Tätä keikkaa olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Jenkkimetallin tämänhetkinen johtotähti Avenged Sevenfold saapui Helsingin jäähalliin. Odotukset olivat enemmän kuin korkealla.
Oma rakkaussuhteeni kyseiseen orkesteriin alkoi vuonna 2006, kun Playstationin Guitar Hero –pelissä kuulin kappaleen nimeltä Beast and the Harlot. Tämän jälkeen aloin tutustua bändin tuotantoon vain todetakseni, että albumit City of Evil ja vuonna 2007 ilmestynyt nimialbumi Avenged Sevenfold ovat täyttä timanttia. Uusi luku lempiyhtyeideni sarjaan oli kirjoitettu.
Avenged Sevenfold oli vieraillut Suomessa kerran aikaisemmin, kesällä 2008 Iron Maidenin lämmittelijänä Olympiastadionilla sekä Tampereen Ratinassa. Tällöin en ollut paikalla, koska Iron Maidenista en välitä tippaakaan, ja lippujen hinnat olivat liian korkeat.
Mutta sitten itse keikkaan. Fölipullo kalsareissa ja muutama keskiolut veressä oli komeaa astella jäähalliin sisälle kuullakseen, minkä biisin saattelemana bändi astui lavalle. Kylmät väreet hiipivät paidankauluksesta sisään, intro-kipale oli meinaan seuraavanlainen mahtavuus.
Keikka alkoi odotetusti aiemmin kuluvana vuonna ilmestyneen Nightmare-albumin nimibiisillä, joka on jo Suomessakin tutuksi tullut radiohitti. Lava-show oli täynnä liekkejä ja hienoja lavasteita.
Avenged Sevenfoldin musiikki on sen verran haastavaa ja teknistä musisointia, että ennakko-odotukset olivat sillä kannalla, ettei bändi livenä aivan samaan pysty kuin levyllä. Onnekseni huomasin olevani väärässä.
Solisti M. Shadowsin tulkinta oli uskomattoman puhdasta, eikä soolokitaristi Synyster Gatesinkaan sormet juuri väärää kohtaa kitarankaulalta erehtyneet painamaan. Entisen Dream Theater –rumpalin Mike Portnoyn kannuttamisesta tuskin tarvitsee kirjoittaa, jokainen musiikista ymmärtävä tuntee miehen taidot.
Bändin alkuperäisen rumpalin Jimmy ”The Rev” Sullivanin vuodentakainen kuolema otettiin myöskin huomioon keikalla. Sullivanin taustalaulut soitettiin nauhalta, ja aina silloin solisti M. Shadows muisti kohottaa katseensa ja kätensä taivasta kohti. Siinä iso mieskin herkistyi.
Yksi pitkä välispiikki koski Sullivania, jonka aikana bändin taustalle heijastettiin edesmenneen rumpalin kuva. Spiikkiä seurannut So Far Away –kappale omistettiin The Reville ja sytyttimien liekit valtasivat alaa jäähallissa.
Soittolistassa huomioitiin melko hyvin kaikki bändin tunnetuimmat kappaleet, kuten Afterlife, Almost Easy ja Bat Country, eikä keskitytty vain uusimman albumin kappaleisiin. Itse en jäänyt juuri kaipaamaan kuin muutamaa kappaletta, Avenged Sevenfold –levyn kahta viimeistä raitaa, A Little Piece of Heavenia ja Dear Godia. Toki bändin usein keikoilla soittama Pantera-cover Walk olisi ollut mukava kuulla.
Ainoa miinus tulee siitä, että keikka oli liian lyhyt. Noin tunnin soittoaika on aivan liian pieni aika näin odotetun orkesterin soittaessa täydelle jäähallille. Keikan loppupuolella tosin lisämielenkiintoa toi miltei puolen kentän kokoinen circle pit, jossa sadat ihmiset kiersivät mukana.
Tarkkakorvainen kuuntelija saattoi kuulla laulaja M. Shadowsin todenneen keikalla, että bändi palaa Suomeen kesällä. Mutta sitä odotellessa ja rehellisen puolueellisella mielipiteellä voi todeta, että Avenged Sevenfold Helsingin jäähallissa oli vuoden 2010 paras keikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti