Daddy Cool: Hau Iltsukka.
Mies Mustissa: Hou vaan sinne.
DC: Mitäs meillä tänään on levylautasella? Vaimo laittanut jotain hyvää perunoista?
MM: Vaimosta en niin tiedä, mutta ainakin Jesse Malinin uusi Love It To Life maistuu.
Mutta onko tämä nyt laatikko, muhennos, paistos vai jotain ihan muuta?
DC: Kenties kypsähkö paistos? Aika tanakan rock-levynhän Jesse on vääntänyt parin vuoden hiljaiselon jälkeen.
MM: Juu. Kaveri on löytänyt luomisintonsa uudelleen ja koonnut uuden bändin ympärilleen. St. Marks Social -nimeä totteleva ryhmä rämistelee ihan miehekkäästi. Ja Jessekin kurottaa paikoin aika kivasti kohti punk-menneisyyttään.
DC: Kyllä, varsinkin Black Boombox -kappale edustaa juurikin tätä menneisyyttä. Muuten mielestäni levystä huokuu jo kypsään ikään ehtineen miehen rauhallisuus.
MM: Jesse on kyllä puolihuolimattomasti lipsahtanut yli nelikymppiseksi. Miehen ulkoinen habitus ei tosin ole muuttunut kohta vuosikymmenen kestäneen soolouran aikana pätkääkään.
Musiikki sen sijaan on aika formaalia nykyään. Toisaalta se on hyvä, mutta jotain tästä uudestakin levystä jää kaipaamaan. Musiikki, sanat ja biisit kokonaisuutena ovat hyvin hanskassa, ja pari helmeäkin mm. St. Marks Sunset erottuvat hyvin edukseen massasta, mutta jotain vaikeasti määriteltävää jää puuttumaan.
Tietysti tässä on omalla kohdallani se ongelma, että Fine Art Of Self-Destruction (2002) kiskaisi jalat täysin suusta.
DC: Ei mennä siihen nyt...
MM: Ikääntymisen (Jessen, ei omaani) huomaa muuten siitäkin, että Jessen trademark-nasaali ei puske enää ihan yhtä ikävästi läpi kuin aikanaan.
Allekirjoittanutta se ei ole kyllä oikein ikinä häirinnyt, mutta luulisin, että Jessen lauluääni on yksi iso asia, joka on karkottanut suuret massat Jessen musiikin luota.
DC: Omalta kohdaltani levy oli ehkä liian aikuisrock-painotteinen. Hienoja kitaraosuuksia oli, mutta se kapinallisuus on karissut iän myötä pois.
MM: Minua jäi hieman häiritsemään se, että sanoituksista ei löydy ihan sitä terävintä New Yorkin katujen ääntä, mihin Jesse pystyy. Disco Ghetto on kyllä kasarivaikutteineen yksiselitteisen mainio.
DC: Lowlife In a High Rise taas bossanovabeatteineen ja country-vaikutelmineen hengähdys taas jostain muusta.
MM: Jessehän on perinteisesti tunkenut musiikkiinsa kaikenlaisia vaikutteita. Tuossa mainitsemassasi Lowlifessa luen peittelemättömän viittauksen Sam&Daveen. Soothe me baby, soothe me now -laini tuskin on päätynyt ihan sattumalta kertsiin.
Mutta ei tämä ihan (kovia) odotuksia täytä. Jollain tavalla olen ollut taipuvainen tekemään tiettyjä vertauksia Lou Reedin ja Jessen välillä. Ehkä sen vuoksi, että molemmat alleviivaavat huolella New Yorkia levyillään
mutta ei tämä kyllä mikään Transformer ole.
DC: Jos pitäisi kuvata levyä ruokaan liittyvin adjektiiveihin mitä ne olisivat? Kolmella mennään...
MM: Al Dente, jauhoinen ja muhennettu. Tämä on tällainen arkipäiväinen keitos, joka menee ihan kivasti, mutta ne herkkupalat jäävät vähän vähiin.
DC: Suolaton, kuivahko, mutta rapea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti