Ainakin tuttavapiirissäni Zen Café herätti elinaikanaan ristiriitaisia tunteita. Janan positiivisemmasta päästä taisi olla välinpitämättömyys. Monet eivät voineet sietää bändin melko monotonista lähestymiskulmaa musiikkiinsa.
Itse pidin Zen Cafésta valikoiden. Parhaimmillaan bändi oli melko hyvä ja karmeimmillaan todella turha. Festaribändinä Kahvila oli ensiluokkainen, sillä niitä hyviä biisejä riitti juuri sellaiseen festarirypistykseen. Lisäksi ennen Ukkomies-aikoja havaitsin, että monet nätit tytöt tykkäsivät bändin musiikista (tai ainakin etsiytyivät festarikeikoilla Sen Kahvilan eturiviin).
Kun siis Samuli Putron ensimmäinen soololevy Elämä on juhla ilmestyi pari vuotta sitten, en odottanut suuria. Mutta Putropa löi jauhot täysin suuhun. Mies myönsi itsekin, ettei bändissä soittaminen ollut ollut kivaa enää hetkeen ja sen soolomateriaalista kuulee.
Putro on kummallakin soololevyllään (Elämä on juhla ja Älä sammu aurinko) ollut vapautuneen ja rennon kuuloinen. Niilläkin biiseillä, joilla synkistellään perisuomalaiseen tapaan, se tehdään pilke silmäkulmassa.
Toinen uusi Putroon liittyvä ajatus on ollut rehellisyys. Putro ei edelleenkään ole mikään sanoittajamestari, mutta tarinoita hän osaa kertoa. Lisäksi Putro osaa luoda illuusion, jossa kuuntelija ainakin hetkeksi jää miettimään, missä kohtaa laulajan oma elämä ja fiktiivinen tarinankerronta leikkaavat toisiaan vai tuntuuko vaan siltä, että Putro laulaa itseironisesti itsestään...
...tai kenties vähemmän itseironisesti itsestään.
Yllä muuten yksi tämän vuosituhannen parhaista kotimaisista biiseistä, joka myös todistaa jälleen sen, että yksinkertainen on kaunista.
Ensimmäisellä levyllään Putro löi jauhot suuhun. Toista levyä jo tavallaan odotti, mutta suhtautui siihen varauksella "pystyykö se toistamaan temppunsa". Pystyi se. Kolmannen levyn (kun se joskus ilmestyy) on sitten oltava väistämättä floppi, koska nyt ainakin minulla on tiettyjä odotusarvoja. Tai sitten Putro on muutakin kuin tempuntekijä.
Harva asia on yhtä subjektiivinen kokemus kuin musiikin kuuntelu ja siitä pitäminen. Yksi tykkää Rihannasta, toinen Britneystä ja joku Rihannasta piiskaamassa Britneyä.
Seuraavassa Idolsissa kilpailijat (suomalaiset äänestäjät, väärin äänestetty, Aina Saa Hävetä) esittävät omia suosikkejaan. Luonnollisesti tämän vuoksi aloin miettiä, mitkä kaksi biisiä itse esittäisin tuossa tilanteessa. En ole päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen.
Joka tapauksessa tuo sai miettimään omia musiikinrakastamisen tottumuksiani.
Paljon on maailmassa hyvää musiikkia, mutta niissä artisteissa, joista innostun eniten tuntuu olevan yksi yhteinen piirre. (Käytetään viitteenä tämän blogin kolmea eniten mainintoja kerännyttä artistia/bändiä. Springsteen, Turner ja Gaslight Anthem, check).
Joskus on tullut sanottua, että olen yksinkertainen ihminen joka pitää yksinkertaisesta musiikista. Pidän toki toisinaan monimutkaisestakin, mutta loppuen lopuksi aina tulee palattua perusasioihin ja siihen yksinkertaiseen rockiin.
Useampaan kertaan ja eri yhteyksissä olen koittanut Brucen erinomaisuutta tyhjentävästi selittää. Eihän siitä ole tullut mitään. Kaikkien kolmen kohdalla musiikillisen briljanttiuden voi tiivistää uskomiseen (tästähän Frank on sen yhden biisinkin tehnyt). Parhaat muusikot uskovat vilpittömästi musiikin voimaan. Tai sitten he ovat tolkuttoman hyviä näyttelijöitä.
Sellainen, joidenkin mielestä naiivikin, usko, luottamus ja rehellisyys, välittyy lavalta yleisöönkin ja tuntuu 2000-luvulla musiikkiteollisuuden ahdingosta puhumisen keskellä, niin mahtavalta, että se suorastaan sattuu, herkistää silleen kivalla tavalla.
Ja tässä alla se parhaan musiikin hienous onkin tiivistetty runsaaseen viiteen minuuttiin.
P.S. Kuten postauksen kuvituksesta voi huomata, tiimi on saanut uuden jäsenen. Arsin kuvia (ja myöhemmin ehkä musiikkiaiheisia sarjakuvia) ilmestyy tänne aina säännöllisen epäsäännöllisesti. Arsin muihin saavutuksiin voi käydä tutustumassa täällä sekä täällä.
Paikka oli Wiklund Turussa ja aika joskus vuonna 1989. Kävelimme levyosastolle isäni kanssa ja ostin (eli ostatin) ensimmäisen oman cd-levyni, Eppu NormaalinLyömättömät.
Ennen tuota olin jo kuunnellut paljon levyjä. Isän hyllyä ratsatessa tutuiksi olivat tulleet niin Creedence Clearwater Revival, Doors, Rolling Stones kuin Pink Floydkin. Ennen kahdeksatta syntymäpäivääni olin myös menettänyt sydämeni ensimmäistä kertaa James Brownille ja Sam&Davelle. Olipa siellä samalla hyllyllä solmittu ikuinen ystävyyssuhde erään Brucenkin kanssa.
Kaikesta tästä huolimatta ensimmäinen oma cd-levy oli jotain suurta ja mahtavaa. Se tunne kun sai pitää omaa cd-levyä kädessä, jäi mieliin ikuisiksi ajoiksi. Osapuilleen vuosikymmen myöhemmin koko homma lähti täysin lapasesta ja nyt levyjä onkin kertynyt jokunen lisää.
Monille isäni sukupolvelle levyjen ostaminen oli työn ja tuskan takana. Rahaa kuukauden tai kahden välein tapahtuvaa levykauppareissua varten kuulemma säästettiin hiki hatussa ja ostettavat levyt valikoitiin hyvissä ajoin ennen reissua. Kun levyt sitten oli saatu sadan kilometrin päästä haltuun, niitä kuunneltiin tauotta omistautuneena ja rakkaudella.
Ikuisia ystävyyssuhteita luotiin. Kaikki tuon ajan musiikkiin hurahtaneet nuoret muistavat ensimmäiset ostamansa levyt automaattisesti.
Fyysisen levyn kitumisen myötä musiikki on muuttunut käyttötavaraksi, joka ei synnytä enää samanlaisia tunnesiteitä kuin ennen.
Kun fyysinen levy kituu ja kuolleekin jossain vaiheessa lopullisesti (ellei vinyyli pelasta kaikkia), mitä nykyinen ja tuleva sukupolvi muistelee? Ensimmäistä netistä lataamaansa biisiä? Vai mitä?
Manic Street Preachersin keulahahmo James Dean Bradfieldtylytti taannoin uusia bändejä. Bradfieldin mukaan ei kuulemma enää löydy pitkäjänteisesti uraa luovia rockbändejä, kun radio suoltaa eetteriin vaan haaleaa kertakäyttöpuuroa.
Bradfield ei kuulemma löydä "sykähdyttäviä rockbändejä" ja "nykypäivän lista-pop on masentavaa kuunneltavaa".
Tähän väliin huomautettakoon, että ilmeisesti Mestan jutun pohjana käyttämässä uutisessa Bradfield puhuu lähinnä indien kuolonkorahduksista. (Mikä tietenkin herättää kysymyksen, mitä se rock oikein on. Palataan tähän seuraavassa jaksossa).
Se pitää kyllä paikkansa, että tällä hetkellä pinnalla ei ole yhtä ilmiötä, joka valloittaisi esimerkiksi Britti-popin tavoin niin skeneilijöiden kuin tavallisenkin kansan mielet. Toisaalta musiikkikenttä on kaikin tavoin pirun paljon sirpaleisempi kuin ennen. En edes usko, että koskaan enää tulee sellaista musiikillista ilmiötä, "sukupolven ääntä", jonka nimeen "kaikki" vannovat.
Jep, listapop ja keskivertoradio on melko turruttavaa. Mutta kyllä sitä hyvää musiikkia löytyy, jos vaan haluaa löytää. Tosin ei välttämättä kertakäyttöhittejä voimasoitossa veivaavilta kanavilta. Mutta jos laajentaa horisonttiaan... Yksi taikasana tässä on netti.
Parin viime vuoden aikana omalle kohdalle ovat osuneet mm. Chuck Ragan, Frank Turner, Lucero, Dylan Leblanc, Melissa Nadler, Russian Red, Agnes Obel, Black Dub, Blaze Foley, Holly Miranda, Laineen Kasperi, Pete Molinari...
Tosin enpä ole juuri näitä radiosta bongannut (ellen ole itse niitä soittanut).
Mitä tulee kertakäyttöisyyteen, niin enpä ole esimerkiksi noista yllä olevista bändeistä haastatteluiden tai muiden lausuntojen perusteella kovin kertakäyttöistä kuvaa saanut. Taitavat tehdä musiikkia muista lähtökohdista kuin kassakone edellä.
Eikä näitä ole suuremmin edes tarvinnut metsästää. Ovat vaan tulleet tavalla tai toisella vastaan. Esimerkiksi levykauppojen setien, kavereiden ja muiden bändien suosittelemina.
Korvat ja mielet avoinna, niin ne bändit löytyvät.
P.S. Bradfieldiin palatakseni: en tiedä miten on, mutta luulisin, että indie-skeneilijätkin löytävät suosikkinsa vuonna 2011 jostain muualta kuin keskivertoradion aalloilta.
Aloin jo vuoden 2005 paikkeilla varovasti uskoa, että ehkä television tähdenteko-ohjelmista sittenkin on johonkin. PMMP:n Kovemmat kädet oli melkoisen kelvollinen teos Paulan ja Miran Popstars-menneisyyden huomioon ottaen. Uskoni vahvistui vankaksi vuonna 2007 Leskiäidin tyttärien myötä (tai sitten ymmärsin vaan PMMP:n olevan erityislaatuinen bändi).
Vuonna 2010 olen varmaakin varmempi. Idolsit, Popstarsit ja muut ohikiitäväksi tähdenlennoksi takovat ohjelmat ovat ehdottoman tärkeitä ja hyödyllisiä. Syynä tähän on Jenni Vartiainen, jonka levy on vuoden parhaimpia. Eikä se Anna Puun kakkoslevykään huono ole.
Paula ja Mira, Jenni ja Anna ovat kaikki entisiä idoli/poptähteilijöitä. Jenni jopa sattui päätymään Gimmeliin (never forget). Pitkä matka on näistä ajoista tultu Seilin julkaisseeseen Jenniin.
Tietenkään Jennissä tai PMMP:ssä ei ole juurikaan samaa kuin 2002 vuoden Popstars-kilpailijoista. Vakavasti otettavaa uraa on oikeastaan pystytty luomaan siinä kohtaa, kun on päästy skaba-stigmoista eroon.
Ja joo, tuleehan muutaman helmen mukana suureksi osaksi kuraa, joka ei välttämättä kaipaisi yhtään julkisuutta tai myytyjä levyjä. Luonnonvalinta kuitenkin toimii aika hyvin nähdäkseni tässä. Äärimmäisen kilpailulla alalla huonot (ja valitettavasti vähän paremmatkin joskus) hiipuvat äkkiä pois (mainitsiko joku Ilkka Jääskeläisen?).
Suomen kokoisessa maassa todellinen tähtipotentiaali on toki rajallinen. Mutta mitä siitä? Oikeastihan parasta viihdettä ovat ne huonot laulajat. Toinen huvin aihe on arvailla, että tuleeko niistä kenestäkään koskaan mitään. (Ja kyllä, ei ollut itselläni kykyä nähdä Vartiaisen erinomaisuutta kahdeksan vuotta sitten).
Kuukauden päästä sitä parasta viihdettä taas saa. Idols alkaa 3. helmikuuta. Parhaaseen katseluaikaan, totta kai.
Vuosikymmeniä turkulaisia levynostajia palvellut levykauppa lyö siis lapun luukulle ensi keväänä. Monessakin mielessä Kanen kivijalkakaupan siirtyminen vain netin syövereihin on odotettua.
Kertooko tämä jotain alan yleisestä ahdingosta vai toteutuuko tässä vain vääjäämättömästi muutaman vuoden ollut nähtävillä ollut syy-seuraus-suhde?
Kanen alamäki on ollut turkulaisten levykauppa-asiakkaiden nähtävillä muutaman vuoden ajan. 8Raidan ja sitä edeltäneen Stupidon (se läheinen ja palveleva) sekä Levykauppa Äxän kaupunkiin tulon myötä kilpailu koveni.
Uutuudet tulivat nopeammin muualle ja myös klassikkolevyjen valikoima (ainakin meikäläisen suosimissa genreissä) huononi. Myöskään hintakilpailussa Kane ei ollut oikein ajan tasalla.
Suurin heikkous, ja ehkä se lopullinen naula, Kanen levykaupan arkkuun oli asiakaspalvelu. En koskaan tuntenut oloani kovin kaivatuksi tai tervetulleeksi Kanella asioidessani. Siinä mielessä iso muutos parempaan on tapahtunut.
Siinä toisessa Eerikinkadun kaupassa asioi mielellään. Usein sinne hairahtuu vaan katselemaan tai höpöttämään. Loppuen lopuksi sieltä poistuu kuitenkin jotain ostaneena. That's what I call business.
Kaikesta marmatuksesta huolimatta olo on rahtusen haikea. Nuori turkulainen diskofiili siirsi levyjä takavuosina säännöllisesti, paljon ja usein herra Kanervan hyllystä omaansa.
Itse jäin kirjoitukset luettuani miettimään monia seikkoja, jotka hämmästyttävät ja kummastuttavat. Jäin pohtimaan niitä aivan liian pitkäksi aikaa ja huomasin potentiaalisen tehokkaan työpäivän kirvonneen otteestani.
Haarmankin tekstissä nousi esiin kritiikin tarpeellisuus. Tätä on tullut pohdittua jo hyvä tovi. Mihin musiikkilehtien levyarvosteluita 2010-luvulla oikeastaan tarvitaan? Mikä ylipäätään on rock-kritiikin tehtävä nykyaikana? Eivätkö musiikkinörtit löydä joka tapauksessa kaikkein hipeimmät ja cooleimmat viritykset netistä? Eikö juttu ole jo aika passé, kun musiikkilehdet niitä hehkuttavat?
Kyllä ja ei. Väittäisin olevani suhteellisen aktiivinen musiikin rakastaja/kuluttaja. Etsin uusia juttuja. Mutta siinä käytän kaikkia kanavia: nettiä, puskaradiota jne. Musiikkilehtien sivuilta löytää säännöllisesti mielenkiintoisia juttuja, jotka olisivat muuten menneet ohi.
Kritiikit eivät ole ainakaan minusta turhia, mutta ehkä näkökulmia olisi syytä tarkistaa. Voisiko kritiikin kirjoittaa jollain toisella fokuksella kuin sillä, mihin on totuttu? Millainen se olisi?
Syystä tai toisesta suomalainen kritiikki on usein synonyymi lyttäämiselle, toisinaan perusteettomalle lyttäämiselle. Eikä tämä ole pelkästään Rumban "ongelma". Rumba on ennenkin "kohahduttanut" tämän tyyppisellä kirjoittelulla. Muistellaanpa vaikka 2000-luvun alun Rumban Anssi Kela -kirjoittelua by Samuli Knuuti.
Johtuuko nuiva kritiikki sitten perisuomalaisesta kateudesta? Kuluneen sanonnan mukaan musiikkikriitikot ovat epäonnistuneita muusikoita. Kliseet ovat varmaankin kliseitä sen vuoksi, että niissä piilee totuuden siemen. Mutta ei kai se ole ainoa selitys inhoamalleni kateuden ilmapiirille?
Kritiikeissä, ainakin rock-kritiikeissä, on valitettavan usein kyse jonkinmoisesta toimittajan egon pönkityksestä. Usein negatiivisissa kritiikeissä on kyse myös kielellisestä briljeerauksesta. Koitetaan sanoa yksinkertainen asia mahdollisimman hienosti. Meikä on yksinkertainen ihminen. Pidän yksinkertaisista asioista. Ymmärrän yksinkertaisia lauseita.
Sen toki ymmärrän, miksi kielelliseen erinomaisuuteen pyritään. Sillä pyritään ”älykkääseen kritiikkiin”. Syystä tai toisesta kriitikot on mielletty älykkäiksi olennoiksi, joilla on hallussaan jonkinlainen universaalin nerouden mojo. Kritiikki, useimmiten tai yleensä, pyrkii älykkääseen kyseenalaistamiseen, eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta sivistyssanojen käyttö ei tee älykästä. Eikä perusteeton lyttääminen tee hyvää kritiikkiä.
Kritiikit ovat aina subjektiivisia. Niiden kuuluu olla yhden ihmisen mielipiteitä. Kriitikoilta tunnutaan odottavan jonkunlaista objektiivisuuden ideaalia. Subjektiivisesti objektiivinen ihminen on yhtä aikaa natsi ja juutalainen, melko hankala yhtälö.
En tiedä mitä perusteetta lyttäävällä kritiikillä haetaan. Hyväksyntää? Egon pönkittämistä? Todistellaan omaa rock-uskottavuutta?
Uskottavuus on rock-piireissä hirvittävä myytti. Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Kuka uskottavan määrittelee? Jonkinlainen trendibarometri sitäkin säätelee ja uskoakseni se on ainakin 2010-luvulla liitoksissa jotenkin suosioon. Jos on liian suosittu, ei voi olla enää hyvä.
Alkujaan rock oli kapinan väline ja ilmenemismuoto. Tänä päivänä maailmasta ei juuri rockia keskiluokkaisempaa instituutiota löydy. Perinteinen rockhan on musiikin moninaisesta paletista se kaikkein konservatiivisin. Nykyään sen tilalle, kapinallisjohtajiksi ja agitaattoreiksi, ovat astuneet muut. On jokseenkin ymmärrettävää, että näitä musiikkityylejä palvovat (yleensä nuoret) toimittajat näkevät vanhan rockin vanhempiensa nuoruuteen kuuluvana juttuna. Ja ainahan nuoret ovat kapinoineet vanhempiensa arvomaailmaa vastaan. On siis ihan ymmärrettävää, että keskiluokkainen aor-rock nähdään suurena saatanana.
Mutta ei se tee rockista huonoa, ei ainakaan minun subjektiivisen mielipiteeni mukaan.
Kuten huomaatte, pientä ihmistä hämmästyttää kummastuttaa, moni asia. Pirun monta kysymystä on päässä ja kovin vähän vastauksia. Kertokaa siis tänne asti kahlanneet, miten tämä juttu nyt menee.
P.S. Miksi tämä on edes tärkeää? Miksi sivutin tämän kirjoittamisen takia kaikki tärkeät asiat (kuten koulutehtävät)? Eihän rock-kritiikeillä maaimanrauhaa saavuteta, eikä se edes ole kovin tärkeää. Ja on sitten kuitenkin, sillä: who would've thought that after all somehting as simple as rock’n’roll would save us all...
