En varmaan ole koskaan haaveillut jonkin tietyn biisin soittamisesta, koska soittaminen ei vaan ole minun juttuni (ainakaan vielä). Sen sijaan useamman biisin olisin kyllä halunnut kirjoittaa. Usein niillä on yhdistävänä tekijänä jonkinlainen pienuus. Arkisesta tai muuten pienestä hetkestä kasvaa jotain isompaa. Niin kuin tässäkin tapauksessa.
2000-luvun alku oli suotuisaa aikaa perinnetietoisille singer-songwritereille niin meillä kuin muuallakin. Syystä tai toisesta laulaja-lauluntekijät olivat hetken aikaa kuuminta hottia ja lupaavia nimiä putkahti sieltä ja täältä.
Ryan Adams, Damien Rice, Tom McRae ja kotimaassa Anssi Kela olivat kaikkien korvissa. Suuren ryntäyksen aikaan osansa julkisuudesta sai myös punk-menneisyyden omaava newyorkilainen Jesse Malin.
Malin oli tehnyt pitkään uraa punkbändeissä, joista isoimman jäljen historiankirjoituksiin jätti kolme levyäkin tehnyt D Generation sekä New Yorkin underground-nostalgiakokoelmille päätynyt Heart Attack.
Glam-punk-ryhmä D Generationin hajaannuttua tahoilleen Malin hengaili New Yorkin baareissa Whiskeytownista omilleen hypänneen Ryan Adamsin kanssa. Jossain vaiheessa Adams tarjoutui tuottamaan Malinin kirjoittamista uusista biiseistä levyn, joka ilmestyi syksyllä 2002 nimellä The Fine Art Of Self Destruction.
Samana syksynä Malin myös lämmitteli Adamsia tämän eeppisen maineen saavuttaneella Savoy-teatterin keikalla Helsingissä (Adams mm. soitti kännipäissään pidemmän encoren kuin mitä varsinainen setti oli).
Kuudessa päivässä, tai oikeastaan viidessä, (tuottaja oli yhtenä päivänä niin kovassa krapulassa, että äänitykset peruttiin) tehty levy on kaikkea sitä, mitä Lou ReedinTranformer oli 30 vuotta aiemmin. Tai no okei, Transformer jäi kestovierailijaksi "kaikkien aikojen levyt" -listoille, Fine Art ei.
Fine Art Of Self Destruction on korville tehty maalaus suurkaupungista. Malinin laulujen keskiössä ovat romanttiset tarinat, joista kuuluu katujen elämä. Laulut ovat kaihoisia, mutta niiden likaisissa epäonnistumisissa on jotain realistisen kaunista. Herkkä, haavoittuvainen ja elämänmakuinen, kaikkea sitä Fine Art on.
Se Wendy, jota Springsteen hamusi omakseen 1975, jättää Malinin 2002 oman onnensa varaan.
Springsteen itse asiassa innostui Jessen levystä siinä määrin, että se johti yhteistyöhön Brucen organisoimissa hyväntekeväisyyskonserteissa ja lopulta Broken Radio -duettoon.
Monet eivät Malinin lauluääntä ja hänen äänensä puutteita koskaan tule sulattamaan, mutta se on heidän häpeänsä. Jesse on teknisesti laulajana korkeintaan keskinkertainen, mutta sanottavaa hänellä on.
Myöhempikin ura on tuonut mukanaan hyviä levyjä. Peruspilarit ovat pysyneet kohdillaan. New York kuuluu koko ikänsä Isossa Omenassa viettäneen miehen tuotannossa. Mies on myös totaalisen hurahtanut leffoihin. Liekö siitä johtuvaa, että monet Jessen biisit ovat kerronnaltaan hyvin elokuvamaisia.
Debyyttilevy sai hyvin julkisuutta osakseen varsinkin Briteissä. Aika nopeasti hype Malinin ympärillä kuitenkin hiipui, vaikka tuotokset ovat olleet mainion debyytinkin jälkeen tasalaatuista tavaraa.
Muusikonurakin oli jo jäädä taka-alalle pari vuotta sitten, kun Malin hankki omistukseensa pari baaria Manhattanilta.
Viime vuonna Jesse teki kuitenkin pienen tauon jälkeen vahvan paluun. Uuden The St. Marks Social -bändin kanssa levytetyn Love It To Life -kiekon julkaisi Side One Dummy, jolle levyttävät myös mm. Gaslight Anthem ja Chuck Ragan. Levyn tuotti myös edellä mainittujen kanssa työskennellyt uuden polven kultasormi Ted Hutt.
Loppulausuma: Jesse Malin on 2000-luvulle päivitetty Lou Reed. Tämä New Yorkin ääni ei kuitenkaan tule koskaan saamaan ansaitsemaansa arvostusta.
Paras hetki:Riding On The Subway. Jos joku ei siihen pysty samaistumaan, ei ole koskaan oikeasti rakastanut tavoittamattomissa olevaan tyttöön tai poikaan.
Foo Fighters -kitaristin ensimmäisestä soololevystä kirjoitettaessa on itse asiassa kirjoitettu surullisen kuuluisan Andy McCoy bandin vaiheista, jossa siis Shiflettkin kävi pyörähtämässä. Pitäähän siitä toki kiinnostua, kun maailmantähti nimeää debyyttisooloalbuminsa avausraidan maamme hallinnollisen pääkaupungin mukaan.
Shiflettin soolodebyytti tulee tällä viikolla kauppoihin. Arvosteluissa sitä on pitää aurinkoisena ja Kalifornialta kuulostavalta (Sue). Referenssiksi on tarjottu Ryan Adamsia ja baarinomistaja Jesse Malinia, jos nämä olisivat napanneet onnellisuuspillerin.
Oli miten oli ainakin ensimmäinen single Get Along kuulostaa pirun hyvältä. Joitakin saattaa häiritä Boys Of Summer -tyyppinen aor-soundimaailma, mutta ei minua.
Koko pitkä levy on kaupoissa tällä viikolla. Taas on paikka käydä tukemassa sitä fyysistä juuri sinua lähellä olevaa levykauppaa.
DC: Mitäs meillä tänään on levylautasella? Vaimo laittanut jotain hyvää perunoista?
MM: Vaimosta en niin tiedä, mutta ainakin Jesse Malinin uusi Love It To Life maistuu. Mutta onko tämä nyt laatikko, muhennos, paistos vai jotain ihan muuta?
DC: Kenties kypsähkö paistos? Aika tanakan rock-levynhän Jesse on vääntänyt parin vuoden hiljaiselon jälkeen.
MM: Juu. Kaveri on löytänyt luomisintonsa uudelleen ja koonnut uuden bändin ympärilleen. St. Marks Social -nimeä totteleva ryhmä rämistelee ihan miehekkäästi. Ja Jessekin kurottaa paikoin aika kivasti kohti punk-menneisyyttään.
DC: Kyllä, varsinkin Black Boombox -kappale edustaa juurikin tätä menneisyyttä. Muuten mielestäni levystä huokuu jo kypsään ikään ehtineen miehen rauhallisuus.
MM: Jesse on kyllä puolihuolimattomasti lipsahtanut yli nelikymppiseksi. Miehen ulkoinen habitus ei tosin ole muuttunut kohta vuosikymmenen kestäneen soolouran aikana pätkääkään. Musiikki sen sijaan on aika formaalia nykyään. Toisaalta se on hyvä, mutta jotain tästä uudestakin levystä jää kaipaamaan. Musiikki, sanat ja biisit kokonaisuutena ovat hyvin hanskassa, ja pari helmeäkin mm. St. Marks Sunset erottuvat hyvin edukseen massasta, mutta jotain vaikeasti määriteltävää jää puuttumaan. Tietysti tässä on omalla kohdallani se ongelma, että Fine Art Of Self-Destruction (2002) kiskaisi jalat täysin suusta.
DC: Ei mennä siihen nyt...
MM: Ikääntymisen (Jessen, ei omaani) huomaa muuten siitäkin, että Jessen trademark-nasaali ei puske enää ihan yhtä ikävästi läpi kuin aikanaan. Allekirjoittanutta se ei ole kyllä oikein ikinä häirinnyt, mutta luulisin, että Jessen lauluääni on yksi iso asia, joka on karkottanut suuret massat Jessen musiikin luota.
DC: Omalta kohdaltani levy oli ehkä liian aikuisrock-painotteinen. Hienoja kitaraosuuksia oli, mutta se kapinallisuus on karissut iän myötä pois.
MM: Minua jäi hieman häiritsemään se, että sanoituksista ei löydy ihan sitä terävintä New Yorkin katujen ääntä, mihin Jesse pystyy. Disco Ghetto on kyllä kasarivaikutteineen yksiselitteisen mainio.
DC: Lowlife In a High Rise taas bossanovabeatteineen ja country-vaikutelmineen hengähdys taas jostain muusta.
MM: Jessehän on perinteisesti tunkenut musiikkiinsa kaikenlaisia vaikutteita. Tuossa mainitsemassasi Lowlifessa luen peittelemättömän viittauksen Sam&Daveen. Soothe me baby, soothe me now -laini tuskin on päätynyt ihan sattumalta kertsiin. Mutta ei tämä ihan (kovia) odotuksia täytä. Jollain tavalla olen ollut taipuvainen tekemään tiettyjä vertauksia Lou Reedin ja Jessen välillä. Ehkä sen vuoksi, että molemmat alleviivaavat huolella New Yorkia levyillään mutta ei tämä kyllä mikään Transformer ole.
DC: Jos pitäisi kuvata levyä ruokaan liittyvin adjektiiveihin mitä ne olisivat? Kolmella mennään...
MM: Al Dente, jauhoinen ja muhennettu. Tämä on tällainen arkipäiväinen keitos, joka menee ihan kivasti, mutta ne herkkupalat jäävät vähän vähiin.
