Keikalla: Frank Turner & The Sleeping Souls @ Nosturi 24.2.2014

Turku Rock City matkusti eilen Helsingin Nosturiin katsomaan Frank Turneria. Miestä, jota ei tässä blogissa tulla koskaan ylistämään liikaa. Frank Turner & The Sleeping Souls jätti jälleen jälkensä sydämiimme.

The Tape Deck Heart Tour saapui siis tällä kertaa Helsinkiin, maanantai-iltana. Eipä tuo haitannut, Turusta minibussi alle ja 10 iloista, lähes täydellisen musiikkimaun omistavaa ihmistä matkaan mukaan.

Lämmittelyakteina olivat Ducking Punches ja J. Kiesi Grandes. Varmasti aivan hyviä artisteja, mutta Frank ei lämmittelyä kaipaa. Lämppärit jäi näkemättä, kun tuijotettiin alakerran baarissa tuoppia.

Frank Turner nukkuvine sieluineen veti jälleen kerran huikean keikan. Yleisöä muistettiin kosiskella suomenkielisillä fraaseilla sekä suomeksi käännetyillä sanoituksilla, joissa mainittiin myös Vesku Loiri. Frank muisti myös mainita rikkoneensa kesällä Mikkelin Jurassic Rockissa selkänsä niin pahoin, että kuntoutuksessa meni puoli vuotta. Hyvät muistot miehellä Suomesta, siis.

Itse settilista ei juurikaan yllätyksiä tarjonnut. Esimerkiksi Recovery, Losing Days, Plain Sailing Weather ja henkilökohtainen suosikkini Polaroid Picture... Kaikki kuultiin. Kappaleet pyörivät luonnollisesti kiertueen nimen mukaisesti Tape Deck Heart -albumin ympärillä, mutta vanhempaakin tuotantoa kuultiin mukavasti.

Itseasiassa konsertin huippuhetket löytyivät England Keep My Bones -levyn lauluista. Eritoten Peggy Sang The Blues ja Glory Hallelujah saivat kansan intoutumaan väkevään yhteislauluun ja tunnelma oli katossa. Lopulta ajantaju katosi ja yhtäkkiä lähes kaksituntinen elämys oli ohi ja I Still Believe pisti täydellisyyttä hipovan elämyksen nippuun. Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli se, etten tällä kertaa muistanut toivoa Twitterissä NOFX-coveria.

Keikan parasta hetkeä ei ole vaikea nimetä. Se oli I Am Disappeared, jonka päällikkö aloitti yksin ja noin kolmen minuutin kohdalla bändi yhtyi ilonpitoon. Huikeaa. Katso itse.

Kuten ylhäältä näette, oli Frankilla jälleen keikan jälkeen aikaa vaihtaa kuulumiset ja ottaa yhteiskuvat fanipoikien kanssa. Paluumatkalla Turkuun ystäväni Karhuherra kysäisi, että mitäs pidin keikasta. Vastasin: "Olin onnellinen." Siinä se kiteytettynä.

Kiitos jälleen kerran, Frank Turner.

Rakkaudella

@juhanikoskinen A.K.A. Poju

Keikalla: Sielun Veljet @ Logomo 7.12.2011

Ovensa rokkikeikoille avannut Logomo osoittautui ensi-illassaan kelpo saliksi. Ensinnäkin bussi vei torin laidalta ilmaiseksi suoraan oven eteen ja kuljetti halukkaat myös pois samaa reittiä. Liikennejärjestelyiden sujuvuus onkin eittämättä tärkeää, sikäli kun Logomo halutaan tosissaan nostaa kansan tietoisuuteen relevanttina ja säännöllisesti toimivana keikkamestana.

Myös itse sali jätti positiivisen kuvan. Jos Lahden Finlandia-klubi on tuttu paikka, niin Logomon fiiliksessä oli jotain hyvin samaa, vaikka Logomo onkin reilusti isompi. Myös akustisesti paikka tuntui toimivan. Toivoa vaan sopii, että Logomoon tuodaan bändejä kuten on suunniteltu, eikä paikka jää hyödyntämättä.

Entäpä sitten itse keikka? Logomon startti suomalaisen musiikin päivän aattona ei olisi rock-keikkojen suhteen juuri onnistuneempi voinut olla. Yleisöä lämmittänyt Jaakko&Jay todisti jälleen olevansa maailman kovin lämppäri. Kohkaamisellaan tamperelaiskaksikko taisi voittaa lukuisia sydämiä puolelleen myös muovimukeihinsa takarivissä nojanneiden nostalgiatrippiläisten joukosta. Pieneksi toviksi ainakin.

Mutta Siekkareitahan kansa oli saapunut katsastamaan. Kun ei vertailupohjaa parin vuosikymmenen takaa ole, on vaikea sanoa, miltä tuo keikka olisi niiden valossa tuntunut. Yleisön ikärakenteesta päätellen valtaosa kuitenkin taisi elää kultaista nuoruuttaan 80-luvulla Sielun Veljien kulta-aikaan. Ilmeistä päätellen taisivat tykätä myös tämän vuosituhannen painoksesta.

Ja kyllähän vuonna 2011 Sielun Veljet toimi komeasti. Ilman ainuttakaan välispiikkiä tai kiitosta bändi tuli, hoiti hommansa ja voitti. Sanoma oli selvä: nyt keskitytään musiikkiin eikä yleisön kosiskeluun.

Parinkymmenen biisin ja runsaan parin tunnin aikana yleisökin tuntui elävän hyvin mukana. Tosin muutama biisin ajan setin keskivaiheilla ainakin yleisö tuntui vetävän henkeä. Vastavuoroisesti ensimmäisen encoren päättäneessä Tuomari Nurmio -lainassa Huda Huda kosketeltiin jo todellisen rock'n'roll-juhlan kovinta ydintä.

Päällimmäisenä mieleen jäi Jukka Orma, jonka nerokkuus kitaristina tuli elävänä vielä paremmin esiin kuin levyiltä. Ormasta jäi vahvasti sellainen fiilis, että hänelle Siekkareiden paluu yleisön eteen merkitsee eniten. Mies pomppi kuin vieteri pitkin lavaa, otti useaan otteeseen kontaktia eturiviin ja hoiti soittamisen... no, täydellisesti.

Turussa nähdyn perusteella toivoisi, että Sielun Veljet ovat palanneet jäädäkseen. Bändi kiertää jouluun asti (käykää tsekkaamassa), mutta jatkosta ei ole ainakaan julkisesti tiedotettu sanaakaan. Lavalla se jo todistettiin, ettei kyseessä ole pelkkä nostalgia-akti. Ehkä sitten ensi vuonna toteamme sen myös levyltä. Joohan?

P.S. Karhuherra todisti keikan siitä metrin enemmän vasemmalta ja pidemmällä perspektiivillä. Herra Karhun kohtaamisista hirviön kanssa sopii lukea täältä.

Keikalla: Sweatmaster @ Indie-iltamat 2011

Vaikka Kakkahätä -77, No Shame ja muut lauantain indie-iltamien esiintyjät hoitivat ruutunsa mallikelpoisesti (No Shame hehkutti osuuttaan jopa kaikkien aikojen keikkanaan), ei kenellekään ollut epäselvää, miksi Klubi oli loppuunmyyty. Tämä oli Sweatmasterin, "Indie-iltamien house bandin", ilta hyvien ystävien seurassa.



80 minuutin jäähyväiset hoidettiin niin kuin Sweatmaster homman parhaimmillaan osasi. Kaasu painettiin pohjaan ensimmäisestä biisistä lähtien, eikä sitä höllätty koko aikana. Korupuheita ei kuultu, mitä nyt pari kertaa Sasu tai Mikko muisti mainita, että tämä nyt on se viimeinen keikka.

Myös yleisö ymmärsi tilanteen ja otti viimeisestä rypistyksestä kaiken irti. Crowdsurfing, moshpit and all that good rock'n'roll stuff koettiin hikisessä Klubissa.

Monet, minä mukaan lukien, ovat ihmetelleet, miksi Sweatmaster oikeastaan lopettaa. Bändi kun tuntuu olevan vähintään yhtä kovassa tikissä kuin ekan demon aikoihin. Myös jäähyväiskeikan setti osoitti bändin olevan edelleen luomisvoimainen. Setti sisälsi makupaloja koko uran varrelta. Encoreissa kuultiin jopa yksi täysin uusi biisi, joka kuulemma oli valmistunut viime tiistaina. Se ei erottunut muusta materiaalista mitenkään huonompana.

Toisaalta Sweatmasterin päätöstä on helppo ymmärtää ja kunnioittaa. Kun elämässä on muita prioriteetteja, jotka ajavat bändin edelle, letku on syytä nykäistä seinästä. Maailmassa on liikaa esimerkkejä niistä tapauksista, jolloin ei ole tajuttu lopettaa ajoissa. It's better to burn out than fade away.

Kun viimeisen kumarruksen aika tuli ja Show Must Go On paukahti soimaan, tiesi että se oli tässä. Väitän Sweatmasterin olevan sellainen bändi, jolta ei tarvitse/kannata comebackeja odottaa. Homma sai ansaitsemansa päätöksen. Kiitos bändille menneistä vuosista. Onneksi on ne levyt, joita voi kuunnella hymy huulilla.

Keikalla: Sir Elwoodin hiljaiset värit @ DBTL 2011

Turun kaupunginteatteri täyttyi äärimmilleen keski-ikäisistä keskiolutjatsin ystävistä perjantai-iltana, kun Sir Elwoodin hiljaiset värit saapui kaupunkiin. Loppuunmyyty katsomo todistikin varsin hyvän keikan, jota myös yleisö arvosti.

Keikkasetti koostui pitkälti 20 vuotta sitten julkaistun ensilevyn Varjoissa vapaan maailman biiseistä. Elokuussa julkaistaan Sir Elwoodin uusi levy, joka kattaa viime keväänä nauhoitetun konsertin, jossa debyyttilevy soitettiin kokonaisuudessaan 20 vuotta myöhemmin -teemalla. Perjantai-ilta antoi hyvää osviittaa tulevasta julkaisusta.

Debyyttilevyn biisien väleihin oli ripoteltu valikoituja tarinoita bändin muusta katalogista, joista monet biisit olivat saatettu uuteen uskoon soitin- tai sovitusratkaisuihin. Yhdeksi setin kohokohdista muodostuikin Juha Lehden ja pianisti Junnu Saaresahon duona esittämä Viimeisellä rannalla. Alla kaksikon työnäyte kesäkuun puolesta välistä Ilosaarirockista.



Kaupunginteatterin estradilla esiintyi perjantaina hyväntuulinen ja totutun vähäeleinen yhtye. Joidenkin bändien juttu on se, ettei sirkustemppuja tehdä, eikä niille ole tarvetta. Elwoodit kuuluvat tähän joukkoon. Biisit ja vahvat tarinat kuljettivat iltaa sujuvasti eteenpäin.

Elwoodeilla onkin harvinainen kyky rakentaa settejä, joissa jokainen pala loksahtaa saumatta paikalleen. Paljon "pakollistakin" materiaalia jäi soittamatta, mutta se ei oikeastaan lopulta haitannut.

Vajaan puolitoistatuntisen jälkeen yleisö osoitti seisaaltaan suosiota, kun viimeiset sävelet olivat hävinneet ilmaan. Bändikin hymyili kollektiivisen leveästi kumartaessaan yleisölleen viimeisen kerran.

Keikalla: Samae Koskinen @ DBTL, Linnateatteri

DBTL starttasi keskiviikkona kunnolla käyntiin. Samae Koskinen soitti ensimmäisen DBTL-keikkansa tänä vuonna saunan kaltaisessa Linnateatterissa. Toinen mahdollisuus tarkistaa miehen keikkakunto osuu perjantaille, jolloin hän nousee Klubin lavalle perjantaina Taikabändeineen.

Samae Koskisen Linnateatterin keikka koostui enimmäkseen Kuuluuko, kuuntelen -levyn kappaleista, jotka toimivat soolona ja akustisesta yllättävän hyvin. Niin hyvin että täytyykin kaivaa levy takaisin kuunteluun tauon jälkeen.

Keikan aikana kuultiin hittibiisien lisäksi kaksi kokonaan uutta kappaletta. Samae on palaamassa studioon piakkoin ja kuullun perusteella on lupa odottaa todella kovaa levyä.

Keikan jälkeen Koskinen oli tyytyväinen keikkaansa, vaisuhkosta yleisömäärästä huolimatta. DBTL:ssä on tänä vuonna muutettu aikatauluja klubien suhteen ja voi olla että on syytä miettiä uudelleen artistien myöhäisia esiintymisaikoja, sillä ihmiset eivät ole kahden päivän perusteella löytäneet tietään klubeille toivotulla tavalla.

Keikalla: PK Keränen @ DBTL, Linnateatteri

Toista kertaa soolokeikalla uransa aikana ollut 22 Pistepirkon keulakuva PK Keränen avasi DBTL:n Linnateatterissa tiistaina. Ohjelmisto koostui pääasiassa Pistepirkkojen kappaleista, mutta PK yllätti myös muutamilla covereilla, joista encoressa kuultu Ring Of Fire -cover oli illan parhaimmistoa ja sai yleisönkin villiintymään.

Kuten odottaa saattaa PK Keränen on maailmanluokan esiintyjä ja illan aikana hän esitti monia mielenkiintoisia versioita tunnetuimmista biiseistään. Keräsen kitaratyöskentylyä oli myös ilo katsoa.

Keikan jälkeen PK oli tyytyväinen keikkaansa, koska oli ollut kuulemma hieman hermostunut toisesta soolokeikastaan. PK Keränen oli myös viime vuonna DBTL:ssä soolokeikalla.

Tästä on hyvä jatkaa...

Keikalla: Foo Fighters @ Kalasatama 26.6.2011

Helsingin Kalasatama tarjosi oivallisen näyttämön juhannuksen päätteeksi, kun Foo Fighters heitti kolmannen Suomen keikkansa. Lavalla nähtiin myös Von Hertzen Brothers, Michael Monroe ja Biffy Clyro.

Isukki, tuo urbaanin betoniviidakon vanha Footos -fani näki suosikkinsa jo toista kertaa. Kun taas Ukkomies vanhuudestaan ja parkkiintuuneista mielipiteistään huolimatta, oli kuin untuvikko nähdessään bändin ensimmäistä kertaa ikinä. Mitäs Rokkivaarit olivat mieltä keikasta?

Isukki: No niin, Foo Fighters-neitsyys on nyt sitten mennyttä. Mitä jäi käteen?

Ukkomies: Pienen sulattelun jälkeen käteen jäi hyvä keikka. Kokonaisuus kipusi lopulta selvästi plussalle. Kannatti lähteä.
Mikä on fanin näkemys, miten Kalasatamassa nähty häppening vertautuu kolmen vuoden takaiseen Provinssiin tai dvd-taltiointeihin?

I: Jos nyt keskitytään vain Suomen visiitteihin, koska ne ovat konkreettisempia vertauskohtia. Foo Fightersin Provinssin keikka vuonna 2008 oli täysin eri asia. Silloin bändi nähtiin ensimmäistä kertaa kunnolla Suomessa, vaikkakin festariolosuhteissa. Silloin Foo:t soittivat pitkälti hitteihin perustuvan setin, höystettynä hyvällä jammailulla.
Kalasatamassa oli paljon samoja aineksia kuin edellisessä Suomen visiitissä ainoana erona oikeastaan oli se että uuden Wasting Light -levyn kappaleita soitettiin paljon ja n

äin ollen moni hyvä kappale menneisyydestä jäi soittamatta. Ainahan tätä itketään isojen bändien kohdalla, mutta voisi toisaalta ottaa myös sellaisen asenteen että Wasting Lightin biisejä tuskin näin paljon kuullaan seuraavan Suomen vierailun yhteydessä.

U: Eli et halua verrata Suomen keikkoja toisiinsa absoluuttisen paremmuuden mittarilla vai miten tämä on tulkittava?

I: No sanotaan näin, että kummaltakaan keikalta en lähtenyt maani myyneenä. Hyviä keikkoja kumpikin vaikeata näitä nyt on laittaa järjestykseen, koska kummassakin oli o

mat hetkensä.

U: Ensikertalaisen ei-fanin silmään näytti, että bändi oli alussa jähmeä. Biisit soitettiin läpi, mutta vasta muutaman biisin jälkeen tunnelma rentoutui. Sama koskee soundeja, jotka olivat alussa aika puuroiset ainakin miksauskopin sivustalla, jossa yleensä soundit ovat kohdallaan, ja basso jyräsi alleen osapuilleen kaiken. Enkä todellakaan ole mikään soundirunkkari noin yleisesti.
Mistähän moinen mahtoi johtua?

I: Jähmeyttä en allekirjoita. Keikan alku oli 90-prosenttisesti uuden levyn biisien varassa. Biisit soitettiin nopeasti läpi, se on totta. Mutta ainakin ne keikat mitä olen taltioinne

ista ja livenä nähnyt, Foo:t soittavat muutaman biisin putkeen ennen kuin alkaa se perus Grohlin show. Jos keikka olisi alusta alkaen stand up-komiikkaa ja soolorevittelyä, keikasta tulisi aika tylsä. Jokainen Foo Fighters -fani joka tietää mitä odottaa, jaksaa myös odottaa.

Soundit tosiaan olivat aika puuroa siinä kohdalla missä olimme. Siihen en osaa sanoa syytä.

U: No, ainakin ne paranivat keikan edetessä niin kuin mielestäni muutenkin keikka. Itse ainakin lämpenin vasta vajaan tunnin kohdalla. Ehkä sitten olisi alusta asti ollut fantastinen meininki, jos olisin kokenut uudetkin biisit jotenkin omikseni.

I: Joo, Wasting Light on sen verta tuore julkaisu etten itsekään ole vielä ehtinyt kappaleisiin mitään tunnesidettä perustamaan ja vaikea uskoa, että montaa kyseisen levyn

kappaleista tulee pysyväksi settilistaan, vaikka kyseessä onkin hyvä levy. Jos kelataan soitto puolta, niin pakko sanoa, että bändi on huikeassa vedossa ja etenkin on nostettava kitaristi Chris Shiflett esille.

U: Joo, kyllä bändi soittaa osaa. Andy, sulla olisi ollut Shiflettille käyttöä. Myös rumpali Taylor Hawkinsin työskentely vakuutti, vaikka Dave luonnollisesti eniten esillä olikin. Se, mikä jäi mietityttämään, että paremmilla biiseillä tai biisivalinnoilla keikka olisi voinut olla vielä kovempi. Nyt ainakin tällaiselle satunnaiskuulijalle kohokohdiksi muodostuivat coverit.

I: Kappalevalinnoista musiikkimediassa on bändiä kritisoitu ja kyllähän settilista koos

tui pitkälti uusista ralleista. Moni hyvä biisi jäi soittamatta esimerkiksi For All The Cows, minkä mielellään olisi taas kuullut, mutta mielestäni nyt tarjottiin erilaisia versioita tunnetuista kappaleista. Coverit on tietenkin speciaalia, mutta en nyt kohokohdiksi voi sanoa. Grohlin akustinen versio Wheelsistä oli sen sijaan yksi sellainen.

U: Se on totta. Muutenkin iisimmät vedot olivat hyviä. Tykkäsin. Vaikka nyt et haluakaan tehdä suoranaisia paremmuuusvertailuja tämän ja Provinssi-keikan välillä, vedä nyt keikka jotenkin yhteen.

I: Foo Fighters heitti Kalasatamassa suurimman keikkansa Suomessa, jossa oli myös paras tunnelma. Sitä luvattua neljättä visiittiä odotellessa, jolloin luvassa taas jotain muuta.

Konsertin avasi Bridge Burning, Foo Fightersin uuden levyn Wasting Light avausraita.

Dave Grohl heitti soolovetona Wheels:n, joka toimi huomattavasti paremmin akustisena live-vetona kuin studioversiona.

Toiseksi viimeisenä kappaleena kuultiin Queenin cover-biisi Tie Your Mother Down, joka sai kulisseissa riehuvan Michael Monroen hyppimään pois housuistaan.

Foo Fightersin biisilista Kalasatamassa 26.6.2011

1. Bridge Burning
2. Rope
3. The Pretender
4. My Hero
5. Learn to Fly
6. White Limo
7. Arlandria
8. Breakout
9. Cold Day in the Sun
10. Long Road to Ruin
11. Stacked Actors
12. Walk
13. Monkey Wrench
14. Let It Die
15. Generator
16. Wheels
17. Times Like These
18. Young Man Blues
19. This is a Call
20. All My Life
21. Skin and Bones
22. Best of You
23. Tie Your Mother Down
24. Everlong

Keikalla: Mirel Wagner 18.3.2011

Valtavasti kehuja debyyttilevyllään kerännyt Mirel Wagner kiertää parhaillaan maata. Naisen keikkakalenterin voi bongata vaikkapa Mirelin Facebook-sivuilta. Alta voi taas tsekata taannoisen bar Kukan keikan. Sopii nojautua siis johonkin suuntaan kolmeksi vartiksi. Tarjolla synkkiä lauluja mielenkiintoisina aikoina.

Keikalla: Tuomari Nurmio 5.3.2011

Tuomari Nurmio kävi Turun Linnateatterissa keikalla maaliskuun alussa erinomaisen Linnateatteri Late Night -sarjan puitteissa. Tämän kevään aikana Linnateatterissa on vielä Samuli Putro (20.4.) ja Veeti Kallio-duo (6.5.). Kannattaa saapua paikalle pidemmänkin matkan takaa.

Tässä parhaita paloja Nurmion keikalta. Handen fölissä oli myös Doc Hillilä.

Kurjuuden kuningas

Kova luu

Dumari

Hyvästi kotimaa&Aavaa preeriaa



Oi mutsi mutsi



Tuhma hauva

Keikalla: Michael Monroe 20.3.2011

Maaliskuussa Suomea kiertäneen Michael Monroen kiertue ulottui myös Turun kulmille. Kaarinassa 20. maaliskuuta soittanut bändi oli juuri niin notkeassa live-kunnossa kuin saattoi toivoakin. Bändi jyräsi kuin juna kiihkeän yleisön sydämiin.

Sensory Overdrive kiekko käytiin vajaan 1,5 tunnin rypistyksen aikana paria poikkeusta lukuun ottamatta kokonaan läpi. Muutoin setti rakentui valikoiduista poiminnoista pitkin Michaelin uraa. Hanoitakaan ei oltu täysin unohdettu, mutta selväksi kävi, että tämä bändi ratsastaa omilla ansioillaan.

Parhaillaan bändi kiertää Eurooppaa, mutta palaa esiintymään Suomeen Ruisrock-sunnuntaina. Check it out!

Tässä alla vielä yli kymmenen tuhannen sanan raportti visuaalisena kokemuksena.

Keikalla: Kauko Röyhkä ja Severi Pyysalo 24.2.2011

Röyhkä & Pyysalo duo ilahdutti Turun yöelämää kahdella keikalla Bar Kukassa 23.-24.2.2011. Raportin tekeminen hieman venähti, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Illat koostuivat Röyhkän tunnetujen kappaleiden kuten Laura ja Helvetti, lisäksi myös parivaljakon uudesta materiaalista. Röyhkän tunnetuimmat kappaleet saivat virkistävän uuden muodon Pyysalon käsittelyssä.

Miehet esiintyivät vapautuneesti ja selkeästi heillä on hauskaa soittaa yhdessä. Röyhkä lupaili viime syksynä pidetyssä haastattelussa heidän julkaisevan vielä jotain.

Sitä odotellessa...

Keikalla: The National 3.3.2011 @ Kulttuuritalo

Kerrankin pääsi lähtemään keikalle ilman spoilaantumista. Kerrankin sitä malttoi olla vakoilematta settilistaa etukäteen, eikä tarvinnut tuijottaa etukäteen kiertueelta napattuja Youtube-pätkiä. Yleensä se on tiennyt hyvää.

Odotukset olivat silti kovat, kun indie-suuruus National saapui Helsingin Kulttuuritalolle kahdelle keikalle. Raportit parin vuoden takaisesta kiertueesta Ruotsista ja Ruisrockin teltasta aiheuttivat hyväntyyppistä kutinaa jo hyvän aikaa ennen moottoritielle kiihdyttämistä.

Levyillä melko hiljainen bändi loi tietyt odotukset, ja vaikka valistuneet tahot olivatkin informoineet bändin olevan äänekkäämpi keikoillaan, tuli bändin ajoittain suoraviivainenkin rock hiukan yllättäen. Kun miksaus ja olosuhteet muuten olivat kohdallaan pääsi bändi runttaamaan kunnolla ilman, että soundit olisivat puuroutuneet. Toki niitä hiljaisempiakin pätkiä kuultiin.

Torstain työnäytteen perusteella on helppo uskoa, että bändi valloittaa vaivatta myös festivaaliolosuhteet, kun heinäkuussa Ruisrockiin, ja oletettavasti sen isoimmalle lavalle, saapuvat.

Ensikertalaisen keikkakävijän yllätti positiivisesti settilista. Vajaan parituntisen aikana ehdittiin ilmeisimpien High Violet- ja Boxer-hittien lisäksi tehdä kelpo määrä poimintoja myös aiemmasta tuotannosta.

Encore-kliimaksi Mr. Novemberin aikaan Matt Berninger paineli Kulttuuritalon permannon halki istumapaikoille vetämään biisiä. Vaikka kyseessä olikin joka keikalla tapahtuva ohjelmanumero, nostaa tämäntyyppinen kontaktinotto aina hymyn korviin. Ohessa Pariisin tyylinäyte.



Pienen pureksimisenkaan jälkeen keikasta ei isommin löydy purnattavaa kuin korkeintaan henkilökohtaisella tasolla. Jano pääsi yllättämään ja oli lämmin. Bändi ja lämppäri Sharon Van Etten hoitivat ruutunsa moitteetta. Lukuisista ironia-viiksien asennosta päätellen myös muu yleisö otti Nationalin omakseen.

Keikan draaman kaari on aina tärkeä ja sen National osasi myös. Onneksi tajusivat lopettaa oikeaan aikaan, koska tällaisen Vanderlyle Crybaby Geeks-version jälkeen ei voi soittaa enää mitään. Jos/kun heinäkuussa Ruissaloon saadaan kymmeniätuhansia muotitietoisia indie-hipstereitä hoilaamaan, niin saattaa kuulostaa muuten pirun komealta.

Keikalla: Dave Lindholm 19.2.2011 @ Pub Port Arthur

Wanhoina aikoina ihmiset kerääntyivät nuotion lämpöön trubaduurin ympärille. Lauantai-iltana Portsan pubissa oli ajoittain hyvin lämminhenkinen tunnelma, kun legendaarinen Dave Lindholm poikkesi puutalojen keskellä.



Hartaimmilla hetkillä pub-miljöö hiukan söi biisejä, mikä on sinänsä sääli. Esimerkiksi suomalaisen musiikkihistorian kauneimman helmen Pieni ja hento ote hauraus hukkui ikävästi juhlahumuun. Toisaalta hieman tuntemattomimpien vetojen aikana yleisö malttoi olla hiljaa, kun oman elämänsä karaoke-kuninkaat eivät kokeneet tarvetta itseilmaisuun.

Toisaalta räväkämpien vetojen (Tupakka, viina ja villit naiset) aikana taustakuorosta lähti mukavasti asiaan kuuluvaa älämölöä.

Maestro itse oli hyväntuulinen ja esitti laajan kattauksen valikoituja paloja vuosien varrelta. Tupakkatauon jälkeen soitettua pientä blues-irrottelua, johon kuului mm. That's All Right Mama olisi kuunnellut useammankin kappaleen verran.



Keikka saateltiin komeaan päätökseen Daven sankarin Bob Dylanin sävelin. Alunperin Another Side of Dylanille ja Bringing It All Back Homelle suunniteltu, mutta Joan Baezin levylllä ilmestynyt Farewell Angelina saatteli leirinuotioillan komeaan finaaliin ja teki upeasti kunniaa toukokuussa 70 vuotta täyttävälle Dylanille.

Joose Keskitalo 21.7.2010 @ Bar Kuka

Aiemmin kesällä Joose Keskitalo keikkaili Bar Kukassa osana ilmiö -tapahtumaa. Tästä Rock Cityssä julkaisimmekin haastattelun sekä eksklusiivista materiaalia Sessionsin muodossa, kuitenkin löysimme jotain ennen julkaisematonta materiaalia joulusiivouksen yhteydessä kaapin perukoilta.

Nyt on aika palata noihin aikoihin ja Joosen keikalle, joka oli ehkä yksi tunnelmallisimmista keikoista vuonna 2010.

Tässä siis parhaita paloja Joosen keikalta Bar Kukasta 21.7.2010.

Jos olet veli

Luultavasti jäit junan alle

Unohdetaan jo se taivas

Arkistosta: Polkabilly rebels

Lännen-Jukaksi naamioitunut J. Karjalainen poikkesi Turussa lokakuun puolessa välissä. Kuten jotkut muistanevat, Turku Rock City jututti Jiitä ennen keikkaa. Mutta tarttuihan tallentimeen myös itse keikalta pari näytettä Polkabilly Rebelsien taituruudesta.

New Orleansin tappelu




Hieno mies Albertti




Minä, Willie ja Charlie

Arkistosta: Jantso Jokelin vetää hyvin

Joulusiivouksen yhteydessä TRC:n arkistosta löytynyttä...

Joulun lähestymiseen kuuluu kiinteänä osana joulusiivous. Sen voi tehdä toki mielekkäämminkin kuin tarttumalla tiskiharhaan tai pölyhuiskuun.

Tässä tapauksessa se tarkoittaa arkiston (puhelinta muistin, tietokoneen kovalevyn, äänityskaluston jne.) läpikäymistä. Kuluneen vuoden varrelta on jäänyt monenmoisia muistijälkiä, jotka ovat syystä tai toisesta unholaan.

Vuoden viimeisinä päivinä holvin ovet potkaistaan kunnolla auki. Onpahan sitten ensi vuotta varten pöytä putsattu. Seuraavan parin-kolmen viikon aikana siis tuuletetaan ja tartutaan unholaan jääneeseen materiaaliin.

------------------

Jantso Jokelinin soittoa ja mielipiteitä kuultiin blogissa useampaan otteeseen viime keväänä. Ohessa pari taltiointia Jantson maaliskuiselta keikalta varsin pienen ja tiiviisti pakkautuneen kuulijakunnan edestä.

Sonny Boy Williamson kakkosen Eyesight To The Blindista on oman versionsa aikanaan saattanut levylle myös The Who, vaikka sävellys Tommylla julkaistulla biisillä menikin isosti uusiksi. Jantson näkemys on enemmän Sonny Boyn suuntainen.





Samaisella maaliskuun keikalla kuultiin myös Jantson täällä blogissakin esittämä Blind Lemon Jeffersonin All I Want Is Pure Religion hieman päivitettynä versiona.

Keikalla: Raised Fist @ Tampereen Pakkahuone 3.12.2010

Jaahas, on jo yli viikko vierähtänyt siitä, kun maailman paras hardcore-yhtye piipahti Suomessa viikonlopun mittaisella vierailulla. Perjantaina ruotsalainen Raised Fist heitti keikan Tampereen Pakkahuoneella K-18 tunnelmissa, ja lauantaina vuorossa oli Helsingin Nosturissa ikärajattomat sessiot. Turku Rock City oli edustettuna Tampereella.

Matka Tampereelle sujui leppoisasti auton takapenkillä keskiketterää lipittäen ja illan artistia kuunnellen. Muutaman kusitauon jälkeen saavuimme turvallisesti perille huolimatta liukkaista ja pimeistä teistä.

Edellisiltä keikkamatkoilta jo hinta-laatusuhteeltaan loistavaksi todettu Omenahotelli toimi jälleen majapaikkanamme. Salatut Elämät hotellilla ja sen jälkeen Ale-pubiin karaoken ja Tampereen juoppojen keskelle. Siinä on muuten hieno baari, iso tuoppi alle kolme euroa. Se näkyy kyllä asiakaskunnassakin.

Tampereella oli kylmä, mutta Ale-pubin kanta-asiakkaita lähti silti mielellään karkuun. Ja minnes muuallekaan, kuin Pakkahuoneen naapuriin Passioniin, Tampereen parhaaseen baariin.

Noh, itse keikka tosiaan. Pakkahuone ei ollut aivan loppuunmyyty, mutta porukkaa riitti silti. Lämppärinä oli Medeia, mutta siitä ei ole kerrottavaa, koska en sitä nähnyt. Bändien lauantainen Helsingin esiintyminen oli sentään myyty loppuun jo hyvissä ajoin.

Raised Fist oli tavoilleen uskollisesti aggressiivinen ja veti mukiinmenevän keikan, mutta siitä jäi kuitenkin hivenen valju maku. Pääsyy pienehköön pettymykseen oli soundeissa, sillä ne oli miksattu ainakin laulun osalta täysin päin honkia. Keikan alussa kyseinen fakta iski turhankin shokeeraavasti vasten kasvoja, mutta loppua kohden asia parani sentään hieman.

Pakkahuoneella kuultiin kappaleita lähinnä yhtyeen uusimmilta albumeilta Sound of the Republicilta ja Veil of Ignorancelta. Se on kuitenkin täysin ymmärrettävää, sillä näillä tuotoksillahan bändi on noussut suuren yleisön tietoisuuteen. Seuraavanlainen kipale tuli myöskin kuultua ja siitä on näköjään tehty uusin videokin.

Solisti Alexander ”Alle” Hagmanin välispiikitkin pysyivät sopivan lyhyinä, vaikka niissä muistettiinkin sopivasti parantaa maailmaa. Erityismaininta lavan edessä velloneesta komeasta pitistä, joka huipentui keikan loppupuolella wall of deathiin.

Pisteet myös Hagmanin paidasta, jonka joku onnellinen fani sai keikan jälkeen omakseen. Siinä kun mainostettiin toista loisteliasta orkesteria länsinaapuristamme (jos joku mietti aikaisemmin mikä on wall of death, niin sellainen kohdassa 2:49):

Soiton loputtua Pakkahuoneen narikka veti täysin jumiin, joten reippaina poikina maksoimme järjestysmiehelle 50 euroa ja lähdimme muutamassa minuutissa jatkamaan iltaa. Voi vain toivoa, että saisimme Raised Fistin taas Turkuunkin lähitulevaisuudessa. Jos ei, niin onneksi The Haunted sentään lievittää tuskaa maaliskuussa.

Keikalla: Avenged Sevenfold @ Helsingin jäähalli 22.11.2010

Tätä keikkaa olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Jenkkimetallin tämänhetkinen johtotähti Avenged Sevenfold saapui Helsingin jäähalliin. Odotukset olivat enemmän kuin korkealla.

Oma rakkaussuhteeni kyseiseen orkesteriin alkoi vuonna 2006, kun Playstationin Guitar Hero –pelissä kuulin kappaleen nimeltä Beast and the Harlot. Tämän jälkeen aloin tutustua bändin tuotantoon vain todetakseni, että albumit City of Evil ja vuonna 2007 ilmestynyt nimialbumi Avenged Sevenfold ovat täyttä timanttia. Uusi luku lempiyhtyeideni sarjaan oli kirjoitettu.

Avenged Sevenfold oli vieraillut Suomessa kerran aikaisemmin, kesällä 2008 Iron Maidenin lämmittelijänä Olympiastadionilla sekä Tampereen Ratinassa. Tällöin en ollut paikalla, koska Iron Maidenista en välitä tippaakaan, ja lippujen hinnat olivat liian korkeat.

Mutta sitten itse keikkaan. Fölipullo kalsareissa ja muutama keskiolut veressä oli komeaa astella jäähalliin sisälle kuullakseen, minkä biisin saattelemana bändi astui lavalle. Kylmät väreet hiipivät paidankauluksesta sisään, intro-kipale oli meinaan seuraavanlainen mahtavuus.

Keikka alkoi odotetusti aiemmin kuluvana vuonna ilmestyneen Nightmare-albumin nimibiisillä, joka on jo Suomessakin tutuksi tullut radiohitti. Lava-show oli täynnä liekkejä ja hienoja lavasteita.

Avenged Sevenfoldin musiikki on sen verran haastavaa ja teknistä musisointia, että ennakko-odotukset olivat sillä kannalla, ettei bändi livenä aivan samaan pysty kuin levyllä. Onnekseni huomasin olevani väärässä.

Solisti M. Shadowsin tulkinta oli uskomattoman puhdasta, eikä soolokitaristi Synyster Gatesinkaan sormet juuri väärää kohtaa kitarankaulalta erehtyneet painamaan. Entisen Dream Theater –rumpalin Mike Portnoyn kannuttamisesta tuskin tarvitsee kirjoittaa, jokainen musiikista ymmärtävä tuntee miehen taidot.

Bändin alkuperäisen rumpalin Jimmy ”The Rev” Sullivanin vuodentakainen kuolema otettiin myöskin huomioon keikalla. Sullivanin taustalaulut soitettiin nauhalta, ja aina silloin solisti M. Shadows muisti kohottaa katseensa ja kätensä taivasta kohti. Siinä iso mieskin herkistyi.

Yksi pitkä välispiikki koski Sullivania, jonka aikana bändin taustalle heijastettiin edesmenneen rumpalin kuva. Spiikkiä seurannut So Far Away –kappale omistettiin The Reville ja sytyttimien liekit valtasivat alaa jäähallissa.

Soittolistassa huomioitiin melko hyvin kaikki bändin tunnetuimmat kappaleet, kuten Afterlife, Almost Easy ja Bat Country, eikä keskitytty vain uusimman albumin kappaleisiin. Itse en jäänyt juuri kaipaamaan kuin muutamaa kappaletta, Avenged Sevenfold –levyn kahta viimeistä raitaa, A Little Piece of Heavenia ja Dear Godia. Toki bändin usein keikoilla soittama Pantera-cover Walk olisi ollut mukava kuulla.

Ainoa miinus tulee siitä, että keikka oli liian lyhyt. Noin tunnin soittoaika on aivan liian pieni aika näin odotetun orkesterin soittaessa täydelle jäähallille. Keikan loppupuolella tosin lisämielenkiintoa toi miltei puolen kentän kokoinen circle pit, jossa sadat ihmiset kiersivät mukana.

Tarkkakorvainen kuuntelija saattoi kuulla laulaja M. Shadowsin todenneen keikalla, että bändi palaa Suomeen kesällä. Mutta sitä odotellessa ja rehellisen puolueellisella mielipiteellä voi todeta, että Avenged Sevenfold Helsingin jäähallissa oli vuoden 2010 paras keikka.

Keikalla: Gaslight Anthem @ Tavastia 2.11.2010

The Gaslight Anthem on Rock Cityssa(kin) nostettu yhdeksi tämän vuosituhannen kiinnostavimmista bändeistä. Kesällä 2009 Tavastialla bändi ei vakuuttanut, mutta saman vuoden Ruisrock oli jo todella kova keikka. Odotukset olivat siis korkealla, kun moottoritietä kiihdytettiin kohti Helsinkiä. Mitä jäi Gaslight Anthemin kolmannesta Suomen keikasta päällimmäisenä mieleen?

Ukkomies :Eilen poikkesimme hyvien ihmisten seurassa luonnonkauniissa Helsingissä. Etukäteen olin tainnut hehkuttaa Gaslight Anthemia ns. riittävästi? Vastasiko bändi odotuksia?

Isukki: Tää oli mun ensimmäinen Gaslightin keikka ja odotukset olivat todella kovat kaiken sen hehkutuksen, mitä olen kuullut. Odotuksiin vastattiin!
Mahtava ilta kaiken kaikkiaan!



U: Ilta oli kyllä erinomainen. Pääaktista pitää sen verran sanoa, että keikan alkupuolella soundit olivat hiukan häiritsevän suttuiset, mutta muutaman biisin jälkeen alkoi potkia kivasti.
Verrattuna esimerkiksi ensimmäiseen Tavastian keikkaan (kesäkuussa 2009) bändi on kasvanut henkisesti ja Brian Fallon alkaa lunastaa sellaisen yleisön haltuunsa ottavan front manin viittaa.
Sitä paitsi Brian osoittautui varsin mukavaksi kaveriksi.

I: Tämä käy ilmi myöhemmin Rock Cityn -sivuilla ilmestyvässä haastattelussa. Bändi tuntui olevan varsin hyvällä tuulella ja Fallon innostui keikan aikana useaan otteeseen heittämään läppää yleisön kanssa. Mitäs Ukkomies on mieltä pumpun kappalevalinnoista?



U: Kolmen levyn jälkeen bändillä alkaa olla repertuaaria sen verran, että väkisinkin jotain jää pois. Eniten jäin kaipailemaan Sink Or Swim-debyytin ralleja I'da Called You Woody, Joe ja Drive. Mutta muuten ei valittamista. Pääpaino oli toki uusimman levyn biiseissä, mutta esimerkiksi toiseksi viimeisenä kuultu Here's Looking At You Kid sai (taas) sellaisen korvasta korvaan -hymyn aikaan.
Tuli aika selväksi jälleen, että monasti fiilis on yksittäisiä kappaleita tärkeämpi tekijä onnistuneessa keikassa.



U: Mutta olihan siellä toki muitakin bändejä. Illan avanneesta ruotsalaisesta Speakeasy-poppoosta ei sen enempää, mutta puuseppä Chuck Ragan vei varmaan irkku-vaikutteisilla biiseillään jalat sinunkin suustasi?



I: Kyllä tämä oli aika kevyesti sanottu. Aikasemmin tämä grunge-pappa ei ollut kuullut tätä puuseppää. Ragan antoi kaikkensa ja voitti kyllä yleisön puolellee. Hieno mies, hieno ääni.

U:Raganissa näin lavalla sen saman asian, jonka olen huomannut ehkä kaikkein tärkeimmäksi yksittäiseksi tekijäksi, joka saa minut kiinnittämään huomiota artistiin. Oli kyse sitten Springsteenista, Gaslightin pojista, Turnerin Frankista tai nyt Chuckista... kaikki ovat lavalla tosissaan ja se näkyy esiintymisessä. Chuck oli tosissaan asiansa kanssa, tarkoitti mitä lauloi. Ja se on hemmetin puoleensa vetävää.

I:Paras hetki: Fallonin höpötykset Arvio: Yksi vuoden 2010 parhaimmista keikoista.

U:Paras hetki: Here's Looking At You Kidin kolmas säkeistö. Arvio: Huonon miksauksen takia ei aivan yhtä kova kuin Ruisrockissa 2009.

Keikalla: Ilmiö

Runsas 1500 ihmistä löysi tiensä Turkuun Uittamon paviljongin tuntumaan lauantaina. Heinäkuun ensimmäinen helteetön päivä ei juhlatunnelmaa latistanut vaan toista kertaa järjestetty Ilmiö vietiin läpi varsin välittömässä ilmapiirissä. Monia tuttuja näkyi ja muutenkin tuntui siltä, että kyseessä oli vain tavallista isompi kaveripiirin kokoontuminen.

Myös bändit olivat mainioita. Liekki, Magyar Posse, Cleaning Women... Varsinkin Laineen Kasperi Palavine kaupunkeineen sekä torviin vahvasti tukeutunut ulkomaanelävä Markscheider Kunst ansaitsevat virtuaalisen hatunnoston jälkikäteenkin, vaikka jälkimmäisen keikka jäikin harmillisen lyhyeksi bändistä tai järjestäjistä riippumattoman myöhästymisen vuoksi.



Isommilla festareilla odottelua/välimatkoja väistämättä tulee. Uittamon paviljongin liepeet ovat sen verran kompaktit, että seuraavan bändin pystyi hyvin kuulemaan, vaikka viereisellä lavalla lopettanutta bändiä olisi seurannut eturivissäkin.

Kaiken kaikkiaan mainio tapahtuma, jolle uskaltaa alan hurjasta kilpailusta huolimatta povata lupaavaa tulevaisuutta. Kasvunvaraakin lienee olisi, mutta sitten tulisi tilan rajoitukset vastaan. Toivoa sopiikin, että Ilmiö ei lähde hallitsemattomasti kasvattamaan volyymiään. Isojen festarisarjassa leikitään tällä hetkellä tulella, eikä Ilmiönkään tulevaisuus olisi kovinkaan turvattu isommissa painoluokissa.

Ja vaikka Ilmiö isompanakin festarina vakiinnuttaisi asemansa, olisi surullista nähdä profiilin muuttuvan "kaiken kansan festivaaliksi" ala DBTL. Sitten voisi vain muistella festivaalin alkuaikoja, kun "kaikki oli paremmin".



Niin ja DBTL... No, se on tällä viikolla. Matti ja Teppo, Mamba, Yö... Kaikki parhaat vaihtoehtobändit siis.