyy yhtä vahvoja tunnesiteitä. Teinivuosien grunge -huuruisista vuosista, Helmihillo on jäänyt ainoa yhtyeenä, jota edelleen on vain yksinkertaisesta otettava kuunteluun. Pearl Jamin toinen levy Vs. on yksi ehkä aliarvostetuimmista levyistä. Vs. kantaa sellaisia kappaleita Rearview window ja Elderly Woman Behind the Counter in a Small Town, joihin tuo runotyttöjä jahtaava teinikloppi ihastui silloin.
Todellinen harmi että pumppu ei ole Suomeen asti vielä ehtinyt.
7. Nick Cave
Nick Cave tuli elämääni kaverin kotibileistä, jossa ahkerasti pyöri uunituore Murder Ballads. Viikko sen jälkeen olikin pakko tutustua herran muuhun tuotantoon. Cave on pysynyt tasaisesti soitossa, osittain myös siksi että herra Cave on yksi yhdistävistä tekijöistä oman ja vaimoni musiikkimaun kanssa.
8. David Bowie
Yksi artisti joka on peräisin isoveljeni levyhyllystä. Muistan lapsuudesta mystisen Hittimittari musiikkivideo-ohjelman telkkarista, jota juonsi muuten jossain vaiheessa Mikko Alatalo. Let’s Dance taitaa olla yksi ensimmäisistä musiikkivideoista mitä muistan.
Samaisella kappaleella on taipumus piristää päivää kummasta varsinkin, jos sen kuulee radiosta. Bowien myöhempi tuotanto ei jostain syystä ole hirveästi sytyttänyt. 80-luvusta alaspäin kaikessa huvittavuudessaan täyttä timanttia.
9. Pink Floyd
Pink Floyd on jälleen yksi veljeni innoittama bändi. Mikko Alatalon Hittimittarista muistan nähneeni huikean Learning to fly:n, joka syöpyi nuoren pojan mieleen jostain syystä. Pink Floydin elokuva the Wall tuli katsottua kanssa joskus aivan liian nuorena. Wall on kyllä hieno elokuva ja ennen kaikkea levy kaikin puolin.
10. Smashing Pumpkins
Yksi Nirvanan ja grunge hypetyksen jälkeisesti bändeistä joka kolahti teininä ja kovaa. Siamese Dream ja Mellon Collie & Infinitive Sadness ovat todellisia mestariteoksia kaikessa mahtipontisuudessaan.
Smashing Pumpkinsin myöhäisempi tuotanto onkin sitten ollut täynnä enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Mellon Collie ja Infinitive Sadness:n menestyksen jälkimainingeissa rumpali Jimmy Chamberlain ja Kosketinsoittaja Jonathan Melvoin sekoilivat siinä määrin että kumpikin vetivät yliannostuksen. Melvoin kuoli ja Chamberlain potkittiin pihalle bändistä. Smashing Pumpkins jatkoi kesken ollutta vierailevilla rumpaleilla, jotka eivät kauaa mukana pysyneet. Chamberlain otettiin takaisin Machinalle, mutta bändi ei enää ollut entisensä ja nykyisin alkuperäisiä jäseniä bändissä on vain keulahahmo Billy Corgan.
Rollareista on kirjoitettu lähestulkoon kaikki mahdollinen. Maailman suurimmaksi paisunut rockbändi oli alkujaan vastavoima Beatlesille. "Rumat Beatlet" olivat vaarallisia ja arvaamattomia siinä kuin Liverpoolin pojat olivat julkisuudessa kiiltokuvamaisia joka äidin toivevävyjä.
Rolling Stones syntyi Lontoossa samoilla seuduilla hengaavien Mick Jaggerin, Keith Richardsin ja Brian Jonesin kohdattua toisensa. Varsinkin uransa alkuaikoina Rollarit ammensivat bluesista ja muusta amerikkalaisesta perinnemusiikista. Blues oli varsinkin Brian Jonesille kova juttu. Kun bändin nimeäminen tuli ajankohtaiseksi, nimi löytyi Muddy Watersin biisikatalogista.
Sekä Beatles että Rolling Stones kuuntelivat paljon vanhaa amerikkalaista musiikkia. Kumpikin bändi myös levytti uransa alussa lukuisia covereita. Rolling Stonesin debyytillä versioidaan mm. Willie Dixonia, Chuck Berryä ja Marvin Gaye -hittiä Can I Get The Witness. Onkin mielenkiintoista, että alkusysäys USA:ssa riehuneelle 60-luvun Britti-invaasiolle oli amerikkalaisten omassa musiikissa.
Debyytillään Rollarit turvautuivat suurimmaksi osaksi lainamateriaaliin myös sen takia, että Glimmer Twinsin biisinkirjoitustaidot olivat vasta hioutumassa. Rollari-debyytillä onkin vain yksi Jagger-Richards-kaksikon kirjoittama biisi, Tell Me (You're Coming Back).
Stonesit kipusivat ensimmäistä kertaa lavalle Lontoon legendaarisella Marquee-klubilla heinäkuussa 1962. Tuolloin bändissä olivat mukana myös basisti Dick Taylor, kosketinsoittaja Stu Stewart ja Kinksissä myöhemmin kannuja paukuttanut rumpali Mick Avory.
Vuoden 1963 rumpaliksi tuli jazzfriikki Charlie Watts, joka oli sinnikkäästi aiemmin kieltäytynyt tarjouksista alkaa Rollareiden rumpaliksi. Hänen vanavedessään basistiksi tuli Bill Wyman. Pari kuukautta bändin manageriksi tuli 19-vuotias Andrew Loog Oldham. Hän on pitkälti vastuussa siitä, että Stonesin imagosta rakennettiin vastakohta Beatlesille. Oldham myös hommasi Rollareille pikavauhtia levytysdiilin Deccan kanssa.
Kesäkuussa -63 Stonesit levyttivät ensimmäisen singlensä, Chuck Berryn Come Onin. Se pääsi listalle vain sijalle 21, joka oli huomattavasti bändin odotuksia huonommin. Marraskuussa -63 se julkaisi toisen singlensä. Hieman yllättäen se oli Lennon-McCartneyn I Wanna Be Your Man.
Vuoden 1964 alussa Rolling Stones kiersi Englantia The Ronettesin lämppärinä. Tammikuussa levytettiin myös uusi single, joka oli Buddy Hollyn Not Fade Away. Stonesin lähestymistapa erosi alkuperäisestä Keith Richardsin Bo Didley -tyyppisen sovituksen ansiosta. Not Fade Away nousi listakolmoseksi.
Se myös avaa Stonesien debyyttilevyn Jenkkipainoksen. Brittipainoksessa ensimmäinen biisi on Route 66. Tosin Jenkkiversiosta puuttuu Bo Didleyn Mona (joka levytettiin nimellä I Need You Baby). Rollariluenta Monasta ilmestyi USA:ssa vuotta myöhemmin Now!-levyllä.
Rolling Stonesin debyytti oli Englannissa valtava hitti viihtyen listakärjessä peräti kolme kuukautta. Se oli ensi askel lähes 50 vuotta jatkuneelle menestyksekkäälle taipaleelle.
Viimeisimmällä levyllään A Bigger Bang (2005) Rollarit muuten lähentyivät alkuaikojen hiomatonta tyyliään. Olipa siinä hieman blues-sävyjäkin havaittavissa, yli 35 vuotta Brian Jonesin kuoleman jälkeen.
