Kadotetut helmet: Jesse Malin - The Fine Art Of Self Destruction

2000-luvun alku oli suotuisaa aikaa perinnetietoisille singer-songwritereille niin meillä kuin muuallakin. Syystä tai toisesta laulaja-lauluntekijät olivat hetken aikaa kuuminta hottia ja lupaavia nimiä putkahti sieltä ja täältä.

Ryan Adams, Damien Rice, Tom McRae ja kotimaassa Anssi Kela olivat kaikkien korvissa. Suuren ryntäyksen aikaan osansa julkisuudesta sai myös punk-menneisyyden omaava newyorkilainen Jesse Malin.

Malin oli tehnyt pitkään uraa punkbändeissä, joista isoimman jäljen historiankirjoituksiin jätti kolme levyäkin tehnyt D Generation sekä New Yorkin underground-nostalgiakokoelmille päätynyt Heart Attack.



Glam-punk-ryhmä D Generationin hajaannuttua tahoilleen Malin hengaili New Yorkin baareissa Whiskeytownista omilleen hypänneen Ryan Adamsin kanssa. Jossain vaiheessa Adams tarjoutui tuottamaan Malinin kirjoittamista uusista biiseistä levyn, joka ilmestyi syksyllä 2002 nimellä The Fine Art Of Self Destruction.

Samana syksynä Malin myös lämmitteli Adamsia tämän eeppisen maineen saavuttaneella Savoy-teatterin keikalla Helsingissä (Adams mm. soitti kännipäissään pidemmän encoren kuin mitä varsinainen setti oli).

Kuudessa päivässä, tai oikeastaan viidessä, (tuottaja oli yhtenä päivänä niin kovassa krapulassa, että äänitykset peruttiin) tehty levy on kaikkea sitä, mitä Lou Reedin Tranformer oli 30 vuotta aiemmin. Tai no okei, Transformer jäi kestovierailijaksi "kaikkien aikojen levyt" -listoille, Fine Art ei.

Fine Art Of Self Destruction on korville tehty maalaus suurkaupungista. Malinin laulujen keskiössä ovat romanttiset tarinat, joista kuuluu katujen elämä. Laulut ovat kaihoisia, mutta niiden likaisissa epäonnistumisissa on jotain realistisen kaunista. Herkkä, haavoittuvainen ja elämänmakuinen, kaikkea sitä Fine Art on.

Se Wendy, jota Springsteen hamusi omakseen 1975, jättää Malinin 2002 oman onnensa varaan.

Springsteen itse asiassa innostui Jessen levystä siinä määrin, että se johti yhteistyöhön Brucen organisoimissa hyväntekeväisyyskonserteissa ja lopulta Broken Radio -duettoon.



Monet eivät Malinin lauluääntä ja hänen äänensä puutteita koskaan tule sulattamaan, mutta se on heidän häpeänsä. Jesse on teknisesti laulajana korkeintaan keskinkertainen, mutta sanottavaa hänellä on.

Myöhempikin ura on tuonut mukanaan hyviä levyjä. Peruspilarit ovat pysyneet kohdillaan. New York kuuluu koko ikänsä Isossa Omenassa viettäneen miehen tuotannossa. Mies on myös totaalisen hurahtanut leffoihin. Liekö siitä johtuvaa, että monet Jessen biisit ovat kerronnaltaan hyvin elokuvamaisia.

Debyyttilevy sai hyvin julkisuutta osakseen varsinkin Briteissä. Aika nopeasti hype Malinin ympärillä kuitenkin hiipui, vaikka tuotokset ovat olleet mainion debyytinkin jälkeen tasalaatuista tavaraa.

Muusikonurakin oli jo jäädä taka-alalle pari vuotta sitten, kun Malin hankki omistukseensa pari baaria Manhattanilta.

Viime vuonna Jesse teki kuitenkin pienen tauon jälkeen vahvan paluun. Uuden The St. Marks Social -bändin kanssa levytetyn Love It To Life -kiekon julkaisi Side One Dummy, jolle levyttävät myös mm. Gaslight Anthem ja Chuck Ragan. Levyn tuotti myös edellä mainittujen kanssa työskennellyt uuden polven kultasormi Ted Hutt.



Loppulausuma: Jesse Malin on 2000-luvulle päivitetty Lou Reed. Tämä New Yorkin ääni ei kuitenkaan tule koskaan saamaan ansaitsemaansa arvostusta.

Paras hetki: Riding On The Subway. Jos joku ei siihen pysty samaistumaan, ei ole koskaan oikeasti rakastanut tavoittamattomissa olevaan tyttöön tai poikaan.

Kadotetut helmet: Ninni Poijärvi - Virta

Ninni Poijärvi on lienee tunnetumpi monipuolisena sessiomuusikkona, viulistina tai Hoedown-yhtyeen jäsenenä kuin sooloartistina. Vuosien varrella Poijärvi on tehnyt yhteistyötä mm. Ultra Bran, J. Karjalaisen, Heikki Silvennoisen, Astrid Swanin ja Kari Tapion kanssa.

Poijärvi on ehtinyt monenlaista, sillä vuonna 2008 ilmestynyt Virta on kolmas, ja toistaiseksi viimeinen, Poijärven soololevy.

Poijärvi oli ollut hurahtanut juurevaan jenkki-ilmaisuun jo vuosikymmenen päivät, kun Virta ilmestyi. Onnekkaiden yhteensattumien vuoksi Virta taltiointiinkin nopealla aikataululla autenttisessa ympäristössä The Band-rumpali Levon Helmin studiossa Woodstockin maisemissa.

Jengillä oli kuulemma sessioissa kivaa ja rentous välittyy lopputulokseen. Biisit tehtiin perinnetietoisesti pari ottoa ja se on siinä. Fiilis on kohdillaan. Tässä ei ole kiire mihinkään.



Virta on vähäeleinen levy, jossa vähemmän on enemmän. Lopputulos on herkkä ja hauras. Kokonaisuus on ehjä paketti. Taustalla nöyrästi komppaavat tekijämiehet Pekka Gröhnistä Haaviston (Olli&Janne) veljeksiin.

Jo 80-luvulla Poijärvi innostui J. Karjalaisen musiikista. Jiin fraseeraustapa kuuluukin myös Poijärven laulutavassa. Karjalainen myös käy vierailemassa levyllä Soita kitaraa-biisissä. 2005 ilmestyneellä Vapaapäivä-levyllä Poijärvi coveroi tyylikkäästi Jiin Myrskypääskyn.



Myös yhtymäkohtia Honey B&T-Bonesin Aija Puurtisen laulutapaan on havaittavissa. Puurtis-yhteydet eivät lienee kovin suuri yllätys, kun muistaa Poijärven opiskelleen aikanaan Sibelius-akatemiassa laulua juuri Puurtisen johdolla.

Miksi kuunnella: Less is more.

Paras hetki: Vanhalta länneltä, joenpenkan heiniltä ja pölyisiltä kärrypoluilta tuoksuva Vanhat jutut.

Kadotetut helmet: Miljoonasade - Veitsen valossa

Lähes koko 2000-luvun enemmän ja vähemmän telakalla ollut Miljoonasade teki aiemmin tänä vuonna odotetun ja pelätyn päätöksen nykäistä johto hengityskoneesta.

Vuonna 1989 Miljoonasade eli kukoistuskauttaan. Vyöllä oli kaksi levyä, joilta oli irrotettu sellaiset Suomirockin kaanoniin elämään jääneet biisit kuin Lapsuuden sankarille ja Marraskuu.

Maaliskuussa 1989 ilmestynyt Veitsen valossa oli odotettu levy ja se onkin Miljoonasateen eniten myyty levy. Albumi myytiin loppuun, eikä uusia painoksia sittemmin ole otettu. Myöhempinä aikoina levyä ei olekaan ollut juuri liikkeellä vaan fanit ovat joutuneet metsästämään levyä divareista ja netistä.

Veitsen valossa ei sisältänyt kahden ensilevyn kaltaisia täsmähittejä. Suurimmaksi hitiksi nousi ensimmäisenä singlenä julkaistu Olkinainen.



1989 bändin tekstintekijä Heikki Salo ja Olkinaisen säveltänyt Matti Nurro asuivat eri paikkakunnilla ja kävivät tiivistä kirjeenvaihtoa ja c-kasetteja läheteltiin puolin ja toisin.

Salo oli tehnyt Diane Arbusin valokuvien innoittamana tekstin, josta oli innoissaan. Nurro nihkeili tekstin suhteen, mutta sävelsi sen. Biisin perään hän äänitti uuden sävellyksen, johon hän halusi Salon tekevän tekstin. Heikki huomasi oman tekstinsä toimivan Nurron instrumentaalibiisin päälle. Niinpä ne niputettiin ja Olkinainen syntyi.

Vaikka megahittejä ei levylle syntynytkään, useampi bändin keikkasettiin elämään jäänyt biisi levyltä löytyy. Olkinaisen lisäksi (Popedankin coveroima) Mayday mayday ja Runoilija olivat keikkojen vakiokamaa vielä 2000-luvullakin.


Pataässä sen sijaan jäi täysin unholaan, vaikka se onkin levyn parhaimmistoa kaikessa harmittomuudessaan.



Miksi kuunnella: Viimeistelty ja tasapainoinen albumi.

Paras hetki: Ei se Olkinaisen elokuvamaisuus syyttä ole jäänyt elämään.

P.S. Myös Miljoonasateen viimeiseksi kunnon albumiksi jäänyt Siskon luo San Diegoon (2000) on jäänyt historiankirjoituksen lisälehdille. Myös bändin tällä vuosituhannella julkaistut uranniputuskokoelmat sivuttavat tuotoksen täysin. Osittain johtunee siitä, että levy julkaistiin eri levymerkillä kuin koko muu tuotanto. Olisi kuitenkin kohtuullista, että se ei unohtuisi, sillä kyseessä on kelpo levy. Sitä sentään vielä saa jostain, eikä edes maksa paljoa, vaikka hommaisi fyysisenkin kopion.

Kadotetut Helmet: Thin Lizzy - Johnny The Fox

Vaikka 1976 perustettu U2 onkin rahallisesti mitattuna menestynein dublinalaisbändi, paras Irlannista lähtöisin oleva bändi perustettiin jo vuonna 1970. Tuolloin alkunsa sai Thin Lizzy.

Vuoteen 1976 liittyen tärkein irlantilaisen musiikkihistorian luku pitäisi olla Phil Lynottin johtaman bändin seitsemännen studioalbumin, Johnny The Foxin, ilmestyminen.

Johnny The Foxin ilmestymisen aikaan bändi ratsasti aallonharjalla ja eli luomiskautensa kiivainta vaihetta. Trad. biisi Whiskey In The Jarin versiointi 1972 oli tuottanut kovan luokan hitin, vaikka bändi ei ollutkaan kauheasti innostunut viskikannun nostamisesta sinkkubiisiksi.

Kitaristi Gary Mooren lähtö bändistä vuonna 1974 ei ollut hidastanut tahtia vaan Thin Lizzyn tahti jatkui tasaisena. Alkuvuodesta 1976 julkaistu Jailbreak nousi valtavaksi hittilevyksi.

Jailbreakin valtaisa suosio johti vääjäämättä siihen, että myöhemmin samana vuonna julkaistu Johnny The Fox ei ollut yhtä suosittu, vaikka levynä se on, jollei suoranaisesti Jailbreakia parempi, ainakin monipuolisempi.



Johnny The Fox osui Thin Lizzyn kaupallisen menestyksen kannalta mielenkiintoiseen notkelmaan. Sekä edeltänyt Jailbreak että Johnny The Foxia seurannut Bad Reputation olivat kaupallisesti menestyneempiä levyjä.

Johnny The Fox on edeltäjäänsä polveilevampi. Thin Lizzy ei pyrikään toistamaan Jailbreakin menestyskaavaa vaan vie musiikillista ilmaisuaan rohkeasti uuteen ja entistä monipuolisempaan suuntaan.

Lynott kirjoitti suurimman osan Johnny The Foxin materiaalista sairasvuoteella. Hän oli sairastunut hepatiittiin. Lynottin sairauden vuoksi myös suunniteltu yhteiskiertue Rainbow'n kanssa peruutettiin.

Johnny The Foxin nauhoituksissa oli myös jännitettä Lynottin ja kitaristi Brian Robertsonin välillä. Kaksikko kiisteli mm. biisien krediiteistä. Erityistä skismaa aiheutti Johnny The Foxin suurimmaksi hitiksi noussut Don't Believe a Word. Lopulta biisi merkittiin yksin Lynottin nimiin.



Vaikka kitaristi Robertson soittikin vielä 1977 ilmestyneen Bad Reputation -levyn parilla raidalla, Johnny The Fox jäi miehen viimeiseksi todelliseksi voimannäytöksi Thin Lizzyn riveissä. Robertson loukkasi kätensä ja suurin osa Johnny The Foxin julkaisua seuranneesta kiertueestakin jäi väliin. Thin Lizzy mm. kiersi Yhdysvaltoja yhdessä Queenin kanssa. Robertsonin tilalla soitti yhtyeen riveihin hetkellisesti, ja myöhemmin hieman pysyvämmin, palannut Gary Moore.

Alkuvuodesta 2011 Johnny The Foxista on tulossa kahden levyn juhlapainos, jossa remasteroidun levyn lisäksi on alternative-versioita biiseistä sekä BBC Sessionsien materiaalia vuodelta 1976. Samaan aikaan Johnny The Foxin kanssa, tammikuun lopulla, ilmestyy vastaava juhlapainos myös Jailbreakista.

Miksi kuunnella: Nasta groove.

Paras hetki: Nimibiisi.

Kadotetut helmet: The Rolling Stones - Their Satanic Majesties Request

Vuonna 1967 ilmestynyt albumi edustaa jotain aivan muuta kuin sitä Satisfaction ja It’s Only Rock’n’roll -fiiliksen Rollareita, josta bändi on tunnettu.

Their Satanic Majesties Request kurkottelee kohti psykedeelistä ilmaisua ja monet raidoista ammentavatkin surutta itämaisesta väripaletista. Ei siis ihme, että levyä pidettiin jo ilmestyessään (kehnona) vastineena Beatlesin samana vuonna ilmestyneelle Sgt. Pepperille. Beatlejen ja Rollareiden tiet myös ristesivät tällä albumilla, sillä John Lennon ja Paul McCartney vetivät taustalauluja levyn avausraidalla Sing This All Together.

Myöskään bändin jäsenet eivät ole myöhemmin olleet kovin innostuneita puhumaan levystä. Charlie Wattsin mielestä levy on kauttaaltaan epäonnistunut. Mick Jagger sen sijaan on hehkuttanut She’s a Rainbow’ta ja 2000 Light Years From Homea. Tosin Jaggerinkin mukaan suuri osa levystä on roskaa.

Their Satanic… oli kaikin puolin mielenkiintoinen syrjähyppy, sillä Stonesin discografiassa se sijoittuu kahden mestariteoksen (Between The Buttons ja Beggars Banquet) väliin.

Yksi syy levyn ns. heikkouteen lienee se, että Rollarit tuottivat kiekon itse. Aiemmat levyt tuottanut Andrew Loog Oldham oli poistunut kuvioista ja bändin piti pitää kaikki langat omissa käsissään. Koska huumeita kului ja bändin jäsenten välit olivat muutenkin tulehtuneet, levyttäminen oli hankala prosessi

Bassoa levyllä paukuttanut Bill Wymanin mukaan yksi suurista jännityksen aiheista oli se, kuka milloinkin saapui studioon. Bändi ei juuri ollut samaan aikaan studiossa, koska eivät kestäneet toistensa naamoja. Lisäksi studiossa hengasi pitkä liuta bändin ulkopuolisia ihmisiä bändäreistä yleiseen rellestysjengiin.

Their Satanic… on muuten ainoa Rollareiden studiolevy, jolla on Wymanin kirjoittama biisi, In Another Land.

Vaikka Rollari-kaanonissa sitä pidetäänkin korkeintaan keskinkertaisena levynä, ei se niin huono ole. Psykedeelisyys ei toki ole aivan sitä perus-Stonesia, mutta toisaalta erilaisuus on myös valttia. Levyn ”huonouteen” yksi selitys ehkä onkin se, ettei Rollareilta tällaista materiaalia odotettu.

Miksi kuunnella: Esittelee erilaisen Rolling Stonesin.

Arvio: Hakkaa minkä tahansa Stones-levyn vuosien 1981 ja 2005 välillä 100-0.

Kadotetut helmet: Queen - Innuendo

Viikolla tuli kuluneeksi 19 vuotta siitä, kun Farrokh Bulsara menehtyi. Samalla loppui myös mainion Brittibändi Queenin olemassaolo, vaikka kuollutta hevosta onkin yritetty läimiä solistin kuolemasta lähtien.

Freddie Mercury on maailmanhistorian kaikkien aikojen paras mieslaulaja. Ehkä jopa kaikkien aikojen kovin laulaja, vaikka Aretha on kyllä ihan samoilla viivoilla.

Innuendo jäi sen ainoan oikean Queenin viimeiseksi levyksi. Levyn päätösraita The Show Must Go On nousi yhdeksi Queenin suurimmista hiteistä. Pitkälti sen ansiosta levy nousi aikanaan valtavan suosituksi, mutta muutoin levy on, syystä ai toisesta, jäänyt unohduksiin. Kyseessä on kuitenkin yksi Queenin parhaista levyistä.

Vuonna 1989 ilmestyneen The Miraclen jälkeen Mercury ruoski bändiä aloittamaan uuden levyn työstö. Laulaja oli todennäköisesti varsin tietoinen sairaudestaan ja omasta terveydentilastaan, vaikka asiasta julkisuudesta liikkui vain huhuja. Tosin Mercuryn ulkonäkö paljasti, ettei kaikki ollut kunnossa. Yleisesti arvellaan, että Mercury sai sairauden 80-luvun lopulla. Olihan jo Miraclella julkaistu jälkikäteen arvioituna paljon puhuva Who Wants To Live Forever.

Joka tapauksessa Mercury veti Queenia tekemään uutta levyä nopeasti Miraclen jälkeen. Mercury myös uransa viimeisinä vuosina teki useampia uransa hienoimpiin hetkiin luettavia biisejä. Montserrat Cabellen kanssa hän teki Barcelonan.

Mercuryn HIV-positiivisuudesta liikkui jo 1980-luvun lopulla yhä kiihtyviä huhuja ja Brittimedia seurasi Mercuryn yksityiselämää tarkasti. Julkisuuskuvastaan tarkka laulaja vetäytyikin vuosikymmenen taitteessa entistä enemmän omiin oloihinsa. Viimeisen kerran Mercury esiintyi julkisesti 1990, kun Queen palkittiin erikoispalkinnolla Brit Awardseissa.

Levyä tehtiin kiihkeästi keväästä 1989 loppuvuoteen 1990. Mercuryn AIDS diagnosoitiin levynteon aikana ja Freddien huonokuntoisuus lykkäsi levyntekoa, eikä se ehtinyt valmistua vuoden 1990 joulumarkkinoille, kuten alun perin oli tarkoitus. Lopulta levy ilmestyi helmikuussa 1991.

Mercury oli hoidossa Sveitsissä Geneve-järven rannalla, mutta teki lauluosuuksiaan samalla. Freddien terveydentilan heikkeneminen näkyy myös levyn lyriikoista, joista monet käsittelevät tavalla tai toisella kuolemaa.

Innuendo on myös monella tavalla lähellä Queenin juuria. Mm. Hitman ja Bijou ovat varsin raskaita hevivetoisia biisejä. Toisaalta soinnissa on monin paikoin aimo annos ilmavuutta. Levy myös osoittaa bändin monipuolisuuden.

Sitä paitsi mikään levy, jossa on kappale kissasta ei ole huono (Delilah sai innoituksensa Mercuryn kissasta).

Innuendo jäi pitkälti Mercuryn testamentiksi. Hän kuoli kymmenisen kuukautta Innuendon julkaisun jälkeen, marraskuussa 1991. Runsasta kuukautta aiemmin Show Must Go On julkaistiin singlenä. B-puolelta löytyi Keep Yourself Alive, joka oli omiaan kiihdyttämään Mercuryn ympärillä pyörivää julkisuusmyllyä, sikäli kun se enää siinä kohtaa oli mahdollista.

Marraskuun 23. päivä Mercury julkaisi lehdistötiedotteen, jossa hän myönsi sairastavansa AIDSia. Seuraavana päivänä hän kuoli.

Pian Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistiin video These Are the Days of Our Lives. Biisi julkaistiin myös Bohemian Rhapsodyn uudelleenjulkaisun b-puolena.

Miksi kuunnella: Yksi kaikkien aikojen bändeistä parhaimmillaan.

Paras hetki: Ensimmäinen ja viimeinen biisi.

Kadonnut klassikko: John Fogerty – Revival

Vanha koira ei opi uusia temppuja…

…koska sen ei tarvitse.

2000-luvun puoliväli oli wanhoille staroille suopeaa aikaa. 2005 Neil Young julkaisi Prairie Windin, joka oli Silver&Goldin tasoinen akustinen pläjäys, 2006 Dylan ja Springsteen julkaisivat vahvimmat levynsä vuosiin ja 2007 John Fogerty julkaisi huikean Revival-levynsä (eikä niissä Springsteenin Magicin biiseissäkään mitään vikaa ole, kunhan ei puhuta tuotannollisesta puolesta).

Ehkä Dylanin Modern Timesia lukuun ottamatta näille levyille on myös yhteistä se, että ne ovat herättäneet ilmestyessään yllättävänkin paljon tyytyväistä hyminää hipster-vetoisessa(kin) musiikkimediassa. Yhtä nopeasti mainitut levyt kuitenkin ovat myös painuneet unohduksiin. Se tosin kertonee enemmän tämän päivän musiikinkuuntelutottumuksista ja musiikkibisneksessäkin jylläävän kvartaalitalouden lainalaisuudesta kuin itse musiikista.

Joka tapauksessa John Fogertyn Revival on levy, joka ansaitsee jäädä henkiin. Se ei ole ainoastaan vuonna 1945 syntyneen John Fogertyn uran paras soololevy. Se on myös paras levy, jolla Fogerty on mukana sitten 1970 ilmestyneen CCR:n Pendulumin.

Itse asiassa Revival kuulostaa erehdyttävän paljon Creedenceltä. Tuotanto vaiheessa musiikkia ei ole kompressoitu tappiin vaan musiikkiin on jätetty dynamiikan nimissä myös ilmaa. Mikä on nykypäivän musiikkitrendit huomioiden ihanan virkistävää. Vanhan dinosaruksen korva lepää tässä. Soundillinen ero esimerkiksi aiemmin mainittuun Springsteenin Magiciin on valovuosia tai ainakin noin 40 vuotta. Painavin syy albumin vanhakantaisen tuotantojälkeen varmastikin se, että varsin kontrollinhaluisena tunnett Fogerty istuu itse tuottajan pallilla.

Revival osui Fogertyn uralle hyvään kohtaan. Mies oli pitkän tauon jälkeen tehnyt mainion paluun vuosituhannen lopussa Blue Moon Swampilla. 2004 ilmestynyt Deja Vu All Over Again oli epätasainen kokonaisuus, vaikka siltä yksittäisiä huippuvetoja löytyikin. Revivalilla Fogerty pysyy hyväksi havaitulla osaamisalueellaan, eikä sorru turhaan kikkailuun. Ei Creedencenkään erinomaisuus perustunut erityisen mutkikkaisiin d-osiin tai 16-osatahteihin.



Positiivinen vanhakantaisuus henkii levystä kauttaaltaan. 40 minuutin kesto on kuin suoraan 60-luvulta, eikä biisimateriaalissakaan ole valittamista. Gunslinger tai Long Dark Night ei häviä Creendencen kultakauden teoksille juurikaan.



Yllätyksiäkin sekaan mahtuu. River Is Waitingissa Benmont Tenchin loihtima Hammond-soundi flirttailee vahvasti gospel-soulin suuntaan. Broken Down Cowboy on taas vahvinta CCR goes countrya vuosikymmeniin.



Menopalojakin ja yllättävän rämäköitä rock-vetoja sekaan mahtuu. It Ain’t Right on vahvalla poljennolla varustettua wanhan ajan rock’n’rollia ja I Can’t Take It No More peräti vimmainen kannanotto Bushin hallinnon ulkopolitiikkaan.

Kuusikymppisen Fogertyn tekemisistä henkii miellyttävä rentous. Mies tuntuu myös vaihteeksi olevan sinut menneisyytensä kanssa. Tuskin levylle muuten olisi päätynyt laulu Creedence Song, jossa lauletaan you can’t go wrong if you play a little bit that Creedence song.



Miksi kuunnella: Mainio levy Creendence-hengessä.

Paras hetki: Keinuva Gunslinger.

Kadotetut helmet: Bob Dylan – Oh Mercy

Robert Zimmermanin tuotannosta puhuttaessa nostetaan ensimmäisenä esiin Highway 61 Revisited ja Blonde On Blonde. Seuraavassa lauseessa mainitaan 70-luvun kolmen levyn kukoistuskausi Before The Flood, Blood On The Tracks ja Desire. Jos vielä enemmän Dylaniin paneudutaan, niin aletaan puhua 2000-luvun renessanssista, joka oikeastaan alkoi 1997 julkaistun Time Out Of Mindin myötä.

1980-luku sen sijaan oli Dylanille hiukan vaikeaa aikaa. 70-luvun lopussa hän oli löytänyt uskon ja julkaissut aihetta käsittelevän Slow Train Coming-levyn (tästä löytyy tarkempaa infoa Anssi Kelan kattavasta arviosta).

80-luku oli Bob Dylanille monien keskinkertaisten tai kehnojen levytysten kavalkadi. Sieltä täältä löytyy kelpo biisejä ja jossain mielentiloissa Infields (1983) ja Empire Burlesque (1985) ovat kelpo levyjä. Ja sitten on vastapainona sellaisia raapaisuja kuin Saved, Shot of Love, Knocked Out Loaded ja Down In The Groove. Ja entäs se Grateful Deadin kanssa tehty yhteislevy? Jos ei puhuta siitä sen enempää, ehkä sen olemassaolo unohtuu.

80-luvun lopulla Dylan kärsi motivaation puutteesta, eikä biisejäkään tahtonut syntyä. Mies myös kärsi käsivammasta, joka niin ikään masensi. Loppuvuodesta 1987 Dylan kirjoitti kuitenkin Oh Mercyn avausraidan Political World. Tuo teksti syntyi vaivattomasti.

Vuoden 1988 alussa hän kirjoitti yhtä vaivattomasti myöskin Oh Mercylle päätyneen What Good Am I?:n. Dylan oli löytänyt jälleen inspiraationsa. Lyhyessä ajassa syntyi parikymmentä biisiä, joista monet mm. Everything Is Broken ja Disease Of Conceit päätyivät levylle. Ensin mainittuhan on coveroitukin moneen otteeseen. Joitain biisejä kuten levyn päättävän Shooting Starin Dylan tosin teki vasta levytyssessioiden aikana.

Palaset loksahtelivat paikalleen lopullisesti, kun Dylan sattui yksiin Daniel Lanoisin kanssa. U2:n menestyslevyn Joshua Treen jälkeen Bono ehdotti Lanoisille yhteistyötä Dylanin kanssa. Myöhemminhän Lanois jatkoi Dylanin uran elvyttämistä tuottamalla jo mainitun Time Out Of Mindin.

Lanois oli kiireinen puuhaten samaan aikaan Neville Brothersin mainion Yellow Moon –kiekon parissa. Aikaa joka tapauksessa löytyi. Lanois osallistui myös muusikkona levyntekoon. Hän soittaa yhtä raitaa lukuun ottamatta (Disease Of Conceit) kaikilla biiseillä.

Dylan ei käyttänyt levyllä silloista kiertuebändiään, mutta löysi varsin osaavat muusikot, joilla oli aikaa paneutua levyttämiseen. Lanois myös painosti Dylanin itsensä keskittymään levytykseen aiempaa täysipainoisemmin ja soittamaan enemmän biiseillä itse.

Lähestymistapa biiseihin oli pääsääntöisesti yksinkertainen. Rummut, kitara ja basso ovat kappaleilla etualalla. Paikoin koskettimet maustavat tunnelmallisia biisejä (esim. Ring Them Bells). Suurin osa biiseistä myös soitettiin livenä.

Monet kappaleet riippuvat hyvin pienten tunnelmaa luovien yksityiskohtien varassa. Levyn hienoimpiin hetkiin kuuluvassa Man In A Long Black Coatissa se yksityiskohta on vahvan tekstin lisäksi laulun rytmitys. Kyseisestä kappaleesta Mark Lanegan on tehnyt upean oman versionsa.

Ilmestyessään syyskuussa 1989 Oh Mercy sai myötämieliset arviot ja sitä pidettiin Dylanin parhaana levynä vuosiin. Briteissä levy kipusi listan kuudenneksi ja Jenkeissäkin Billboardin listalla 30 joukkoon.

Dylan-kaanonissa Oh Mercy ohitetaan usein olankohautuksella. Turhaan. Vaikka se ei legendaarisuudessa ole 60-luvun kirkkaimpien helmien kaltainen musiikkimaailman mullistaja, se on tasapainoisen ehjä paketti.

Miksi kuunnella: Jotta huomaisi Dylanin osaavan myös laulaa. Lisäoppimateriaaliksi suositellaan Desiren päätösraitaa Sara.

Paras hetki: Man In A Long Black Coat

Kadotetut helmet: Nils Lofgren - Acoustic Live

Jotkut vaan osaavat

Nils Lofgren soitti jo 17-vuotiaana koskettimia Neil Youngin After The Goldrushilla ja 1980-luvulla Bruce Springsteen kiinnitti Lofgrenin kitaristiksi Little Stevenin tilalle aikansa kovimmaksi rokkipumpuksi mainostettuun E Street Bandiin.

Nämä kaksi seikkaa lienee ilmeisimmät selitykset sille, miksi Lofgrenin soolotuotanto on jäänyt verrattain vähälle huomiolle. Lofgren on aina jäänyt, tai jättäytynyt, taustalle. Nykyäänkin E Street Bandissa hän saa selvästi vähiten soolotilaa, vaikka on ylivoimaisesti bändin paras kitaristi.

Lofgren on kuitenkin maineikkaampien projektiensa lisäksi tehnyt soololevyjä jo 35 vuoden ajan. Ensimmäinen soololevy ilmestyi 1975. Samana vuonna Born To Runin julkaissut Springsteen muuten diggasi Lofgrenin debyyttiä jo sen ilmestyessä. 70-luvun alussa, Grin-bändissä soittaessaan, Lofgrenia pidettiin jopa yhtenä mahdollisena Hendrixin manttelinperijänä.

35 vuoden ja parinkymmenen studio- ja live-levynkin jälkeen miehestä muistetaan aina ensisijaisesti mainita Springsteen ja Young. Usein häntä myös arvostellaan ohuesta ja ilmeettömästä lauluäänestä (en kyllä oikein ymmärrä miksi, eihän se maailman monipuolisin ole, mutta harva on Mercury).

Erään teorian mukaan ihminen muistaa artistista neljä asiaa. Lofgrenin kohdalla nämä olisivat siis Springsteen, Young ja ohut lauluääni. Sitten olisi vielä yksi tyhjä paikkaa. Kannattaa ehkä muistaa Acoustic Live vuodelta 1997.

Kahden (akustisen) keikan kokemuksella Lofgren on soolona huikea live-esiintyjä. Esiintymiset eivät ole mitään suuria rock-juhlia, mutta mies ottaa yleisönsä takuuvarmasti. Kun mies saa aikaa olla kitaran kanssa lavalla, alkaa tapahtua. Lofgrenin soitto on äärimmäisen vaivattoman oloista ja silti sitä katsoo suu auki ja miettii, että ”miten se ton tekee”.

Kuten E Street Bandiin perehtyneet tietävät, tarpeen tullen revittelykin onnistuu. Akustisesti Lofgren keskittyy kuitenkin luomaan kauniita ja melodiallisia paloja. Kitara on toki vahvasti läsnä ja biisit venyvät usein soolojen myötä pitkähköiksi, mikä ei suinkaan tarkoita tylsyyttä. Joka soololla on tarkoituksensa.

Acoustic Livessa tuo tunne on myös saatu tallennettua levylle asti. Välillä mies pyörähtää myös kosketinkioskin takana todistamassa, ettei kosketinsoittajan taidot ole ruostuneet.

Miksi kuunnella: Ihmetelläkseen kitaransoiton hienoutta.

Paras hetki: Keith Don’t Go:n kitarointi.

Syventäväksi Lofgren-kurssin oppimateriaaliksi suositellaan debyyttilevyä sekä 1977 ilmestynyttä Night After Night -liveä, jossa taustalla on täysimittainen bändi.

Kadotetut helmet: B.B King&Eric Clapton - Riding With the King

Vahva paluu osa x

Eric Clapton ja B.B. King ovat ihan tavallisia. Ainakin tavallisia siinä mielessä, että kummankin uralla on ollut sekä isompia että pienempiä nousuja ja laskuja. Ihan kuin kenellä tahansa muusikolla, joka tekee vuosikymmenten mittaisen uran.

Clapton ponkaisi julkisuuteen 60-luvulla. Riley B. King julkaisi ensimmäiset levynsä jo 40-luvun lopussa. Riding with The King ilmestyi 2000. Tuohon mennessä kaksikolle oli siis ehtinyt kertyä yhteensä vajaat sata vuotta musiikkibisneksessä. Muutamia laskujakin tuohon aikaan on mahtunut.

Vuosituhannen vaihteessa King ei ollut tehnyt uutta relevanttia musiikkia yli kahteen vuosikymmeneen (pois lukien yksiselitteisen loistava One Nighter Blues vuodelta 1987). Lähinnä Blues Boy oli nauttinut yleisestä arvostuksesta, tehnyt sen keskiverrot 300 keikkaa vuodessa ja tehnyt monenkirjavia yhteistyöprojekteja nuoremman polven muusikoiden kanssa.

Claptonkaan ei ollut enää se jumala, joksi Lontoon metrotunnelin seinäkirjoitus hänet 60-luvulla risti. 1970-luvun menestyslevyjen jälkeen 80-luku oli ollut suosion suhteen hiljaisempaa, vaikka Erkki levyjä olikin pukannut ulos parin vuoden välein. 1990-luvun alun arvostetuista Unplugged- ja From the Cradle -levyistäkin oli vierähtänyt jo useampi vuosi.



Kingin mittapuulla yhteistyö Claptonin kanssa lukeutui samaan nuorempien muusikoiden kanssa tekemiseen. Vaikka Clapton oli tuolloin jo pitkälle yli 50-vuotias, kitaristin oma äiti oli muutaman vuoden Kingiä nuorempi.

Riding With the Kingin perustukset valettiin 1997, kun Clapton vieraili tekemässä yhden biisin verran (Rock Me Baby) Kingin levyä Deuces Wild. Ja poikkesihan kumpainenkin jammailemassa Blues Brothers 2000:ssa.



Muutamasta Kingin omasta biisistä ja mielenkiintoisista lainaversioista (mm. Sam&Dave-cover Hold On, I'm Coming sekä John Hiattilta lainattu levyn nimiraita) muodostunut kokonaisuus oli kummallekin tekijälle mieluinen kokemus, joka myös kuuluu levyllä. Tyylitaju on kohdillaan, kun kaksikko alkaa fiilistellä oikein tosissaan. Alunperinhän Kingin piti olla "vain" tähtivierailija levyllä, mutta Clapton antoi reilusti tilaa suuresti kunnioittamalleen Kingille.



Riding With the Kingin jälkeen kummankaan uralla ei tapahtunut mainittavaa. Tosin syystä tai toisesta kummankin tuoreimmat levyt (Kingin 2008 ilmestynyt One Kind Favor ja Claptonin aiemmin tänä vuonna ilmestynyt ytimekkäästi nimetty Clapton) ovat jälleen osoitus siitä, että vanhat parrat pystyvät tekemään relevanttia musiikkia. Tosin jossain Claptonia on haukuttu turhan seesteiseksi, mutta harva 60-vuotias kykenee tai edes haluaa tehdä samanlaisia raivoisia levyjä kuin 40 vuotta nuorempana.



P.S. Tuoreen uutisoinnin mukaan Eric Claptonin jonkun aikaa huhuttu Suomen keikka on varmistunut. Slowhand esiintyy Helsingissä 6.6.2011, kuten jo viime viikolla vahvasti ounasteltiin. Kesäkuussa pääsee siis kuulemaan myös tuoreen levyn biisejä lähes samalla tavalla kuin levyllä. Liput tulevat myyntiin ensi viikon maanantaina, 1. marraskuuta.

2001 kävin Claptonin tarkastamassa. Hieman laimea maku illasta jäi, vaikka ei soitossa toki mitään vikaa ollut. Suurin ilonaihe oli tuolloin kiertuebändissä koskettimia soittanut alkuperäinen E Street Bandin kosketinsoittaja David Sancious.

Kadotetut helmet: Southside Johnny - Grapefruit Moon

Southside Johnny on niistä 1940-luvulla New Jerseyssä syntyneistä muusikoista se vähemmän tunnettu. Joulukuussa 1948 syntynyt Johnny Lyon on levyttänyt 70-luvun puolesta välistä, vaikka mies ei ole koskaan suuria hittejä tehtaillutkaan. Suurimmat Southsiden hitit kuten The Fever, I Don't Want To Go Home ja Talk To Me ovatkin joko Springsteenin tai Steve Van Zandtin kynästä lähteneet.

34 vuoden uran aikana Southside on julkaissut lähes parikymmentä levyä. Tuorein tuotos on tänä vuonna ilmestynyt Pills And Ammo.

Southside Johnnyn parhaat hetket ovat pääsääntöisesti syntyneet maailman parhaaksi baaribändiksi kutsutun Asbury Jukesin kanssa 70-luvulla sekä 1991 ilmestyneellä "comeback"-levyllä Better Days.



2000-luvulla Southside otti pitkään himoitsemansa irtioton ja julkaisi levyllisen verran Tom Waits -covereita. Imagostaan tarkalla Waitsilla ei ilmeisesti ollut vastaansanomista projektin suhteen. Waits itse duetoi levyllä mahtavasti Walk Away -raidalla.



Waitsin kaikenkirjavasta tuotannosta on kasattu hyvä ja vaihteleva 12 biisin kattaus. Levy on tehty vuosien 2005-06 aikana neljässä eri sessiossa. Kaikki biisivalinnat eivät ole aivan ilmeisimmästä päästä. Aikajanalla biisejä löytyy vuoden 1973 Closing Time -debyyttilevystä lähtien.

Suuri osuus levyyn oli myös Max Weinberg Sevenissä, Conanin Late Night-show'n bändissä vaikuttaneella pasunistilla. Miehen big bandille tekemät sovitukset ovat paitsi yllättäviä osoittavat myös Tompan musiikin taipuvan monituisiin suuntiin.



Waitsin musiikkia on coveroitu paljon (mm. John Hammond jr. teki levyllisen Waitsia 2000-luvun alussa), mutta harvat versiot ovat yhtä raikkaita ja ehjiä kuin Grapefruit Moon.

Miksi kuunnella: Lähestymiskulma ja muhkeat sovitukset yllättävät.

Paras hetki: Down Down Downin käsittämätön svengi.

Kadotetut helmet: Mark Knopfler - Sailing to Philadelphia

Kohti veljellisen rakkauden kaupunkia

Mark Knopfler... Suhteeni entiseen Dire Straits-nokkamieheen on ongelmallinen. Dire Straits ehti aikanaan tehdä lukuisia fantastisia biisejä ja vuoden 1985 Brothers in Armsin nostan huoletta kaikkien aikojen 20 parhaan levyn joukkoon.

Markin myöhemmät vaiheet ovat ongelmallisempia. Osansa on varmastikin emobändin erinomaisuudessa. Mutta ongelmia on muitakin.

Ensinnäkin äijä on live-esiintyminen on synonyymi sanoille flegmaattinen ja välinpitämätön. Jos näyttää lavalla siltä, ettei kiinnosta olla siellä, on se melkoisen luotaantyöntävää näin niin kuin yleisön näkökulmasta.

Toisekseen Markissa on aina häirinnyt pyrkimys toistaa levyt lavallakin nuotilleen sellaisena kuin ne on aikanaan studiossa vedetty. Tämä yhdistettynä sellaiseen "haluaisin olla missä tahansa muualla kuin tässä soittamassa" -ilmeeseen, niin kokonaisuus ei ole kovin puhutteleva. Katsokaa nyt. Fantastinen biisi ja mahdollisimman vähän fiilistä. Ilmekään ei värähdä.



(Huh. Tuollaisen esityksen jälkeen sitä ymmärtää helposti miksi stadionrock on niin monelle kirosana).

Fiiliksettömyys on usein tunkenut myös Knopflerin levytettyyn tuotantoon soolouran aikana. Eikä se voi johtua pelkästään siitä, että monet levyistä ovat soundtrackeja (mm. Wag the Dog, Last Exit to Brooklyn ja Local Hero).

Kyllähän jokaisella Knopfler-levyllä on omat hyvät hetkensä. Vuoden 1996 Golden Heartilla on mainio irkkuvetoinen Done With Bonabarte, 2000-luvun eeppisen väsähtäneisyyden ylistyslevyltä The Ragpicker's Dream (väsähtäneisyyden ystävä kts. myös Clapton, Eric koko 2000-luvun tuotanto) löytyy enemmän kuin kelvollinen biisi: Hill Farmer's Blues ja tuoreimman kiekon (Get Lucky) avausraita Border Reiver on kerrassaan hilpeä.



Knopflerin kohdalla naulankantaan osuvan fiilistelyn ja turhauttavan väsähtäneisyyden välinen ero on hiuksen hieno. Viime vuosina meno on pääsääntöisesti ollut jälkimmäistä.

Vuoden 2000 Sailing To Philadelphia on poikkeus joka vahvistaa soolomateriaalin harmillisen trendin.

Vuosituhannen ensimmäinen Knopfler-levy oli soundtrackit pois lukien Markin toinen soololevy. Jostain vaikeasti määriteltävästä syystä johtuen fiilis on tällä levyllä on kohdallaan. Sävellykset ovat suht yksinkertaisia, mutta yksityiskohdat herättävät biisit eloon.

Sailing to Philadelphia keinuu vienosti aurinkoisella aavalla merellä matkalla suureen tuntemattomaan, Silvertown Blues makaa kodittomana viimaisen sillan alla ja El Macho katselee lämpimässä kesäillassa laskevan auringon viime säteitä. Levyllä on lukuisia hienoja tunnelmapaloja.



Levy operoi pääasiassa vahvoilla sävellyksillään sekä pääjehun aina tunnistettavan kitarasoundin varassa. Tosin myös muut soittajamiehet saavat tarpeen mukaan mukavasti tilaa, mikä on ainoastaan hyvä juttu. Lopputuloksena on musiikillisesti ilahduttavan monipuolinen keitos.

Tyypillisimmillään, ja myös radioystävällisimmillään, Sailing To Philadelphia on avausraidalla What It Is, joka avaa pelin pirteästi ja Sultans of Swingin sävyt mieleen tuoden. Junkie Dollissa Knopfler flirttailee jopa hieman vanhojen bluesmestareiden jalanjäljissä.

Kokonaisuutena levy on tasaisen laadukas. Kyseinen piirre ei olekaan sen koomin työntänyt päätään esiin Knopflerin tuotannossa (tosin 2009 ilmestynyttä Get Luckya voi myös huoletta luonnehtia kelpo lätyksi). Philadelphian jaksaa kuunnella pitkästymättä yhdeltä istumalta, vaikka kyseessä on yli tunnin kiekko.

Miksi kuunnella: Synnyttää jänniä fiiliksiä ja tutkimisen arvoisia kuvia kuulijan päähän.

Paras hetki: El Machon ensimmäiset 50 sekuntia.