Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tom Waits. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tom Waits. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. marraskuuta 2011

Viikon video: Tom Waits - Satisfied

Kuten vanhan tervaskannon Tom Waitsin levyt myös miehen videot ovat tapauksia.

Kuluvalla viikolla ilmestynyt Satisfied-biisin video jatkaa Waitsin totuttua tyyliä. Siinä on vahvoja unenomaisia, jopa painajaisen tapaisia, elementtejä. Sinänsä video on kovin yksinkertainen, mutta tunnelmaa Jesse "Bobin poika" Dylanin ohjaamassa videossa riittää ns. kotitarpeiksi. Ei aina tarvitse olla niin monimutkaista, yksinkertainen on taas kaunista.

Mainittakoon vielä, että Satisfiedilla soittaa aika kova muusikkokaarti. Luottokitaristi Marc Ribotin lisäksi mainittakoon Charlie Musselwhite, Les Claypool sekä Keith Richards. Samat äijät pyörivät uuden Bad as Me -levyn krediiteissä

maanantai 29. elokuuta 2011

Viikon Spotify: Tom Waits - Bad As Me


Lokakuun 25. päivä Tom Waitsin seitsemän vuoden studiolevysapatti katkeaa, kun Bad As Me -levy julkaistaan. Tulevan levyn nimiraita on tämän viikon spotify-löytö.

Hyvältähän Tompan veto kuulostaa vielä yli 60-vuotiaanakin. Nyt vaan kuumeisesti odottamaan sitä levyä ja eiköhän se kiertueaikataulukin jossain vaiheessa julkistu. Suomeen asti Waits ei varmasti vaivaudu, mutta josko Ruotsi-Tanska-akselille kuitenkin.

Ihan samahan se loppuen lopuksi on. Waits on vielä kokematta ja Keski-Eurooppaan pääsee halvalla. Kunhan nyt vanhalle mantereelle asti pääsee.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Levyjä putoilee vol. 1

Vähitellen alkaa tippua poimintoja syksyn uutuuslevyistä. Ryan Adamsin lokakuussa ilmestyvän levyn ensimmäinen biisi on päätynyt julki. Se tässä alla.

Lucky Now by ryanadams

Ja Chuck Raganinkin uuden levyn matskua löytyy netistä.



Niin ikään lokakuussa uuden levyn julkaiseva Tom Waits järjesti ihmisille mahdollisuuden tutustua uuteen levyynsä.


keskiviikko 17. elokuuta 2011

Tom Waits palailemassa

Pari vuotta hissukseen ollut Tom Waits on ilmeisesti saanut keväällä infoilemansa levytysurakan päätökseen. Amazonin mukaan mieheltä on tulossa Bad As Me-niminen single julkaisuun ensi viikolla, tarkalleen 23. elokuuta. Samaisena päivänä Waits kertoo "isoista uutisista" kotisivuillaan. Haisee vahvasti levyltä. Sormet ristiin, että mies saapuisi vanhalle mantereelle kiertämään. Pitänee aloittaa varmuuden vuoksi säästämään.



torstai 4. elokuuta 2011

Torstaiduo: Lie To Me


Tom Waitsin Lie To Me 2006 julkaistun Orphans-boxin. Lie To Mestä tehtiin myös virallinen video. Biisi tehtiin, kuten lähes kaikki Waitsin biisit 80-luvulta lähtien, yhteistyössä Waitsin vaimon Kathleen Brennanin kanssa.



Bryan Adams julkaisi Lie To Me-nimisen rakkausballadin 1998 ilmestyneellä On a Day Like This-levyllä. Mutta koska siitä ei löydy videota, pistetään tilalle Jonny Langin vuotta aiemmin ilmestyneen Lie To Me-levyn nimiraidasta tehty video.

30 kuluvan vuoden alulla täyttänyt Lang oli 90-luvun lopulla "seuraava suuri valkoinen blues-kitaristi". Kelpo uran mies onkin tehnyt, mutta suurille massoille mies on jäänyt lopulta odotettua tuntemattomammaksi. Viime vuosina hän onkin lähinnä vieraillut erinäisten artistien levyillä kuten viime vuonna julkaistulla Cindy Lauperin paluulevyllä.



P.S.

Luonnollisesti myös Bon Jovi on tehnyt Lie To Me veisun. Se ilmestyi 90-luvun puolivälissä These Days-albumilla. Imelähkö rakkausballadi ei kuitenkaan pystynyt syrjäyttämään aiemmin julkaistua Always-viisua, kun tapeltiin limudiskojen illan viimeisen hitaan paikasta. Onneksi bändi sai harjoitella sointukiertoja, joita käytettiin pari vuotta myöhemmin Armageddon-leffan soundtrackilla.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Niitä hyviä covereita

Taannoin tuli noista huonoista covereista kerättyä listaa. Todistusaineiston perusteella hyvien covereiden tekeminen on huomattavan paljon hankalampaa. Onneksi niitä hyviäkin maailmasta löytyy. Seuraavassa kymmenen esimerkkiä covereista, jotka kannatti tehdä. Jossain tapauksissa cover on jopa parempi kuin alkuperäinen.


Darling Nikki - Foo Fighters (Prince)

Princen megamenestyneellä Purple Rainilla alunperin julkaistu Darling Nikki on Princelle uskollisen rasvainen sanoituksiltaan. Foo Fighters vääntää biisistä kuitenkin omaleimaisen tulkinnan, vaikkakaan ei aivan yhtä paljon seksiä tihkuvan kuin Princen originelli.

Cover ei koskaan ilmestynyt varsinaisella levyllä. Se julkaistiin 2002 Have It Allin b-puolella. Eräs toinenkin Purple Rainilla alkujaan ilmestynyt biisi on saanut myöhemmin kelvolliset uudet vaatteet, kun Patti Smith niin ikään 2002 julkaistulle Land-kokoelmalle teki kelpo tulkinnan When Doves Crysta.




Hurt - Johnny Cash (Nine Inch Nails)

Cashin American-levyt ovat pääsääntöisesti komeita cover-tulkintoja pullollaan. 2003 American IV:llä ilmestynyt Nine Inch Nails-cover Hurt kaiketi kiteyttää koko Cashin ja Rick Rubinin yhteistyön hedelmät. Voiko tästä enää cover enää paremmaksi muuttua? Voiko tästä enää biisi paremmaksi muuttua?




Jersey Girl - Bruce Springsteen (Tom Waits)

Ei kai ollut ihme, että kun Yhdysvaltojen länsirannikolla syntynyt Tom Waits 1980 ilmestyneelle Heartattack And Wine -levylle teki kappaleen Jersey Girl, New Jerseyn virallinen puolijumala Bruce Springsteen adoptoi kappaleen melko nopeasti keikkasettiinsä.

Bruce julkaisi biisin 1975-85 liveboksilla. Kyseinen taltiointi on syyskuulta 1981. Tuon jälkeenkin biisi on säännöllisesti kulkenut keikkasetissä. Vuosien saatossa Springsteenin versio on kovaan kurssiin. On siinä ainakin oma fiiliksensä, kun sen kuulee Jerseyn taivaan alla.




Some Kind Of Wonderful - Joss Stone (Soul Brothers Six)

Some Kind Of Wonderful levytettiin alkujaan 1967. 70-luvun puolella Grand Funk Railroad teki biisistä hitin. Alkuvuodesta 1975 biisi oli parhaimmillaan Billboardin listalla kolmantena.

Ihana Joss Stone veti biisin komeasti omiin nimiinsä vuonna 2003 ilmestyneellä debyytillään The Soul Sessions.

On olemassa myös toinen Some Kind Of Wonderful, jonka ovat levyttäneet muun muassa Drifters ja Marvin Gaye. Näillä kahdella soul-viisulla ei ole kuitenkaan nimeä enempää yhteisiä nimittäjiä.




Man In A Long Black Coat - Mark Lanegan (Bob Dylan)

1989 ilmestyneen Oh Mercy -levyn Man In A Long Black Coat on Dylaninkin tulkitsemana huikea. Mark Laneganin I'm Not There -soundtrackille tempaisema veto on ehkä jopa parempi. Eikä se Joan Osbornenkaan 1995 tekemä versiointi huono ole, mutta Laneganin raspi tuo tähän biisiin hyytävän tunnelman.




All Along The Watchtower - Jimi Hendrix (Bob Dylan)

Jos Bruce omi Jersey Girlin, saman teki Jimi Hendrix Dylanin All Along The Watchtowerille. Alkujaan 1967 John Wesley Hardingilla ilmestynyt biisi sai Jimin sähkökitaraujelluksen myötä todelliseen eloon. Hendrixin versio ilmestyi Electric Ladylandilla vain puoli vuotta Dylanin alkuperäisversion jälkeen.

2004 Rolling Stonen äänestyksessä Hendrixin versio All Along The Watchtowerista valittiin kaikkien aikojen 48. parhaaksi biisiksi. Sen äänestyksen ykkönen muuten oli Dylanin Like a Rolling Stone.




Wonderwall - Ryan Adams (Oasis)

Oasiksen (What's The Story)Morning Glory? -levyn kolmas single Wonderwall oli valtava hitti. Valtakautensa huipulla porskuttaneen 90-luvun Brittipop-aallon kirkkain jalokivi Oasis oli vielä voimissaan. Biisi oli Atlantin molemmin puolin top kympissä.

Riitaisten Brittiveljesten hitistä innostui myös 2000-luvun alun singer-songwriter-hypen kultapoika Ryan Adams. 2003 hän julkaisi kitaravetoisen ja hengästyttävän hauraan Wonderwallin kaksiosaisen Love Is Hell -ep:n ensimmäisellä osalla.




I Fought The Law - The Clash (Sonny Curtis and the Crickets)

I Fought The Law on eräs niistä biiseistä, joista tuntuu löytyvän loputtomasti uusia versioita. Vuosien varrella biisin ovat coveroineet mm. Roy Orbison, Green Day, Status Quo, Mike Ness, Stray Cats ja (kyllä) Colin Farrell.

Alunperin biisin teki jo 1950-luvun lopussa Sonny Curtis and the Crickets. Ensimmäinen maineikas cover oli Bobby Fuller Fourin 1965 taltioima näkemys.

Clashin 1978 nauhoittama versio on kuitenkin energisyydessään ja raakuudessaan ylittämätön. Se ilmestyi alunperin seuraavana vuonna The Cost Of Living -ep:llä. Jenkeissä se ilmestyi myöhemmin samana vuonna Clashin debyyttilevyn Jenkkipainoksella ja auttoi osaltaan Clashin Amerikan valloitusta.




The Man Who Sold The World - Nirvana (David Bowie)

The Man Who Sold The World oli David Bowien 1970-luvun alussa ilmestyneen albumin nimiraita. Levy oli olennainen kehitysvaihe Bowien uran vaiheessa, joka huipentui pari vuotta myöhemmin Ziggy Stardust-levyyn. The Man Who Sold The World on varsinkin teemallisesti selkeä askel 60-luvun lopun Bowiesta kohti Ziggyä.

Biisiä on coveroitu useampaan otteeseen. Lulu coveroi biisin jo 1974. Nuoremmille musiikinkuluttajille Nirvanan 1994 MTV Unplugged-levyllä ilmestynyt versio on se tutumpi. Nirvanan akustinen tulkinta on myös pysäyttävämpi kuin viihdemusiikilta kuulostava Lulu.




Alabama Song (Whisky Bar) - Doors (Kurt Weill-Bertolt Brecht)

Jo 1920-luvulla oli osana saksalaiskirjailija Bertolt Brechtin Hauspostillea. 1927 Kurt Weill sävelsi siihen musiikin. 30-luvulla teosta käytettiin oopperassa. Doors toi Alabama Songin rock-maailmaan 1967 debyyttialbumillaan. Myöhemmin useampikin artisti on tehnyt versionsa biisistä mm. Bertolt Brechtiä ihaillut David Bowie.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Viikon video: Tom Waits - What's He Building?

Toisinaan musiikkivideoihin koitetaan rakentaa koukuttavia tarinoita, jotka etenevät leffan tavoin ja pitävät siten katsojan otteessaan. Tom Waitsin 1999 julkaistun What's He Buildingin musiikkivideossa ei varsinaista tarinaa ole, mutta silti koukuttavampaa pätkää saa hakea.

Lyhytelokuvien ohjaajana kunnostautuneen Lex Brandin ohjaama video elää psykologisesta kauhutrilleristä lainatusta tunnelmastaan. Kuvakieli ja Waitsin hypnoottinen lausunta pelaavat upeasti yhteen.

Video on kuin kolmeminuuttinen moniselitteinen kauhuelokuva. Onko naapurilla jotain pahaenteistä tekeillä talossaan vai onko kertoja vain ympäri sekaisin? Video rakentaa useita kysymyksiä, mutta ei anna yksiselitteistä vastausta. Se on pelkästään hyvä. Parhaat trillerit eivät läpi selitä itseään.

Monet Waitsin biisit tulevat jostain synkästä ja pimeästä paikasta. Tämä on peräisin sieltä syvimmästä loukosta.

Alkujaan videota ei lainkaan tehty tuota Mule Variations -levyllä ilmestynyttä biisiä varten. Video tehtiin eräälle saksalaiselle yritykselle, mutta Tomppa innostui siitä niin paljon, että nappasi videon käyttöönsä.


tiistai 28. joulukuuta 2010

In the year 2011

Katsaus kristallipalloon...

Vuosi 2010 jää aikakirjoihin hyvänä musiikkivuotena. Alkavakin vuosi näyttää jo nyt lupaavalta. Turku Rock Cityn pojat keräsivät muutaman tärpin varmistuneista tiedoista ja pienistä viattomista huhuista.

Levyt:

Erityisesti Isukissa aiheuttaa positiivista kutinaa Foo Fightersin aktivoituminen. Uuden kiekon on tarkoitus tulla ulos keväällä 2011. Dave Grohl kokosi poppoonsa kasaan studioon syksyllä 2010, kun Them Crooked Vulturesin kiertue loppui. Julkisuuteen päästettyjen tietojen mukaan uudesta levystä on tulossa Foo Fighterssin raskain levy. Levyn tuottajana häärii Butch Vig, joka tuotti aikanaan myös Nirvanan Nevermindin. Krist Novoselic on myös vierailemassa tulevalla levyllä. Grohl ja Novoselic eivät ole levyttämässä yhdessä yli 20 vuoteen.



Pitkin vuotta blogissa on vaahdottu aktiivisesti myös Frank Turnerista. Ei siis ihme, että jossain vaiheessa ilmestyvää neljättä pitkäsoittoa odotetaan kuumeisesti blogosfäärin tällä(kin) laidalla. Turner julkaisi Rock n Roll –EP:n vuoden 2010 lopulla, joka antoi viitteitä tulevasta albumista.



Isukki vinkkaa myös, että Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo julkaisee Maan näkyjä-levyn helmikuun 16. päivä. Keskitalohan keikkaili Turun seudulla heinäkuussa, jolloin oli myös Turku Rock Cityn tentissä.



Pojun lapsuuden ja nuoruuden sankari Apulanta on vuoden sapatin jälkeen palannut studioon. Kolme biisiä on jo narulla, ja uutta materiaalia odotellaan kuumeisesti. Mitä velho nimeltä Toni Wirtanen on vuoden tauon aikana kehittänyt viisaan päänsä sisällä? Toivottavasti edessä on paluu juurille.



Turkulainen So Called Plan on myös julkaisemassa kolmatta studioalbuminsa. Ensimmäisen levyn Same About the Sorrow –hitin jälkeen on ollut hiljaisempaa. Vuonna 2008 ilmestynyt kakkoslevy ei suurta suosiota nauttinut, vaikka Pojun stereoissa kiekko pyöri aktiivisesti. Keikoilla kuultu uusi materiaali nostaa odotuksia. Onko kokonaisuus kuten vanhempi materiaali tässä alla.



Raskaammassa sarjassa pitää ehdottomasti muistaa myös, Suomen parhaimpiin punk-bändeihin luettavan The Dwyersin uusi lätty. 2009 ilmestynyt Gas Station Masturbation –debyytti oli täyttä timanttia ja sitä on markkinoitu jenkkilässä asti. Uusi albumi ei toivon mukaan tuota pettymystä.

Runotyttöjen ja Ukkomiehen rakastama Scandinavian Music Group on myös sulkeutunut studioon. Uutta levyä on pukkaamassa loppukevään sydänsurujen soundtrackiksi. Banjoherätyksen pari levyä sitten saanut SMG on kuulemma löytänyt kaapin perältä jälleen sähkökitaran. Joel Melasniemen studiopäiväkirjassa vilahtelee mm. sellaisia referenssibändejä kuin Boston, Crosby,Stills,Nash&Young, 22 Pistepirkko ja Vampire Weekend. Odotamme mielenkiinnolla kakkos- ja kolmoslevyn synteesiä toivoen.



Muita odottamisen arvoisia levyjä on tulossa ainakin PJ Harveyltä (helmikuun 14.). Huhuja on liikkunut myös Rage Against the Machinen uudesta levystä, jonka olisi tarkoitus ilmestyä kesällä.

Keikat:

Tähän mennessä varmistuneista keikoista Isukki odottelee kuumeisimmin System of a Downin kipuamista Provinssirockin lauteille. Myös Poju on suuntaamassa Provinssiin ainakin Anal Thunderin perässä. Muutenkin kesän festivaalitarjonta kiinnostaa Pojua. Avenged Sevenfold lupaili taannoisella Helsingin keikalla pikaista palaamista Suomeen. Ehkä jo kesällä. Provinssi, Ruisrock, can you hear us?

Kovimmat odotukset kohdistuvat huhuttuun Frank Turnerin minikiertueeseen alkuvuodesta. Myös Isukkiin vahvan vaikutuksen Tavastialla marraskuussa tehneen Gaslight Anthemin on huhuttu saapuvan jälleen Suomeen...

Päiväunia Isukki näkee grungelegendojen, kuten Pearl Jam ja Soundgarden, näkemisestä. Ja jos vielä se RATM saataisi Suomeen asti...



Festariuutisten odottelun lomassa Pojun katse on suunnattu tiukasti maaliskuuhun, jolloin Suomeen saapuu The Haunted. Ruotsi-metallin huippunimi on tehnyt vaikutuksen ennenkin Suomessa mm. Turun Klubilla. Tällä kertaa orkesteri seisahtuu Tampereella, Helsingissä, Turussa ja Seinäjoella.

Jos vielä se uudelleen henkiinherännyt skate punk -legenda Blink 182 eksyisi Euroopan kiertueellaan koti-Suomeen, alkaisi Pojun vuosi olla kohdallaan…



Ukkomiehen matkakuume on kohonnut tasaisesti koko vuoden, kun ei ole ulkomailla piipahtanut. Lontoon Hyde Parkissa järjestettävä Hard Rock Calling kiinnostaa isosti, mutta parina viime vuonna siellä ovat esiintyneet E Street Band ja Pearl Jam. Tänä vuonna Bon Jovi. Mutta joku kiinnostava iso nimi ja pari pienempää mielenkiintoista kiinnitystä, niin laitetaan lentoliput tilaten.

Päiväunia tietenkin nähdään (jälleen) Tom Waitsin saapumisesta Eurooppaan. Jos mies vanhalle mantereelle eksyy, Ukkomies on siellä kanssa. Ja totesihan se Brucekin joulukuun alussa Asbury Parkissa "we'll be seeing you soon"...



Jos ei minnekään muualla niin tämän syyskuussa 2011 lienee syytä suunnata viimein tarkastamaan Lahti blues&roots-bileet. Kattaus on nimien puolesta perinteisesti ollut kunnossa.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Tomppa jalustalle

Uusi rock'n'roll Hall of Famen vuosiluokka on julkaistu. Ensi maaliskuussa nimensä kunniagalleriaan nimensä saavat mm. Dr. John, Alice Cooper ja, kyllä, Tom Waits.

Koko listan aateloitavista voi tsekata Rolling Stonen sivuilta.

Waitsin valinta on vähintäänkin odotettu ja ansaittu. Ensimmäisen levynkin julkaisusta on kulunut jo 37 vuotta. Waits itse kommentoi valintaansa Rolling Stonessa seuraavasti:

"I am still recovering, I never really cared about the Rock and Roll Hall of Fame...but now I am surprised to discover how much I DO care. I'm wondering if I did something wrong."

Alice Cooperhan tulee Suomeen jälleen ensi vuonna. Koskahan sen Tompan saisi tulemaan Tukholmaa lähemmäksi? Tai tulisi nyt edes Eurooppaan.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

TRC:n joulukalenteri luukku 12.

Tom Waits pysyy tyylilleen uskollisena myös joululauluissa. Tämäkin biisi sisältää Waitsille tyypillisen vinksautuksen lopussa, jos se ei ole jollekin tuttu.

Alunperin Christmas Card From a Hooker In Minneapolis julkaistiin vuoden 1978 levyllä Blue Valentine. Livenä biisi muodostaa herkullisen medleyn, kun Waits upotti sen Silent Nightiin. Myöhemmin tästä rakastetusta Waits-klassikosta ovat versionsa tehneet muun muassa Magnapop sekä Neko Case.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Kadotetut helmet: Southside Johnny - Grapefruit Moon


Southside Johnny on niistä 1940-luvulla New Jerseyssä syntyneistä muusikoista se vähemmän tunnettu. Joulukuussa 1948 syntynyt Johnny Lyon on levyttänyt 70-luvun puolesta välistä, vaikka mies ei ole koskaan suuria hittejä tehtaillutkaan. Suurimmat Southsiden hitit kuten The Fever, I Don't Want To Go Home ja Talk To Me ovatkin joko Springsteenin tai Steve Van Zandtin kynästä lähteneet.

34 vuoden uran aikana Southside on julkaissut lähes parikymmentä levyä. Tuorein tuotos on tänä vuonna ilmestynyt Pills And Ammo.

Southside Johnnyn parhaat hetket ovat pääsääntöisesti syntyneet maailman parhaaksi baaribändiksi kutsutun Asbury Jukesin kanssa 70-luvulla sekä 1991 ilmestyneellä "comeback"-levyllä Better Days.



2000-luvulla Southside otti pitkään himoitsemansa irtioton ja julkaisi levyllisen verran Tom Waits -covereita. Imagostaan tarkalla Waitsilla ei ilmeisesti ollut vastaansanomista projektin suhteen. Waits itse duetoi levyllä mahtavasti Walk Away -raidalla.



Waitsin kaikenkirjavasta tuotannosta on kasattu hyvä ja vaihteleva 12 biisin kattaus. Levy on tehty vuosien 2005-06 aikana neljässä eri sessiossa. Kaikki biisivalinnat eivät ole aivan ilmeisimmästä päästä. Aikajanalla biisejä löytyy vuoden 1973 Closing Time -debyyttilevystä lähtien.

Suuri osuus levyyn oli myös Max Weinberg Sevenissä, Conanin Late Night-show'n bändissä vaikuttaneella pasunistilla. Miehen big bandille tekemät sovitukset ovat paitsi yllättäviä osoittavat myös Tompan musiikin taipuvan monituisiin suuntiin.



Waitsin musiikkia on coveroitu paljon (mm. John Hammond jr. teki levyllisen Waitsia 2000-luvun alussa), mutta harvat versiot ovat yhtä raikkaita ja ehjiä kuin Grapefruit Moon.

Miksi kuunnella: Lähestymiskulma ja muhkeat sovitukset yllättävät.

Paras hetki: Down Down Downin käsittämätön svengi.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Hyviä levynkansia

Näissä silmä lepää...

Maailmaan levynkansia mahtuu. Osa on huonompia ja osa parempia. Seuraavat kannet sykähdyttivät Rock Cityn poikia näin sunnuntain auringonpaisteessa.

-------------------
Donald Fagen - The Nightfly (1982)

Mies Mustissa: No niin, ekana on Donald Fagenin ensimmäisen soololevyn kansi The Nightfly vuodelta -82. Mikä tässä vetoaa verkkokalvoihin?

Daddy Cool: Tässä yksinkertaisesti on fiilistä! Valokuvaajana rakastan mustavalkoisia kuvia. Tästä kuvasta hehkuu vanhanajan radioaseman henkeä.

MM: Niinpä. Nykyradioissa on kaikenmoisia teknisiä härpäkkeitä, vaikka pohjimmiltaan lähetyksen tekemiseen ei tarvita muuta kuin levari ja mikki (ainakin romantikon päiväunissa). Melkein voi kuulla Fagenin juonnon tuosta kannesta. Kansi myös tukee mainiosti musiikin fiilistä.
Mietin myös, että kuinka paljon se veisi fiilistä, jos rööki olisi fotoshopattu pois kädestä.

DC:
Juuri olin ottamassa asian esille. Ennen vanhaan toimitukset olivat paksussa savussa. Kaikki polttivat!

MM:
Tämä siis näin ei-tupakoivien ihmisten mielipiteenä. Monissa kansissahan maailmanhistoriassa (mm. Jimi Hendrixin ja Bob Marleyn kohdalla) on näin tehty, mutta eipä tällainen nuorison suojeleminen useinkaan kansitaidetta paranna.

DC: Kansi on kaiken kaikkiaan varsin yksinkertainen ja sehän on kaunista?

MM: Jep. Tässä ei ole tungettu mitään ylimääräistä kuvaan. Tiukka rajaus on kansissakin hyvä juttu.



Jimi Hendrix - Electric Ladyland (1968)



DC: Electric Ladylandin kansi aiheutti aikanaan paljon porua niin mediassa kuin bändinkin keskuudessa. Levyn kansi oli kokonaan brittiläisen levy-yhtiön aikaansaannoksia ja kun Jimi Hendrix sai levyn käteensä, hän ei ollut siihen ollenkaan tyytyväinen.

MM: Miksi näin? Eikö Henkkaa tissit miellyttäneet?

DC: Hän ei pitänyt siitä että alkuperäiskannet vaihdettiin. Kyllähän tissit oli Hendrixin mieleen kun ehti oman pornokaitafilminkin tekemään, mutta se on toinen juttu.

MM: No, ehkä kuitenkin parempi näin. On tässä kuitenkin kuvana muitakin ansioita kuin tissit.

DC: Levynkantena itsessään tämähän on mitä mainioin, varsinkin jos vinyylin avaa kokonaan auki.

MM: Erityisesti pidän siitä, että alkuperäisessä kannessa artistin tai levyn nimeä ei ollut. Viittaus Hendrixiin hoidetaan kuvin.

DC: Joo, monet kannet on onnistuttu pilaamaan pakollisella artistin nimellä, mutta tässä sitä ongelmaa ei ole. Kaikessa seksistisyydessään tästä kannesta tulee läpi tietyn ajan kuvaus. 60-luvulla kuitenkin koettiin seksuaalinen vallankumous.

MM: Niin. Eikä tämä nyt kovin seksistinen edes ole, jos verrataan suunnilleen mihin tahansa nykypäivän hip-hop-artistin kanteen.

DC: Tottta, booty juicet on tässä kannessa vähissä. Alastomuus on hoidettu tyylikkäästi verrattuna moniin nykypäivän oikeasti seksistisiin kansiin.



Pink Floyd - The Wall (1980)




DC: No muurihan se siinä!

MM: Pink Floydin kohdalla yleensä nostetaan esiin Dark Side Of The Moon, joka on tietysti hieno, mutta olen itse mieltynyt enemmän tähän, sekä kannen että musiikkinsa puolesta. Wallissa yhdistyy nyt edellisten kansien ominaisuudet: ei nimiä ja ainakin yksinkertaista.

DC: Kyllä, pidän myös kannen tasaisesta valkoisesta väristä, mikä tuo tietyn rauhallisuuden tunteen. Levyn kansi sopii myös erinomaisesti levyn musiikilliseen antiin.

MM: Etukäteen kuulija ei kuitenkaan voi tehdä kannen perusteella päätelmiä. Mutta voin kuvitella, että jos tämä olisi uuden tuntemattoman artistin kansi, herättäisi se ainakin minun mielenkiintoni paikallisessa lähellä olevassa levykaupassa. Valkoisuus ei aina ole hyväksi kuitenkaan kuten Beatlesin valkoisessa tuplassa. Miksi tämä on parempi?

DC: Olisiko muuri parempi punatiilistä?

MM: No onko?



The Clash - London Calling (1979)



DC: Itseeni ainakin vetoaa suunnattomasti aina nämä huonossa valossa otetut artistikuvat keikoilta. Mustavalkoisuus on jälleen plussaa ja tekstit ei tässä kannessa häiritse niin paljon.

MM: Tämä todistaa ainakin sen väitteen todeksi, että kuvaajalla pitää olla myös vähän tuuria matkassa. Tarinan mukaanhan Pennie Smith otti kuvan Paul Simononista vahingossa, eikä ollut kuvaan lainkaan tyytyväinen.

DC: Joku viisas kuvaaja on joskus sanonut : "hyvän kuvan aikaasaaminen vaati myös tuuria"
Kannen suhde musiikilliseen sisältöön on kunnossa. "Kansi kertoo millä asenteella artisti on liikkeellä."

MM: Itse pidän myös siitä, että kannessa on käytetty samaa tekstinasettelua kun Elvis Presleyn debyyttilevyn kannessa. Se jää sitten katsojan vastuulle tulkita, onko kyseessä snadi kunnianosoitus vai haluaako Clash ottaa musiikissa pari vuotta ennen London Callingin julkaisua kuolleen Kuninkaan paikan vai jotain ihan muuta.



Tom Waits - The Heart Of Saturday Night (1974)



MM: Uijuijui. Mä niin diggaan yökuvista. Niissä on fiilis poikkeuksetta kohdallaan.

DC: Kyllä. Daddy pitää myös kannen graafisuudesta, kyseessähän varsinaisesti ei ole valokuva. Muistuttaa muuten erästä 1950 luvun klassikkolevyn kantta vai mitä?

MM: Joo. Tomppahan on ihan julkisesti myöntänyt, että Sinatran vuoden 1955 In The Wee Small Hours toimi tämän kannen innoittajana. Tämä myös kuvaa levyn sisältöä erinomaisesti. Juuri tuollaisissa musiikillisissa maisemissahan tom 70-luvulla liikkui. Ja mitä tämäkään kansi olisi ilman röökiä...
Tästä tulee minulle mieleen myös Edward Hopperin taulu nighthawks. Sattumaa tai ei, niin Waitshan julkaisi tuon nimisen livelevyn sitten vuosi Heart of Saturday Nightin jälkeen...


Johnny Cash - Live At San Quentin (1969)




DC: Cashin Live at San Quentinissa on paljon edellä mainittuja teemoja. Pidän erityisesti kannen sinisestä hehkusta. Vaikka kyseessä on valokuva, niin se on samalla myös hyvin lähellä graafista työtä. Se johtuu todennäköisesti kuvan melko suuresta kohinasta.

MM: Sinisyys kuvissa on jotain sellaista, josta myös meikä on aina digannut. Tässä on samankaltaista rakeisuutta kuin London Callingissa. Ammattikielellä se on kai sitä kohinaa...

DC: kyllä.

MM: Olen joskus miettinyt, että kansi toimisi paremmin ilman tuota toista kitaran kaulaa...

DC: Minusta osittain näkyvä Fenderin kaula tuo jotenkin hienon lisän kanteen.

MM: Niin. Ilman sitä kuva saattaisi olla hiukan liian "aseteltu".

DC: Totta, tietty epäsymmetrisyys lisää mielenkiintoa kanteen.


Bruce Springsteen - Born To Run (1975)



DC: Born To Run on jälleen hyvin pelkistetty kansi vai mitä? Tästä Clarence Clemonsin ja Bossin välisestä asennosta on aistittavissa se yhtenäisyys joka E Street Bandillä on.

MM: Nimenomaan. Tämä toimii symbolisesti ehkä kaikkein parhaiten. Ja vaatii jälleen koko kannen avaamisen, jotta Clarence näkyy.
Kuvaahan otettiin pitkään ja hartaasti. Brucella ei ollut kuvaussessioihin lähdettäessä mitään ideaa kannesta. Ainoa asia, minkä hän halusi kannessa näkyvän on miehen nahkatakkiin kiinnitetty Elvis-merkki.

DC: Tässä kannessa pidän erityisesti siitä että kuvasta on poistettu sävyt melkein kokonaan. Todella tyylikäs kansi kaiken kaikkiaan.

MM: Myös teksti toimii tässä. Se voisi olla poiskin siitä melkein, mutta tuollaisena se ei ainakaan hyppää silmille. Myöhemmin Brucen kannet ovat olleet korkeintaan keskinkertaisia, mutta tämä on kyllä hieno.


Nirvana - Nevermind (1991)



MM: Nevermind on hiukan ristiriitainen kansi, mitä tulee kuvan ja musiikin suhteeseen. Fantastinen kuva kaiken kaikkiaan.

DC: Tuosta kannen kuvaussessiosta on myös kuvia, jossa koko bändi ui tuolla altaassa, vaatteet päällä kylläkin. Se jotenkin ei kuitenkaan kuvana ole niin hieno.
Amerikassahan nousi taas häly tuosta peniksestä ja jossain yhteyksissä se oli photoshopattu pois.

MM: Joo. muistan tällaisen kohun olemassaolon. Se tuntui jo silloin naurettavalta.

DC: Spencer Eldenhän, tuo lapsi siis, oli kuvaajan kaverin poika.

MM: Taisi olla niinkin, että joltain yhtiöltä löytyi vastaavantyyppisiä kuvia, mutta ilman tuota dollaria. Toisekseen ko. firma halusi, että Nirvana olisi maksanut kuvasta muutaman tonnin per vuosi. Niinpä tuota kuvaa päädyttiin ottamaan omin voimin.

DC: Kuten Cashin kohdalla, sinisyys toimii myös tässä.

MM: Diggaan myös suuresti kuvakulmasta. Omanlaatuisensa ratkaisu kuvata vedessä ja alaviistosta. Nevermindin kansihan on usein nostettu jopa hienoimmaksi kanneksi.


METALLICA - Metallica (1991)



DC: Meidän listassa on ollut aika monta valkoista kantta, mitäs nyt?

MM: No nyt on MUSTAA. Ei ihan Smell The Glove, mutta lähellä. Metallicalla on muitakin hienoja kansia, mutta yksinkertaisin on kaunein.

DC: Kyllä, tässäkin suhteessa se pitää juurikin paikkansa. Harvat kannet ovat toisaalta tyyliltään melko huomaamattomia, mutta silti herättävät paljon huomiota.

MM: Tässäkin on sitten hienovaraisia yksityiskohtia, tai siis lähinnä tuo käärme, jota ei kauempaa edes huomaa.

DC: Olen monesti miettinyt että kansi voisi olla parempi jos Metallican tekstin olisi jättänyt pois yläkulmasta. Käärme mielestäni olisi riittänyt yksityiskohdaksi, joka on tosiaan hieno.


The Beatles - Abbey Road (1969)


DC: Aiemmin mainitsit White Albumin mutta listallemme päätyi Abby Road!

MM: Abbey Roadista on symboliikkaa revitty Lennonin valkoisesta puvusta asti. Minusta tämä on jotenkin erinomaisen harmoninen kansi. Diggaan jostain syystä erityisesti suojatiestä.

DC: Myös kuvan syväterävyys vetoaa jotenkin, kai tästäkin voisi etsiä jotain symboliikkaa. Edessä on tyhjä tie, mutta miehet kulkevat toiseen suuntaan ikään kuin poispäin tulevaisuudestaan.

MM: Jossainhan on jopa väitetty Lennonin tietävän murhastaan (joka tapahtui yli kymmenen vuotta myöhemmin) ja siksi vaatineen valkoiset vaatteet...

DC: No näitä teorioita on moneen lähtöön, mutta hyvä valokuva toimii aina.

MM: Tässäkään kannessa muuten ei ole tekstejä, toimii!

perjantai 2. heinäkuuta 2010

These are my heart beats by Daddy Cool

Noin kuukausi takaperin arvon kollegani Mies Mustissa listasi oman elämänsä rakennuspalikat, joita ilman Mies ei olisi Mustissa. Tässä siis suuren painostuksen saattelemana oma listani bändeistä, jotka tekevät tästä Daddy:stä erityisen Coolin.


Tässä se nyt sitten on die list...

1. Foo Fighters
2. Tom Waits
3. Doors
4. Neil Young
5. Rolling Stones
6. Pearl Jam
7. Nick Cave
8. David Bowie
9. Pink Floyd
10. Smashing Pumpkins


Bubbling under:

White Stripes, Led Zeppelin, Bill Withers, Bob Marley, Leonard Cohen, Blues yleisesti, Johnny Cash, Nirvana, Jim Hendrix,


1. Foo Fighters

Nirvanen jäänteistä vuonna 1995 perustettiin Foo Fighters, joka on ollut aina lähellä sydäntäni. Ensimmäinen levy koostui Dave Grohlin demoista, mitä hän oli kyhäillyt Nirvana-aikoinaan. Levy kokonaisuudessa jäi ehkä hieman palapeliksi, jossa kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Teiniangstiin kuitenkin levy toimi.



Seuraava Colour and the Shape olikin jo sitten tasapainoisempi rock levy, josta Everlong –kappale on ylitse muiden jäänyt elämääni voimaa antavana tekijänä. Itse levy on yllättävän tasapainoinen, vaikka Foo Fightersin lopullinen kokoonpano eli hyvin paljon tuohon aikaan. Levytyssessioiden aikana rumpalin pallilla istui parikin eri hemmoa. Dave Grohl oli tyytymätön kannuttajiin ja päätyi itse soittamaan rummut levylle.



Monet Foo Fightersin biisit muistuttavat tietystä elämäntilanteesta, jossa jotenkin hekin ovat olleet läsnä. 2008 Foo Fighters kävi ensi kertaa Suomessa ja pidän edelleen sitä yhtenä parhaimmista keikoista, jossa olen ollut. Dave Grohl päätti ensimmäisen visiitin kunniaksi soittaa 12 biisin sijaan 18 ja keikka kesti yli 1½h kauemmin kuin piti.


2. Tom Waits

Tom Waitsin on yksi perustuskivistä, joka on tullut elämääni vasta aikuisiällä. Early Years Vol 1. & Vol 2. olivat ensimmäiset levyt, jotka kuulin herrasmieheltä. Demot ovat hieno osoitus nuoren Tom Waitsin lahjoista ja esittelevät Waitsin lauluääntä hienosti. Pelkistetty tyyli tuo ajoittain mieleen 60-luvun alun Bob Dylanin.



Myös vanhempi tuotanto on iskenyt siinä määrin, että miehen koko tuotanto on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Alice -levy on kaikessa teatraalisuudessaan pysynyt tavalla tai toisella tehosoitossa kaikkien näiden vuosien ajan.



Bone Machine on myös yksi Waitsin vahvimmista levyistä, joka on pakko kaivaa tasaisin väliajoin hyllystä. Levyn hienoimpiin hetkiin kuuluu That Feel duetto Keith Richardsin kanssa.




3. The Doors

Ensikosketukseni Rock ’n’ Rollin ihmeellisen maailmaan tapahtui The Doorsin kautta. Veljelläni oli tapana soittaa ruuanlaiton yhteydessä Doorsin debyyttialbumia viikonloppuisin. Break on Through:n alkuriffissä on jotain käsittämätöntä voimaa, jota olisin voinut kuunnella aina vain uudestaan. Veljeni nauhoitti Doorsin debyytin c-kasetille, mikä pyöri puhki korvalappustereoissani.



Doorsin debyytti nauhoitettiin kahdessa viikossa, siitä voisivat monta kuukautta levyä hiovat artistit ottaa mallia.


4. Neil Young

Mies, jota on hankala pukea sanoiksi. Neil oli yksi ensimmäisiä aikuisiän löytöjä, jotka kolahtivat siinä määrin, että koko tuotanto ollut pakko hankkia. Henkilökohtaisimmat tunnesiteet löytyvät Harvest ja Harvest Moon levyistä. Levyn loppupuoliskolla oleva Natural Beauty -kappale on yksi lätyn hienoimmista.



Live Rust on myös mielestäni yksi hienoimmista livelevyistä, mitä on koskaan tehty. Youngin esiintymisestä kantautuu jotain maagista, mihin herra ei valitettavasti ole yltänyt myöhemmällä urallaan kovin usein.




5. Rolling Stones

Rollarit on toinen artisti, joka on tullut elämääni veljeni levyhyllystä. Rolling Stonesin vanhempi tuotanto 60 -70 luvulta onkin täynnä helmiä. Henkilökohtaisiksi suosikeikseni on muodostunut levytykset Mick Taylorin kanssa (vuodet).



Mysteeriksi jää mitä ihmettä bändille tapahtui 80-luvulla, siitä miehet eivät ole selvinneet tähän päivään asti. She was hot on yksi ensimmäisistä musiikkivideo mitä näin ja kaikessa seksistisyydessään on nykyään varsinkin huvittavaa katsottavaa. Musiikillisesti Undercover of the night –levy, josta kyseinen biisi löytyy taitaa olla Rollareiden huonoimpia.


6. Pearl Jam



Harva bändi pysyy mukana elämässä näin kauan, harvoin myöskään yhteenkään bändiin syntyy yhtä vahvoja tunnesiteitä. Teinivuosien grunge -huuruisista vuosista, Helmihillo on jäänyt ainoa yhtyeenä, jota edelleen on vain yksinkertaisesta otettava kuunteluun. Pearl Jamin toinen levy Vs. on yksi ehkä aliarvostetuimmista levyistä. Vs. kantaa sellaisia kappaleita Rearview window ja Elderly Woman Behind the Counter in a Small Town, joihin tuo runotyttöjä jahtaava teinikloppi ihastui silloin.



Todellinen harmi että pumppu ei ole Suomeen asti vielä ehtinyt.


7. Nick Cave

Nick Cave tuli elämääni kaverin kotibileistä, jossa ahkerasti pyöri uunituore Murder Ballads. Viikko sen jälkeen olikin pakko tutustua herran muuhun tuotantoon. Cave on pysynyt tasaisesti soitossa, osittain myös siksi että herra Cave on yksi yhdistävistä tekijöistä oman ja vaimoni musiikkimaun kanssa.




8. David Bowie

Yksi artisti joka on peräisin isoveljeni levyhyllystä. Muistan lapsuudesta mystisen Hittimittari musiikkivideo-ohjelman telkkarista, jota juonsi muuten jossain vaiheessa Mikko Alatalo. Let’s Dance taitaa olla yksi ensimmäisistä musiikkivideoista mitä muistan.


Samaisella kappaleella on taipumus piristää päivää kummasta varsinkin, jos sen kuulee radiosta. Bowien myöhempi tuotanto ei jostain syystä ole hirveästi sytyttänyt. 80-luvusta alaspäin kaikessa huvittavuudessaan täyttä timanttia.


9. Pink Floyd

Pink Floyd on jälleen yksi veljeni innoittama bändi. Mikko Alatalon Hittimittarista muistan nähneeni huikean Learning to fly:n, joka syöpyi nuoren pojan mieleen jostain syystä. Pink Floydin elokuva the Wall tuli katsottua kanssa joskus aivan liian nuorena. Wall on kyllä hieno elokuva ja ennen kaikkea levy kaikin puolin.




10. Smashing Pumpkins

Yksi Nirvanan ja grunge hypetyksen jälkeisesti bändeistä joka kolahti teininä ja kovaa. Siamese Dream ja Mellon Collie & Infinitive Sadness ovat todellisia mestariteoksia kaikessa mahtipontisuudessaan.



Smashing Pumpkinsin myöhäisempi tuotanto onkin sitten ollut täynnä enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Mellon Collie ja Infinitive Sadness:n menestyksen jälkimainingeissa rumpali Jimmy Chamberlain ja Kosketinsoittaja Jonathan Melvoin sekoilivat siinä määrin että kumpikin vetivät yliannostuksen. Melvoin kuoli ja Chamberlain potkittiin pihalle bändistä. Smashing Pumpkins jatkoi kesken ollutta vierailevilla rumpaleilla, jotka eivät kauaa mukana pysyneet. Chamberlain otettiin takaisin Machinalle, mutta bändi ei enää ollut entisensä ja nykyisin alkuperäisiä jäseniä bändissä on vain keulahahmo Billy Corgan.