Nelisen kuukautta hiljaiseloa TRC-blogissa, mutta nyt se on ohi. Turkulainen Bad King on tehnyt niin jykevän debyyttialbumin, että siitä on pakko kirjoittaa. Jos tämä kiekko ei breikkaa vähintään valtakunnallisesti, niin ihmiset ovat joko tyhmiä, tai ne eivät vaan tajua.
Roll Me Over -sinkku pari vuotta sitten antoi hyvää osviittaa siitä, mitä on tulossa. Varsinkin kaksi raitaa sisältäneen julkaisun Sweet and Charming -kappale oli päätänytkäyttelevä tuotos, joka lupaili orkesterin työkalupakista löytyvän tähtipääruuvimeisselin lisäksi hieman erilaisempaakin työvälinettä.
Mutta nyt Jesterday-levyyn. Olen tässä viikon verran luukuttanut albumia päivittäin, enkä löydä siitä oikeastaan yhtään heikkoa hetkeä. Pitkäsoitto pysyy erinomaisesti kasassa, eikä mielestäni yksikään kappale vaikuta täytebiisiltä tai ole suoraan sanottuna paska. Levyn kipaleiden vahvuuksia ovat monipuolisuus, soiton jämäkkyys, tarttuvat kertosäkeet sekä solisti Juuso Augustin omaperäiset ja vahvat tulkinnat.
Levy lähtee rullaamaan vahvasti heti ensimmäisestä rallista alkaen. Libido on oiva valinta avausraidaksi. Se ei kuulu julkaisun parhaimpiin kappaleisiin, mutta siinä on tarpeeksi menoa ja meininkiä, jotta kuulija tarttuu syöttiin, jonka hän sitten myöhemmässä vaiheessa nielee koukkuineen päivineen.
Revelation on hyvä esimerkki Jesterdayn kappaleiden monipuolisuudesta. Rauhallisempi poljento, jonka alusta saa vahvat Marilyn Manson -vibat. Kappaleesta muuten ja varsinkin Augustin lauluista tulee hieman mieleen Kyyria- ja Suburban Tribe -vokalisti Ville Tuomi. Ota Juuso tässä tapauksessa hyvällä, se jäbä laulaa kuitenkin nykyään Leningrad Cowboysissa... Yli neljän minuutin spektaakkelin jälkeen palataankin lyhyeen ja ytimekkääseen menoon, korvamatoon, videosinkku I Am:iin. Videon tullessa julki ihmettelin hieman, että miksi te tällaisesta veisusta olette videon ja ekan sinkun tehneet, mutta nyt ymmärrän. Toimii.
Okei, ettei tämä nyt mene ihan perseen nuolemiseksi, niin Eye to Eye hohkaa kyllä hieman täytebiisin henkeä. Mutta eipä tuo mitään. C-osa on hieno. Kappaleen paikkakin on ilmeisesti suunniteltu viimeisen päälle tarkkaan, sillä se on sinkkubiisin ja levyn parhaan rallin välissä. Spirits Defender iski välittömästi kuin sata salamaa. Joku kollega kirjoitti omassa arvostelussaan, että Spirits Defenderin kertsi on pettymys. Ei ole, se on koko albumin paras hetki.
Jesterdayn loppupuoliskolla on muutamia vanhoja tuttuja biisejä. Drops of Rain on saanut täysin uuden ilmeen ja siitä on muovautunut oiva panobiisi lauantai-iltaan kynttilöiden keskelle, mutta pidin kyllä alkuperäisestä enemmän. 1000 Volts on nykyään Set Me Loose, mutta toimii se uudellakin nimellä. Bitch Fever. Nimi naurattaa aina, kun sen lukee tai kirjoittaa, mutta kyseessä on todella hyvä musiikkikappale. Kertosäe on niin vahvaa suorittamista koko bändiltä, että se melkein pakottaa nousemaan ylös tästä nahkasohvalta ja vetämään pienet sunnuntai-iltapäivän humpat.
Kun näistä kertseistä nyt kerran alettiin jauhaa, niin seuraavaksi Gambler. Ei ehkä ihan Narttukuumeen tasolla, mutta onhan tämäkin huikea. Kymppibiisi Cannibal on lähellä napakymppiä. Upeaa tuotantoa. Soitto kuulostaa hyvältä, bridge valmistaa johonkin suurempaan ja kertosäe räjäyttää pankin. Kuunnelkaa taustalauluja, jumalauti ne kuulostaa hyvältä. Cannibal on ehkä sittenkin jopa parempi kappale kuin Spirits Defender.
Päätösraita Dancing Naked niputtaa kokonaisuuden tyylikkäästi kasaan ja taas kerran sitä huomaa kuunnelleensa Bad Kingin Jesterdayn loppuun. Kyseessä on todella hyvä debyytti ja yksi vuoden parhaista kotimaisista. Kannattaa katsastaa Paha Kunkku myös livenä, sillä orkesterissa vaikuttaa Ville Valon jälkeen Suomen karismaattisin keulahahmo, ihanan seksikäs pörröpää.
Albumin parhaat kappaleet: Spirits Defender ja Cannibal. 8/10.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti