Vuoden viimeiset päivät ovat otollista aikaa bongailla monenmoisia vuoden parhaat levyt -listoja. Mekin jo ehdimme omat huippumme listata, peräti kolmeen otteeseen.
Mutta kuten moneen otteeseen monessa paikassa on todettu, levyvuosi oli mainio. Hyviä biisejä ja levyjä tulvi kahmalokaupalla musiikinkuluttajien iloksi.
Alla siis TRC:n poikien yhteistyössä kokoama 100 biisin Spotify-soittolista. Luulisi löytyvän kelpo musiikkia moneen makuun. Noiden sadan biisin jälkeen sopii kuunnella albumit kokonaisuudessaan, joilta biisit on napattu. Toivottavasti tykkäätte.
Täysin aukoton lista ei ole, sillä valtavasti tänä vuonna julkaistua musiikkia ei Spotifyn uumenista ei juuri nyt löydy. Mm. John Hiattin, Tuomon, Sir Elwoodin hiljaisten värien, Joanna Newsomin, Tuomari Nurmion, Arcade Firen, Jätkäjätkien ja The Latebirdsin uutuudet puuttuvat listalta tästä syystä.
Ne löytyvät kuitenkin fyysisinä levyinä fyysisistä kaupoista. Hakekaa omanne.
Musiikin soittaminen on parhaimmillaan kilpailua ja suorittamista. Musiikin kuuntelu puolestaan on parhaimmillaan arvottamista ja paremmuusjärjestyksen laatimista. Listojen rakastamisen hengessä seuraavassa Turku Rock Cityn vuoden parhaat levyt by Isukki&Ukkomies
Ukkomies:
1. American Slang - Gaslight Anthem
2. High Violet - The National
3. Relief - Magenta Skycode
4. Paupers Field - Dylan Leblanc
5. Love It To Life - Jesse Malin
6. Suburbs - Arcade Fire
7. My Own Private Sunday - Tuomo
8. Heaven Is Whenever - The Hold Steady
9. Polkabilly Rebels - J. Karjalainen
10. Kaipuun vuosirenkaita - Sir Elwoodin hiljaiset värit
Erikoismaininta: Darkness On The Edge Of Town-boxi - Bruce Springsteen
Isukki:
1. American Slang - Gaslight Anthem
2. Paupers Field - Dylan Leblanc
3. Women & country - Jakob Dylan
4. American VI Ain’t no grave - Johnny Cash
5. Le Noise - Neil Young
6. High Violet - The National
7. Polkabilly Rebels - J. Karjalainen
8. Timber Timbre - Timber Timbre
9. Philharmonics - Agnes Obel
10. Below the belt - Danko Jones
Erikoismaininta: Exile On Main Street-juhlajulkaisu - The Rolling Stones
Ukkomies: Parhaita puolia kylmenevässä syksyssä on se, että voi hyvällä omatunnolla jättää työt sikseen, keittää saavillisen kaakaota ja käpertyä viltin alle katsomaan leffoja. Rock Cityn pöydälle onkin kertynyt mittava pino leffoja.
Isukki: Onneksi pimeä syksy ja talvi ovat pitkiä, että ehdimme nämä katsomaan. Tällä kertaa paneudumme elokuviin, jossa musiikki on olennaisessa osassa.
U: Ensimmäisenä on klassikko parhaasta päästä. Kiss-vetoinen Detroit Rock City on varsin vetävä leffa, muutoinkin kuin erinomaisen nimensä perusteella.
I: Nimi on mitä parhain. Tässä elokuvassa tiivistyy se mitä teini-ikäinen poika kokee fanittamaansa bändiä kohtaan. Kiss bändinä on keskeisessä osassa elokuvassa, sillä bändin tuotantoa kuullaan tasaiseen tahtiin.
U: Se ei yleensä ole musiikkileffoissa lainkaan huono juttu. Eihän tässä esim. juonellisesti kovin valtavaa innovatiivisuutta ole, mutta ei toki tarvitsekaan.
I: Muistan itse sen teiniajan hurman tiettyihin bändeihin tässä se jotenkin oivallisesti välittyy katsojille.
U: Jep. Se soittamisen riemu on kyllä saatu käsin kosketeltavasti ruudulle. Siitähän rockissa usein on kyse: unelmista ja niiiden toteuttamisesta.
I: Seuraavaksi musiikkielokuvien helmi vuodelta 1984. SPINAL TAP.
U: Tarvitseeko tätä edes perustella? Spinal Tap on alansa legenda, ylittämätön klassikko.
I: Tässä tiivistyy taas monet metalli ja rock skenen kliseet.
U: Spinal Tapin hienous on pitkälti siinä, että se on monissa kohdin niin täysin totta.
I: Tietyllä tapaa tässä myös parodisioidaan 80-luvun metallidokumentteja.
U: Kaikkein hienointahan Spinal Tapin dvd:ssä on extrat, joista löytyy "VH1:lle tehty Where they are now -dokkari". Se kruunaa jotenkin koko homman.
I: Seuraavaksi Fear Of a Black Hat. Hip Hop genren vastaus Spinal Tap:lle.
U: Tyylillisesti tässä ollaan varsin lähellä Spinal Tapia. Kuten edelläkin, mustassa hatussa on niin ikään sisäistetty mainiosti genren kliseet.
I: Isukin mieltä ylentävät etenkin hienosti parodisioidut musiikkivideot hip hop klassikoista.
U: Ei muuta kuin seuraavaa leffaa koneeseen.
I: Blues Brothers... Tämä ansaitsisi melkein oman postauksen.
U: Täydellinen leffa, paras musiikkileffa ikinä. Tärkeintä kuitenkin tässä leffassa on musiikki, kuten jatko-osan trailerissa sanotaan, ei ne puvut, ei ne hatut, ei ne lasit vaan se musiikki. Huikea kattaus muusikoita tässä kyllä kieltämättä on.
I: Toisaalta myös John Belushin kiistaton koomikon lahjakkuus kantaa elokuvan ensimmäisessä osassa.
U: Kiistatta. Belushi on lyhestä elämästään johtuen jäänyt aivan liian pieneen rooliin koomikoiden kaanonissa. Myös käsikirjoitus on yllättävän ehjä ja toimiva, kun huomioidaan, että SNL:n sketsien spin offhan tämä leffa on.
I: Seuraavaksi eräänkin karvaturvan suosikki High Fidelity.. No onhan se nyt mainio leffa.
U: Kiitos. On se. Väitän, että jokainen musafriikki on joskus samaistunut Robiin. Pakkohan tämä on mainita jos Bruce Springsteen tekee cameon leffassa, niin se ei voi olla huono.
I: Tästä elokuvasta irtoaa ne tietyt vibat, mitkä tekee siitä levykaupan vinyylihyllyn selaamisesta niin pirun hienoa, eikö totta?
U: Totta. Vinyyli rahisee leffan kuluessa. Hienosti ovat saaneet kirjan käännettyä leffaksi. Tässä on myös onnistuttu castingissa mainiosti. Cusack, Black ja kumppanit ovat sisäistäneet kiitettävästi keskiverron musasnobin roolin. Black nyt vetää tuon ihan luonneroolina.
I: Seuraavaksi tullaankin kohti nykyhetkeä The Boat that Rocked.
U: Mainio leffa, mutta herkullisesti rakennetuista dj-hahmoista olisi saatu ehkä vielä enemmänkin irti.
I: Tämä oli tuulahdus 80-luvun saman genren leffoista. Mainio leffa kaiken kaikkiaan. Hahmoja saattoi olla jopa liikaakin ja siksi syvempään paneutumiseen ei ollut oikein aikaa.
U: Tärkeintähän tässäkin toki on musiikki. Varsin kattavan kavalkadin 60-luvun hittejä ovat saaneet leffaan ympättyä mukaan.
I: Muutenkin 60-luvun britti pop-kulttuuri on vahvasti esillä.. Tästä on pakko tykätä.
I: Seuraavaksi musamaratonissamme vuorossa on Anvil. Tuo tosielämän Spinal Tap.
U: Todellinen kurjuudesta kohti keskinkertaisuutta -raina. Sellaisena kuitenkin varsin hellyttävä. Nykyisellään bändin isähahmolla "Lips" Kudlowilla sentään menee ihan mukavasti kaiketi.
I: Seuraavana vuorossa yksi ehkä parhaista radiojuontajista kertovista elokuvista ja onhan musiikki tässäkin taas keskeisessä osassa.
U: Howard Sternin Private parts on kieltämättä jokaisen radion kanssa vähääkään tekemisissä olevan kanssa. Esikuvani <3
I: Tämä on myös yksi niistä harvoista leffoista mitä jaksaa katsoa useampaan kertaan
U: Olipas tuo nyt pessimistinen kommentti. Musaleffoissa tuo ei jotenkin ainakaan mun kohdalla päde. Tässä listassa olevia pätkiä jaksan ainakin tuijotella loputtomiin.
I: Kyse olikin leffoista ylipäänsä. Intiimistä osista löytää aina jotain uutta.
U: 'nuff said. Seuraavana meillä on soul-pätkä The Commitments
I: Leffa sinäänsä ei ole maailman mahtavin, mutta kovia covereita poppoo heittää.
U: Seuraavaksi pari pätkää, jotka ovat kaiken perustana. Ensiksi jazzia Mo Better Blues. New York -fanaatikko niin haluaisi lähteä meren taakse savuisiin kapakoihin, jotka eivät enää ole savuisia.
I: Mo Better Blues ei eroa Spike Leen elokuvista juuri millään lailla. Tämä on kuitenkin jazz-elokuvien ja mustan kulttuurin yksi valovoimaisimmasta esimerkeistä.
U: Spike Lee ja Denzel Washinghton ovat tuoneet mustaa kulttuuria useinkin esiin. Hyvä, että ovat koskeneet myös musiikkikulttuuriin. Lopputulos on yllättävän onnistunut.
I: Seuraavaksi Blues klassikko Crossroads... Valitettavasti elokuvan nimen voiman Britney Spears onnistui tuhoamaan 2000-luvun alun saman nimisellä leffalla.
U: Tämä oli ensimmäisiä todellisia kosketuksia bluesiin joskus 80-luvun lopulla. Onhan tässä heikkouksia (esim. Ralph Maccio pääosassa), mutta tienristeys-myyttiä tässä käytellään kovin kekseliäästi. Sitä paitsi Joe Senecan suoritus Willie Brownina on veret seisauttava.
I: Älä nyt Karate Kid oli kyseisen ajan kuumimpia tähtiä. Leffa itsessäänhän on aika korni kuin karate kid saaga, mutta aika kultaa muistot ja onhan tässäkin hetkensä
U: Niinpä. Leffana ei kovinkaan kummoinen. Jos myyttiä käytettäisiin taiten jonkun toisen (vaikka Martin Scorsesen) toimesta niin jälki voisi jäätävää
I: Seuraavaksi taas palataan 2000-luvulla Almost Famous.
U: Sanoin aikaisemmin, että Blues Brothers on täydellinen. mutta never take seriously, if you never take it seriously you never get hurt, if you never get hurt you'll always have fun.... and if you ever get lonely you just go to record store and visit your friends. Sitä paitsi Kate Hudson on ihana…
I: Almost Famous on mun mieleen jääny etenkin Dave Grohlin ansioista. Itse elokuvahan on hyvinkin Cameron Crown vetämien viivojen mukainen
U: Mutta kyllähän mulle esimerkiksi tuon leffan piirtämä musiikkitoimittajakuva kävisi, ainakin paremmin ainakin kuin uutistoimittajuus autenttisessa toimituksessa.
I: Rock Cityhän on mitä autenttisin toimitus... Mitä se vanha mies taas höpisee... Seuraavaksi 24 Hour Party People.
U: Joy Division, New Order ja tämä skene ei välttämättä pudonnut aikanaan. Nykyään jo paljon paremmin. Leffahan on mitä mainioin. Saatu hyvin sekoitettua dokumentaarisuutta ja fiktiota.
I:Tähän palaamme vielä tarkemmin sitten elämänkerta elokuvien kohdalla. Mutta onhan 24 Hour Party People kaikessa koomisúudessaan hieno kuvaus 1970-luvun manchesteristä
U: On with the show... Jatkamme jo aiemmin käsitellyn Blues Brothersin jatko-osan parissa. Leffahan on parhaimmillaankin keskinkertainen, mutta musiikki on mahtavaa. B.B. King, Erykah Badu, Jonny Lang, Wilson Pickett, Clarence Clemons....
I: Reippaasti huonompi kuin alkuperäinen... Ehkä tässä versiossa yritettiin korvata Belushin valitettava puuttuminen vierailijoilla. Biisit ovat kyllä leffassa mitä mainiompia.
U: Kun vertaa alkuperäistä ja jatko-osaa niin tulee esiin se Belushin nerous ja hiukan sinne päin tempaistu käsikirjoitus.
I: Seuraavaksi School of Rock, mikä jätti kyllä allekirjoittaneen kylmäksi tietyllä tapaa.. Onhan Black kyllä mainio.
U: Eihän se mikään huikee pläjäys ole, mutta tuleehan siinä sellainen rock-musiikin ehdottomuus esille.
I: ACDC on kyllä vahvasti esillä jos se on sitten lisää elokuvan uskottavuutta... Jotenkin Isukille tuli mieleen tästä lastentarhankyttä ja ei mitenkään hyvässä mielessä.
U:Mahtavaa assosiointia..... Meillä on viimeisenä listalla rock'n'roll high school
I: Ei voi olla parempaa tapaa lopettaa kyseinen postaus
U: Ramones on aina hyvä tapa päättää mikä tahansa.
Syksyn pimeimpinä tunteina jokainen meistä tarvitsee henkilökohtaisen tsemppaussoundtrackin. Isukki ja Ukkomies valitsivat yhteisen ”voimalaulukokoelmansa”, joka virkistää enemmän kuin mikään määrä d-vitamiinia. Famous blue raincoat jätetään naulakkoon ja vedetään harmaat verkkarit ylle. Taustalle ensimmäiseksi pistetään soimaan Rockyn teema.
Isukki: Tässä biisissä on ollut aina jotain, mikä antaa voimaa. Ehkä tosin huumorin kautta.
Ukkomies: Viittaatko kenties Rocky kolmosen rannalla juoksentelu –kohtaukseen? Tai kenties ykkösosan ruhojen hakkaamiseen?
I: Lähinnä portaiden juoksuun, josta on tehty varmaan 15 parodiakohtausta.
U: Kyllähän tämä maratonilla potkii kivasti eteenpäin siinä 35 kilometrin kohdalla…
I: Kappale toimii edelleen tsemppauksessa ja tunnelman luonnissa. Aika kauanhan tätäkin veisua käytettiin lätkämatseissa.
U: Seuraavaksi on mahtiballadien legenda: Cheap Trickin Mighty Wings.
I: TV:stä tuttu… Kyseinen biisi oli näyttävässä roolissa kasariklassikko Top Gun –elokuvassa ja Studio Julmahuvihan tämän toi takaisin unholasta 2000-luvulla. Mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta.
U: Tämän genren biisejä on tehty maailmansivun, mutta tässä on jotain mikä tiivistää aika hyvin genren. Tiukka riffi, korkeahko lauluääni ja paukkuvat sähkörummut.
I: Top Gunin soundtrack on täynnä muitakin päräyttäviä kappaleita. Toinen ehdottomasti saman genren edustaja on Kenny Loggins – Danger Zone.
U: Kenny taisi olla 80-luvulla aika kuumakin nimi. Aika monelle montaasi-nerolle on käynyt niin, että ura on kuollut ajan kuluessa.
I: Mahtipontiset rock-veisut jäivät 80-luvulle. Seuraavakin parinkymmenen vuoden takaa. Gary Moore – Out in the Fieldsin kuulin ensimmäisen kerran vasta kyllä 90-luvulla ja vielä Urheiluruudussa, jossa mainostettiin alppilajeja. Musiikin soidessa Kalle Palander lasketteli MM-voittolaskunsa.
U: Gary Moore siis on muutakin kuin ainainen Still Got The Blues. Kyllähän tämä raita puhuttelee ihan erityisellä tavalla. Moorella on muutamiakin syntikka-kitarariffi-vetoisia biisejä. Miksei niitä kuule juuri koskaan radiossa???
I: Kyllä esimerkiksi After the War on oivallinen Mooren power-rock tyylin edustaja. Suomalaiseen turvalliseen radioon ei taida soveltua mikään muu kuin puhki soitettu Still Got the Blues. Gary Moore toisaalta veti uransa myös kankkulan kaivoon, kun päätti keskittyä ainoastaan bluessiin liian varhain.
U: Eikä Moore edes tee bluesiaan kauhean hyvin. Enivei, seuraavaksi on Bonnie Tylerin Holdin Out For the Hero.
I: Taustoja kuunnellessa tämä kappale olisi voinut olla ehtaa Gary Moorea. Pörrötukkainen Bonnie oli 80-luvun power-rock-ilmentymä. Aika outoa että Tyleria soitetaan kuitenkin radiossa enemmän kuin Mooren samaista tuotantoa.
U:Tyler on enemmän profiloitunut power-puolelle. Tosin balladipuolelle, Total Eclipse of the Heart esimerkiksi. Siinä ehkä yksi syy. Holdin' Out For the Herosta Joss Stone muuten teki coverin Fantastic 4 –soundtrackille. Ehta sankarileffa, mutta toteutus oli aika erilainen kuin Bonniella.
I:Palataan mahtipontisuuden ilmentymään Rocky-leffoihin, jotka pursuavat oivallisia kyseisen genren edustajia. Ensimmäiseksi vuorossa on Robert Tepper – No Easy Way Out.
U:Tämä kosketti nuorta poikaa aikanaan Rocky nelosessa. Apollo Creedin kuolema oli järkyttävä! Kohtaus, jonka taustalla tämä soi, oli mainio montaasi Rockyn ja Apollon hyvistä hetkistä. Sittemmin leffan asenneilmasto on muuttunut melko huvittavaksi. Biisi toimii kuitenkin myös vuonna 2010.
I: Tepperin kappale toimii myös Rocky-elokuvien ulkopuolella. Samaa ei voi sanoa Survivorin rykäisyistä samaisiin leffoihin.
U:Miksei? Eye Of the Tigerhan on tämän genren ylittämätön klassikko.
I: Eye of the Tiger on Rockyn ruumiillistuma ja en voi kuvitella sitä esimerkiksi jossain muussa elokuvassa, ettei se tuntuisi todella ontuvalta. Tai viittaukselta Rockyyn.
U: Aikanaan muistaakseni Conanin late nightissa oli pätkä ”millainen olisi Survivorin tosi-tv-ohjelma”. Jätkät vaan asuivat samassa kämpässä ja muistelivat, millaista oli nauhoittaa Eye Of the Tiger. Mutta Rocky-soundtrack todistaa, että bändi teki toisenkin biisin. Burning Heart on myös Rocky nelosen satoa.
I: Siihen sitten taitaa jäädäkin. Rocky IV:sta löytyy vielä yksi helmi. Vince Dicola- Montage.
I: Viimeisiä viedään… Vuorossa on Europen Final Countdown. Tätä ei kai hirvittävästi tarvitse perustella mahtipontisuudestaan, mutta sinäänsä erikoinen kappale että se on soveltunut aika moneen tarkoitukseen. Onhan tätä toisaalta käytettykin ja paljon.
U: Biisin rakennehan on äärettömän yksinkertainen ja syntikkariffi on todella tunnistettava. Se ei ole koskaan auennut, miksi tätä on käytetty jääkiekossa maalilauluna.
I: Varmaan siksi että kun tätä on käytetty niin paljon että vastustajaa ärsyttää. Montage-veisuista on tehty myös oivallisia parodioita. Yksi parhaimmista on Team America elokuvan montage. Tässä on sitä kasarihenkeä parhaimmillaan.
U: Leffan tekijöiltä osoitti myös mainiota tilannetajua, että tätä soitettiin erään South Park –jakson taustalla.
I:Samat tekijäthän siinä oli asialla.
U:Tässä nämä tällä erää olivat. Toivottavasti näillä pärjää kevääseen asti. Ei muuta kuin sadetakki takaisin niskaan ja räntäsateeseen.
Pienen tauon jälkeen Turku Rock City ruotii jälleen levynkansitaidetta. Kolmas osa kulkee nimellä happy to be gay.
1. Prince - Prince
Daddy Cool: Huonojen kansien sarja jatkuu jälleen. Olemme löytäneet jälleen harvinaisen järkkyjä kansia vai mitä Mies mustissa?
Mies Mustissa: Kyllä vaan. Ensimmäisenä tarkastelun alla on Princen kakkoslevy vuodelta 1979. Mites tässä tiivistyy ajan henki?
DC: Ehkä niissä harvoissa rintakarvoissa? MM: Kyllähän tässä on tiettyä discon kultakauden henkeä. Myös frisyyri ja viikset on kuosissa.
DC: Ehkä tämä lasittunut katse kertoo myös jotain tästä kokkelin kultakaudesta?
MM: Mieshän ei täysin katso kameraan. Mitähän siellä kameran toisella puolella on näkynyt... Kuis tää värimaailma puree sun visuaaliseen silmään?
DC: Sopii se tietenkin omaan aikakauteensa, mutta aika oksettavat värit tässä on.
MM: Usein mekin olemme jauhettu siitä, että yksinkertaisuus on kaunista. Tässä on yksinkertaista, mutta tämä keskelle kuvaa sijoitettu Prince ei vetoa.
DC: Palataanko niihin rintakarvoihin? Ei, mennään eteenpäin!
2. Tino -Por Primera Vez
MM: UUUUHHH, oikein sexy. Niukat farkkushortsit, soooo hot.
DC: Sanattomaksi vetää... Ei ne niukat farkkushortsit vaan vasemman käden asento keskiruumiissa....
MM: Onhan se kiva, että oma keho on rakas. Jos olisin johtava tyyli-ikoni, tykkäisin varmasti myös tennissukista kuvassa.
DC: Ehkä 70-luvulla seksikkyyden tyylimuoto oli vähän kieroutunut?
MM: Nyt täytyy tunnustaa, etten ole Tinoa kuullut, mutta eikö tästä tule melko imelän musiikin kuva. Mikä mahtaa olla kohderyhmä?
DC: Ehkä kansi laittoi Titon levyn räjähdysmäiseen myyntiin teini-ikäisten tyttöjen keskuudessa. Nyt tästä Mikko leppilampi look-a-likesta tulee vähän erilainen mielikuva. Ehkä se johtuu vain meistä?
MM: Jos työntäisimme itsemme toolboxiin... Mikäs olikaan seuraava kansi?
3. Manovar - Anthology
DC: Sankariheviä sen varsinaisessa muodossa.
MM: Me ollaan sankareita kaikki... Missä mielentilassa äijät on mahtaneet olla, kun ovat kroppaansa öljynneet...
DC: Ehkä tässä mentiin Conan barbaarin vanavedessä vain karhuntalja bikinin alaosa puuttuu.
MM: Siinä mielessähän tämä on ensiluokkainen kansi, että kansi kertoo kyllä melko selvästi, mistä on kyse. Pari tiikeriä ja muutama lohikäärme tosin puuttuu.
DC: Täytyy kyllä sanoa että miehet kalsareissa ja öljyttynä ei vetoa... On with the show!
4. Herbie Mann - Push Push
DC: Tässä on jotain pelottavaa.
MM: Ehkä se johtuu pelkästään siitä, ettei silmät ole kunnolla näkyvässä. Eikä suinkaan esimerkiksi keskivartalon karhuntaljasta.
DC: Ei se harmaa karhuntalja vaan lähinnä mitähän Herbie aikoo tehdä alastomana tuolla huilulla?
MM: Kenenkään ei kannata puhaltaa Herbien huiluun... Kukaan ei tiedä missä se on ollut...
5. Disc Charge - Boys Town Gang
MM: Tää on mun henk. koht suosikkeja aina. Tässä on toimintaa ja etualan jampan katse on intensiivinen.
DC: Totta, edessä olevasta tulee tosiaan mulle maailmanvahvinkisoissa 80-luvulla loistanut Ilkka Nummisto. Miehet paidattomana tekemässä duunia varastossa herättää silti kysymyksiä... Esimerkiksi sen, kuka taas toi sen babyoilin?
MM: 70-luvulla kaikki oli toisin, myös autokorjaamossa...
DC: Mitä toi mies tekee joka istuu etualalla?
MM: Pitää jalkojen välissä olevaa putkeaan pystyssä...
DC: Tässä huonot kannet tältä erää... Lisää surkeita kansia taas hamassa tulevaisuudessa.
Sadas postaus, aika menee nopeasti. Kuten tapoihin kuuluu Blogistaniassa, seuraa sata musiikillista faktaa allekirjoittaneesta. Kollega Jäisen Faijan sata paljastusta seuraavat, kun tasalukuja seuraavan kerran tulee täyteen. Faktojen joukkoon on ripoteltu subjektiivisesti valittuja maailman parhaita biisejä satunnaisessa järjestyksessä.
-----
1. En koskaan ole, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, suuremmin perustanut hevimusiikista.
2. Lähinnä tämä siis koskee tätä nykyistä "Suomi on hevikansaa"-meininkiä.
3. Wanha hevi (Black Sabbath, Dio, Led Zeppelin jne.) sen sijaan putoaa ongelmitta.
4. Heviluurankojen sijaan kaapistani löytyy useampi punk-luuranko. Parikymppisenä minulla oli jonkun aikaa jopa sinertävät hiukset.
5. Ne itse asiassa sopivat ihan hyvin.
6. Olen suuri Johnny Cashin ystävä, mutta varsinaisen Cash-herätyksen sain vasta Cashin kuoleman aikaan. Laitoin Man In Black -kokoelman soimaan tribuuttimielessä ja se avasi täysin uuden maailman eteeni.
7. Pidän paljosta sellaisesta musiikista, josta "minun ei kuuluisi pitää".
8. Esimerkiksi Avril Lavigne on meikän mielestä varsin relevanttia pop-rockia. Myös Kylie on monasti varsin hyvää musiikkia, muutenkin kuin ulkomusiikillisesti.
9. Minulla on piilotettu hiphop-menneisyys. Käsillä puhumisen kauteni loppui kuitenkin vajaassa kuukaudessa.
10. Pidän kuitenkin vanhasta räpistä. Public Enemy, NWA, Run DMC jne. ovat silkkaa rautaa.
11. Blingbling-rap, jossa kullan ja perseiden määrä on tärkeintä, ei kuitenkaan sytytä.
12. Tässä on jälleen joitakin poikkeuksia.
13. 90-luvun loppupuolella musiikinkuuntelussani oli pimeähkö kausi, jota voi kutsua myös Länäksi. Eli tuohon aikaan tuli seurattua Tommi Läntisen soolouraa melko ahkerasti.
14. Omistan suurimman osan Länän suomenkielisestä materiaalista. Myös miehen keikoilla tuli aikanaan käytyä suht usein. Live-esiintyjänä Länä on sitä paitsi mainettaan parempi.
15. Se maine ei toki juuri huonompi voisi olla.
16. Olen aina suhtautunut Bon Joviin neutraalin myönteisesti...
17. ...mikä ilmeisesti on itseään kunnioittavan musiikinkuuntelijan kohdalla paloittelumurhaan rinnastettava rikos.
18. En kuitenkaan tiedä, kumpi on pahempi rikos: Länä-menneisyys vai Bon Jovi -myönteisyys.
19. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä siinä Radioheadissa on niin maailman parasta.
20. Suhtaudun Radioheadiin kuitenkin neutraalisti. Ei minulla bändiä vastaan ole mitään. En vaan ole syttynyt.
21. En myöskään ole ymmärtänyt, mikä Arcade Firesta tekee niin hypetetyn bändin. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta en ole ymmärtänyt. Ehkä kuitenkin vielä joskus...
22. ...sillä kestihän minulta Velvet Undergroundinkin nerokkuuden tajuaminen kymmeniä ellei satoja kertoja.
23. VU on nerokasta musiikkia.
24. Nerokkaasta musiikista puheen ollen Simon&Garfunkelin Bridge Over Troubled Water -levy on melko varmasti parasta, mitä siinä genressä on koskaan tapahtunut. Täydelliseksi viljeltyä poppia.
25. Edelliseen jälkihuomiona, että Paul Simon on nero.
26. En ole koskaan ymmärtänyt yhtälöä tuntematon bändi=vähän myytyjä levyjä=automaattisesti hyvää musiikkia MUTTA tunnettu bändi+paljon isoja hittejä+radiosoittoa=liian tunnettu=automaattisesti huonoa musiikkia.
27. Yhtälö pätee esimerkiksi Anssi Kelaan...
28. ...joka alkoi olla paskaa musiikkia siinä kohtaa, kun Nummela oli myynyt noin 100 000 kappaletta.
29. Oikeastihan Anssi Kela on muuten varsin pätevä muusikko.
30. Miehellä on myös melkoisen hyvä huumorin- ja itseironiantaju.
31. Tuli tuossa ylempänä mouhottua, ettei hevi muka putoaisi. Wanhan hevanderin lisäksi 80-luvun sukkahousuhevi ja tukanpyöritysmetalli à la Twisted Sister tai W.A.S.P putoaa kyllä.
32. Nyrkkisääntönä: mitä härskimpi permanentti, sen parempi.
33. Edelliseen liittyen olen sitä mieltä, että aika monet artistit ja bändit ottavat itsensä nykyään liian vakavasti.
34. Ainakin tuntuu siltä, että 80-luvun pastellisävyt ruokkivat ihmisten itseironiaa nykyistä keskivahvaa synkistelyä enemmän.
35. Pidän huumorimusiikista sopivina annoksina. Erityisesti musiikkiparodiat ovat lähellä sydäntäni.
36. Kaikki huumorimusiikki ei ole hyvää.
37. Itse asiassa suurin osa on paskaa.
38. Eikä mikään ole niin sietämätöntä kuin paska huumorimusiikki.
39. Musiikin kuunteluni on kausittaista ja vuodenaikoihin sidottua. Vuosi toisensa perään palaan tiettynä vuodenaikana tietynlaiseen musiikkiin. Varmoja keväänmerkkejä on esimerkiksi se, että alan noin huhtikuussa bongata nuoria brittityttöjä.
40. Tätä kautta on löytynyt mm. Joss Stone, Lily Allen, Amy Winehouse, Kate Nash ja Katie Melua.
41. Edelliseen liittyen jossain vaiheessa kesää tulee kuultua/kuunneltua Alanis Morissetten You Oughta Know'ta ja tunnettua itsensä teiniksi.
42. En teininä edes kuunnellut Alanista, eikä siihen liity mitään muistoja, mutta jostain syystä aina palaan 90-luvun puoliväliin mielessäni, kun tuon kuulen.
43. Tasaisin väliajoin pelkään vanhenevani ja huomaavani, etten osaa enää innostua uudesta musiikista.
44. Pelkään myös, että maailmasta katoaa oikeasti hyvä musiikki, maailmaan jää vain huono musiikki ja maailman valo sammuu hyvän musiikin mukana.
45. Tållä hetkellä molemmat pelkoni ovat turhia. Maailmassa tehdään tällä hetkellä aika paljon hyvää uutta musiikkia.
46. Ja näköjään minulla on edelleen kyky innostua uudesta musiikista.
47. Siitä kertonee se, että viimeisen runsaan parin vuoden aikana olen enemmän ja vähemmän innostunut mm. Gaslight Anthemista, Frank Turnerista, Nationalista, Midlakesta, Rise Againstista, Me First& The Gimme Gimmesta ja monesta muusta.
48. Kannatan fyysistä levyä....
49. ...joka on mielellään hankittu paikallisesta levykaupasta.
50. Olen valmis maksamaan hieman enemmän levyistä vain tukeakseni fyysisiä levykauppoja.
51. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, että pidän levykauppojen tunnelmasta.
52. Se ei varsinaisesti vaikuta musiikinkuunteluuni, mutta olen huomannut helpommin pitäväni uudesta musiikista, jos sen tekijä antaa itsestään edes suunnilleen täysipäisen kuvan julkisuudessa.
53. Olen haaveillut levykaupan perustamisesta. Siellä hinnoiteltaisiin levyt täysin subjektiivisesti. Mitä parempi levy, sen kalliimpi.
54. En usko, että hinnoittelupolitiikallani Born To Runia olisi kenelläkään varaa ostaa.
55. Tarvitsisin lottovoiton pesämunaksi kaupan perustamiseen, sillä en varmaan pystyisi ikinä myymään yhtään levyä...
56. ...sillä en ole koskaan myynyt yhtään levyä.
57. Tuplakappaleita sen sijaan olen lahjoittanut eteenpäin.
58. Pystyn sietämään lähes mitä musiikkia tahansa. Monotoninen trance ja norjalainen kirkonpolttometalli eivät hirveästi iske.
59. Jälkimmäistä arvostan enemmän, sillä yleisesti ottaen arvostan enemmän oikeilla soittimilla soitettua musiikkia.
60. Koneet ovat ihan kiva mauste joskus, mutta mielestäni oikeiden soitinten soittaminen vaatii enemmän kuin tietokoneen käyttö.
61. Musiikillinen suvaitsevuuteni on lisääntynyt iän myötä.
62. Nykyään tulee siis löydettyä hyviä puolia ja arvostettua myös sellaisesta musiikista, jota en varsinaisesti kuuntele.
63. En ymmärrä hipster-poseeraajia, joiden on pakko tykätä vain siitä, mikä nyt on yleisen mielipiteen mukaan tämän viikon kova juttu.
64. Nykyään kuuntelen enemmän uutta musiikkia kuin koskaan aikaisemmin.
66. Ei kai siis ihme, että High Fidelity on yksi suosikkileffoistani. Samaistun kovasti tyyppiin, joka pyytää Brucelta neuvoja naisasioissa.
67. Jos se ei ole käynyt vielä selväksi, Bruce on kovin kaikista...
68. ...ja Jungleland maailman paras biisi koskaanikinämissään.
69. Muutenkin olen friikahtanut kaikenlaisiin musiikkileffoihin. Spinal Tap, Howard Stern, Almost Famous, Ray, Stoned... Kaikki käy.
70. Musiikin lisäksi kirjoittaminen on minulle älyttömän tärkeää.
71. Parhautta onkin, jos ne saa yhdistettyä esim. ammatillisesti.
72. Olen aina tiennyt, mitä haluan tehdä. Sen "uskaltamiseen" on vaan mennyt aikaa.
73. En kuitenkaan ota asiasta paineita. "Harhapoluiltakin" on jäänyt kaikenlaista hihaan.
74. Haluaisin käydä nykyistä enemmän keikoilla, mutta ajoittain esimerkiksi laiskuus tai halu nukkua ajavat edelle.
75. Jotenkin paradoksaalista kuitenkin, Turku (ja Suomi) tuntuvat keikkatarjonnaltaan toisinaan liian pieniltä.
76. Olisikin kiva asua New Yorkissa, Lontoossa tai muussa paikassa, jossa keikkatarjonta olisi lähes loputonta.
77. Olen diskofiili.
78. En kuitenkaan kerää levyjä niiden rahallisen arvon takia. Levyt ovat minulle käyttötavaraa.
79. Olen salaa vähän ylpeä levykokoelmastani.
80. Sen koko on joitakin tuhansia.
81. Olen hieman materialisti. Pidän fyysisistä levyistä.
82. Olen vanhanaikainen ja taistelen loppuun asti (hiljaa sisälläni) digitaalista musiikkia vastaan.
83. Myönnän kyllä, että netti on helpottanut älyttömästi uuteen musiikkiin tutustumista.
84. Mutta ajatus, että musiikki olisi pelkkiä bittejä, etoo.
85. Fyysisten levyjen hipelöinti on rentouttavaa.
86. Kun olen stressaantunut, järjestän useimmiten levyjäni.
87. Psykologit ehkä näkisivät jonkun salatun yhteyden siis elämäni ja levyhyllyni välillä.
88. Elämäni on siis monipuolista, kirjavaa, pääosin mukavaa ja ajoittain vähän häiritseviä elementtejä sisältävää.
89. Elämäni paras kesä (toistaiseksi) oli 2008. Kolme viikkoa Brucen perässä, keikka joka toinen päivä.
90. Kyllästyinkö?
91. EN!
92. Musiikki on vienyt minut moniin paikkoihin, joihin en varmaankaan olisi muuten päätynyt.
93. Matkustelu keikkojen perässä on parasta. Siinä jälleen yksi juttu, missä voi kaksi hyvää juttua yhdistää.
94. Yleensä jaksan puhua musiikista loputtomasti. Elämäni parhaat musiikkikeskustelut olen käynyt isäni kanssa autossa. Kiitos niistä.
95. Toisinaan olen kyllä ihmisallerginen, mutta silloin en jaksa puhua kenenkään kanssa yhtään mistään.
96. Toisinaan blues on parasta mitä maailma päällään kantaa. Toisinaan taas soul. Jos joku muu.
97. Kuuntelen musiikkia täysin fiilispohjalta. Joskus joku suosikkibändikin saattaa jäädä pitkähköksikin ajaksi hyllyyn ilman huomiota.
98. Joskus käy myös niin, että huomaa biisin/bändin/levyn olevan hyvä, mutta se ei pääse oikeuksiinsa, koska oma fiilis on väärä.
99. Kuuntelen musiikkia jatkuvasti, mutta en osaa itse soittaa mitään. En tiedä haluaisinkokaan. Yksinkertaisista biiseistä on helpompi digata, kun ei tarvitse miettiä, miten helppo se on soittaa. Musiikin synnyttämä fiilis on tärkeintä.
Aiemmin starttasimme huonojen kansien sarjan. Nyt vuorossa on lisää surkeita kansia, osa 2. kuvottavat kannet.
1. Bloodhound Gang - Hefty Fine
MM: Ensimmäinen valinta on Bloodhound Gangin Hefty Fine, mieskauneutta parhaimmillaan. DC: Joo, ei nyt ihan poikakalenterimateriaalia kuitenkaan. Tietäen bändin niin huumoria ja kuvottavuutta tässä on haettu. Tässä on jotain Uhrilampaat-henkeä... Äärimmäisen ahdistava kuva, vaikka heppu näyttää ihan viihtyvän laatikon sisällä. MM: Kun tätä kantta katselee, niin huomaa, että I'm starting to get old... Ei vaan tällainen esiteinihuumori jaksa naurattaa. Ehkä pitäisi se viimeinenkin seinä naulata kiinni, niin loppuisi viihtyminen. DC: Joo se on aika huonon kannen merkki, että haetaan huumoria, mutta se ei silti hirveästi naurata. Kiinni vain!
2. Millie Jackson - Back To the Shit
DC: Seuraavana tarkastelun alla on jo legendaariseksi muodostunut Millie Jacksonin Back To the Shit. MM: Tämä on kiistatta yksi kaikkien aikojen suosikkejani, monessakin kategoriassa! Tuo ilme kruunaa homman. Posliinisella graalin maljalla istuminen toisinaan taitaa helpottaa. Bloodhound Gangin kanteen verrattuna, tämä on ainakin puoli sekuntia ihan huvittava. Tämä on jo niin huono, että se huvittaa. DC: Levynkansitaiteena tätä tarkastellessa voi ihmetellä, mitä ihmettä tekijäkaarti oikein on ajatellut? Ei kakkosella käynnistä saa parasta mahdollista levynkantta.. Huvittava tämä tosiaan on kaikessa huonoudessaan. MM: Kautta aikain elämäni suurimpia mysteerejä on se, että miksi Milliellä on toinen korkokenkä kädessä??? Symboliikka ei ainakaan meikälle täysin aukea.
3. Cattle Decapitation - Humanure
DC: Sitten meillä on hevanderia Cattle Decapitationin Humanure MM: Tämä kansi vetää sanattomaksi. Täysin. DC: Tämä ainakin täyttää illan teeman täysin. KUVOTTAVA! MM: Toivottavasti bändin pojat ovat edes miettineet tätä huolella ja pitkään. Hiukan alkaa pelottaa, jos tämä on ollut ensimmäinen idea kanneksi. "Hei jätkät, olin tuossa anoppilassa sunnuntailounaalla ja tuli tällainen idea..."
4. Kevin Rowland - My Beauty
DC: Ei ainakaan jää epäselväksi mitä Rowland tässä ihastelee... MM: Kevin Rowland olisi tämän kannen perusteella sopinut vaikka Queenin I Want To Break Freen taustalle. Yhtäläisyyksiähän tästä löytyy varsinkin yllä olevaan Millie Jacksonin kanteen. Levyn nimi tukee hyvin kantta... valitettavasti... DC: Tässä kannessa kaikki on vain väärin... Ihan Rowlandin ilmeestä lähtien, puhumattakaan tästä asuvalinnasta. MM: Onneksi kalsarit ovat mallia hyvin istuvat.
5. Xiu Xiu - a Promise
DC: Säästimme pahimman viimeiseksi... Xiu Xiun a Promise MM: Tässä vaiheessa lienee tarpeen mainita, että emme kumpikaan kannata lapsipornoa missään muodossa. Vaikka tämä kansi näyttää ihan kaiken, todellisuudessa se herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Miksi tällainen kansi on tehty ja kenen aivojen tuotos se on?? DC: En tiedä... Enkä itseasiassa halua tietää...
Tässä surkeita kansia osa2. Ensikerralla tarkastelemme kansia nimikkeellä Happy to be gay...
Aiemmin julkaisimme Rock Cityn mielestä parhaat levyn kannet, mutta nyt olisi luvassa niitä huonompia. Näitä olikin sitten paljon, joten päätimme jakaa ne neljään osaan. Nyt siis vuorossa Huonot kannet osa 1. seksistiset kannet.
1. Richard & Willie - funky honkey, nasty nigger
MM: No niin no... Mitäs tästä nyt sanoisi... DC: Kyseessähän on Richard & Willie - funky honkey, nasty nigger. Kaiken kaikkiaan aika hirveä kansi ja huomio kiinnittyy hepun jalkoväliin vasta aika loppuvaiheessa. MM: Joo. Ensimmäisen hämmennyksen tarjoaa keskellä olevan kaverin ilme. Myös teksteiltään harvinaisen levoton tekele. DC: Onkohan tämän kannen tarkoitus olla hauska? Vatsastapuhujalta otetaan poskeen. Aika erikoinen idea kanteen sinänsä, mutta jos tästä nyt pitää jotain sanoa, niin ainakin huonoa makua tämä kansi on pullollaan. Sanan varsinaisessa merkityksessä... MM: Niin. En nyt hirveän tiukkapipoisena pidä itseäni, mutta tässä kyllä huumori, jos se on siksi tarkoitettu, ei osu lainkaan maaliinsa. Onko tässä mitään hyvää? DC: Jaa-a, ehkä toi hölmistynyt ilme... Ei tästä hirveästi positiivista sanottavaa ole.
2. Cesspool of Verminin - Beastial Negrofilia
DC: Mitäs Mies mustissa sanoo seuraavasta Heavy-kannesta? Kyseessähän on siis Cesspool of Verminin levy Beastial Negrofilia, Jos äsken puhuttiin huonosta mausta, niin nyt mentiin jo yli eikö totta? MM: Kieltämättä. Ei alistavalla eläinpornolla varmaan ainakaan myyntilukuja haeta. Tässä varmaan ainoa pointti on ollut hätkähdyttää. Siinä ainakin onnistutaan. DC: Tämä on itse asiassa naisia alistavaa, kuolleisiin sekaantuvaa ja tosiaan sitä eläinpornoa. Olisi sinänsä ollut hauskaa olla kärpäsessä katossa, kun on ollut puhetta uuden levyn kannesta. Kaiken kaikkiaan melkein jopa kuvottava kansi MM: Jep. Se tässä on toisaalta hyvää, että musiikista syntyy tietty mielikuva. En sitten tiedä, onko se mielikuva oikea. Toisaalta tämän kannen jälkeen en kyllä oikeastaan haluakaan kuulla sitä musiikkia.
3. Pooh man (MC Pooh) – Funky as I Wanna Be
MM: Seuraavaksi Daddy Coolin suosikki Pooh Man DC: Joo, tämähän itse asiassa on ihan hauska vaikka onkin äärimmäisen seksistinen MM: Joo, edellisiin verrattuna tämähän on suorastaan hilpeä. Tässä kaikkein hämmentävintä on, että tuo pää on totaalisen luonnottomassa asennossa. Se ei ikään kuin synny, mutta ei myöskään harrasta seksiäkään DC: Sekä mikä tästä kuitenkin tekee huonon, on tuo äärimmäisen huono kuvankäsittely. Pää ja jalat ovat aika irtonaisia. Tästäkin tulee vahvoja mielikuvia itse musiikista. MM: Totta. Rasvaista porno-funkia on kuitenkin tehty älyttömän hyvääkin. Usein hyvässä porno-funkissa myös kannet ovat parempia kuin tämä.
4. My Pussy Belongs to Daddy
DC: Näissä kahdessa viimeisessä ei ole kyse Daddy Coolin fanipostista vaan jälleen kelvottomista kansista. MM: Tisseistä ja kissoista aina bonusta. Ne eivät vaan samaan kanteen oikein kuulu, mutta nämähän voisivat olla hauskojakin ilman surkeita värejä ja muuten kekkoslovakialaista asettelua. DC: Näissä kummassakin on kyseessä pieni leikkimielinen sanaleikki, mutta seksistiksi nämä kannet tekee tämä yläosaton nainen, joka vain vahvistaa kaksimielistä mielikuvaa. Ovathan nämä ihan hauskoja, mutta en silti näitä levyjä levyhyllyyni haluasi MM: Hauskuuttahan näissä on haettu, mutta ei se kyllä toimi... Eipä näitä alkaisi levyhyllynsä helminä esitellä. Tai ehkä sitten joskus aamuyön pimeinä tunteina...
Noin kuukausi takaperin arvon kollegani Mies Mustissa listasi oman elämänsä rakennuspalikat, joita ilman Mies ei olisi Mustissa. Tässä siis suuren painostuksen saattelemana oma listani bändeistä, jotka tekevät tästä Daddy:stä erityisen Coolin.
Tässä se nyt sitten on die list...
1. Foo Fighters 2. Tom Waits 3. Doors 4. Neil Young 5. Rolling Stones 6. Pearl Jam 7. Nick Cave 8. David Bowie 9. Pink Floyd 10. Smashing Pumpkins
Bubbling under:
White Stripes, Led Zeppelin, Bill Withers, Bob Marley, Leonard Cohen, Blues yleisesti, Johnny Cash, Nirvana, Jim Hendrix,
1. Foo Fighters
Nirvanen jäänteistä vuonna 1995 perustettiin Foo Fighters, joka on ollut aina lähellä sydäntäni. Ensimmäinen levy koostui Dave Grohlin demoista, mitä hän oli kyhäillyt Nirvana-aikoinaan. Levy kokonaisuudessa jäi ehkä hieman palapeliksi, jossa kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Teiniangstiin kuitenkin levy toimi.
Seuraava Colour and the Shape olikin jo sitten tasapainoisempi rock levy, josta Everlong –kappale on ylitse muiden jäänyt elämääni voimaa antavana tekijänä. Itse levy on yllättävän tasapainoinen, vaikka Foo Fightersin lopullinen kokoonpano eli hyvin paljon tuohon aikaan. Levytyssessioiden aikana rumpalin pallilla istui parikin eri hemmoa. Dave Grohl oli tyytymätön kannuttajiin ja päätyi itse soittamaan rummut levylle.
Monet Foo Fightersin biisit muistuttavat tietystä elämäntilanteesta, jossa jotenkin hekin ovat olleet läsnä. 2008 Foo Fighters kävi ensi kertaa Suomessa ja pidän edelleen sitä yhtenä parhaimmista keikoista, jossa olen ollut. Dave Grohl päätti ensimmäisen visiitin kunniaksi soittaa 12 biisin sijaan 18 ja keikka kesti yli 1½h kauemmin kuin piti.
2. Tom Waits
Tom Waitsin on yksi perustuskivistä, joka on tullut elämääni vasta aikuisiällä. Early Years Vol 1. & Vol 2. olivat ensimmäiset levyt, jotka kuulin herrasmieheltä. Demot ovat hieno osoitus nuoren Tom Waitsin lahjoista ja esittelevät Waitsin lauluääntä hienosti. Pelkistetty tyyli tuo ajoittain mieleen 60-luvun alun Bob Dylanin.
Myös vanhempi tuotanto on iskenyt siinä määrin, että miehen koko tuotanto on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Alice -levy on kaikessa teatraalisuudessaan pysynyt tavalla tai toisella tehosoitossa kaikkien näiden vuosien ajan.
Bone Machine on myös yksi Waitsin vahvimmista levyistä, joka on pakko kaivaa tasaisin väliajoin hyllystä. Levyn hienoimpiin hetkiin kuuluu That Feel duetto Keith Richardsin kanssa.
3. The Doors
Ensikosketukseni Rock ’n’ Rollin ihmeellisen maailmaan tapahtui The Doorsin kautta. Veljelläni oli tapana soittaa ruuanlaiton yhteydessä Doorsin debyyttialbumia viikonloppuisin. Break on Through:n alkuriffissä on jotain käsittämätöntä voimaa, jota olisin voinut kuunnella aina vain uudestaan. Veljeni nauhoitti Doorsin debyytin c-kasetille, mikä pyöri puhki korvalappustereoissani.
Doorsin debyytti nauhoitettiin kahdessa viikossa, siitä voisivat monta kuukautta levyä hiovat artistit ottaa mallia.
4. Neil Young
Mies, jota on hankala pukea sanoiksi. Neil oli yksi ensimmäisiä aikuisiän löytöjä, jotka kolahtivat siinä määrin, että koko tuotanto ollut pakko hankkia. Henkilökohtaisimmat tunnesiteet löytyvät Harvest ja Harvest Moon levyistä. Levyn loppupuoliskolla oleva Natural Beauty -kappale on yksi lätyn hienoimmista.
Live Rust on myös mielestäni yksi hienoimmista livelevyistä, mitä on koskaan tehty. Youngin esiintymisestä kantautuu jotain maagista, mihin herra ei valitettavasti ole yltänyt myöhemmällä urallaan kovin usein.
5. Rolling Stones
Rollarit on toinen artisti, joka on tullut elämääni veljeni levyhyllystä. Rolling Stonesin vanhempi tuotanto 60 -70 luvulta onkin täynnä helmiä. Henkilökohtaisiksi suosikeikseni on muodostunut levytykset Mick Taylorin kanssa (vuodet).
Mysteeriksi jää mitä ihmettä bändille tapahtui 80-luvulla, siitä miehet eivät ole selvinneet tähän päivään asti. She was hot on yksi ensimmäisistä musiikkivideo mitä näin ja kaikessa seksistisyydessään on nykyään varsinkin huvittavaa katsottavaa. Musiikillisesti Undercover of the night –levy, josta kyseinen biisi löytyy taitaa olla Rollareiden huonoimpia.
6. Pearl Jam
Harva bändi pysyy mukana elämässä näin kauan, harvoin myöskään yhteenkään bändiin syntyy yhtä vahvoja tunnesiteitä. Teinivuosien grunge -huuruisista vuosista, Helmihillo on jäänyt ainoa yhtyeenä, jota edelleen on vain yksinkertaisesta otettava kuunteluun. Pearl Jamin toinen levy Vs. on yksi ehkä aliarvostetuimmista levyistä. Vs. kantaa sellaisia kappaleita Rearview window ja Elderly Woman Behind the Counter in a Small Town, joihin tuo runotyttöjä jahtaava teinikloppi ihastui silloin.
Todellinen harmi että pumppu ei ole Suomeen asti vielä ehtinyt.
7. Nick Cave
Nick Cave tuli elämääni kaverin kotibileistä, jossa ahkerasti pyöri uunituore Murder Ballads. Viikko sen jälkeen olikin pakko tutustua herran muuhun tuotantoon. Cave on pysynyt tasaisesti soitossa, osittain myös siksi että herra Cave on yksi yhdistävistä tekijöistä oman ja vaimoni musiikkimaun kanssa.
8. David Bowie
Yksi artisti joka on peräisin isoveljeni levyhyllystä. Muistan lapsuudesta mystisen Hittimittari musiikkivideo-ohjelman telkkarista, jota juonsi muuten jossain vaiheessa Mikko Alatalo. Let’s Dance taitaa olla yksi ensimmäisistä musiikkivideoista mitä muistan.
Samaisella kappaleella on taipumus piristää päivää kummasta varsinkin, jos sen kuulee radiosta. Bowien myöhempi tuotanto ei jostain syystä ole hirveästi sytyttänyt. 80-luvusta alaspäin kaikessa huvittavuudessaan täyttä timanttia.
9. Pink Floyd
Pink Floyd on jälleen yksi veljeni innoittama bändi. Mikko Alatalon Hittimittarista muistan nähneeni huikean Learning to fly:n, joka syöpyi nuoren pojan mieleen jostain syystä. Pink Floydin elokuva the Wall tuli katsottua kanssa joskus aivan liian nuorena. Wall on kyllä hieno elokuva ja ennen kaikkea levy kaikin puolin.
10. Smashing Pumpkins
Yksi Nirvanan ja grunge hypetyksen jälkeisesti bändeistä joka kolahti teininä ja kovaa. Siamese Dream ja Mellon Collie & Infinitive Sadness ovat todellisia mestariteoksia kaikessa mahtipontisuudessaan.
Smashing Pumpkinsin myöhäisempi tuotanto onkin sitten ollut täynnä enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Mellon Collie ja Infinitive Sadness:n menestyksen jälkimainingeissa rumpali Jimmy Chamberlain ja Kosketinsoittaja Jonathan Melvoin sekoilivat siinä määrin että kumpikin vetivät yliannostuksen. Melvoin kuoli ja Chamberlain potkittiin pihalle bändistä. Smashing Pumpkins jatkoi kesken ollutta vierailevilla rumpaleilla, jotka eivät kauaa mukana pysyneet. Chamberlain otettiin takaisin Machinalle, mutta bändi ei enää ollut entisensä ja nykyisin alkuperäisiä jäseniä bändissä on vain keulahahmo Billy Corgan.
