Näissä silmä lepää...Maailmaan levynkansia mahtuu. Osa on huonompia ja osa parempia. Seuraavat kannet sykähdyttivät Rock Cityn poikia näin sunnuntain auringonpaisteessa.
-------------------
Donald Fagen - The Nightfly (1982)
Mies Mustissa: No niin, ekana on Donald Fagenin ensimmäisen soololevyn kansi The Nightfly vuodelta -82. Mikä tässä vetoaa verkkokalvoihin?
Daddy Cool: Tässä yksinkertaisesti on fiilistä! Valokuvaajana rakastan mustavalkoisia kuvia. Tästä kuvasta hehkuu vanhanajan radioaseman henkeä.
MM: Niinpä. Nykyradioissa on kaikenmoisia teknisiä härpäkkeitä, vaikka pohjimmiltaan lähetyksen tekemiseen ei tarvita muuta kuin levari ja mikki (ainakin romantikon päiväunissa). Melkein voi kuulla Fagenin juonnon tuosta kannesta. Kansi myös tukee mainiosti musiikin fiilistä.
Mietin myös, että kuinka paljon se veisi fiilistä, jos rööki olisi fotoshopattu pois kädestä.
DC: Juuri olin ottamassa asian esille. Ennen vanhaan toimitukset olivat paksussa savussa. Kaikki polttivat!
MM: Tämä siis näin ei-tupakoivien ihmisten mielipiteenä. Monissa kansissahan maailmanhistoriassa (mm. Jimi Hendrixin ja Bob Marleyn kohdalla) on näin tehty, mutta eipä tällainen nuorison suojeleminen useinkaan kansitaidetta paranna.
DC: Kansi on kaiken kaikkiaan varsin yksinkertainen ja sehän on kaunista?
MM: Jep. Tässä ei ole tungettu mitään ylimääräistä kuvaan. Tiukka rajaus on kansissakin hyvä juttu.
Jimi Hendrix - Electric Ladyland (1968)
DC: Electric Ladylandin kansi aiheutti aikanaan paljon porua niin mediassa kuin bändinkin keskuudessa. Levyn kansi oli kokonaan brittiläisen levy-yhtiön aikaansaannoksia ja kun Jimi Hendrix sai levyn käteensä, hän ei ollut siihen ollenkaan tyytyväinen.
MM: Miksi näin? Eikö Henkkaa tissit miellyttäneet?
DC: Hän ei pitänyt siitä että alkuperäiskannet vaihdettiin. Kyllähän tissit oli Hendrixin mieleen kun ehti oman pornokaitafilminkin tekemään, mutta se on toinen juttu.
MM: No, ehkä kuitenkin parempi näin. On tässä kuitenkin kuvana muitakin ansioita kuin tissit.
DC: Levynkantena itsessään tämähän on mitä mainioin, varsinkin jos vinyylin avaa kokonaan auki.
MM: Erityisesti pidän siitä, että alkuperäisessä kannessa artistin tai levyn nimeä ei ollut. Viittaus Hendrixiin hoidetaan kuvin.
DC: Joo, monet kannet on onnistuttu pilaamaan pakollisella artistin nimellä, mutta tässä sitä ongelmaa ei ole. Kaikessa seksistisyydessään tästä kannesta tulee läpi tietyn ajan kuvaus. 60-luvulla kuitenkin koettiin seksuaalinen vallankumous.
MM: Niin. Eikä tämä nyt kovin seksistinen edes ole, jos verrataan suunnilleen mihin tahansa nykypäivän hip-hop-artistin kanteen.
DC: Tottta, booty juicet on tässä kannessa vähissä. Alastomuus on hoidettu tyylikkäästi verrattuna moniin nykypäivän oikeasti seksistisiin kansiin.
Pink Floyd - The Wall (1980)
DC: No muurihan se siinä!
MM: Pink Floydin kohdalla yleensä nostetaan esiin Dark Side Of The Moon, joka on tietysti hieno, mutta olen itse mieltynyt enemmän tähän, sekä kannen että musiikkinsa puolesta. Wallissa yhdistyy nyt edellisten kansien ominaisuudet: ei nimiä ja ainakin yksinkertaista.
DC: Kyllä, pidän myös kannen tasaisesta valkoisesta väristä, mikä tuo tietyn rauhallisuuden tunteen. Levyn kansi sopii myös erinomaisesti levyn musiikilliseen antiin.
MM: Etukäteen kuulija ei kuitenkaan voi tehdä kannen perusteella päätelmiä. Mutta voin kuvitella, että jos tämä olisi uuden tuntemattoman artistin kansi, herättäisi se ainakin minun mielenkiintoni paikallisessa lähellä olevassa levykaupassa. Valkoisuus ei aina ole hyväksi kuitenkaan kuten Beatlesin valkoisessa tuplassa. Miksi tämä on parempi?
DC: Olisiko muuri parempi punatiilistä?
MM: No onko?
The Clash - London Calling (1979)
DC: Itseeni ainakin vetoaa suunnattomasti aina nämä huonossa valossa otetut artistikuvat keikoilta. Mustavalkoisuus on jälleen plussaa ja tekstit ei tässä kannessa häiritse niin paljon.
MM: Tämä todistaa ainakin sen väitteen todeksi, että kuvaajalla pitää olla myös vähän tuuria matkassa. Tarinan mukaanhan Pennie Smith otti kuvan Paul Simononista vahingossa, eikä ollut kuvaan lainkaan tyytyväinen.
DC: Joku viisas kuvaaja on joskus sanonut : "hyvän kuvan aikaasaaminen vaati myös tuuria"
Kannen suhde musiikilliseen sisältöön on kunnossa. "Kansi kertoo millä asenteella artisti on liikkeellä."
MM: Itse pidän myös siitä, että kannessa on käytetty samaa tekstinasettelua kun Elvis Presleyn debyyttilevyn kannessa. Se jää sitten katsojan vastuulle tulkita, onko kyseessä snadi kunnianosoitus vai haluaako Clash ottaa musiikissa pari vuotta ennen London Callingin julkaisua kuolleen Kuninkaan paikan vai jotain ihan muuta.
Tom Waits - The Heart Of Saturday Night (1974)
MM: Uijuijui. Mä niin diggaan yökuvista. Niissä on fiilis poikkeuksetta kohdallaan.
DC: Kyllä. Daddy pitää myös kannen graafisuudesta, kyseessähän varsinaisesti ei ole valokuva. Muistuttaa muuten erästä 1950 luvun klassikkolevyn kantta vai mitä?
MM: Joo. Tomppahan on ihan julkisesti myöntänyt, että Sinatran vuoden 1955 In The Wee Small Hours toimi tämän kannen innoittajana. Tämä myös kuvaa levyn sisältöä erinomaisesti. Juuri tuollaisissa musiikillisissa maisemissahan tom 70-luvulla liikkui. Ja mitä tämäkään kansi olisi ilman röökiä...
Tästä tulee minulle mieleen myös Edward Hopperin taulu nighthawks. Sattumaa tai ei, niin Waitshan julkaisi tuon nimisen livelevyn sitten vuosi Heart of Saturday Nightin jälkeen...
Johnny Cash - Live At San Quentin (1969)
DC: Cashin Live at San Quentinissa on paljon edellä mainittuja teemoja. Pidän erityisesti kannen sinisestä hehkusta. Vaikka kyseessä on valokuva, niin se on samalla myös hyvin lähellä graafista työtä. Se johtuu todennäköisesti kuvan melko suuresta kohinasta.
MM: Sinisyys kuvissa on jotain sellaista, josta myös meikä on aina digannut. Tässä on samankaltaista rakeisuutta kuin London Callingissa. Ammattikielellä se on kai sitä kohinaa...
DC: kyllä.
MM: Olen joskus miettinyt, että kansi toimisi paremmin ilman tuota toista kitaran kaulaa...
DC: Minusta osittain näkyvä Fenderin kaula tuo jotenkin hienon lisän kanteen.
MM: Niin. Ilman sitä kuva saattaisi olla hiukan liian "aseteltu".
DC: Totta, tietty epäsymmetrisyys lisää mielenkiintoa kanteen.
Bruce Springsteen - Born To Run (1975)
DC: Born To Run on jälleen hyvin pelkistetty kansi vai mitä? Tästä Clarence Clemonsin ja Bossin välisestä asennosta on aistittavissa se yhtenäisyys joka E Street Bandillä on.
MM: Nimenomaan. Tämä toimii symbolisesti ehkä kaikkein parhaiten. Ja vaatii jälleen koko kannen avaamisen, jotta Clarence näkyy.
Kuvaahan otettiin pitkään ja hartaasti. Brucella ei ollut kuvaussessioihin lähdettäessä mitään ideaa kannesta. Ainoa asia, minkä hän halusi kannessa näkyvän on miehen nahkatakkiin kiinnitetty Elvis-merkki.
DC: Tässä kannessa pidän erityisesti siitä että kuvasta on poistettu sävyt melkein kokonaan. Todella tyylikäs kansi kaiken kaikkiaan.
MM: Myös teksti toimii tässä. Se voisi olla poiskin siitä melkein, mutta tuollaisena se ei ainakaan hyppää silmille. Myöhemmin Brucen kannet ovat olleet korkeintaan keskinkertaisia, mutta tämä on kyllä hieno.
Nirvana - Nevermind (1991)
MM: Nevermind on hiukan ristiriitainen kansi, mitä tulee kuvan ja musiikin suhteeseen. Fantastinen kuva kaiken kaikkiaan.
DC: Tuosta kannen kuvaussessiosta on myös kuvia, jossa koko bändi ui tuolla altaassa, vaatteet päällä kylläkin. Se jotenkin ei kuitenkaan kuvana ole niin hieno.
Amerikassahan nousi taas häly tuosta peniksestä ja jossain yhteyksissä se oli photoshopattu pois.
MM: Joo. muistan tällaisen kohun olemassaolon. Se tuntui jo silloin naurettavalta.
DC: Spencer Eldenhän, tuo lapsi siis, oli kuvaajan kaverin poika.
MM: Taisi olla niinkin, että joltain yhtiöltä löytyi vastaavantyyppisiä kuvia, mutta ilman tuota dollaria. Toisekseen ko. firma halusi, että Nirvana olisi maksanut kuvasta muutaman tonnin per vuosi. Niinpä tuota kuvaa päädyttiin ottamaan omin voimin.
DC: Kuten Cashin kohdalla, sinisyys toimii myös tässä.
MM: Diggaan myös suuresti kuvakulmasta. Omanlaatuisensa ratkaisu kuvata vedessä ja alaviistosta. Nevermindin kansihan on usein nostettu jopa hienoimmaksi kanneksi.
METALLICA - Metallica (1991)
DC: Meidän listassa on ollut aika monta valkoista kantta, mitäs nyt?
MM: No nyt on MUSTAA. Ei ihan Smell The Glove, mutta lähellä. Metallicalla on muitakin hienoja kansia, mutta yksinkertaisin on kaunein.
DC: Kyllä, tässäkin suhteessa se pitää juurikin paikkansa. Harvat kannet ovat toisaalta tyyliltään melko huomaamattomia, mutta silti herättävät paljon huomiota.
MM: Tässäkin on sitten hienovaraisia yksityiskohtia, tai siis lähinnä tuo käärme, jota ei kauempaa edes huomaa.
DC: Olen monesti miettinyt että kansi voisi olla parempi jos Metallican tekstin olisi jättänyt pois yläkulmasta. Käärme mielestäni olisi riittänyt yksityiskohdaksi, joka on tosiaan hieno.
The Beatles - Abbey Road (1969)
DC: Aiemmin mainitsit White Albumin mutta listallemme päätyi Abby Road!
MM: Abbey Roadista on symboliikkaa revitty Lennonin valkoisesta puvusta asti. Minusta tämä on jotenkin erinomaisen harmoninen kansi. Diggaan jostain syystä erityisesti suojatiestä.
DC: Myös kuvan syväterävyys vetoaa jotenkin, kai tästäkin voisi etsiä jotain symboliikkaa. Edessä on tyhjä tie, mutta miehet kulkevat toiseen suuntaan ikään kuin poispäin tulevaisuudestaan.
MM: Jossainhan on jopa väitetty Lennonin tietävän murhastaan (joka tapahtui yli kymmenen vuotta myöhemmin) ja siksi vaatineen valkoiset vaatteet...
DC: No näitä teorioita on moneen lähtöön, mutta hyvä valokuva toimii aina.
MM: Tässäkään kannessa muuten ei ole tekstejä, toimii!
Pink Floydin yhdeksäs studiolevy, vuonna 1975 julkaistu, Wish You Were Here on kiistaton klassikko. Nimiraidan lisäksi levyltä löytyy myös Shine On You Crazy Diamond.
