Levyarvostelu: Haloo Helsinki! - Kiitos ei ole kirosana

Helsingissä 2006 perustettu Haloo Helsinki! -yhtye julkaisi viidennen studioalbuminsa 3. lokakuuta. Levy kantaa nimeä Kiitos ei ole kirosana ja se on selkeästi bändin yhtenäisin ja paras pitkäsoitto.

Kahdeksan vuotta, viisi studioalbumia ja yksi kokoelma-albumi. Platinaa, tuplaplatinaa ja edelliseltä Maailma on tehty meitä varten -levyltä peräti neljä peräkkäistä Suomen radiolistan ykkössinkkua. On kunnioitettavaa, miten Haloo Helsinki! on jälleen pystynyt nostamaan tekemisensä uudelle tasolle.

Kiitos ei ole kirosana -albumin ensimmäinen sinkku oli Beibi, joka julkaistiin elokuun puolessavälissä. Se räjäytti samantien pankin ja nousi kaikkien soittolistojen kärkeen, joten odotukset levyn suhteen olivat jopa pelottavan korkealla. Mutta se lunasti odotukset.





Kiitos ei ole kirosanan sanoitukset tuntuvat pyörivän paljon parisuhdeasioiden ja erotarinoiden ympärillä heti avausraita Köpis 2012:sta (on muuten raastavan hieno teos) lähtien. Tässä kohtaa tulee väkisinkin mieleen, miten paljon solisti Elli Haloo on tuonut biiseihin keväällä 2014 päättynyttä suhdettaan JVG-räppäri Ville Galleen. 

"Se on rajuu / et kaiken tajuu / liian myöhään"

Onko kyseessä siis erolevy? Tiedä häntä, eikä sillä mitään väliäkään ole, yksityisasioita. Monet musiikkia tekevät ihmiset varmasti kuitenkin tietävät, että parhaat kappaleet syntyvät silloin, kun itsellä ei ole kovin hyvä olla.  

Kolmosraita Nainen jonka ympärille tuolit tuodaan on albumin ehdotota eliittiä. Ai miksi? Koska sen kertosäe rokkaa heti ensikuulemalta. Tajuaa, että tässä ollaan ison äärellä. Selkeästi kertsivetoinen rockmusiikki, se se vaan on hienoa. Mutta.

"Susta tuli nainen / jonka kuvajainen / päivittäin mun mielenrauhan hajottaa / sut kaikki haluaa"

Joku voisi kuvitella, että Elli laulaa itsestään. Vaikka tuskin sitä on tarkoittanut.

Toinen selkeä teema levyllä on sen nimen mukaisesti maailman tämänhetkinen tila. Sanoituksissa otetaan kantaa enemmän kuin ennen. Ainakin Kiitos ei ole kirosana -nimibiisi, Teräslinnut ja Vihaan kyllästynyt kuuluvat kategoriaan, jossa käydään läpi ihmisten yleistä käyttäytymistä ja suhdetta luontoon. Eivät lyriikat kuitenkaan pelkkää synkistelyä ole, vaan jotkin lainit nostavat kummasti hymyn huulille. 

"Eikä saada koskaan tietää / rakastiko Hannu piparia vai Kerttua"

Albumin keskivaiheen kappaleet Vihaan kyllästynyt ja Kuussa tuulee tuovat alun sointukuluiltaan vahvasti mieleen kaksi tunnettua suomibiisiä. Arvaatko mitkä? Vinkkeinä Juice sekä Paula ja Mira. Hyviä kappaleita toki ja harvoin tällaisilta assosiaatioilta voi välttyä, mutta tällä kertaa ne syntyivät mieleen heti ja vahvoina.





Kiitos ei ole kirosanan loppupuolisko on ehkä aavistuksen avausosaa heikompi, mutta biisit kantavat kuitenkin erinomaisesti, eikä taso juurikaan laske. Pulp Fiction laittaa jalan tamppaamaan John Travoltan lailla, kun taas Ihmisen kuvat, Kevyempi kantaa ja jo edellä mainittu Teräslinnut vievät kuulijan takaisin vakavampien aiheiden äärelle. Varsinkin Kevyempi kantaa on mahtipontinen ja äärimmäisen synkkä, mutta kuitenkin todella kaunis laulu.

"Te tartuitte toisiinne / niin kuin kieli kylmään rautaan"

Kaikki varmasti tietävät tunteen, kun ei halua päästää irti vain siksi, että tietää miten paljon se sattuu.

Ei kuitenkaan vaivuta synkkyyteen, albumilla on vielä yksi kappale jäljellä. Go Saimaa päättää levyn iloisiin ja positiivisiin tunnelmiin, kunnon hippimeininkiin. Silmät kiinni ja aikakoneella kahdeksan kuukautta eteenpäin, sillä siellä se Ruisrock jo odottelee. Menneenä kesänä Haloo Helsinki! oli jo lauantaina Rantalavan pääesiintyjä, mutta ei taida ranta enää ensi vuonna riittää. Nähdään Niittylavalla. 

"Sun tuoksu jää kii / mun kasarifarkkutakkiin / mee lujempaa niin / mä nojaan sun selkämerkkiin / oon onnellinen just niin"

Maailmalla on toivoa, ihmisillä on toivoa ja Haloo Helsinki! on viimeistään nyt tehnyt itsestään yhden Suomen suurimmista rockbändeistä. Joka osa-alueella on otettu hyppäys eteenpäin, eikä voittokululle näy loppua. Kun Kiitos ei ole kirosana -levy päättyy, se on laitettava uudelleen soimaan.

Albumin parhaat kappaleet: Köpis 2012, Nainen jonka ympärille tuolit tuodaan, Pulp Fiction ja Kevyempi kantaa. 

9/10 vain, jotta seuraavalla levyllä olisi mahdollisuus olla vielä tätäkin parempi.

Levyarvostelu: Apulanta - Revenge of the A.L. People

Huom! Tämä on äärimmäisen puolueellinen fanipojan "levyarvostelu", jolla ei ole perinteisen levyarvostelun kanssa mitään tekemistä. Because I can.

Missä olit tammikuussa 1995, kun heinolalainen Apulanta-yhtye julkaisi debyyttialbuminsa, joka kantoi nimeä Attack of the A.L. People? Minä olin 8-vuotias turkulainen nuorimies, joka vasta etsi itseään musiikin saralla. Tästä levystä tuli kuitenkin lopulta yksi tärkeimmistä. Ja orkesterista suunnannäyttäjä.

Huomenna 3.10.2014 Apulanta julkaisee Revenge of the A.L. People -albumin, joka on siis Attack of the A.L. Peoplen uudistettu versio, noin 20 vuotta myöhemmin. Kaikki 13 kappaletta on äänitetty sekä sovitettu uudelleen, ja toisia on rukattu uuteen uskoon kovemmalla kädellä kuin toisia.

Revenge of the A.L. People tuli Spotifyyn ennakkokuunteluun viikko sitten, ja siitä astihan sitä on hinkattu edestakaisin. Levystä kuuluu erinomaisesti se, että sitä tehdessä on ollut ennen kaikkea hauskaa. Kappaleet on tuotu tähän päivään, mutta alkuperäisiä versioita kunnioittaen.

Nähdään lauantaina -biisin 2014-version kitarasoolo on upea, Aurinkoon-veisussa kuuluu uuden basistin Ville Mäkisen kädenjälki kontrabasson myötä, Kolme vuotta (Mennään naimisiin) karkaa miltei humpan puolelle ja Kelpaanhan, rakkaani? runttaa eteenpäin paremmin kuin sata jänistä.

Mutta kaikkihan tietävät, että Päivästä toiseen on Attack of the A.L. People -levyn paras biisi. Ja niin se on myös Revenge of the A.L. Peoplen. Vaikka monet albumin kappaleiden sanoituksista ovat melko korneja, niin on uskomatonta, miten hienon tekstin 19-vuotias Toni Wirtanen on kirjoittanut tähän lauluun. Uusi versio antaa Päivästä toiseen -kappaleelle miltei kokonaan uuden elämän. On jouset ja systeemit. Tippa linssissä taas.

Sitten. Kellä 90-luvun lopulla teini-ikäänsä eläneellä ei muka olisi jonkinlaista suhdetta mysteerin verhon takaa koskettavalla tavalla itsemurhasta kertovaan Ilona?-kappaleeseen? Tämän taideteoksen uutta versiota odotin kaikkein eniten, osittain pelolla, mutta turhaan. Vuoden 2014 Ilona? on juuri niin kaunis ja mahtipontinen kuin sen pitääkin olla. Pianot, jouset, soolo ja taas rakastutaan uudelleen.

Kaikkea muuta kuin heikko

Ari Väntäsen Apulannasta kertovassa Kaikki yhdestä pahasta -kirjassa yhtyeen jäsenet teilaavat Attackin heikoksi levyksi ja tuntuvat osittain jopa häpeävän sitä ja sen soundimaailmaa. Mutta uudet sovitukset kertovat jälleen kerran sen, että itse biisit ovat erinomaisia, eikä Attack of the A.L. People turhaan ole monelle Apis-diggarille se tärkein albumi. 

Itse tutustuin Apulantaan vuonna 1996, kun sain 10-vuotissyntymäpäivälahjaksi Ehjä-nimisen c-kasetin ja Attack piti luonnollisesti hankkia heti perään. Siitä se sitten alkoi, tähän päivään asti kestänyt rakkaustarina.

Kaikki levyt hyllyssä, satoja todistettuja keikkoja ja tärisevin käsin kuvattu haastattelu keikkabussissa DBTL:ssä, kunnes Sipe Santapukki huomasi mun Apis-tatuoinnin ja juttu alkoi luistaa. Pari vuotta myöhemmin myös Toni "inspiroitui" tatskastani ja päädyin oikein Apulannan Facebook-sivulle. Hyviä hetkiä fanipojalle. 

Attack of the A.L. Peoplella on aina paikka Apulanta-ystävän sydämessä. Ja Revenge kohtelee sitä paikkaa hyvin. 

Albumin parhaat kappaleet: Kelpaanhan, rakkaani?, Päivästä toiseen ja Ilona?. 

Ei tietenkään yhtä hyvä ja tärkeä kokonaisuus kuin se, jonka parissa on kasvettu 8-vuotiaasta 28-vuotiaaksi. Jota kuunnellessa on itketty ja naurettu. Uskottu, että elämä ei ole elämisen arvoista ja taas tajuttu, että nousee se aurinko huomennakin. Mutta kiitos tästä kasvojenkohotuksesta Toni, Simo ja Tuukka (joka vastasi kansitaiteesta). Toki nyt myös Ville. 9/10. 




Ja tästä vuoteen 1995 ja versioihin, jotka eivät vanhene koskaan. 

Levyarvostelu: Bad King - Jesterday

Nelisen kuukautta hiljaiseloa TRC-blogissa, mutta nyt se on ohi. Turkulainen Bad King on tehnyt niin jykevän debyyttialbumin, että siitä on pakko kirjoittaa. Jos tämä kiekko ei breikkaa vähintään valtakunnallisesti, niin ihmiset ovat joko tyhmiä, tai ne eivät vaan tajua.

Roll Me Over -sinkku pari vuotta sitten antoi hyvää osviittaa siitä, mitä on tulossa. Varsinkin kaksi raitaa sisältäneen julkaisun Sweet and Charming -kappale oli päätänytkäyttelevä tuotos, joka lupaili orkesterin työkalupakista löytyvän tähtipääruuvimeisselin lisäksi hieman erilaisempaakin työvälinettä.

Mutta nyt Jesterday-levyyn. Olen tässä viikon verran luukuttanut albumia päivittäin, enkä löydä siitä oikeastaan yhtään heikkoa hetkeä. Pitkäsoitto pysyy erinomaisesti kasassa, eikä mielestäni yksikään kappale vaikuta täytebiisiltä tai ole suoraan sanottuna paska. Levyn kipaleiden vahvuuksia ovat monipuolisuus, soiton jämäkkyys, tarttuvat kertosäkeet sekä solisti Juuso Augustin omaperäiset ja vahvat tulkinnat.

Levy lähtee rullaamaan vahvasti heti ensimmäisestä rallista alkaen. Libido on oiva valinta avausraidaksi. Se ei kuulu julkaisun parhaimpiin kappaleisiin, mutta siinä on tarpeeksi menoa ja meininkiä, jotta kuulija tarttuu syöttiin, jonka hän sitten myöhemmässä vaiheessa nielee koukkuineen päivineen. 

Revelation on hyvä esimerkki Jesterdayn kappaleiden monipuolisuudesta. Rauhallisempi poljento, jonka alusta saa vahvat Marilyn Manson -vibat. Kappaleesta muuten ja varsinkin Augustin lauluista tulee hieman mieleen Kyyria- ja Suburban Tribe -vokalisti Ville Tuomi. Ota Juuso tässä tapauksessa hyvällä, se jäbä laulaa kuitenkin nykyään Leningrad Cowboysissa... Yli neljän minuutin spektaakkelin jälkeen palataankin lyhyeen ja ytimekkääseen menoon, korvamatoon, videosinkku I Am:iin. Videon tullessa julki ihmettelin hieman, että miksi te tällaisesta veisusta olette videon ja ekan sinkun tehneet, mutta nyt ymmärrän. Toimii.

Okei, ettei tämä nyt mene ihan perseen nuolemiseksi, niin Eye to Eye hohkaa kyllä hieman täytebiisin henkeä. Mutta eipä tuo mitään. C-osa on hieno. Kappaleen paikkakin on ilmeisesti suunniteltu viimeisen päälle tarkkaan, sillä se on sinkkubiisin ja levyn parhaan rallin välissä. Spirits Defender iski välittömästi kuin sata salamaa. Joku kollega kirjoitti omassa arvostelussaan, että Spirits Defenderin kertsi on pettymys. Ei ole, se on koko albumin paras hetki.

Jesterdayn loppupuoliskolla on muutamia vanhoja tuttuja biisejä. Drops of Rain on saanut täysin uuden ilmeen ja siitä on muovautunut oiva panobiisi lauantai-iltaan kynttilöiden keskelle, mutta pidin kyllä alkuperäisestä enemmän. 1000 Volts on nykyään Set Me Loose, mutta toimii se uudellakin nimellä. Bitch Fever. Nimi naurattaa aina, kun sen lukee tai kirjoittaa, mutta kyseessä on todella hyvä musiikkikappale. Kertosäe on niin vahvaa suorittamista koko bändiltä, että se melkein pakottaa nousemaan ylös tästä nahkasohvalta ja vetämään pienet sunnuntai-iltapäivän humpat.

Kun näistä kertseistä nyt kerran alettiin jauhaa, niin seuraavaksi Gambler. Ei ehkä ihan Narttukuumeen tasolla, mutta onhan tämäkin huikea. Kymppibiisi Cannibal on lähellä napakymppiä. Upeaa tuotantoa. Soitto kuulostaa hyvältä, bridge valmistaa johonkin suurempaan ja kertosäe räjäyttää pankin. Kuunnelkaa taustalauluja, jumalauti ne kuulostaa hyvältä. Cannibal on ehkä sittenkin jopa parempi kappale kuin Spirits Defender.

Päätösraita Dancing Naked niputtaa kokonaisuuden tyylikkäästi kasaan ja taas kerran sitä huomaa kuunnelleensa Bad Kingin Jesterdayn loppuun. Kyseessä on todella hyvä debyytti ja yksi vuoden parhaista kotimaisista. Kannattaa katsastaa Paha Kunkku myös livenä, sillä orkesterissa vaikuttaa Ville Valon jälkeen Suomen karismaattisin keulahahmo, ihanan seksikäs pörröpää.

Albumin parhaat kappaleet: Spirits Defender ja Cannibal. 8/10.

Jesterday Spotifyssä.

Levyarvostelu: Pää Kii - Pää Kii

No niin. Onhan sitä hypetetty. Ja kaikki varmasti useampaankin otteeseen kirjoitettu. Turku Rock Cityn punk-osasto ei kuitenkaan voi sivuuttaa Pää Kiin debyyttiä, joka ilmestyessään loppuvuodesta 2012 pelasti melkoisen mitäänsanomattoman julkaisuvuoden. Ja allekirjoittaneen mielestä kyseessä on ehdottomasti vuoden 2012 paras levy. Luonnollisesti.

Teemu Bergman sitä ja Teemu Bergman tätä. Suomen uudeksi punk-messiaaksi jo kyllästymiseen asti tituleerattu muusikonrenttu ei juuri ole paikallaan pysynyt. The Heartburns, Kakka-Hätä 77, Nazi Death Camp, Vaasankatu SS... Näitähän riittää. Ja pienin varauksin kaikki täyttä timanttia. Nyt alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että Bergman on viimein osunut todelliseen kultasuoneen. Tätä bändiä ja levyä kehutaan joka tuutissa, eikä suotta.

Eikä tässä nyt aleta harrastaa mitään Teemu Bergman -henkilöpalvontaa, sillä onhan Pää Kii keulakuvansa lisäksi täynnä pelimanneja, joilla ei juurikaan todisteltavaa enää ole. On Damn Seagullsin laulaja-kitaristia, Anal Thunderin basistia, Sweatmasterin kitaristia ja God Given Assin rumpalia. Kyseessä on siis melkoinen punkrock-allstars.

Niin se levy. Hieman yli viikon verran sitä on renkutettu koti- ja autostereoissa alusta loppuun ja lopusta alkuun, eikä se vieläkään kyllästytä. Ensi kuulemaltahan vanha Kakka-Hätä -fanipoika ajatteli, että "ei tää nyt sentään mikään Kakkis ole", mutta nyt alkaa huolestuttavasti vaikuttaa siltä, että Pää Kii iskee jopa kovempaa kuin Bergmanin edellinen suomenkielinen yhtye.

Albumihan toki sisältää myös alun perin Kakka-Hätä 77:lle kirjoitettuja kappaleita, mutta laulujen aiheet käsittelevät paljon muutakin kuin pelkkää huume- ja viinasekoilua. Ja kuten Bergman itse sanoo, "tämä ei ole inhorealismia, vaan vittu realismia". Levyllä lauletaan niin rakkaudesta, menetyksestä, politiikasta kuin siitä perinteisestä sekoilustakin.

Kahdessa kappaleessa vokaalit hoitaa Tehosekoittimesta ja God Given Assista tuttu Otto Grundström. Tämä voi olla tarkoituksellinen julkisuustemppu, tai sitten ei. Eipä tuo kuitenkaan biiseihin hirveästi lisäarvoa tuo, mutta ei pahemmin ärsytäkään. Rakkaus Repii Meidät Kappaleiksi Taas on päätynyt jopa Sub-kanavan mainokseenkin, joten pinnalla ollaan.

Tuotanto toimii. On taustalaulua, syntikkaa ja monenlaista pikku jippoa, mutta tietynlaista punkille ominaista räkäisyyttä ei kuitenkaan ole kadotettu. Erityismaininta täytyy antaa bassoille. Monessa kappaleessa huomaa bassoraidan oikein nostavan hymyn huulille. Munille potkii.

Tuodaas sitten välillä esiin näitä biisejäkin. Bergmanin terävät tikarit lentävät niin Perussuomalaisten kuin Kokoomuksenkin päälle. Jo Inkkarit Kanootissa EP:ltä tuttu Kylän Pahalla Puolella on päätynyt levylle hivenen nopeampitempoisena. 

Hipit ja hintit tästä baarista pihalle / tääl vegetarianakin maistuu lihalle / kun sota syttyy niin mä juoksen sinne ekana / sillä mä vihaan kaikkee. Terkkuja Soinin Timpalle.

Ja sitten Kokkarit. Mikäs se oli tämä Kurren ja Makin hitti...? Noh, Pää Kiin vastaveto on tässä.




Ees Jotain Positiivist -kappale menee jo niin syvälle mustan huumorin puolelle, että sitä kuunnellessa ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Naurattaa ihan helvetisti, mutta toisaalta ei tiedä, saako sille nauraa. Vähän kuten Hugleikur Dagssonin sarjakuvat. Vai mitä sanotte lyriikoista? 

Sä Lostarin vessassa narkkasit nyt sul on hoo ii vee / ja neekerin kullia himoitsit nyt sul on hoo iivee / jumalan kosto se on hoo ii vee / ees jotain positiivist hoo ii vee / ikuiseen kadotukseen hoo ii vee. Ja tämä tietysti iloisesti rallatellen.

Levyllä on 14 biisiä, joista neljä julkaistiin jo toukokuussa Inkkarit Kanootissa EP:llä. Yhtään täytebiisiä julkaisu ei kuitenkaan mielestäni sisällä, vaan sen jokainen raita tuo albumille omanlaisensa lisäarvon. Tällä hetkellä ylitse muiden nousee kuitenkin kaksi kappaletta, joista ensimmäinen on Nyt Skipataan Kahvit. Huvittavaa kyllä, kyseessä on ehkä Pää Kiin eniten Kakka-Hätä 77:n mieleen tuova ralli. Jostain syystä mieleen tulee Sirpa ja Make. Johtunee ehkä tarinasta. Kuunnelkaa itse.




Sitten toinen. Kalifornia Dreaming (jonka alkuperäinen versio julkaistiin toki jo aiemmin Maakuntaradion kanssa jaetulla seiskatuumaisella). Herkkää ja surullista, mutta kuitenkin niin kaunista. Joka tapauksessa kuulemani mukaan tositapahtumiin perustuva laulu, joka kertoo tyttöystävän itsemurhasta. (Tässä vaiheessa tekisi mieli mainita eräs Ilona, mutta en mainitse.) Parhaat kappaleet kertovat henkilökohtaisista asioista, niin se vaan menee, eikä tämän henkilökohtaisemmaksi oikeastaan edes pääse. Sanoisin, että yksi koko vuoden 2012 parhaista veisuista. 

Nyt vanhoja kuviamme katselen ja taas pulloon sun haamuasi pakenen / ja syytän itseäni että jos jotain toisin tehnyt ois / miksen sua auttanu miksen koskaan soittanu / edes yrittäny edes vittu koittanu / pienen ruskeesilmäsen tytön avunhuutoon jos vielä vastata vois.

Että sillä lailla. Tekisi mieleni sanoa, että Suomi-punk on vihdoin saanut näkyvyyden, jonka se ansaitsee. Patsastelkoon Pää Kii nyt sitten parrasvaloissa jonkun aikaa. Esimerkiksi kesäkuussa samalla lavalla Green Dayn, Rammsteinin ja The Gaslight Anthemin kanssa Rock The Beach -festivaaleilla. Mutta sitä ennen kaikki toki tulevat heittämään kanssani yläfemmaa Turun Klubille AP-festeille, joilla nähdään huhtikuussa ennennäkemättömän kova kattaus. Pää Kiin lisäksi lauteilla mm. se paluun tekevä Kakka-Hätä 77 sekä Pertti Kurikan Nimipäivät. Niin siis jos ei Teemu Bergman ole siihen mennessä kyllästynyt näihin bändeihin...

Albumin parhaat kappaleet; Rakkaus Repii Meidät Kappaleiksi Taas, Nyt Skipataan Kahvit, Kalifornia Dreaming. Mene kauppaan, osta, kuuntele ja tykästy. 10/10.

Levyarvostelu: Kekkonen - Aikuisten Oikeesti

Kultaisella 90-luvulla oli Juustopäät, 2000-luvulla tuli Ripsipiirakka, ja nyt 2010-luvulla jalansijaa suomalaisessa pop punk/punkrock -skenessä hakee orkesteri nimeltään Kekkonen. Jokainen edellämainituista yhtyeistä on toki täysin omanlaisensa, mutta yhdistäviä tekijöitäkin löytyy monia. Nuoret jäsenet, suomenkieliset nuorisoon uppoavat lyriikat sekä menevän popahtavat punk-rallit. Kekkosen debyyttialbumi Aikuisten Oikeesti on lupauksia herättävä. 

Kekkosen Facebook-sivulla bändiä kuvaillaan turkulaiseksi 3-henkiseksi pop punk -bändiksi, joka yhdistelee suomalaisia sanoituksia jenkkityyliseen musiikkiin. Väite on helppo allekirjoittaa, sillä yhtyeen habituksesta ja soundeista huomaa selkeästi, että pojat ovat Blink-182:nsa kuunnelleet. Levy sisältää niin suoraviivaisesti etenevää punk-poljentoa kuin rauhallisesti maisemaa maalaavaa slovariakin. Ja lauluista vastaavat sekä basisti, että kitaristi. Tietenkin. 

Orkesterin viime vuonna ilmestynyt Mikä-Mikä-Maa-EP sisälsi neljä biisiä ja jo silloin oli selvää, ettei kyse ole mistä tahansa räpellyksestä. Bändin markkinointi on levynkansia ja videoita myöten niin viimeisen päälle hoidettu, että on ihme ja ennen kaikkea sääli, jos Kekkosta ei lähiaikoina noteerata muuallakin kuin turkulaisessa rock-blogissa. Linkataas tähän debyytti-EP:n erinomaisesta Kahdestaan-kappaleesta tehty tyylikäs video.
 


Aikuisten Oikeesti -levyä kuunnellessa tuntuu uskomattomalta, että kyseessä on ymmärtääkseni omakustannelätty, eikä taustalla jyllää minkäänlaista levy-yhtiötä tai ammattituottajaa (korjatkaa jos olen väärässä). Joka tapauksessa albumin äänimaailma kuulostaa viimeisen päälle hiotulta, ja pientenkin asioiden eteen on selkeästi nähty aikaa ja vaivaa. Ilmeisesti myöskin The Skyline -yhtyeestä tutulla rumpalilla, Aleksi Rintalalla, on ollut sormensa pelissä.

Levy alkaa Aika Ei Suosi Minua -kappaleella, joka on oiva valinta avausraidaksi, koska se on albumin paras ns. menobiisi. Sitä kuunnellessa tuntuu kuin palaisi itsekin aikakoneella kymmenen vuoden taakse. "Muistan sen, kun päästiin koulusta ja kaikki avas skumpat koulun pihalla, eikä mikään ollut meidän esteenä sinä päivänä. Me oltiin silloin 16-vee, eikä jouduttu mistään vastuuseen, Tommi sanoi silloin naista suudelleen." Nostalgista. 

Ensimmäiseksi singleksi ja videokappaleeksi valikoitui kuitenkin Elokuu, vuodenaikaan nojaten ehkäpä, jossa lauletaan kesän loppumisesta. Ja sehän se on sellainen asia, joka kaikkia aina vituttaa. Mutta kiva sitä on myös fiilistellä, kuten Kekkoset tässä hienojen videoiden linjaa jatkavassa pätkässä tekevät.



Valheet on levyn ensimmäinen kipale, jossa säkeistöjen lead-lauluista vastaa kitaristi Timo Pyötsiä basisti Janne Jalavan sijaan. Kaksi solistia bändissä on aina piristävää, ja tässä tapauksessa työnjako tuntuu olevan suurin piirtein sellainen, että Timo hoitaa slovarit, ja Janne vetää loput. Ihan toimiva systeemi, sillä Timon laulut kappaleissa Ikuisuuteen ja Kosketus kuulostavat varsin hyviltä. Ja jos Mikä-Mikä-Maa-EP:llä Jannen laulut kuulostivat paikoitellen todella paljon edesmenneen SIG-muusikko Matti Inkisen lauluilta, niin täyspitkältä tuota yhteyttä on enää vaikea löytää. Tiedä sitten, onko se hyvä vai huono asia, mutta toimivat laulut joka tapauksessa.

Ota Housut Pois ja Vielä On Aikaa kuuluvat albumin menevämpään osastoon ja niiden aiheet pyörivät perinteisissä tyttö ja poika -jutuissa. Ensimmäisessä ollaan varatun naisen kimpussa, ja toisessa juoksennellaankin sitten carpe diem -hengessä pitkin katuja. Pakko arvostaa yhtyettä, jolla on munaa laulaa "meillä on vielä aikaa kulta, juosta läpi kaupungin ja huutaa woo-oo-oo". Toki Aikuisten oikeesti alkaa olla levyn nimenäkin jo sen verran korni, että sen alla pystyy tekemään miltei mitä vain. Tätä on kaivattu.

Ehkä hivenen yllättäen levyn parasta antia ovat sen rauhallisemmat kappaleet. Slovarien väliin lyöty Kaipaan Sua sentään estää levyn loppupuolta menemästä pelkäksi fiilistelyksi (nimestään huolimatta), mutta Muistot Laskeutuvat... nivoutuu Ikuisuuteen-biisin kanssa komeasti yhteen, ja Hymyvaurion voimakasäänisen Lotta Valtasen kanssa äänitetty Kosketus päättää albumin jopa hartaan sydämenmuotoisiin tunnelmiin.

Albumin parhaat kappaleet; Aika Ei Suosi Minua, Ikuisuuteen ja Kosketus. Toivottavasti nykynuoriso löytää Kekkosen siinä missä aiemmat sukupolvet Juustopäät tai Ripsipiirakan. Heppa ja hyvä meisinki. 8/10.

Aikuisten Oikeesti Spotifyssä.

Levyarvostelu: Lucero - Women and Work

Luceron edellisestä levystä 1372 Overton Parkista ehti vierähtää kolme vuotta. Tänä vuonna julkaistu Women & Work jatkaa pitkälti siitä mihin edeltäjänsä jäi. Women and work nojaa vahvasti southern rockiin ja AOR:n



 Aikuistuneet ex-punkkarit ovat uudelle Women&Work -levylle saaneet mahdutettua tutut torvisektiot, joka sinäänsä alkaa olla jo pientä toistoa, mutta eteenpäinkin on menty. Hyvin tuotetun levyn pianoraidat tuovat ajoittain mieleen Tom Waitsin varhaisen tuotannon.



Se missä Women&Work tekee poikkeuksen Luceron aiempaan tuotantoon, on se että tätä levyä on selkeästi myös mietitty kokonaisuutena. Hyvin erilaiset kappaleet on saatu nivoutumaan kierosti miellyttävällä tavalla yhteen.



Virkistävää on myös huomata ettei Ben Nicholsin lyriikoiden rustaamistaidot ole ajan myötä edelleenkään ruostuneet mihinkään.

Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut levy täytti kaikki sille ladatut odotukset.

Levyarvostelu: Jack White - Blunderbuss

Ennen levyn julkistamista, Jack Whiten ensimmäistä soololevyä oli hehkutettu musiikkimedioissa kohtuudella. Itse suhtauduin kahden ensimmäisen singlebiisin jälkeen levyyn varauksella, nyt kun levy on pyörinyt soittimessa kolmisen kertaa, on ihana todeta olleensa väärässä ennakkoasenteidensa suhteen. Blunderbuss on Whiten paras levy yhdeksään vuoteen.



Blunderbussin ensimmäinen singlebiisi Sixteen Saltines on sitä tuttua ja turvallista soundia, mitä olemme tottuneet Whiten bändeiltä kuulemaan. Koko biisi lepää jämerän riffin varassa ja biisi itsessään olisi voinut olla oikeastaan millä tahansa the White Stripesin tai Racountersin viime vuosien levyistä. Kokonaisuutena kappale jätti kuitenkin jotenkin kylmäksi, monella tapaa se on ikäänkuin toistoa aiemmasta tuotannosta.

Seuraava single Love Interruption nostatti odotuksia, joita aiemmin ei edes oikeastaan ollut. Hienosti rakennetussa kappaleessa pääosaan nousee Whiten ja Ruby Amanfun harmoniat. Loistavasti tuotetussa biisissä, pienimmätkään nyanssit eivät jää huomaamatta. Nyt kun itse levy on lautasella, on mukava todeta, että Love Interruption kuvastaa Blunderbussin linjaa paremmin kuin ensimmäinen "maistiainen" levyltä.

Tietyllä tapaa Blunderbuss palaa Jack Whiten uran juurille, White Stripesin kolmen ensimmäisen levyn tunnelmaan, jotka ovat mielestäni monella tapaa mitattuna miehen tuotannon parasta antia. Älkää nyt käsittäkö väärin, ei niissä myöhemmissäkään tekemisessä varsinaisesti mitää vikaa ole, mutta ainakin tietynlaista itsensä toistamista.

Blunderbuss pitää sisällään kerrassaan loistavia biisejä garagerockin lähettiläältä, joista on todella vaikeaa nostaa yhtään kappaletta ylitse muiden. Blunderbuss on kokonaisuus, jonkalaista vastaavaa levyä ei Whitelta ole tullut ulos sitten Elephantin. Monella tapaa tulee mieleen, onko White pitänyt näitä mahtavia biisejä pöytälaatikossaan soolouraa silmälläpitäen?

Blunderbuss palauttaa tämän kyynisen musatoimittajan uskon Jack Whiten tekemisiin täysin.

Levyarvostelu: Isoveli - 2012

Olipa kerran 2000-luvulla brittipop-vaikutteista ammentanut suomalaisbändi Brightboy, josta vuonna 2011 jalostui suomen kielellä operoiva Isoveli.

Bändi keräsi ensisinglellään Tanssi tai kuole taannoin blogosfäärissä hyväksyviä arvioita. Single oli lupaava, mutta koko väripalettia on käytetty vasta helmikuussa ilmestyneellä 2012-levyllä.

Usein on hieman arveluttavaa, kun härmäläisorkesteri kokee Jamaikan kutsuhuudon ja alkaa tunkea musiikkiinsa Karibia-vaikutteita. Varsin riemastuttavaa on kuitenkin silloin, kun keitos toimii. Isovelin musiikkiin torvet sopivat mainiosti. Rahavaltakunta tarjoilee tukevinta ska-poljentoa, jota pohjoisella kansallamme on ollut tarjota tällä vuosituhannella.

Jamaika-soundista huolimatta bändin juuret ovat tukevasti Euroopassa. Brittipop kuuluu edelleen siellä täällä, mutta yhtälailla Isoveli kurkottaa suomalaiseen musiikkiperinteeseen. Isoveli onnistuu yhdistämään monia suomalaisen indien hyviä puolia ja kuulostamaan silti omaleimaiselta. Soundimaailma tuo aika usein mieleen Pariisin kevään ensimmäisen levyn ja tekstit esimerkiksi varhaisen Egotripin. Toisaalta bändi flirttailee ajoittain rikollisen härskisti 1990-luvun elektrosoundien ja kotimaisen iskelmäperinteen kanssa.

Rumpali Eero Alasuutarin tekemät tekstit ovat tiukasti kiinni tässä ajassa. Usein perussävy on ihmettelevä tai kyseenalaistava. Tässä mielessä Isoveli kiinnittyy suomalaiseen protestilaulujatkumoon ja viittaa toisaalta myös Karibian suuntaan.

Loppulausuma:

Takuuvarma jalanliikauttaja indie-diskoissa ainakin parin kuukauden ajan.

Erityistä:

Harvoin ovat Suomi ja ska löytäneet toisensa näin onnistuneesti.

Levyarvostelu: Eric Church - Chief

Kun kantrin uusi kultapoika Eric Church laulaa kolmoslevyllään Chief "We need a country music Jesus/To save us all" hän ei taida tietää laulavansa itsestään.

Joka tapauksessa 34-vuotias Church taitaa olla parasta mitä countrylle on hetkeen tapahtunut. Jo parin vuoden takaisella Carolina-levyllään hän valloitti kantrikansan sydämet myyden kultaa, mutta vastikään ilmestynyt Chief on porhaltanut Jenkeissä hämmentävästi myös mainstream-yleisön suosioon. Levy kiirehti listojen kärkeen myyden ensimmäisellä viikollaan vajaa 150 000 kopiota.

Yksi keskeinen syy suosioon on varmaan se, että countryallergikotkin luultavasti ainakin sietävät levyä. Mitään perinteistä punaniskameininkiä kiekko nimittäin ei ole. Paljon tuttua ja tunnistettavaa tarttumapintaa on tarjolla, vaikka ei countrysta olisi koskaan pahemmin perustanutkaan. Churchin ääni on erittäin ominainen nykykantrille, mutta musiikillisesti kantriin sekoittuvat niin maanläheiseen rockiin nyökkäily kuin folk- ja elektrobluesvaikutteetkin.



Luonnollisesti 11 kappaleen lätylle mahtuu myös muutama raita, jotka ovat aiheeltaan perinteisempää osastoa. Drink In My Hand ja Jack Daniels ovat kuitenkin esimerkkejä siitä, miten ikuisesta aiheesta voi tehdä ihan vetävän biisin.

Huonoja raitoja ei oikeastaan ole mukaan eksynyt. Luonnollisesti tämä alla oleva kappale nostaa itselleni hymyn huulille sattuneesta syystä. Levy ei voi olla huono, kun Pomosta lauletaan.



Loppulausuma:

Onko tässä 2000-luvun Johnny Cash, josta digataan genrerajojen yli? Päällikössä on aineksia pitkäkestoiseen suosioon.

Erityistä:

Youtube on ystävä. Sieltä löytyy koko levy. Sopii maistella ja hyökätä sitten levykauppaan hakemaan oma kopio.

Levyarvostelu: Kakka-Hätä 77 - Huoltoasemalle unohdettu mies

Neljä vuotta siitä olikin jo kulunut. Nimittäin Kakka-Hätä 77:n edellisestä albumista. Kakkahätä tappaa- ja WTC räjähtää -EP:t yhdeksi lätyksi yhdistänyt Totaalinen kakkahätä nosti Kakkiksen Suomi-punkin eturiviin ja kasvatti kulttibändin suosiota kovalla kädellä. Kakkoslevy Huoltoasemalle unohdettu mies jatkaa tasan siitä, mihin edellisellä levyllä jäätiin.

Huoltoasemalle unohdettu mies sisältää 16 rehellistä punk-rallia. Kaikki biisit ovat lähtöisin laulajakitaristi Teemu Bergmanin kynästä, lukuunottamatta SIG-cover Vuosisadan rakkaustarinaa. Kyseinen kappale kuullaan niin usein bändin keikoilla, että sen paikka albumilla on täysin oikeutettu.



Sävellykset ovat tuttua Kakka-Hätää, eikä yhtye ole selvästikään alkanut turhaan muuttaa hyväksi havaittua linjaansa. Tarttuvat melodiat yhdistettynä Bergmanin sanoituksiin viinasta, huumeista sekä paskasta maailmasta ovat se keitos, jossa Kakka-Hätä 77:n nerokkuus piilee.



Neljä vuotta edellisestä täyspitkästä julkaisusta tarkoittaa luonnollisesti sitä, että levyn biisit on tehty hivenen pitemmän aikavälin aikana. Tästä johtuen Huoltoasemalle unohdettu mies sisältää monia kappaleita, joita on jo pitempään voinut kuulla yhtyeen keikoilla. Näihin kuuluvat ainakin levyn kovimpiin vetoihin kuuluvat Me ollaan KH-77 ja Kemiallinen toppatakki.



Kakka-Hätä 77:n kakkosalbumi ja ns. ensimmäinen todellinen levy on eheä kokonaisuus. Se sisältää useita huomionarvoisia raitoja, mutta ainakin rumpali Mirkon laulama Tuttipullonimijä, ja päätösbiisi Yritän katsoo huomiseen on syytä nostaa jalustalle. Huoltoasemalle unohdettu mies on satavarmasti yksi kuluvan vuoden parhaista punk-levyistä ja sen avulla Kakka-Hätä 77 vankistaa yhä tukevammin paikkaansa Suomi-punkin johtoryhmässä.

Levyarvostelu: Joss Stone - LP1

Neiti Joss Stonen levyt kiertävät jotain outoa sykliä. Soul Sessions -debyytin jälkeen on julkaistu Mind, Body&Soul, Introducing Joss Stone ja Colour Me Free. Kukin levyistä on haastatteluiden perusteella henkinyt jonkinlaista "todellisen Joss Stonen" esiinmarssia. Nyt julkaistu neljäs levy on siis nimeltään LP1, joka nimensä puolesta ilmeisesti on jatkamassa tätä teemaa.

Se Jossin kunniaksi on sanottava, että neidon levyt ovat reilusti erilaisia, vaikka tietyt peruspilarit ovatkin paikallaan. LP1 ei ole huono levy, mutta yllättävä se on. Joss Stone marssi teini-ikäisenä musiikkikoneiston rattaisiin uskomattoman vahvaäänisenä soullaulajana. Kahdeksan vuoden jälkeen Soul Sessionsilla ihastuttaneesta laulajasta on toki jäljellä ääni, mutta mitä on soulille tapahtunut?

Se on edelleen läsnä siellä täällä, mutta yleisvaikutelma on paljon lähempänä peruspoppia kuin sielukasta soulia. Ne soulimmat palat erottuvatkin levyltä kiekon parhaimpina biiseinä.

Pienellä pureskelulla levyn biisit asettuvat uomiinsa. Jossin ääni pelastaa paljon, eikä mikään biisi ole kelvoton. Grooveimmissa paloissa taustamuusikot myös osoittavat taitonsa, mutta hiukan epätasaiseksi kokonaisuudeksi LP1 jää.

Loppulausuma: Joss Stone lipuu yhä lähemmäs valtavirtaa, eikä se huonosti suju. Mieluummin kuitenkin enemmän soul-vaikutteita pintaan.

Erityistä: Älyttömän lahjakas neiti Stone on noussut varsin suosituksi varsinkin Briteissä, mutta täysin hän ei vieläkään ole potentiaaliaan pystynyt lunastamaan. Sitä täydellistä Joss Stone -levyä edelleen odotellaan.

Levyarvostelu: Fleet Foxes - Helplessness Blues

Täytyy tunnustaa, että Fleet Foxes on tullut tutuksi vasta kuluvan kevään aikana. Kun bändi kiinnitettiin Ruisrockiin, en tiennyt koko poppoosta nimeä enempää. Kun Facebook-feed täyttyi bändiä hehkuttavista kommenteista, piti pikavauhtia ottaa debyyttilevy Fleet Foxes (2008) haltuun.

Nyt kauppoihin on saatu hartaasti odotettu kakkoslevy Helplessness Blues. Rakennusaineet ovat tuttuja jo ensimmäiseltä levyltä. Sävelykset ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia ja se on yksi niiden suurimmista vahvuuksista.

Jostain syystä mieleen hiipii sellaisia vertailukohtia kuin Beach Boys (lähinnä siis Pet Sounds) ja toisaalta Simon&Garfunkel. Stemmat ovat komeasti hallussa ja biisit kuulostavat menneiden vuosikymmenten popilta, mikä ei ole ainakaan huono juttu. Sitä paitsi Fleet Foxes-liideri Robin Pecknoldilla on ilmeisen vahva kontrolloinnin tarve musiikkiinsa. Tarinoiden mukaan tämä myöhempien aikojen Brian Wilson ravautti orkesteria useamman sessionkin verran studiossa ennen kuin mieleiset otot Helplessness Bluesin biiseistä alkoivat narulle tarttua.



Useammassa biisissä myös kuninkaallisista häistä toipuvan saarivaltion moninaisia kansanlaulun perinteitä kierrätetään. Muun muassa The Plains/Bitter Dancer kumpuaa jostain nummien syvyydestä.



Helplessness Blues on ehdotonta kesämusiikkia. Tällaista musiikkia pitäisi julkaista juuri niinä kiireettöminä kesäpäivinä, jolloin ei ole kiire mihinkään ja voi keskittyä kaikessa rauhassa popmusiikin pienten nyanssien hienouksiin. Luultavasti toimisi myös hyvin sunnuntaiaamujen heräämismusiikkina.

Muina vuodenaikoina biisimateriaali uhkaa jäädä aavistuksen tasapaksuksi, kun harmaan ja tuulisen kevätpäivän karuudessa ei keskittymiskyky oikein tahdo riittää.



Mielenkiinnolla pitää myös jäädä odottamaan bändin Ruisrock-vierailua. Toivottavasti säät suosivat ja bändin tyrkätään sopivan kokoiselle lavalle.

Loppulausuma: Viimeisteltyä ja hiottua pop-ilmaisua kuumaan ja kiireettömään kesäfiilistelyyn. Loppuun asti hiotun ja särmättömän ero on hiuksenhieno. Tällä kertaa liikutaan kuitenkin vielä ensin mainitun piirissä.

Erityistä: Seuraavalle levylle tarvitsee työkalupakista löytyä uusia työkaluja, joilla yllättää kuulijat.

Kuuntele itse Helplessness Blues Spotifysta.

Levyarvostelu: Foo Fighters - Wasting Light

Hyvää kannattaa odottaa, käy sanonta. Pitänee paikkansa tässäkin tapauksessa. Allekirjoittaneen liki neljän vuoden odotus ja useamman kuukauden hypetys palkittiin pari päivää sitten uunituoreella Foo Fighters-lätyllä. Yksi kuluvan vuoden odotetuimmista levyistä ei onneksi pettänyt.

Aika paljon levystä oli jo etukäteen kuultavissa ennakkoon musiikkivideoiden ja streamin kautta, joten sinänsä levyn materiaali ei tullut yllätyksenä. Mutta varsinainen arvostelu oli pakko suorittaa vasta, kun levy on fyysisessä muodossa kädessä.

Dave Grohlin musiikillinen ura on tehnyt ympyrän tämän viimeisimmän levyn myötä. Grohlin ura alkoi Nirvanan rumpalina Nevermind-levytyksissä, jossa äänipöydän ääressä hääri samainen mies legendaarinen Butch Vig. Kun otetaan huomioon vielä se, että Krist Novoselic vierailee jympsyttelemässä bassoa levyllä I Should Have Known -kappaleessa ja Pat Smear otettiin virallisesti bändiin takaisin, niin ympyrä on sulkeutunut.

Asiaan. Valtamediassa paljon puhutusta yhtyeen raskaimmasta albumista ei ole kyse. Rankkoja punk-rock vääntöjä ei levyllä juurikaan ole Bridge Burning ja White Limon lisäksi. Se ei varsinaisesti tullut allekirjoittaneelle yllätyksenä. Pikemmin oli huvittavaa seurata musiikkilehtien arvailuja pelkästään White Limo -videon julkaisun jälkeen.

Foo Fightersilla on ollut tapana aloittaa levy tiukasti. Wasting Light ei tee siihen poikkeusta. Sinkkukappaleet White Limo ja Rope ovat ladattu heti alkuun muun eteenpäin tanakasti polkevan rockin lomaan. Ainoa poikkeus pidempi, liki neljäminuuttinen Dear Rosemary, joka erottuu myös muutenkin eduksi tuoden uuden puolen yhtyeestä.

Jälkimmäinen puolisko edustaa sitä viime levyillä tutummaksi tullutta vakavampaa Footosia. Grohl on poiminut vaikutteita myös hänen sivuprojektistaan Them Crooked Vultures. Etenkin I Should Have Knownissa on havaittavissa saman tapaisia bluessahtavia elementtejä. Ehkä se on se Novoselicin basso mikä sen tekee.

Kaiken kaikkiaan Wasting light on Foo Fightersin tasapainoisin levy sitten Colour And the Shapen. Hittipotentiaalia levyllä ei niin paljon ole, mutta Foo Fighters onkin kulkenut pitkän tien kyseisen levyn jälkeen aikuisempaan linjaan.

Tämän kesän suurin mielenkiinto onkin kuulla, miten uuden levyn biisit taittuvat livenä. Kesäkuu mikset sä jo tuu...

Loppulausuma: Wasting Light on juuri niin hyvä kuin odotettiinkin.

Erityistä: Analogisesti nauhotetun levyn kitaraosuudet kuulostavat pirun hyviltä.

Levyarvostelu: The Sounds - Something To Die For

Noin seitsemän vuoden syyhy

Kun lyö soittimeen The Soundsin uuden Something To Die For -levyn, jo alkutahdeista asti on selvää, että Maja ja pojat eivät nyt tallaile ihan perinteisimpiä latuja. Mitä on tapahtunut sille uudesta aallosta ammentavalle ruotsalaiselle rock-bändille?

Jostain bändi on ainakin löytänyt aikakoneen. Levyn avaavat It's So Easy ja Dance With The Devil ovat nimittäin nykäisty suoraan 90-luvun alun dance-huumasta. Soundsiksi niillä veivaavan bändin tunnistaa vain Maja Ivarssonin äänestä. Pahimmillaan vertailukohdiksi mieleen nousevat esimerkiksi sellaiset takavuosien hittiorkesterit kuin E-Type ja Sash.

Pelottavaa? Jep. Toivotonta? Lähes.

Kun aikanaan Soundsiin Living In The American myötä tykästyi, vetosi juuri se remakka rock-poljento. Kun bändin myöhemmin näki livenä, valloitti se lopullisesti paikan sydämessä. Nyt suhteeni Majaan on ainakin jonkinmoisessa kriisissä. Ehkä pieni irtiotto voisi tehdä meille kummallekin hyvää. Maja ainakin näyttää menneen eteenpäin.

Löytyy levyltä kuitenkin pari makupalaa, jotka saavat uskomaan parempaan huomiseen. Ehkä emme sittenkään ole kasvaneet vielä peruuttamattomasti erilleen. Ironista kyllä, yksi isoimmista piristysruiskeista on toinen nainen, Diana. Dianassa kun on paljon sitä samaa kuin Majassa oli silloin joskus.



Eikä Majakaan vielä tunnu aivan vielä luopuneen toivosta. Sen verran vakuuttavasti hän huutelee Won't Them Let Us Apart. Lopun kehtolaulukin Wish You Were Here (ei sukua Pink Floydille eikä Ryan Adamsille) saa uskomaan, että välillämme on vielä jotain. Tai ehkä toivon turhaan. Ehkä nämä ovat Majan lopulliset jäähyväiset.



Mutta katsotaan nyt aluksi tämä kevät tahoillamme, mihin elämä kuljettaa. Palataan asiaan Ruisrockissa ja katsotaan sen jälkeen suhteemme tilaa. Jooko?

Loppulausuma:
Kun bändistä tulee tarpeeksi suosittu, se tajuaa, että voivat tehdä oikeastaan mitä vaan. Yleensä se ei johda hyvään lopputulokseen. Ei johtanut tälläkään kertaa.

Erityistä:
Tämä olisi varmaan pudonnut ysäridiskoissa ihan täysillä.


Jos et usko, tsekkaa itse Spotifysta.

Levyarvostelu - So Called Plan - GO! And We Will Follow…

Turkulaisen So Called Planin kolmas pitkäsoitto ilmestyi viime viikon keskiviikkona. GO! And We Will Follow… -nimeä kantavalla levyllä bändi on käyttänyt ensi kertaa ulkopuolista tuottajaa ja se vaikuttaa olleen hyvä ratkaisu.

Vuonna 2008 ilmestyneen December Turns To Fall -albumin jälkeen So Called Plan on viettänyt pienimuotoista hiljaiseloa, eikä bändi vaikuttanut täysin tyytyväiseltä edelliseen levyynsä. Ehkä hivenen hajuttomaksi ja mauttomaksi jäänyt albumi tuntuukin kummitelleen orkesterin mielissä uutta levyä tehdessä, tosin hyvällä tavalla. GO! And We Will Follow… on kaikkea muuta kuin hajuton ja mauton.

December Turns To Falliin verrattuna uusi albumi on huomattavasti nopeatempoisempi. Ja vaikka sanoitukset käsittelevätkin vakavia asioita, niin sävellykset eivät vaivu synkkyyteen, vaan potkivat piristävästi perseelle.

Ensimmäiset viisi kappaletta riittävät vakuuttamaan kuulijan siitä, että So Called Plan on tullut takaisin. Blood Red Eyes, Lost In The Fire, Chemicals, The Reason ja Dive sisältävät kaikki mielettömän hittipotentiaalin. Bändi on lisännyt studiolla biiseihin myös mielenkiintoisia pikku jippoja. The Reason alkaa ns. "robottiäänellä" ja ennen Divea kuulijan korviin kajahtaa pienimuotoinen intron pätkä, jolla laulajakitaristi Eero haikailee luvatun maan perään.


Kutosraita Lies tuntuu jakavan albumin kahteen osaan. Sen kohdalla voidaan tavallaan vetää henkeä ennen seuraavaa hittiputkea, sillä Lies ei välttämättä sävellyksenä aivan levyn muiden biisien tasolle yllä. Täytekappaleesta ei kuitenkaan voida puhua, sillä Lies ottaa oman paikkansa levyn keskellä oivana muista kappaleista erottuvana skeittipunk-rallina.

Albumin jälkimmäisen puoliskon avaava Blacklight on nopeatempoisen levyn ainoa selkeästi rauhallisempi kappale. Enemy, Reality, sinkkubiisi Decline sekä finaali Crawl Back To Life etenevät oikeastaan kaikki taas albumin tyylille uskollisesti, ja jättävät kuulijan miltei haukkomaan henkeään.



Ulkopuolisen tuottajan käyttö tuntuu tuoneen bändiin selkeästi uutta eloa. Joissain kappaleissa Pariisin Keväästä ja Major Labelista tutun Arto Tuunelan kädenjälki kuuluu selvästi. Esimerkkinä voisi mainita Enemy-biisin, jonka rakenteeseen tuottaja Tuunela teki bändin mukaan muutoksia vielä studiossakin. Myös laulajakitaristi Eerosta on ulkopuolisen tuottajan myötä saatu enemmän irti, kun laulut on äänitetty valvovien korvien alla.

Loppukaneettina voisi todeta, että jos levyä pystyy kuuntelemaan repeatilla kahdeksan tunnin työpäivän ajan kyllästymättä siihen, niin kyseessä ei voi olla huono levy. Eikä GO! And We Will Follow… huono levy olekaan, itseasiassa se on So Called Planin paras levy.

Miksi kuunnella: So Called Plan on tullut takaisin kovempana kuin koskaan.

Paras hetki: Lost In The Fire, Chemicals, Dive, Enemy...

Levyarvostelu: Dropkick Murphys - Going Out In Style

Bostonilaisretkue Dropkick Murphys on vetänyt taattua kelttipunkkiaan jo yli 15 vuotta, eikä vauhti näytä hidastuvan.

Going Out In Style on bändin seitsemäs studiolevy ja jatkaa uskollisesti vanhoilla laduilla. Toisaalta tämän bändin, kuten koko genrenkin, kohdalla ei oikeastaan edes toivo mitään uutta ja ihmeellistä.

Bändi on myös tainnut sen tajuta hyvissä ajoin. Tälläkin kertaa 13 biisin ajan säkkipillit raikaavat ja pubihoilauksia vedetään sopivan rupisesti. Ja kaikilla on hauskaa. Broken Hymns ja levyn loppupuolella 1953 ovat oikeastaan ainoat hetket, jolloin kaasusta hiukan höllätään.

Vaikka räimettä kotitarpeiksi riittää, biiseissä on kuitenkin riittävästi variaatiota, jottei levy muutu itseään toistavaksi puuroksi. 13 biisin kattauksen jaksaa kuunnella ongelmitta.

Bändi on saanut levylle vierailevaksi staraksi Bruce Springsteenin, joka jostain syystä on saavuttanut tällä vuosituhannella arvostetun tekijän aseman monessa piirissä. Kelttiyhteys ei ole oikeastaan kovin kaukaa haettua Peg O' My Heartilla vierailevan Pomon kohdalla. Viisi vuotta sitten Bruce teki mainion kunnianosoituslevyn Pete Seegerille, jonka toteutus ei ollut kovin kaukana Bostonin pojista. Saatan olla puolueellinen, mutta hyvinhän se tässäkin taittuu.



Koko kelttiläisen baarimusan genressä on ollut aina jotain uskomattoman vetoavaa. Aikanaan innostuin Dublinersista kovasti ja rakkaus on kestänyt siitä lähtien. Ehkä se johtuu niinkin yksinkertaisesta asiasta, että temmot ja soittamisen riemu on näillä veijareilla verissä. Jos itketäänkin, se tehdään pöydällä tanssien.

Urheilu on ollut aina Dropkick Murphysin sydäntä lähellä, eikä bändi ole aiemminkaan piilotellut sporttisympatioitaan. Kävihän orkesteri viime vuonna soittamassa NHL:n Winterclassicissakin Fenway Parkilla.

Varsinkin baseball-jengi Boston Red Soxia ja NHL-seura Boston Bruinsia on sympatisoitu urakalla. Tällä kertaa juttu on viety hieman pidemmälle. Levyn nimiraidan videolla kun vierailee lukuisia entisiä ja nykyisiä Bruins-legendoja.



Loppulausuma:

Tanakka paketti kelttipunkin ystäville. Toivottavasti bändi löytää myös uusia ystäviä.

Erikoista:

Eikö se Ted Hutt tuota koskaan huonoa tai edes keskinkertaista levyä?

Kuuntele itse Spotifysta, jos et usko.

Levyarvostelu: RAA - Departing

Monesti yllättävät tuttavuudet ovat parhaita. Pari vuotta sitten jostain Kanadan metsiköistä ilmestyi vastustamaton trio pyytämättä vastaan. Rural Alberta Advantagen debyytti Hometowns oli kaikella tapaa virkistävä kokemus.

Kun joku bändi pääsee iskemään vasemman koukun ilman ennakkohypeä, jatkosta muodostuu usein ongelma. Odotukset seuraavaa levyä kohtaan pakkaavat kohota kuudenteen kerrokseen.

Näin kävi maaliskuun alussa julkaistavan Departingin suhteen. Odotukset olivat korkeat, mutta Departing osoittautui kelpo levyksi, ainakin pienen sulattelun jälkeen.

Uutukaisen rakennusaineet ovat ennallaan, mutta lopputulos on merkittävästi erilainen kuin debyytillä. Kesti pitkä tovi keksiä, mistä ero oikeastaan johtuu. Departing on Hometownsia aavistuksen suoraviivaisempi, mutta merkittävin ero on yleisessä tunnelmassa.



Usein tuntuu vähän hölmöltä verrata bändin tekemisiä edellisiin levyihin. Toisinaan se on kuitenkin tarpeellista. Hometowns oli Departingia rennompi kokonaisuus - välitön ja pakoton. Departing on sulkeutuneempi. Siinä missä Hometowns oli lämpimän kesäinen, Departing tuo mieleen talven vaippaan käärityt pellot. RAA:n musiikillinen maisema on ennallaan, mutta vuodenaika on vaihtunut.

Hometowns oli vahva ja yhtenäinen paketti. Siinä mielessä RAA ei petä tälläkään kertaa. Kolmikko toteuttaa ihailtavasti less is more -ajattelutapaansa. Kymmenen biisin kesto on vain aavistuksen yli 30 minuuttia.

Himmailevammat biisit ja kovemmin paahtavat biisit ovat hyvin synkassa. Kyllästymistä ei pääse tapahtumaan, kun North Starin kaltaisia tunnelmapaloja tahdittaa Stampin kaltaiset paahdot.



Departing on hyvä levy, mutta luonnollisesti Hometownsin piristävä yllätyksellisyys on poissa. Kanadalaistrion tekemisistä alkaa välittyä tietty musiikillinen tematiikka. Jos nyt on käsitelty kesä ja talvi, syksystä saattaa muodostua se todellinen kruunun jalokivi.

Loppulausuma:

Vankka kokonaisuus, mutta isojen indie-bändien kastiin nouseminen jäänee odottamaan itseään.

Paras hetki:

Päätösraita Good Night kaappaa alun hypnoottisella tautofoniallaan heti mukaansa ja kasvaa siitä hiljalleen kauniiksi akustiseksi tuutulauluksi.

Levyarvostelu: Mirel Wagner

Mirel Wagner on kerännyt hartioilleen kunnioitettavan määrän hypeä ennen ensimmäistäkään levyä. Ajan ja aallon harjalla ratsastaneet nettisivut ovat vannoneet neidon nimiin jo pidemmän aikaa ja valtamediakin on ehtinyt nostaa kissan pöydälle.

Tällä viikolla viimein ilmestynyt debyyttilevy osoittaa, että joskus hypeen kannattaa uskoa. Olisi pitänyt olla aallon harjalla. Nyt olemme menettäneet tilaisuuden nauttia Mirelin musiikista aivan alusta asti. Onneksi melko turvallisin mielin voi uskoa, että hän on tullut jäädäkseen.

Tämä levy herättää vain yhden kysymyksen: miten tästä voi parantaa?

Ei mietitä sitä nyt. Nautitaan levystä.

Kaikkein hämmentävintä levyssä on se, että Wagner on suomalainen. Eihän tällaista pitäisi pystyä tekemään Suomessa. Kyllähän täällä on perinteisesti synkistä aineista lauluja rakennettu, mutta tämä on jotain ihan muuta kuin perinteistä viina, lumihanki ja vaimonhakkaus -tematiikkaa.



Wagnerin musiikki ponnistaa amerikkalaisesta singer-songwriter-perinteestä. Varsinkin tarinankuljetuksessa on jotain amerikkalaista. Mutta nyt ei puhuta kirkkaista valoista tai amerikkalaisesta unelmasta. Pimeässä on näkyvillä korkeintaan mustan eri sävyjä, mutta ne näyttäytyvät kovin kiehtovina. Se onkin yksi levyn ei-suomalaisista piirteistä. Vaikka elämä kolhii, kirvestä ei olla heittämässä kaivoon.

Vertailukohtia Wagnerin kohdalla on tarjottu runsaasti. Esiin on toistuvasti ponnahtanut mm. Joose Keskitalo. Itselleni mieleen pinttyi Wagneria kuunnellessa Nick Caven nimi. Lisäksi musiikin perusteella voisi luulla, että Mirelille tuttuja tavaraa on ainakin Mark Lanegan, Leonard Cohen, Johnny Cashin American-kausi sekä vanhat blues-mestarit.

Levyn yhdeksästä kappaleesta lyö silmille se valtava ristiriita, joka on ehkä kokonaisuuden suurin voima. Wagnerin tulkinta on äärimmäisen haurasta ja haavoittuvaa, kokonaisuus voisi särkyä pienimmästäkin virheestä (jota ei onneksi ole). Samaan aikaan jossain pohjalla on vastustamaton voima ja väkevyys. Tässä todella tiedetään, mistä lauletaan.



Näinä päivinä puhutaan paljon musiikin kertakäyttöisyydestä. Onneksi edes joskus tulee vastaan tällaisia levyjä. Ne puhuvat vahvaa kieltään omilla ehdoillaan ja vievät lopulta kyynistä musiikkiteollisuutta kuin pässiä narussa.

Loppulausuma:
Tämä on jotain, mitä ei aikaisemmin olla näillä leveysasteilla kuultu.

Paras hetki:
Kun ensimmäistä kertaa laittaa levyn soimaan ja tajuaa, että tässä on oikeasti kysymys jostain hämmästyttävästä.

Levyarvostelu: Dave Hause - Resolutions

Hyviä folk-punkkareita tuntuu löytyvän lähes joka kannon alta näinä aikoina. Mm. The Loved Ones-punkbändissä vaikuttava Dave Hause on seuraava linkki tässä ketjussa. Samoilla kulmilla Musiikkilandiassa asustavat esimerkiksi Frank Turner, Chuck Ragan ja Brian Fallon. Eipä kai siis ole ihme, että Hause on ehtinyt jakaa lavan mm. Fallonin kanssa.

Resolutions on 32-vuotiaan philadelphialaisen ensimmäinen hyppäys soololevyjen maailmaan. Bändeissä hän on ehtinyt soittaa 1990-luvun puolivälistä asti. The Loved Onesin lisäksi mies on marinoitunut mm. The Cursessa ja Paint It Blackissa.

The Loved Onesiin verrattuna Hausen soolomateriaali on luontevan tuntuinen askel. Kymmenen biisin kattaus ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta, mutta potkii mutkattomuudellaan moitteetta. Kuten monilla muillakin genren edustajilla, elämänmakuisuus kuuluu materiaalissa. Lisäksi Hausen rouheaa ääntä kuuntelee mielellään.



Levy sisältää kauttaaltaan maukkaita sävellyksiä ja koukkujakin pilkistelee riittävästi, jotta levy vie viimeistään kolmannella kuuntelulla mukanaan. Miestä komppaava, kavereista ja tutuista koottu, Empty Bottles Band soittaa tiukasti.

Jos sanoituksiin haluaa takertua, elämä Philadelphiassa taitaa olla suunnilleen sellaista kuin ensimmäisen Rockyn perusteella voisi kuvitellakin. Ei ole teollisuuskaupungin pojan laulut juuri kukkaketoa tai aurinkoa nähneet. Synkkyys ei ole kuitenkaan sellaista suomalaiselle sielunmaisemalle tyypillistä lannistuneisuutta. Philadelphiassa ollaan selvästi vaikeuksienkin keskellä sitkeitä. Tästä kuopastahan noustaan!



Useammassa biisissä myöskin pilkahtelee pientä nostalgiakaipuuta menneeseen. Tiedä sitten johtuuko iästä, mutta ainakin yhteen pari vuotta Hausea nuorempaan kuuntelijaan pieni nostalgisuus puree.

Ajoittain Resolutions flirttailee härskisti aor-musiikin kanssa, mutta ei häiritsevästi. Tässä ei edes ylitetä sitä hienon hienoa rajaa, jolloin se muuttuu kiusaannuttavaksi aikuisrockiksi.

Levyä ei myöskään ole turhaan lähdetty venyttelemään. Vain hiukan yli puolituntisena jää kaipaamaan lisää.

Hause pyörähti kiertämässä Englannissa tammikuussa. Toivottavaa on, että mies päätyy myös manner-Eurooppaan ja/tai kylmään pohjoiseen jossain välissä.

Loppulausuma:
Tästä miehestä kuullaan vielä varmasti lisää myös Atlantin tällä puolen. Luultavasti enemmin kuin myöhemmin.

Paras hetki:
Meet Me At The Lanesin rumpuvetoinen nostalgia puree lujaa.

Tsekkaa itse Spotifysta.

Levyarvostelu: Adele - 21

Kahden vuoden turha odotus

Kevään varmoja merkkejä on se, että meikäläisen Brittityttöfiksaatio pukkaa pintaan. Onneksi näitä nuorten Brittityttöjen levyjä puskee myös tasaisesti ulos.

Voi Adele, olisin kovasti halunnut pitää uudesta levystäsi. Debyyttilevy 19 oli paikoitellen varsin maukas, mutta ääripäät olivat sillä levyllä kovin kaukana toisistaan. Toivoin, että kahden vuoden kypsyttely näkyisi muuallakin kuin levyn nimessä. Taisin toivoa turhaan.

Siis eihän tässä mitään erityistä vikaa ole. Virheettömästi laulettua herkkää tunnelmointia. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta rosoisuus jää puuttumaan. Tarttumapintoja ei vain tunnu löytyvän. Virheettömyys maistuu liisteriltä.

Saattaa tämä tietysti kynttilöiden palaessa hyvässä seurassa viinin kanssa maistua. Silloinkin sitä kyllä keskittynee johonkin muuhun kuin musiikkiin.

Sen runotyttöherkistelynkin voi tehdä rosoisesti. Kysykää vaikka toiselta nuorelta Brittitytöltä Marlingin Lauralta.

Toinen levyn ongelma on tasapaksuus. 11 biisin kokonaisuus on parhaimmillaan parin biisin annoksina. Pidemmän päälle hitaat biisit puuduttavat. Musiikillista variaatiota on siellä täällä havaittavissa, mutta harmillisen vähän, jotta mielenkiinto pysyisi yllä. Edes levyn tuotannossa mukana ollut Rick Rubin ei ole saanut puhallettua eloa materiaaliin.

Mikä tätä toiselle levykierrokselle ehtineitä Brittineitoja vaivaa? Ensin Duffyn uutuus on hitaasti ja varmasti unohtumassa. Vaikka Adelen myynti on lähtenyt kivasti käyntiin (Briteissä neljässä päivässä platinaa ja monessa maassa listaykkönen), ei tulevaisuus ole varman päällä. Kuinka moni levyn ostaneista on tyytyväinen ostokseensa?

Jos paineet olivat kovat jo 21:a tehdessä, ne eivät varmaankaan lievene seuraavalle levylle. Silloin pelissä saattaa olla jo koko ura.

Loppulausuma:
Ikävä pettymys. Adele uhkaa jäädä nuorten Brittineitojen takariviin. Onneksi on Joss, Laura, Katie ja Kate.

Paras hetki:
Vanhakantaiseen souliin nojaava, singlenäkin julkaistu, avausbiisi Rolling In The Deep antaa viitteitä, mihin Adelella todella on mahdollisuuksia.