Torstaiduo: Code Of The Road

Jos Nils Lofgrenin nimi on tuttu (muualtakin kuin tästä blogista), se on sitä varmaankin sivulauseesta, jonka päälauseessa puhutaan Neil Youngista tai Bruce Springsteenistä. Lofgren on kuitenkin tehnyt omillaan pitkän ja vivahteikkaan soolouran, jolle mahtuu parikymmentä levyä. Code Of The Road 1977 julkaistun I Came To Dancen raitoja. Kyseinen musiikkikirjoituksen kaanonista unohtunut levy oli Lofgrenin kolmas soololevy, jolta hieman laajempaan tietoisuuteen ovat nousseet juuri Code Of The Road sekä nimiraita.

Levyn päättää muuten biisi Happy, joka on cover Rollareiden biisistä. Kyseisestä raidasta on myös Southside Johnny levyttänyt näkemyksensä. Lofgrenille Rollareiden levyttäminen oli oletettavasti iso juttu. Miehen suuri idolihan kitaristina on Keith Richards. Lofgrenin ensimmäiseltä soololevyltä jopa löytyy biisi Keith Don't Go (Ode To Glimmer Twin), joka on siis nimensä mukaisesti omistettu Jaggerille ja Richardsille.



Kanadalaistrio Danko Jonesin Code of The Road avasi pelin vuoden 2008 Never Loud Enough -levyllä. 2008 julkaistu levy oli jatkoa bändin menestyslevylle Sleep Is The Enemy (2006). Kolmen minuutin rypistys toimii kivasti, mutta on sekä hyvässä että huonossa tyypillinen Danko Jones -biisi. Yksinkertainen ja nopea ralli toimii, jos bändin tuotanto ylipäätään putoaa. Usein se on ainakin täällä päässä fiilis-sidonnaista.

Kadotetut helmet: Nils Lofgren - Acoustic Live

Jotkut vaan osaavat

Nils Lofgren soitti jo 17-vuotiaana koskettimia Neil Youngin After The Goldrushilla ja 1980-luvulla Bruce Springsteen kiinnitti Lofgrenin kitaristiksi Little Stevenin tilalle aikansa kovimmaksi rokkipumpuksi mainostettuun E Street Bandiin.

Nämä kaksi seikkaa lienee ilmeisimmät selitykset sille, miksi Lofgrenin soolotuotanto on jäänyt verrattain vähälle huomiolle. Lofgren on aina jäänyt, tai jättäytynyt, taustalle. Nykyäänkin E Street Bandissa hän saa selvästi vähiten soolotilaa, vaikka on ylivoimaisesti bändin paras kitaristi.

Lofgren on kuitenkin maineikkaampien projektiensa lisäksi tehnyt soololevyjä jo 35 vuoden ajan. Ensimmäinen soololevy ilmestyi 1975. Samana vuonna Born To Runin julkaissut Springsteen muuten diggasi Lofgrenin debyyttiä jo sen ilmestyessä. 70-luvun alussa, Grin-bändissä soittaessaan, Lofgrenia pidettiin jopa yhtenä mahdollisena Hendrixin manttelinperijänä.

35 vuoden ja parinkymmenen studio- ja live-levynkin jälkeen miehestä muistetaan aina ensisijaisesti mainita Springsteen ja Young. Usein häntä myös arvostellaan ohuesta ja ilmeettömästä lauluäänestä (en kyllä oikein ymmärrä miksi, eihän se maailman monipuolisin ole, mutta harva on Mercury).

Erään teorian mukaan ihminen muistaa artistista neljä asiaa. Lofgrenin kohdalla nämä olisivat siis Springsteen, Young ja ohut lauluääni. Sitten olisi vielä yksi tyhjä paikkaa. Kannattaa ehkä muistaa Acoustic Live vuodelta 1997.

Kahden (akustisen) keikan kokemuksella Lofgren on soolona huikea live-esiintyjä. Esiintymiset eivät ole mitään suuria rock-juhlia, mutta mies ottaa yleisönsä takuuvarmasti. Kun mies saa aikaa olla kitaran kanssa lavalla, alkaa tapahtua. Lofgrenin soitto on äärimmäisen vaivattoman oloista ja silti sitä katsoo suu auki ja miettii, että ”miten se ton tekee”.

Kuten E Street Bandiin perehtyneet tietävät, tarpeen tullen revittelykin onnistuu. Akustisesti Lofgren keskittyy kuitenkin luomaan kauniita ja melodiallisia paloja. Kitara on toki vahvasti läsnä ja biisit venyvät usein soolojen myötä pitkähköiksi, mikä ei suinkaan tarkoita tylsyyttä. Joka soololla on tarkoituksensa.

Acoustic Livessa tuo tunne on myös saatu tallennettua levylle asti. Välillä mies pyörähtää myös kosketinkioskin takana todistamassa, ettei kosketinsoittajan taidot ole ruostuneet.

Miksi kuunnella: Ihmetelläkseen kitaransoiton hienoutta.

Paras hetki: Keith Don’t Go:n kitarointi.

Syventäväksi Lofgren-kurssin oppimateriaaliksi suositellaan debyyttilevyä sekä 1977 ilmestynyttä Night After Night -liveä, jossa taustalla on täysimittainen bändi.