My two cents: idoli-takki kääntyi

Eli näin se lähtee loputkin rock-uskottavuudesta.

Aloin jo vuoden 2005 paikkeilla varovasti uskoa, että ehkä television tähdenteko-ohjelmista sittenkin on johonkin. PMMP:n Kovemmat kädet oli melkoisen kelvollinen teos Paulan ja Miran Popstars-menneisyyden huomioon ottaen. Uskoni vahvistui vankaksi vuonna 2007 Leskiäidin tyttärien myötä (tai sitten ymmärsin vaan PMMP:n olevan erityislaatuinen bändi).

Vuonna 2010 olen varmaakin varmempi. Idolsit, Popstarsit ja muut ohikiitäväksi tähdenlennoksi takovat ohjelmat ovat ehdottoman tärkeitä ja hyödyllisiä. Syynä tähän on Jenni Vartiainen, jonka levy on vuoden parhaimpia. Eikä se Anna Puun kakkoslevykään huono ole.

Paula ja Mira, Jenni ja Anna ovat kaikki entisiä idoli/poptähteilijöitä. Jenni jopa sattui päätymään Gimmeliin (never forget). Pitkä matka on näistä ajoista tultu Seilin julkaisseeseen Jenniin.





Tietenkään Jennissä tai PMMP:ssä ei ole juurikaan samaa kuin 2002 vuoden Popstars-kilpailijoista. Vakavasti otettavaa uraa on oikeastaan pystytty luomaan siinä kohtaa, kun on päästy skaba-stigmoista eroon.

Ja joo, tuleehan muutaman helmen mukana suureksi osaksi kuraa, joka ei välttämättä kaipaisi yhtään julkisuutta tai myytyjä levyjä. Luonnonvalinta kuitenkin toimii aika hyvin nähdäkseni tässä. Äärimmäisen kilpailulla alalla huonot (ja valitettavasti vähän paremmatkin joskus) hiipuvat äkkiä pois (mainitsiko joku Ilkka Jääskeläisen?).

Suomen kokoisessa maassa todellinen tähtipotentiaali on toki rajallinen. Mutta mitä siitä? Oikeastihan parasta viihdettä ovat ne huonot laulajat. Toinen huvin aihe on arvailla, että tuleeko niistä kenestäkään koskaan mitään. (Ja kyllä, ei ollut itselläni kykyä nähdä Vartiaisen erinomaisuutta kahdeksan vuotta sitten).

Kuukauden päästä sitä parasta viihdettä taas saa. Idols alkaa 3. helmikuuta. Parhaaseen katseluaikaan, totta kai.

Yhden aikakauden päätös

Vuosikymmeniä turkulaisia levynostajia palvellut levykauppa lyö siis lapun luukulle ensi keväänä. Monessakin mielessä Kanen kivijalkakaupan siirtyminen vain netin syövereihin on odotettua.

Kertooko tämä jotain alan yleisestä ahdingosta vai toteutuuko tässä vain vääjäämättömästi muutaman vuoden ollut nähtävillä ollut syy-seuraus-suhde?

Kanen alamäki on ollut turkulaisten levykauppa-asiakkaiden nähtävillä muutaman vuoden ajan. 8Raidan ja sitä edeltäneen Stupidon (se läheinen ja palveleva) sekä Levykauppa Äxän kaupunkiin tulon myötä kilpailu koveni.

Uutuudet tulivat nopeammin muualle ja myös klassikkolevyjen valikoima (ainakin meikäläisen suosimissa genreissä) huononi. Myöskään hintakilpailussa Kane ei ollut oikein ajan tasalla.

Suurin heikkous, ja ehkä se lopullinen naula, Kanen levykaupan arkkuun oli asiakaspalvelu. En koskaan tuntenut oloani kovin kaivatuksi tai tervetulleeksi Kanella asioidessani. Siinä mielessä iso muutos parempaan on tapahtunut.

Siinä toisessa Eerikinkadun kaupassa asioi mielellään. Usein sinne hairahtuu vaan katselemaan tai höpöttämään. Loppuen lopuksi sieltä poistuu kuitenkin jotain ostaneena. That's what I call business.

Kaikesta marmatuksesta huolimatta olo on rahtusen haikea. Nuori turkulainen diskofiili siirsi levyjä takavuosina säännöllisesti, paljon ja usein herra Kanervan hyllystä omaansa.

My two cents: Egotrippailijat

Mihin rock-kritiikkejä tarvitaan? Mitä on rock-uskottavuus?

Viime viikkoina olen syystä tai toisesta törmännyt jatkuvasti eri yhteyksissä keskusteluun kritiikistä. Viimeisimpänä Jukka Haarman erinomainen blogikirjoitus viime perjantailta. Kannattaa lukea, vaikka pitkä teksti onkin. Haarman tekstille kimmokkeena oli Rumbassa julkaistu levyarvio.

Itse jäin kirjoitukset luettuani miettimään monia seikkoja, jotka hämmästyttävät ja kummastuttavat. Jäin pohtimaan niitä aivan liian pitkäksi aikaa ja huomasin potentiaalisen tehokkaan työpäivän kirvonneen otteestani.

Haarmankin tekstissä nousi esiin kritiikin tarpeellisuus. Tätä on tullut pohdittua jo hyvä tovi. Mihin musiikkilehtien levyarvosteluita 2010-luvulla oikeastaan tarvitaan? Mikä ylipäätään on rock-kritiikin tehtävä nykyaikana? Eivätkö musiikkinörtit löydä joka tapauksessa kaikkein hipeimmät ja cooleimmat viritykset netistä? Eikö juttu ole jo aika passé, kun musiikkilehdet niitä hehkuttavat?

Kyllä ja ei. Väittäisin olevani suhteellisen aktiivinen musiikin rakastaja/kuluttaja. Etsin uusia juttuja. Mutta siinä käytän kaikkia kanavia: nettiä, puskaradiota jne. Musiikkilehtien sivuilta löytää säännöllisesti mielenkiintoisia juttuja, jotka olisivat muuten menneet ohi.

Kritiikit eivät ole ainakaan minusta turhia, mutta ehkä näkökulmia olisi syytä tarkistaa. Voisiko kritiikin kirjoittaa jollain toisella fokuksella kuin sillä, mihin on totuttu? Millainen se olisi?

Syystä tai toisesta suomalainen kritiikki on usein synonyymi lyttäämiselle, toisinaan perusteettomalle lyttäämiselle. Eikä tämä ole pelkästään Rumban "ongelma". Rumba on ennenkin "kohahduttanut" tämän tyyppisellä kirjoittelulla. Muistellaanpa vaikka 2000-luvun alun Rumban Anssi Kela -kirjoittelua by Samuli Knuuti.

Johtuuko nuiva kritiikki sitten perisuomalaisesta kateudesta? Kuluneen sanonnan mukaan musiikkikriitikot ovat epäonnistuneita muusikoita. Kliseet ovat varmaankin kliseitä sen vuoksi, että niissä piilee totuuden siemen. Mutta ei kai se ole ainoa selitys inhoamalleni kateuden ilmapiirille?

Kritiikeissä, ainakin rock-kritiikeissä, on valitettavan usein kyse jonkinmoisesta toimittajan egon pönkityksestä. Usein negatiivisissa kritiikeissä on kyse myös kielellisestä briljeerauksesta. Koitetaan sanoa yksinkertainen asia mahdollisimman hienosti. Meikä on yksinkertainen ihminen. Pidän yksinkertaisista asioista. Ymmärrän yksinkertaisia lauseita.

Sen toki ymmärrän, miksi kielelliseen erinomaisuuteen pyritään. Sillä pyritään ”älykkääseen kritiikkiin”. Syystä tai toisesta kriitikot on mielletty älykkäiksi olennoiksi, joilla on hallussaan jonkinlainen universaalin nerouden mojo. Kritiikki, useimmiten tai yleensä, pyrkii älykkääseen kyseenalaistamiseen, eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta sivistyssanojen käyttö ei tee älykästä. Eikä perusteeton lyttääminen tee hyvää kritiikkiä.

Kritiikit ovat aina subjektiivisia. Niiden kuuluu olla yhden ihmisen mielipiteitä. Kriitikoilta tunnutaan odottavan jonkunlaista objektiivisuuden ideaalia. Subjektiivisesti objektiivinen ihminen on yhtä aikaa natsi ja juutalainen, melko hankala yhtälö.

En tiedä mitä perusteetta lyttäävällä kritiikillä haetaan. Hyväksyntää? Egon pönkittämistä? Todistellaan omaa rock-uskottavuutta?

Uskottavuus on rock-piireissä hirvittävä myytti. Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Kuka uskottavan määrittelee? Jonkinlainen trendibarometri sitäkin säätelee ja uskoakseni se on ainakin 2010-luvulla liitoksissa jotenkin suosioon. Jos on liian suosittu, ei voi olla enää hyvä.

Alkujaan rock oli kapinan väline ja ilmenemismuoto. Tänä päivänä maailmasta ei juuri rockia keskiluokkaisempaa instituutiota löydy. Perinteinen rockhan on musiikin moninaisesta paletista se kaikkein konservatiivisin. Nykyään sen tilalle, kapinallisjohtajiksi ja agitaattoreiksi, ovat astuneet muut. On jokseenkin ymmärrettävää, että näitä musiikkityylejä palvovat (yleensä nuoret) toimittajat näkevät vanhan rockin vanhempiensa nuoruuteen kuuluvana juttuna. Ja ainahan nuoret ovat kapinoineet vanhempiensa arvomaailmaa vastaan. On siis ihan ymmärrettävää, että keskiluokkainen aor-rock nähdään suurena saatanana.

Mutta ei se tee rockista huonoa, ei ainakaan minun subjektiivisen mielipiteeni mukaan.

Kuten huomaatte, pientä ihmistä hämmästyttää kummastuttaa, moni asia. Pirun monta kysymystä on päässä ja kovin vähän vastauksia. Kertokaa siis tänne asti kahlanneet, miten tämä juttu nyt menee.

P.S. Miksi tämä on edes tärkeää? Miksi sivutin tämän kirjoittamisen takia kaikki tärkeät asiat (kuten koulutehtävät)? Eihän rock-kritiikeillä maaimanrauhaa saavuteta, eikä se edes ole kovin tärkeää. Ja on sitten kuitenkin, sillä: who would've thought that after all somehting as simple as rock’n’roll would save us all...

Vaikeaa tämä levyfriikin elämä osa 1

Mitä tänään koulussa mietin

Kevät on levyfriikille kiireistä aikaa. Tänäkin vuonna huhti-toukokuussa on ilmestynyt mittava kasa. Meillä ja muualla uutuuskiekkoa pukataan pitkän studiotalven jälkeen ilmoille ennen "kaikkien aikojen konsertti- ja festarikesää".

Tämä bloggari on kuullut levykaupasta ainakin Jesse Malinin, Hold Steadyn ja Nationalsin kiihkeän kutsuhuudon. Näiden lisäksi sitten on vino pino sellaisia levyjä, jotka enemmän ja vähemmän voisivat kiinnostaa.

Levyteollisuus on ollut jo iät ja ajat teollisuudenhaara siinä kuin mikä tahansa muukin. Huhti-toukokuu on alalla kiihkeää sesonkia. Toinen uusien julkaisujen keskittymä syys-lokakuussa. Jouluna paketoidaan monenmoista uutta kokoelmaa vanhoilta artisteilta.

Tämä kaikki on hyvin levykuluttajien tiedossa, mutta miksei sitä ikinä muista. Koko talven sitä kyttää uutisia mielenkiintoisten bändien tulevista julkaisuista. Kun kevät sitten koittaa, ne vielä helmikuussa kiihkeästi odotetut levyt ilmestyvät kuitenkin yllättäen kulman takana olevan levykaupan hyllylle (kts. The Hold Steady).

Tämä ei tietenkään koske niitä levyjä, joiden ilmestymisen on muistanut koko ajan. Niitä on odottanut kiihkeästi. Niiden julkaisu tai toimitus myöhästyy. Parin päivänkin ylimääräinen odotus on pitkä (kts. Malin, Jesse).

Ei tässä muuten mitään huolta olisi, mutta kun ei koskaan tajua säästää pitkin talvea levyrahastoon.

Kauniiksi lopuksi keväisiä levyostoksia vauhdittamaan Brian Fallonin versiointi Clash-klassikosta. Gaslight Anthemin uusi levy tulee kauppoihin kesäkuussa. Siitä enemmän juttua ihan pian.