2000-luvun alku oli suotuisaa aikaa perinnetietoisille singer-songwritereille niin meillä kuin muuallakin. Syystä tai toisesta laulaja-lauluntekijät olivat hetken aikaa kuuminta hottia ja lupaavia nimiä putkahti sieltä ja täältä.Ryan Adams, Damien Rice, Tom McRae ja kotimaassa Anssi Kela olivat kaikkien korvissa. Suuren ryntäyksen aikaan osansa julkisuudesta sai myös punk-menneisyyden omaava newyorkilainen Jesse Malin.
Malin oli tehnyt pitkään uraa punkbändeissä, joista isoimman jäljen historiankirjoituksiin jätti kolme levyäkin tehnyt D Generation sekä New Yorkin underground-nostalgiakokoelmille päätynyt Heart Attack.
Glam-punk-ryhmä D Generationin hajaannuttua tahoilleen Malin hengaili New Yorkin baareissa Whiskeytownista omilleen hypänneen Ryan Adamsin kanssa. Jossain vaiheessa Adams tarjoutui tuottamaan Malinin kirjoittamista uusista biiseistä levyn, joka ilmestyi syksyllä 2002 nimellä The Fine Art Of Self Destruction.
Samana syksynä Malin myös lämmitteli Adamsia tämän eeppisen maineen saavuttaneella Savoy-teatterin keikalla Helsingissä (Adams mm. soitti kännipäissään pidemmän encoren kuin mitä varsinainen setti oli).
Kuudessa päivässä, tai oikeastaan viidessä, (tuottaja oli yhtenä päivänä niin kovassa krapulassa, että äänitykset peruttiin) tehty levy on kaikkea sitä, mitä Lou Reedin Tranformer oli 30 vuotta aiemmin. Tai no okei, Transformer jäi kestovierailijaksi "kaikkien aikojen levyt" -listoille, Fine Art ei.
Fine Art Of Self Destruction on korville tehty maalaus suurkaupungista. Malinin laulujen keskiössä ovat romanttiset tarinat, joista kuuluu katujen elämä. Laulut ovat kaihoisia, mutta niiden likaisissa epäonnistumisissa on jotain realistisen kaunista. Herkkä, haavoittuvainen ja elämänmakuinen, kaikkea sitä Fine Art on.
Se Wendy, jota Springsteen hamusi omakseen 1975, jättää Malinin 2002 oman onnensa varaan.
Springsteen itse asiassa innostui Jessen levystä siinä määrin, että se johti yhteistyöhön Brucen organisoimissa hyväntekeväisyyskonserteissa ja lopulta Broken Radio -duettoon.
Monet eivät Malinin lauluääntä ja hänen äänensä puutteita koskaan tule sulattamaan, mutta se on heidän häpeänsä. Jesse on teknisesti laulajana korkeintaan keskinkertainen, mutta sanottavaa hänellä on.
Myöhempikin ura on tuonut mukanaan hyviä levyjä. Peruspilarit ovat pysyneet kohdillaan. New York kuuluu koko ikänsä Isossa Omenassa viettäneen miehen tuotannossa. Mies on myös totaalisen hurahtanut leffoihin. Liekö siitä johtuvaa, että monet Jessen biisit ovat kerronnaltaan hyvin elokuvamaisia.
Debyyttilevy sai hyvin julkisuutta osakseen varsinkin Briteissä. Aika nopeasti hype Malinin ympärillä kuitenkin hiipui, vaikka tuotokset ovat olleet mainion debyytinkin jälkeen tasalaatuista tavaraa.
Muusikonurakin oli jo jäädä taka-alalle pari vuotta sitten, kun Malin hankki omistukseensa pari baaria Manhattanilta.
Viime vuonna Jesse teki kuitenkin pienen tauon jälkeen vahvan paluun. Uuden The St. Marks Social -bändin kanssa levytetyn Love It To Life -kiekon julkaisi Side One Dummy, jolle levyttävät myös mm. Gaslight Anthem ja Chuck Ragan. Levyn tuotti myös edellä mainittujen kanssa työskennellyt uuden polven kultasormi Ted Hutt.
Loppulausuma: Jesse Malin on 2000-luvulle päivitetty Lou Reed. Tämä New Yorkin ääni ei kuitenkaan tule koskaan saamaan ansaitsemaansa arvostusta.
Paras hetki: Riding On The Subway. Jos joku ei siihen pysty samaistumaan, ei ole koskaan oikeasti rakastanut tavoittamattomissa olevaan tyttöön tai poikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti