Jotkut vaan osaavatNils Lofgren soitti jo 17-vuotiaana koskettimia Neil Youngin After The Goldrushilla ja 1980-luvulla Bruce Springsteen kiinnitti Lofgrenin kitaristiksi Little Stevenin tilalle aikansa kovimmaksi rokkipumpuksi mainostettuun E Street Bandiin.
Nämä kaksi seikkaa lienee ilmeisimmät selitykset sille, miksi Lofgrenin soolotuotanto on jäänyt verrattain vähälle huomiolle. Lofgren on aina jäänyt, tai jättäytynyt, taustalle. Nykyäänkin E Street Bandissa hän saa selvästi vähiten soolotilaa, vaikka on ylivoimaisesti bändin paras kitaristi.
Lofgren on kuitenkin maineikkaampien projektiensa lisäksi tehnyt soololevyjä jo 35 vuoden ajan. Ensimmäinen soololevy ilmestyi 1975. Samana vuonna Born To Runin julkaissut Springsteen muuten diggasi Lofgrenin debyyttiä jo sen ilmestyessä. 70-luvun alussa, Grin-bändissä soittaessaan, Lofgrenia pidettiin jopa yhtenä mahdollisena Hendrixin manttelinperijänä.
35 vuoden ja parinkymmenen studio- ja live-levynkin jälkeen miehestä muistetaan aina ensisijaisesti mainita Springsteen ja Young. Usein häntä myös arvostellaan ohuesta ja ilmeettömästä lauluäänestä (en kyllä oikein ymmärrä miksi, eihän se maailman monipuolisin ole, mutta harva on Mercury).
Erään teorian mukaan ihminen muistaa artistista neljä asiaa. Lofgrenin kohdalla nämä olisivat siis Springsteen, Young ja ohut lauluääni. Sitten olisi vielä yksi tyhjä paikkaa. Kannattaa ehkä muistaa Acoustic Live vuodelta 1997.
Kahden (akustisen) keikan kokemuksella Lofgren on soolona huikea live-esiintyjä. Esiintymiset eivät ole mitään suuria rock-juhlia, mutta mies ottaa yleisönsä takuuvarmasti. Kun mies saa aikaa olla kitaran kanssa lavalla, alkaa tapahtua. Lofgrenin soitto on äärimmäisen vaivattoman oloista ja silti sitä katsoo suu auki ja miettii, että ”miten se ton tekee”.
Kuten E Street Bandiin perehtyneet tietävät, tarpeen tullen revittelykin onnistuu. Akustisesti Lofgren keskittyy kuitenkin luomaan kauniita ja melodiallisia paloja. Kitara on toki vahvasti läsnä ja biisit venyvät usein soolojen myötä pitkähköiksi, mikä ei suinkaan tarkoita tylsyyttä. Joka soololla on tarkoituksensa.
Acoustic Livessa tuo tunne on myös saatu tallennettua levylle asti. Välillä mies pyörähtää myös kosketinkioskin takana todistamassa, ettei kosketinsoittajan taidot ole ruostuneet.
Miksi kuunnella: Ihmetelläkseen kitaransoiton hienoutta.
Paras hetki: Keith Don’t Go:n kitarointi.
Syventäväksi Lofgren-kurssin oppimateriaaliksi suositellaan debyyttilevyä sekä 1977 ilmestynyttä Night After Night -liveä, jossa taustalla on täysimittainen bändi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti