Levyarvostelu: The Gaslight Anthem - American Slang

Mies Mustissa: Hai hou.

Daddy Cool: No hau Iltsu.

MM: Oon ollu viime päivät vahvoissa fiiliksissä. Kevään kunniaksi on tullut jämähdettyä. Ensinnäkin olen pyörittänyt suomalaista ja turkulaista jalkapallohistoriaa ruudulla. Vieläkin menee kylmät väreet vuoden 1987 takia.




MM: Toinen syy on Gaslight Anthemin uusi levy, joka lävähtää kauppoihin kesäkuussa.

DC: Tjaa, aiheuttaako se kylmiä väristyksiä?

MM: Ihan väristys-tasolle en ainakaan vielä ole päässyt, mutta täytyy myöntää, että pirun kova levy taitaa olla käsissä.
Olen kovasti kaivannut uutta bändiä, jota seurata suurella intohimolla. Gaslight vaikuttaisi lunastavan ne odotukset, joita esimerkiksi Hold Steady ei täysin ole onnistunut ottamaan. Gaslight Anthem saattaa olla se "uusi E Street Band", jota olen hakenut.

DC: Toisaalta niillä on aika pitkä matka vielä sellaiseksi kulttibändiksi. Potentiaalia on kyllä.

MM: Totta, mutta ei sen välttämättä tarvitsisi liikuttaa samanlaisia massoja kuin Bruce. Kunhan vaan luomisvoima ja biisit pysyisivät edes lähes nykyistä tasoa niin kyseessä olisi timanttinen bändi.

DC: Sitä luomisvoimaa lähinnä tarkoitinkin.

MM: Kuten sanottu, ainakin alku näyttää hyvältä. Pari vuotta sitten ilmestynyt 59 Sound oli käsittämättömän hyvä levy ja sinkosi jatkoa ajatellen odotukset pilviin. Hämmentävää kyllä, American Slang lunastaa siihen asetetut odotukset.

DC: Näin on. Levyn nimikkoraita rouheista soundeistansa huolimatta tuo mielestäni kuitenkin jotain uutta. 59 Soundin menestyksen jälkeen oli varmasti jonkin verran painetta astua levytysstudioon. Tosi hienoa etteivät he ole tyytyneet toistamaan itseään, kuten monilla kohtuu tuoreilla artisteilla on tapana tehdä yhden menestyslevyn jälkeen.

MM: Brucen ja muun New Jersey-skenen lisäksihän Gaslightin pojat ovat nuoruudessaan kuunnelleet paljon Clashia ja muuta Brittipunkkia. Brittivaikutteet kuuluvat kyllä American Slangissa, mutta punk tuntuukin jääneen entistä enemmän taka-alalle. Mikä on tavallaan hassua evoluutiota, koska Gaslightin eka levy Sink or Swim oli aikanaan melko suoraviivainenkin punk-pläjäys.

DC: Joo, jotenkin aikuisempi vaikutelma tästä huokuu. The Diamond Church Street Choir muistuttaa vahvasti jo edellä monesti mainittua pomoa.

MM: Jaa, senkös takia se onkin noussut henkilökohtaisesti yhdeksi levyn kohokohdista. Onhan niitä vaikutteita sieltä kuultavissa, mutta vähemmän tämä Jerseyn suuntaan kumartaa kuin 59 Sound.
Vaikka perusasiat tällä levyllä ovat hyvinkin yksinkertaisia, niin aika monipuolisen levyn kvartetti on kasannut. Oikeastaan heikkoa lenkkiä ei ole löytynyt, huippuhetkiä on useampikin. Jo mainitun The Diamond Church Street Choirin lisäksi The Queen of Lower Chelsea, Boxer ja Spirit of Free Jazz nyt ainakin. Melkein voisi kyllä luetella koko levyn...
Palikat ovat kohdallaan. Soitto kulkee ja laulaja Brian Fallonilla tuntuu noita romanttisesti värittyneitä katutarinoita riittävän, joka tietysti meikäläistä lämmittää. Kauhean kiva myös, että bändi hallitsee hyvät coverit.



DC: Tekstimaailmaa ajatellen kansitaide sopii levyyn täydellisesti. Täytyy kyllä sanoa että olen vaikuttunut Oprhans ja Boxer -tyyppisten rallien rumpuosuuksista. Benny Horowitz osaa kyllä pätkyttää.

MM: Kyllä. Muutenkin bändi soittaa pirun tiukasti. Brianin ja Alex Rosamilian kitaratkin soivat samaan aikaan sekä intensiivisesti että kirkkaina. Tästä esimerkiksi Old Haunts on hyvä esimerkki.
Mitä levynkanteen tulee, niin siinä taas minusta hyvin tulee esiin se, että jos levyn kansi on hyvä ja fiilis siinä kohdallaan niin sisältökään ei ole huonoa.
Melkoista ylistyslaulua tässä on nyt tullut veisattua, mutta ei se varmaan turhaa ole. Jos jotain huonoa levystä hakemalla hakee, niin ensimmäisenä tulee mieleen levyn kesto.

DC: Kaikuu kuuroille korville...

MM: Niin. Yleensähän valitan siitä, että jostain levystä olisi saanut timanttisen vähän karsimalla. Nyt käsissä on kymmenen biisiä ja 35 minuuttia silkkaa timanttia.
Jos vedät kolmella sanalla yhteen, mikä on loppulausunto?

DC: Kaupan kautta kotiin.

MM: Vuoden paras levy.