Ben Fong-Torresin ja The Doorsin yhteistyössä kirjoittama The Doors avaa ovet yhden 60-luvun isoimman bändin maailmaan. Rock-elämänkerroissa antoisinta on se, että kuulee historiikin tekijöiden itsensä kertomana, niin tässäkin tapauksessa.
Fong–Torres, entinen Rolling Stones-lehden toimittaja, on haastatellut bändin elossa olevia jäseniä, ystäviä ja Jim Morrisonin perhettä. Lopputuloksena on hieno kuva aikanaan ihastusta ja pahennusta herättäneestä bändistä. Morrisonin osuudet on työstetty vanhojen artikkeleiden ja haastattelujen pohjalta. Ben Fong-Torres oli vastuussa Jim Morrison tiettävästi viimeisestä haastattelusta.
Kirja ei varsinaisesti tuo esille mitään uutta The Doorsista mutta asiasta tietämättömälle se on riittävä läpileikkaus yhtyeen historiaan. Olennaisena teemana kirjassa voisi pitää bändistä vellovien huhujen oikaisemista Ray Manzarekin ja kumppanien toimesta. Oli asioista mitä mieltä tahansa, on mielenkiintoista lukea yhtyeen jäsenten kokemuksia ja näkemyksiä tuosta ajasta.
The Doors –kirjan ainoat kysymysmerkit heräävät siitä kuinka todenmukaisia bändin elossa olevien jäsenten tarinat ovat. Ainakin Manzarekilla on ollut jonkinlaisena elämäntehtävänä vaalia Morrisonin perintöä.
Loppulauselma: Kirja on saanut kritiikkiä sen irrallisuudesta 60-luvun ajankuvasta. Lukekaa historiaa, jos siitä kaipaatte tietoa.
Erityistä: Yli 200 valokuvaa The Doorsin eri vaiheista, tekevät teoksesta upean visuaalisesti.
Taannoin tuli noista huonoista covereista kerättyä listaa. Todistusaineiston perusteella hyvien covereiden tekeminen on huomattavan paljon hankalampaa. Onneksi niitä hyviäkin maailmasta löytyy. Seuraavassa kymmenen esimerkkiä covereista, jotka kannatti tehdä. Jossain tapauksissa cover on jopa parempi kuin alkuperäinen.
Darling Nikki - Foo Fighters (Prince)
Princen megamenestyneellä Purple Rainilla alunperin julkaistu Darling Nikki on Princelle uskollisen rasvainen sanoituksiltaan. Foo Fighters vääntää biisistä kuitenkin omaleimaisen tulkinnan, vaikkakaan ei aivan yhtä paljon seksiä tihkuvan kuin Princen originelli.
Cover ei koskaan ilmestynyt varsinaisella levyllä. Se julkaistiin 2002 Have It Allin b-puolella. Eräs toinenkin Purple Rainilla alkujaan ilmestynyt biisi on saanut myöhemmin kelvolliset uudet vaatteet, kun Patti Smith niin ikään 2002 julkaistulle Land-kokoelmalle teki kelpo tulkinnan When Doves Crysta.
Hurt - Johnny Cash (Nine Inch Nails)
Cashin American-levyt ovat pääsääntöisesti komeita cover-tulkintoja pullollaan. 2003 American IV:llä ilmestynyt Nine Inch Nails-cover Hurt kaiketi kiteyttää koko Cashin ja Rick Rubinin yhteistyön hedelmät. Voiko tästä enää cover enää paremmaksi muuttua? Voiko tästä enää biisi paremmaksi muuttua?
Jersey Girl - Bruce Springsteen (Tom Waits)
Ei kai ollut ihme, että kun Yhdysvaltojen länsirannikolla syntynyt Tom Waits 1980 ilmestyneelle Heartattack And Wine -levylle teki kappaleen Jersey Girl, New Jerseyn virallinen puolijumala Bruce Springsteen adoptoi kappaleen melko nopeasti keikkasettiinsä.
Bruce julkaisi biisin 1975-85 liveboksilla. Kyseinen taltiointi on syyskuulta 1981. Tuon jälkeenkin biisi on säännöllisesti kulkenut keikkasetissä. Vuosien saatossa Springsteenin versio on kovaan kurssiin. On siinä ainakin oma fiiliksensä, kun sen kuulee Jerseyn taivaan alla.
Some Kind Of Wonderful - Joss Stone (Soul Brothers Six)
Some Kind Of Wonderful levytettiin alkujaan 1967. 70-luvun puolella Grand Funk Railroad teki biisistä hitin. Alkuvuodesta 1975 biisi oli parhaimmillaan Billboardin listalla kolmantena.
Ihana Joss Stone veti biisin komeasti omiin nimiinsä vuonna 2003 ilmestyneellä debyytillään The Soul Sessions.
On olemassa myös toinen Some Kind Of Wonderful, jonka ovat levyttäneet muun muassa Drifters ja Marvin Gaye. Näillä kahdella soul-viisulla ei ole kuitenkaan nimeä enempää yhteisiä nimittäjiä.
Man In A Long Black Coat - Mark Lanegan (Bob Dylan)
1989 ilmestyneen Oh Mercy -levyn Man In A Long Black Coat on Dylaninkin tulkitsemana huikea. Mark LaneganinI'm Not There -soundtrackille tempaisema veto on ehkä jopa parempi. Eikä se Joan Osbornenkaan 1995 tekemä versiointi huono ole, mutta Laneganin raspi tuo tähän biisiin hyytävän tunnelman.
All Along The Watchtower - Jimi Hendrix (Bob Dylan)
Jos Bruce omi Jersey Girlin, saman teki Jimi Hendrix Dylanin All Along The Watchtowerille. Alkujaan 1967 John Wesley Hardingilla ilmestynyt biisi sai Jimin sähkökitaraujelluksen myötä todelliseen eloon. Hendrixin versio ilmestyi Electric Ladylandilla vain puoli vuotta Dylanin alkuperäisversion jälkeen.
2004 Rolling Stonen äänestyksessä Hendrixin versio All Along The Watchtowerista valittiin kaikkien aikojen 48. parhaaksi biisiksi. Sen äänestyksen ykkönen muuten oli Dylanin Like a Rolling Stone.
Wonderwall - Ryan Adams (Oasis)
Oasiksen (What's The Story)Morning Glory? -levyn kolmas single Wonderwall oli valtava hitti. Valtakautensa huipulla porskuttaneen 90-luvun Brittipop-aallon kirkkain jalokivi Oasis oli vielä voimissaan. Biisi oli Atlantin molemmin puolin top kympissä.
Riitaisten Brittiveljesten hitistä innostui myös 2000-luvun alun singer-songwriter-hypen kultapoika Ryan Adams. 2003 hän julkaisi kitaravetoisen ja hengästyttävän hauraan Wonderwallin kaksiosaisen Love Is Hell -ep:n ensimmäisellä osalla.
I Fought The Law - The Clash (Sonny Curtis and the Crickets)
I Fought The Law on eräs niistä biiseistä, joista tuntuu löytyvän loputtomasti uusia versioita. Vuosien varrella biisin ovat coveroineet mm. Roy Orbison, Green Day, Status Quo, Mike Ness, Stray Cats ja (kyllä) Colin Farrell.
Alunperin biisin teki jo 1950-luvun lopussa Sonny Curtis and the Crickets. Ensimmäinen maineikas cover oli Bobby Fuller Fourin 1965 taltioima näkemys.
Clashin 1978 nauhoittama versio on kuitenkin energisyydessään ja raakuudessaan ylittämätön. Se ilmestyi alunperin seuraavana vuonna The Cost Of Living -ep:llä. Jenkeissä se ilmestyi myöhemmin samana vuonna Clashin debyyttilevyn Jenkkipainoksella ja auttoi osaltaan Clashin Amerikan valloitusta.
The Man Who Sold The World - Nirvana (David Bowie)
The Man Who Sold The World oli David Bowien 1970-luvun alussa ilmestyneen albumin nimiraita. Levy oli olennainen kehitysvaihe Bowien uran vaiheessa, joka huipentui pari vuotta myöhemmin Ziggy Stardust-levyyn. The Man Who Sold The World on varsinkin teemallisesti selkeä askel 60-luvun lopun Bowiesta kohti Ziggyä.
Biisiä on coveroitu useampaan otteeseen. Lulu coveroi biisin jo 1974. Nuoremmille musiikinkuluttajille Nirvanan 1994 MTV Unplugged-levyllä ilmestynyt versio on se tutumpi. Nirvanan akustinen tulkinta on myös pysäyttävämpi kuin viihdemusiikilta kuulostava Lulu.
Alabama Song (Whisky Bar) - Doors (Kurt Weill-Bertolt Brecht)
Jo 1920-luvulla oli osana saksalaiskirjailija Bertolt BrechtinHauspostillea. 1927 Kurt Weill sävelsi siihen musiikin. 30-luvulla teosta käytettiin oopperassa. Doors toi Alabama Songin rock-maailmaan 1967 debyyttialbumillaan. Myöhemmin useampikin artisti on tehnyt versionsa biisistä mm. Bertolt Brechtiä ihaillut David Bowie.
Noin kuukausi takaperin arvon kollegani Mies Mustissa listasi oman elämänsä rakennuspalikat, joita ilman Mies ei olisi Mustissa. Tässä siis suuren painostuksen saattelemana oma listani bändeistä, jotka tekevät tästä Daddy:stä erityisen Coolin.
Tässä se nyt sitten on die list...
1. Foo Fighters 2. Tom Waits 3. Doors 4. Neil Young 5. Rolling Stones 6. Pearl Jam 7. Nick Cave 8. David Bowie 9. Pink Floyd 10. Smashing Pumpkins
Bubbling under:
White Stripes, Led Zeppelin, Bill Withers, Bob Marley, Leonard Cohen, Blues yleisesti, Johnny Cash, Nirvana, Jim Hendrix,
1. Foo Fighters
Nirvanen jäänteistä vuonna 1995 perustettiin Foo Fighters, joka on ollut aina lähellä sydäntäni. Ensimmäinen levy koostui Dave Grohlin demoista, mitä hän oli kyhäillyt Nirvana-aikoinaan. Levy kokonaisuudessa jäi ehkä hieman palapeliksi, jossa kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Teiniangstiin kuitenkin levy toimi.
Seuraava Colour and the Shape olikin jo sitten tasapainoisempi rock levy, josta Everlong –kappale on ylitse muiden jäänyt elämääni voimaa antavana tekijänä. Itse levy on yllättävän tasapainoinen, vaikka Foo Fightersin lopullinen kokoonpano eli hyvin paljon tuohon aikaan. Levytyssessioiden aikana rumpalin pallilla istui parikin eri hemmoa. Dave Grohl oli tyytymätön kannuttajiin ja päätyi itse soittamaan rummut levylle.
Monet Foo Fightersin biisit muistuttavat tietystä elämäntilanteesta, jossa jotenkin hekin ovat olleet läsnä. 2008 Foo Fighters kävi ensi kertaa Suomessa ja pidän edelleen sitä yhtenä parhaimmista keikoista, jossa olen ollut. Dave Grohl päätti ensimmäisen visiitin kunniaksi soittaa 12 biisin sijaan 18 ja keikka kesti yli 1½h kauemmin kuin piti.
2. Tom Waits
Tom Waitsin on yksi perustuskivistä, joka on tullut elämääni vasta aikuisiällä. Early Years Vol 1. & Vol 2. olivat ensimmäiset levyt, jotka kuulin herrasmieheltä. Demot ovat hieno osoitus nuoren Tom Waitsin lahjoista ja esittelevät Waitsin lauluääntä hienosti. Pelkistetty tyyli tuo ajoittain mieleen 60-luvun alun Bob Dylanin.
Myös vanhempi tuotanto on iskenyt siinä määrin, että miehen koko tuotanto on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Alice -levy on kaikessa teatraalisuudessaan pysynyt tavalla tai toisella tehosoitossa kaikkien näiden vuosien ajan.
Bone Machine on myös yksi Waitsin vahvimmista levyistä, joka on pakko kaivaa tasaisin väliajoin hyllystä. Levyn hienoimpiin hetkiin kuuluu That Feel duetto Keith Richardsin kanssa.
3. The Doors
Ensikosketukseni Rock ’n’ Rollin ihmeellisen maailmaan tapahtui The Doorsin kautta. Veljelläni oli tapana soittaa ruuanlaiton yhteydessä Doorsin debyyttialbumia viikonloppuisin. Break on Through:n alkuriffissä on jotain käsittämätöntä voimaa, jota olisin voinut kuunnella aina vain uudestaan. Veljeni nauhoitti Doorsin debyytin c-kasetille, mikä pyöri puhki korvalappustereoissani.
Doorsin debyytti nauhoitettiin kahdessa viikossa, siitä voisivat monta kuukautta levyä hiovat artistit ottaa mallia.
4. Neil Young
Mies, jota on hankala pukea sanoiksi. Neil oli yksi ensimmäisiä aikuisiän löytöjä, jotka kolahtivat siinä määrin, että koko tuotanto ollut pakko hankkia. Henkilökohtaisimmat tunnesiteet löytyvät Harvest ja Harvest Moon levyistä. Levyn loppupuoliskolla oleva Natural Beauty -kappale on yksi lätyn hienoimmista.
Live Rust on myös mielestäni yksi hienoimmista livelevyistä, mitä on koskaan tehty. Youngin esiintymisestä kantautuu jotain maagista, mihin herra ei valitettavasti ole yltänyt myöhemmällä urallaan kovin usein.
5. Rolling Stones
Rollarit on toinen artisti, joka on tullut elämääni veljeni levyhyllystä. Rolling Stonesin vanhempi tuotanto 60 -70 luvulta onkin täynnä helmiä. Henkilökohtaisiksi suosikeikseni on muodostunut levytykset Mick Taylorin kanssa (vuodet).
Mysteeriksi jää mitä ihmettä bändille tapahtui 80-luvulla, siitä miehet eivät ole selvinneet tähän päivään asti. She was hot on yksi ensimmäisistä musiikkivideo mitä näin ja kaikessa seksistisyydessään on nykyään varsinkin huvittavaa katsottavaa. Musiikillisesti Undercover of the night –levy, josta kyseinen biisi löytyy taitaa olla Rollareiden huonoimpia.
6. Pearl Jam
Harva bändi pysyy mukana elämässä näin kauan, harvoin myöskään yhteenkään bändiin syntyy yhtä vahvoja tunnesiteitä. Teinivuosien grunge -huuruisista vuosista, Helmihillo on jäänyt ainoa yhtyeenä, jota edelleen on vain yksinkertaisesta otettava kuunteluun. Pearl Jamin toinen levy Vs. on yksi ehkä aliarvostetuimmista levyistä. Vs. kantaa sellaisia kappaleita Rearview window ja Elderly Woman Behind the Counter in a Small Town, joihin tuo runotyttöjä jahtaava teinikloppi ihastui silloin.
Todellinen harmi että pumppu ei ole Suomeen asti vielä ehtinyt.
7. Nick Cave
Nick Cave tuli elämääni kaverin kotibileistä, jossa ahkerasti pyöri uunituore Murder Ballads. Viikko sen jälkeen olikin pakko tutustua herran muuhun tuotantoon. Cave on pysynyt tasaisesti soitossa, osittain myös siksi että herra Cave on yksi yhdistävistä tekijöistä oman ja vaimoni musiikkimaun kanssa.
8. David Bowie
Yksi artisti joka on peräisin isoveljeni levyhyllystä. Muistan lapsuudesta mystisen Hittimittari musiikkivideo-ohjelman telkkarista, jota juonsi muuten jossain vaiheessa Mikko Alatalo. Let’s Dance taitaa olla yksi ensimmäisistä musiikkivideoista mitä muistan.
Samaisella kappaleella on taipumus piristää päivää kummasta varsinkin, jos sen kuulee radiosta. Bowien myöhempi tuotanto ei jostain syystä ole hirveästi sytyttänyt. 80-luvusta alaspäin kaikessa huvittavuudessaan täyttä timanttia.
9. Pink Floyd
Pink Floyd on jälleen yksi veljeni innoittama bändi. Mikko Alatalon Hittimittarista muistan nähneeni huikean Learning to fly:n, joka syöpyi nuoren pojan mieleen jostain syystä. Pink Floydin elokuva the Wall tuli katsottua kanssa joskus aivan liian nuorena. Wall on kyllä hieno elokuva ja ennen kaikkea levy kaikin puolin.
10. Smashing Pumpkins
Yksi Nirvanan ja grunge hypetyksen jälkeisesti bändeistä joka kolahti teininä ja kovaa. Siamese Dream ja Mellon Collie & Infinitive Sadness ovat todellisia mestariteoksia kaikessa mahtipontisuudessaan.
Smashing Pumpkinsin myöhäisempi tuotanto onkin sitten ollut täynnä enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Mellon Collie ja Infinitive Sadness:n menestyksen jälkimainingeissa rumpali Jimmy Chamberlain ja Kosketinsoittaja Jonathan Melvoin sekoilivat siinä määrin että kumpikin vetivät yliannostuksen. Melvoin kuoli ja Chamberlain potkittiin pihalle bändistä. Smashing Pumpkins jatkoi kesken ollutta vierailevilla rumpaleilla, jotka eivät kauaa mukana pysyneet. Chamberlain otettiin takaisin Machinalle, mutta bändi ei enää ollut entisensä ja nykyisin alkuperäisiä jäseniä bändissä on vain keulahahmo Billy Corgan.
Doors on eräs legendaarisimpia 1960-70 lukujen bändejä. Doors henkilöityi täysin Jim Morrisoniin, mutta myös bändin muut jäsenet Robby Krieger, Ray Manzarek ja John Densmore olivat osaavia soittajia. Monien muiden tuon ajan bändien tavoin 1965 perustetun bändin elinkaari jäi lyhyeksi. Bändin taru loppui käytännössä Jim Morrisonin kuolemaan heinäkuussa 1971. Virallisesti bändi hajosi 1973.
Viidessä vuodessa julkaistut seitsemän levyä ja hitit kuten Light My Fire, Break On Through (To Other Side), Roadhouse Blues ja Riders On The Storm sinetöivät yhtyeen aseman. Varsinkin debyyttialbumi sekä 70-luvun alussa julkaistut Morrison Hotel ja LA Woman ovat nousseet suurten rock-klassikoiden joukkoon. Kiistaton vaikutuksensa Doorsin myyttiselle asemalle oli myös Morrisonin persoonassa.
Morrison syntyi 1943 Floridassa. Hänen isänsä Steve oli sotilasupseeri, joten perhe muutti Jimin lapsuudessa tiuhaan ja poika tunsikin juurettomuutta jo nuorella iällä. Koulussa hän oli älykkään häirikön maineessa.
Valmistuttuaan Los Angelesin UCLA:sta 1965 Morrison vietti boheemielämään. Hän tapasi UCLA:ssa myös opiskelleen Ray Manzarekin, joka innostui Morrisonin runoista. Kaksikko alkoi suunnitella bändiä, sillä Manzarek uskoi Morrisonin tekstien vetoavan myös rockyleisöön. Kaksikko halusi perustaa bändin, jossa lyriikoilla olisi iso merkitys.
Jo vuonna 1967 julkaistu debyyttialbumi The Doors oli suuri hitti. Se nousi listakakkoseksi ja Morrisonin tekstit herättivät yhtyeen toivomaa huomiota. Bändin musiikilliset teemat pyörivät synkkien teemojen ympärillä. Doorsin ensimmäistä levyä voidaan myös pitää yhtenä kaikkien aikojen debyyttilevyistä. Löytyyhän siltä mm. Light My Fire, Break On Through, Alabama Song (Whisky Bar) ja Backdoor Man.
Myös Doorsin live-esiintymiset herättivät huomiota. Morrisonia pidettiin yhtenä aikansa suurimmista seksisymboleista. Bändi myös oli toistuvasti viranomaisten hampaissa seksistisen lavashow'n vuoksi. Eikä bändi mitenkään toiminnallaan hillinnyt kohua. Morrison oli myös toistuvasti erilaisissa oikeudenkäynneissä mm. itsensäpaljastamisen vuoksi.
Debyyttiä seuranneet levyt pitivät Doorsin kartalla, vaikka eivät debyyttialbumin kaltaisia hittejä olleetkaan. 1970-luvulla julkaistuilla levyillä Morrison Hotel ja LA Woman bändin blues- ja juurivaikutteet puskivat entistä enemmän esiin.
Kun Doorsin aiempi tuotanto oli ollut tummasävyistä, LA Woman oli jotain muuta. Se oli iloisempi ja rento. Mm. Rolling Stone totesi tuoreeltaan, ettei Doors ole koskaan kuulostanut yhtä paljon Beach Boysilta ja Lovelta. Levyn tunnetuin raita on päätösbiisi Riders On The Storm, joka on niitä harvoja synkempiä biisejä. Muita vastaavia on nimiraita sekä Crawling King Snake.
LA Womanilla myös muut bändin jäsenet pääsivät hyvin esiin. Love Her Madlylla kosketinsoittaja Manzarek on vahvasti esillä.
LA Woman jäi viimeiseksi Doors-levyksi, jolla Morrison oli mukana. Mies oli alkanut inhota asemaansa rock-jumalana ja seksisymbolina ja hän halusi paeta julkisuutta. Morrison oli tuohon aikaan kiinnostuneempi runoistaan kuin rockista.
Morrison kuitenkin kuoli hämärissä olosuhteissa heinäkuussa 1971. Hänen kuolinsyykseen merkittiin alkoholismin aiheuttama sydänkohtaus. 27-vuotiaalle Morrisonille ei kuitenkaan koskaan tehty ruumiinavausta.
Doors pyrki vielä jatkamaan uraansa Morrisonin kuoleman jälkeen, mutta hajosi vuonna 1973 parin huonosti menestyneen levyn jälkeen.
