Kokoelmalevyt ovat aina vähän arveluttavia. Bridge Schoolin hyväntekeväisyyskonserteista on kuitenkin muodostunut vuosien saatossa lähes legendaarisen maineen konserttisarja. Vuosittain Kaliforniaan kerääntyy ykkösluokan artisteja akustisen hyväntekeväisyysmusisoinnin merkeissä.
Neil Youngin masinoimassa tapahtumassa on vuosien varrella maestron lisäksi esiintynyt muun muassa sellaisia tekijöitä kuin Pearl Jam, Metallica, Bruce Springsteen ja Fleet Foxes.
Nyt 1986 ensimmäisen kerran järjestetyn tapahtuman 25-vuotisjuhlan kunniaksi on julkaistu tuplalevyllinen Bridge Schoolin parhaita paloja. Levy löytyy täältä.
Toimitus suosittelee myös vastikään julkaistua Bridge School -dvd:tä, jonka anti eroaa aika lailla cd-versiosta.
Neil Youngin kotimatka julkaistiin vuonna 1987 Crazy Horsen livelevyllä Life. Levy oli ensimmäinen Youngin Crazy Horse -levy kuuteen vuoteen ja viimeinen levy, jonka hän teki Geffen-yhtiölle.
Long Walk Homessa on vahva poliittinen leima. Biisi symppaa ampumistehosteineen kaukana merten takana olevaa armeijaa. Teema on aikaa kestävä, mutta tuohon aikaan maailmanpoliisi USA heilui mm. Beirutissa varsin aktiivisesti.
Young soitti biisiä myös Living with War-levyn jälkeisellä Freedom of Speech -rundilla, kun Irakissa sota kävi kuumimmillaan.
Bruce Springsteen julkaisi Long Walk Homen Magic-levyllä 2007. Ensimmäistä kertaa Bruce oli esittänyt biisin vuonna 2006 Lontoossa Seeger Sessions-kiertueella. Alkujaan biisi oli pidempi ja runsaammilla sanoituksilla varustettu. Levytetty versio oli julkaisuvuotenaan Rolling Stonen mielestä vuoden kahdeksanneksi paras laulu.
Springsteenin Long Walk Home heijastelee niitä tuntemuksia, joita George W. Bushin hallinto sai aikaan. Springsteenin mukaan laulu kertoo siitä kuinka vanha elinympäristö on muuttunut sellaiseksi, jota ei enää tunnista.
Video on kuvattu Springsteenin nuoruudenmaisemissa Freeholdissa ja Asbury Parkin ränsistyneissä maisemissa. Brucehan ei yleisesti ole ollut musiikkivideoiden suunnaton ystävä, koska hänen mukaansa valmiin tarinan päälle on vaikea tehdä toista tarinaa kuvin.
Jos Nils Lofgrenin nimi on tuttu (muualtakin kuin tästä blogista), se on sitä varmaankin sivulauseesta, jonka päälauseessa puhutaan Neil Youngista tai Bruce Springsteenistä. Lofgren on kuitenkin tehnyt omillaan pitkän ja vivahteikkaan soolouran, jolle mahtuu parikymmentä levyä. Code Of The Road 1977 julkaistun I Came To Dancen raitoja. Kyseinen musiikkikirjoituksen kaanonista unohtunut levy oli Lofgrenin kolmas soololevy, jolta hieman laajempaan tietoisuuteen ovat nousseet juuri Code Of The Road sekä nimiraita.
Levyn päättää muuten biisi Happy, joka on cover Rollareiden biisistä. Kyseisestä raidasta on myös Southside Johnny levyttänyt näkemyksensä. Lofgrenille Rollareiden levyttäminen oli oletettavasti iso juttu. Miehen suuri idolihan kitaristina on Keith Richards. Lofgrenin ensimmäiseltä soololevyltä jopa löytyy biisi Keith Don't Go (Ode To Glimmer Twin), joka on siis nimensä mukaisesti omistettu Jaggerille ja Richardsille.
Kanadalaistrio Danko JonesinCode of The Road avasi pelin vuoden 2008 Never Loud Enough -levyllä. 2008 julkaistu levy oli jatkoa bändin menestyslevylle Sleep Is The Enemy (2006). Kolmen minuutin rypistys toimii kivasti, mutta on sekä hyvässä että huonossa tyypillinen Danko Jones -biisi. Yksinkertainen ja nopea ralli toimii, jos bändin tuotanto ylipäätään putoaa. Usein se on ainakin täällä päässä fiilis-sidonnaista.
Ismo Kullervo Alanko syntyi tänä päivänä 50 vuotta sitten. Lyriikan taju tuli miehelle jo verenperintönä, olihan äiti Anna-Liisa runonlausuja. Selloakin nuoruudessaan vingutellut Ismo alkoi teininä kirjoittaa omia biisejä.
Ura käynnistyi 1980-luvun alussa joensuulaisen kodinkonekaupan mukaan nimetyn Hassisen koneen riveissä. Tie vei myöhemmin Sielun Veljiin. Siekkareiden jälkeen ura on kulunut monissa kokoonpanoissa mm. Ismo Alanko Säätiön riveissä. Viime vuosina Ismo on soittanut Teho Majamäen kanssa Teholla kokoonpanossa ja tänä vuonna neljän hengen Teho-Osasto-kokoonpanossa.
Alangon takanreunus on koristunut mm. Junnu Vainio palkinnolla ja kahdella Vuoden Miessolistin-Emmalla (1996 ja 2002). Seinältä löytyy 16 kultalevyä ja kahdeksan platinalättyä.
Onnea Ismo ja hyviä levyjä seuraavallekin 50 vuodelle!
P.S. Tarkkaavainen lukija informoi, että myös Neil Youngilla on tällä päivämäärällä syntymäpäivä. Niilolle paukahtaa 65 vuotta mittariin. Juhlimisia myös siihen suuntaan siis.
Neil Youngin uusi levy pläjähtää levykauppojen hyllylle ensi viikolla. Silloin sen saa paikallisesta lähellä olevasta levykaupasta fyysisesti kansitaiteineen kaikkineen.
Ajan hengen mukaisesti uusi levy tsekattavissa jo nyt netissä. Tarkemmin sanottuna täällä. Ainakin ensitahdit potkivat kivasti.
Tänään kysytään ympäri maailmaa "missä olit yhdeksän vuotta sitten"? Minä olin silloin tulossa iltalukiosta, kun isäni soitti minulle. Maailmalta tulvi aika mieltä ravistelevaa uutiskuvaa.
Tämän jälkeenhän pidettiin sitten kovinkin monia hyväntekeväisyyskonsertteja. Muutamia kirjoja ja elokuvia on tähän liittyen tullut yhdeksässä vuodessa. Myös monenlaista musiikkia tapahtuma on kirvoittanut. Mm. tällaisia:
Pearl Jam on eräs Seattlen grunge-skenen suurimmista nimistä yhdessä Nirvanan, Soundgardenin ja Alice In Chainsin kanssa. Monet Seattlen kultakauden grungebändeistä on kuopattu, mutta Pearl Jam on hengissä edelleen. Isoimpina syinä siihen lienee esimerkiksi Nirvanaa suurempi musiikillinen monipuolisuus ja muutenkin tervepäisempi asenne. Myöskään Eddie Vedderin mainiota laulutaitoa ei voi unohtaa. Vuonna 1990 perustettu bändi on 20-vuotisen uransa aikana julkaissut kaikkiaan yhdeksän studiolevyä.
Pearl Jamin syntyhistoria alkaa 80-luvun puolivälistä, jolloin Stone Gossard ja Jeff Ament soittivat Green River -nimisessä bändissä tietyntyyppistä esi-grungea, vaikka termistä ei tuohon aikaan ollutkaan vielä mitään tietoa.
Green River hajosi 1987 ja Gossard ja Ament liittyivät Malfunkshuniin, jonka laulajana oli Andrew Wood. Bändistä tuli Mother Love Bone. 80-luvun lopulla bändi levyttikin ja kiersi ahkerasti. Bändi ehti kuitenkin julkaista vain yhden levyn, Applen, ja senkin postuumisti. Wood nimittäin kuoli heroiinin yliannostukseen 1990.
Kaksikko kasasi uuden bändin, jonka kitaristiksi otettiin Mike McCready. Bändi levytti demon, jossa kannuja paukutti Soundgarden-rumpali Matt Cameron. Myöhemmin Pearl Jamin rumpalina vaikuttaneen Jack Ironsin kautta demo päätyi Eddie Vedderille, joka nauhoitti uudet lauluosuudet demoon. Vedder myös liittyi bändiin pian tämän jälkeen. Kun vielä Dave Krusen saatiin paukuttamaan kannuja, oli Pearl Jamin ensimmäinen kokoonpano valmis.
Pearl Jamiksi nimetty kokoonpano nauhoitti keväällä 1991 debyyttialbuminsa. Se julkaistiin vasta saman vuoden syksynä. Levy sai nimensä NBA-pelaaja Mookie Blaylockin pelinumeron mukaan. Levyn kappaleet ovat synkkiä ja aihepiirit liikkuvat epätoivon, yksinäisyyden ja itsemurhien alueella.
Debyyttialbumi Ten ei ollut heti ilmestyessään valtava hitti. Nirvanan lyötyä läpi massiivisesti myös Pearl Jam pääsi kaupallisille asemille ja suurempaan tietoisuuteen. Pearl Jam itse asiassa nousikin Nirvanaa suositummaksi bändiksi. Muihin grungen suurbändeihin verrattuna Pearl Jam on enemmän kallellaan klassiseen rockiin mm. Led Zeppeliniin ja Jimi Hendrixiin.
Pian Tenin ilmestymisen jälkeen Krusen lähti bändistä ja uudeksi rumpaliksi kokoonpanoon tuli Dave Abbruzzese. 1992 bändin suosio jatkoi kasvuaan. Teniltä soi lukuisia biisejä mm. Alive ja Even Flow radioasemilla ja MTV:lla. Ten pysyikin Billboardin listalla yli kaksi vuotta ja myi vaatimattomasti 13-kertaisesti platinaa. Menestys herätti närää grunge-piireissä ja Pearl Jamia haukuttiin sellout-bändiksi.
Vuoden 1993 Vs. jatkoi bändin menestystä. Levyn proamisessa ei käytetty singlejä eikä musiikkivideoita, mutta silti se ampaisi listojen kärkeen ja myi jälleen moninkertaisesti platinaa.
Pearl Jam kapinoi musiikkibisneksen lainalaisuuksia vastaan ja kiersi kiertueella isot hallit, joihin bändi olisi suosionsa puolesta kuulunut. Sen sijaan bändi soitti pienemmissä keikkapaikoissa mm. useilla kampuksilla. Bändillä oli myös kränää Ticketmasterin kanssa, joka painosti keikkapromoottoreita nostamaan keikkalippujen hintaa. Kiista johti lopulta siihen, että Pearl Jamin kesäkiertue peruuntui. Kesän aikana bändi levyttikin uutta materiaalia, jonka jälkeen Dave Abruzzese lähti bändistä ja tilalle tuli Red Hot Chili Peppersissäkin takonut Jack Irons.
Myös kolmosalbumi, vuoden 1994 lopulla ilmestynyt kolmosalbumi Vitalogy jatkoi menestystä. Se nousi Billboardin listalle sijalle 60, vaikka ensimmäisten viikkojen aikana levyä sai ainoastaan rajoitettuna vinyylipainoksena. Kun cd-painos julkaistiin, levy meni saman tien kärkeen.
1995 Pearl Jam lyöttäytyi yhteen grungen kummisedän Neil Youngin kanssa soittaen Niilon Mirror Ballilla. Eddie Vedderiä myös työllisti hänen vaimonsa Bethin bändi Hovercraft.
Vuotta myöhemmin seurasi seuraava varsinainen PJ-albumi No Code. Se oli vuosikymmenen alun levyjä kokeellisempi, eikä saavuttanut aiempien levyjen suosiota, vaikka kipusikin listojen kärkeen. Putoaminen listoilta tapahtui kuitenkin nopeasti, vaikka kriitikot levystä pitivätkin.
Sitä seurannut Yield oli paluu juurille, mutta myös Yield sai hieman nihkeän vastaanoton yleisön keskuudessa ja No Coden tavoin vain käväisi listojen kärkisijoilla. Levyä seuranneella kiertueella rumpujen taakse siirtyi ex-Soundgarden James Cameron, sillä Ironsin kunto ei kestänyt kiertämistä.
Vuosituhannen lopussa Pearl Jam nousi listoille yllättävällä coverilla, kun bändi teki uuden version J. Frank Wilsonin Last Kiss -biisistä. Alunperin se julkaistiin yhtenä seitsemästä singlestä, jota jaettiin vain Pearl Jamin fan clubilaisille. Fanien ja radioasemien painostuksesta singlestä tehtiin myös kaupallinen painos ja siitä tulikin valtavan suosittu.
2000-luku on ollut Pearl Jamille jälleen hyvää aikaa ja bändi onkin varsinkin kymmenvuotisjuhliensa jälkeen nauttinut lähes varauksetonta arvostusta. Vuosikymmen alkoi kuitenkin traagisesti, kun Binaural-levyä seuranneella kiertueella Roskilden festivaaleilla yhdeksän bändin fania rusentui kuoliaaksi.
Vuosituhannen alussa bändi päätti nauhoittaa jokaisen keikkansa ja tehdä virallisia bootlegeja faneille, jotta äänenlaatu olisi kunnollinen. Kiertämisen lisäksi aikaa on ollut myös pistää ulos harvinaisuuskokoelmaa, uudelleenjulkaisuja ja tukea John Kerryn vaalikampanjaa yhdessä mm. Neil Youngin ja Bruce Springsteenin kanssa. Lisäksi Eddie Vedder on tehnyt elokuvamusiikkia.
Pearl Jam on myös julkaissut 2000-luvulla levyjä tasaista tahtia. Riot Act (2002), Pearl Jam (2006) ja Back Spacer (2009) ovatkin lähes bändin vahvimpien levyjen tasoa, vaikka niillä ei hirveästi olekaan tekemistä 1990-luvun grungen kanssa.
Torontossa 1945 syntynyt Neil Young on musiikkimaailman suurimpia legendoja, joita ei pahemmin esitellä tarvitse. 60-luvulla uransa aloittanut Young on yli 40-vuotisen uran aikana Niilon työtahti on saanut legendaarisen maineen. Young on tehnyt hurjan monipuolista musiikkia omilla ehdoillaan. Niiloa ei pahemmin ole heilauttanut, jos hänen tekemisensä eivät ole kiinnostaneet ostavaa yleisöä tai kriitikoita.
Lätkätoimittaja Scott Youngin poika kuunteli lapsena ja nuorena paljon erilaista musiikkia pääasiassa radiosta. Hänen suurin esikuvansa oli Elvis Presley. Myöhemmin urallaan Young on kirjoittanut useitakin biisejä, joiden hän on sanonut ammentaneen Elviksestä, mm. Hey Hey My My ja He Was The King.
Jo nuorena Niilo kärsi myös erilaisista sairauksista mm. poliosta ja diabeteksesta. Youngin ollessa 12-vuotias hänen vanhempansa erosivat ja Young muutti äitinsä kanssa Winnipegiin, jossa musiikillinen ura käynnistyi erilaisissa koulubändeissä.
Hän soitti myös paikallisissa folk-klubeissa, joissa hän tapasi Joni Mitchellin ja myös Stephen Stillsin. Hän kirjoitti myös varhaisimpia folk-laulujaan kuten Sugar Mountainin tuolloin. Mitchell puolestaan kirjoitti vastineeksi The Circle Gamen.
Samaan aikaan myös The Guess Who nousi listoille Youngin kirjoittamalla Flying On The Ground Is Wrong, josta tuli ensimmäinen Niilon listoille kivunnut biisi. 60-luvun puolivälissä Young kiersi Kanadaa mies ja kitara -pohjalta.
Tämän jälkeen Young matkusti Bruce Palmerin kanssa Los Angelesiin, jossa kaksikko tapasi Stephen Stillsin, Richie Furayn ja Deway Martinin. Näin syntyi Buffalo Springfield.
Bändi ei kuitenkaan ehtinyt olla kasassa kuin pari vuotta. Buffalo Springfieldin hajoamisen jälkeen Young solmi levytyssopimuksen Reprise-levy-yhtiön kanssa. Soolodebyytti Neil Young ilmestyi 1969.
Samaan aikaan Young oli mukana superyhtye Crosby, Stills, Nash&Youngissa. CSNY teki Youngin kokoonpanossa ollessa pari levyä. Debyytti Déjà vu on suorastaan erinomainen. Myös Youngin kirjoittama historiallisesta joukkosurmasta kertova Ohio on jäänyt elämään.
70-luku oli Youngille menestyksekästä aikaa vuoden 1970 After The Gold Rush on eräs Niilon arvostetuimmista levyistä, joka myös ilmestyessään herätti huomiota. Vuoden 1972 Harvest oli todellinen läpimurto, jolta irrotettu Heart Of Gold on eräs Youngin uran suurimmista hiteistä.
70-luvun puolessa välissä Young julkaisi runsaassa vuodessa huikean albumitrilogian On The Beach, Tonight's The Night ja Zuma. 70-luvun menestyksen täydensivät sellaiset klassikkoalbumit kuin Comes A Time ja Rust Never Sleeps. Village Voice palkitsikin Youngin 70-luvun lopussa vuosikymmenen artistina, eikä syyttä.
80-luvun Young vietti lähinnä enemmän ja vähemmän hämmentäviä kokeiluja tehden. Vuosikymmenen mittaan Niilolta ilmestyi niin syntikkapoppia, rockabillyä kuin puhtaaksiviljeltyä countryakin. Joukkoon mahtui yksittäisiä onnistumisiakin, mutta kokonaisuutena vuosikymmen oli Niilolle musiikillisesti vaikea. Vuoden 1989 Freedom oli kuitenkin mainio ja jätti vuosikymmenestä hyvän maun suuhun.
Vuonna 1990 ilmestynyt Ragged Glory oli puolestaan Niilon luottoyhtyeen Crazy Horsen kunniakas paluu. Vaikka bändi oli käynyt soittamassa 1981 ilmestyneellä Ra-Ac-Torilla, mutta edellinen todellinen Crazy Horse -levy oli vuoden 1979 live-albumi Live Rust.
Ragged Glorylla Niilo ja Crazy Horse palasivat siihen, minkä parhaiten osaavat. Koko levy on täynnä armotonta runttaamista, jossa on rosoa tusinaan levyyn. Varsinkin Youngin kitarointi on isossa roolissa. Crazy Horse puolestaan pitää huolen svengistä. Lyriikat puolestaan lähes pakottavat hoilaamaan mukana.
Levyn avaavat Country Home ja White Line ovat perua jo 70-luvulta. Young esitti biisejä tuolloin säännöllisesti, mutta levylle ne päätyivät vasta 1990.
Kymmenen biisin kattaukseen mahtuu myös useampi Crazy Horse -käsittelyn saanut muista yhteyksistäkin tuttu biisi. Farmer Johnia ovat lukuisat artistit levyttäneet myös ennen Niiloa. Mm. Don&Dewey, Searchers ja ehkä tunnetuimmasta 60-luvun versiosta vastuussa oleva Premiers.
Entä kuulostaako Days That Used To Be etäisesti tutulta? Siihen lainattiin aineksia Dylanin Byrds-biisistä My Back Pages.
Levyn päättävä Mother Earth puolestaan kumartaa folk-klassikko Water Is Widen suuntaan.
1992 ilmestynyt Harvest Moon liikkui nimensä mukaisesti 70-luvun alun akustisemmissa maisemissa. Vaikka Crazy Horse jälleen nostettiin telakalle, ei Niilon luovuus kadonnut mihinkään. Harvest Moon on Youngin akustisen tuotannon suurimpia helmiä.
Vuosikymmenen puolivälissä grungen kummisetä lyöttäytyi yhteen Pearl Jamin kanssa. Lopputuloksena oli Mirror Ball, joka herätti huomiota, mutta sai keskinkertaisia arvioita osakseen. Levy onkin Youngin uran aliarvostetuimmasta päästä.
Vuosituhannen lopulla Young piti ensimmäistä kertaa urallaan hieman sapattia. Vuonna 2000 ilmestyi mainio akustinen levy Silver&Gold. Young on levyttänyt 2000-luvulla myös uutta materiaalia, mutta aivan uran huippujen tasoa 2000-luvun levyt eivät ole olleet.
2000-luvun merkittävintä antia onkin ollut se, että viimein Youngin myyttisen maineen saaneet arkistot ovat auenneet. Keikkataltiointeja on vuosikymmenien takaa on ilmestynyt tasaista tahtia. Vuonna 2009 Young myös julkaisi ensimmäisen osan giganttisesta Archives-sarjasta.
Noin kuukausi takaperin arvon kollegani Mies Mustissa listasi oman elämänsä rakennuspalikat, joita ilman Mies ei olisi Mustissa. Tässä siis suuren painostuksen saattelemana oma listani bändeistä, jotka tekevät tästä Daddy:stä erityisen Coolin.
Tässä se nyt sitten on die list...
1. Foo Fighters 2. Tom Waits 3. Doors 4. Neil Young 5. Rolling Stones 6. Pearl Jam 7. Nick Cave 8. David Bowie 9. Pink Floyd 10. Smashing Pumpkins
Bubbling under:
White Stripes, Led Zeppelin, Bill Withers, Bob Marley, Leonard Cohen, Blues yleisesti, Johnny Cash, Nirvana, Jim Hendrix,
1. Foo Fighters
Nirvanen jäänteistä vuonna 1995 perustettiin Foo Fighters, joka on ollut aina lähellä sydäntäni. Ensimmäinen levy koostui Dave Grohlin demoista, mitä hän oli kyhäillyt Nirvana-aikoinaan. Levy kokonaisuudessa jäi ehkä hieman palapeliksi, jossa kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Teiniangstiin kuitenkin levy toimi.
Seuraava Colour and the Shape olikin jo sitten tasapainoisempi rock levy, josta Everlong –kappale on ylitse muiden jäänyt elämääni voimaa antavana tekijänä. Itse levy on yllättävän tasapainoinen, vaikka Foo Fightersin lopullinen kokoonpano eli hyvin paljon tuohon aikaan. Levytyssessioiden aikana rumpalin pallilla istui parikin eri hemmoa. Dave Grohl oli tyytymätön kannuttajiin ja päätyi itse soittamaan rummut levylle.
Monet Foo Fightersin biisit muistuttavat tietystä elämäntilanteesta, jossa jotenkin hekin ovat olleet läsnä. 2008 Foo Fighters kävi ensi kertaa Suomessa ja pidän edelleen sitä yhtenä parhaimmista keikoista, jossa olen ollut. Dave Grohl päätti ensimmäisen visiitin kunniaksi soittaa 12 biisin sijaan 18 ja keikka kesti yli 1½h kauemmin kuin piti.
2. Tom Waits
Tom Waitsin on yksi perustuskivistä, joka on tullut elämääni vasta aikuisiällä. Early Years Vol 1. & Vol 2. olivat ensimmäiset levyt, jotka kuulin herrasmieheltä. Demot ovat hieno osoitus nuoren Tom Waitsin lahjoista ja esittelevät Waitsin lauluääntä hienosti. Pelkistetty tyyli tuo ajoittain mieleen 60-luvun alun Bob Dylanin.
Myös vanhempi tuotanto on iskenyt siinä määrin, että miehen koko tuotanto on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Alice -levy on kaikessa teatraalisuudessaan pysynyt tavalla tai toisella tehosoitossa kaikkien näiden vuosien ajan.
Bone Machine on myös yksi Waitsin vahvimmista levyistä, joka on pakko kaivaa tasaisin väliajoin hyllystä. Levyn hienoimpiin hetkiin kuuluu That Feel duetto Keith Richardsin kanssa.
3. The Doors
Ensikosketukseni Rock ’n’ Rollin ihmeellisen maailmaan tapahtui The Doorsin kautta. Veljelläni oli tapana soittaa ruuanlaiton yhteydessä Doorsin debyyttialbumia viikonloppuisin. Break on Through:n alkuriffissä on jotain käsittämätöntä voimaa, jota olisin voinut kuunnella aina vain uudestaan. Veljeni nauhoitti Doorsin debyytin c-kasetille, mikä pyöri puhki korvalappustereoissani.
Doorsin debyytti nauhoitettiin kahdessa viikossa, siitä voisivat monta kuukautta levyä hiovat artistit ottaa mallia.
4. Neil Young
Mies, jota on hankala pukea sanoiksi. Neil oli yksi ensimmäisiä aikuisiän löytöjä, jotka kolahtivat siinä määrin, että koko tuotanto ollut pakko hankkia. Henkilökohtaisimmat tunnesiteet löytyvät Harvest ja Harvest Moon levyistä. Levyn loppupuoliskolla oleva Natural Beauty -kappale on yksi lätyn hienoimmista.
Live Rust on myös mielestäni yksi hienoimmista livelevyistä, mitä on koskaan tehty. Youngin esiintymisestä kantautuu jotain maagista, mihin herra ei valitettavasti ole yltänyt myöhemmällä urallaan kovin usein.
5. Rolling Stones
Rollarit on toinen artisti, joka on tullut elämääni veljeni levyhyllystä. Rolling Stonesin vanhempi tuotanto 60 -70 luvulta onkin täynnä helmiä. Henkilökohtaisiksi suosikeikseni on muodostunut levytykset Mick Taylorin kanssa (vuodet).
Mysteeriksi jää mitä ihmettä bändille tapahtui 80-luvulla, siitä miehet eivät ole selvinneet tähän päivään asti. She was hot on yksi ensimmäisistä musiikkivideo mitä näin ja kaikessa seksistisyydessään on nykyään varsinkin huvittavaa katsottavaa. Musiikillisesti Undercover of the night –levy, josta kyseinen biisi löytyy taitaa olla Rollareiden huonoimpia.
6. Pearl Jam
Harva bändi pysyy mukana elämässä näin kauan, harvoin myöskään yhteenkään bändiin syntyy yhtä vahvoja tunnesiteitä. Teinivuosien grunge -huuruisista vuosista, Helmihillo on jäänyt ainoa yhtyeenä, jota edelleen on vain yksinkertaisesta otettava kuunteluun. Pearl Jamin toinen levy Vs. on yksi ehkä aliarvostetuimmista levyistä. Vs. kantaa sellaisia kappaleita Rearview window ja Elderly Woman Behind the Counter in a Small Town, joihin tuo runotyttöjä jahtaava teinikloppi ihastui silloin.
Todellinen harmi että pumppu ei ole Suomeen asti vielä ehtinyt.
7. Nick Cave
Nick Cave tuli elämääni kaverin kotibileistä, jossa ahkerasti pyöri uunituore Murder Ballads. Viikko sen jälkeen olikin pakko tutustua herran muuhun tuotantoon. Cave on pysynyt tasaisesti soitossa, osittain myös siksi että herra Cave on yksi yhdistävistä tekijöistä oman ja vaimoni musiikkimaun kanssa.
8. David Bowie
Yksi artisti joka on peräisin isoveljeni levyhyllystä. Muistan lapsuudesta mystisen Hittimittari musiikkivideo-ohjelman telkkarista, jota juonsi muuten jossain vaiheessa Mikko Alatalo. Let’s Dance taitaa olla yksi ensimmäisistä musiikkivideoista mitä muistan.
Samaisella kappaleella on taipumus piristää päivää kummasta varsinkin, jos sen kuulee radiosta. Bowien myöhempi tuotanto ei jostain syystä ole hirveästi sytyttänyt. 80-luvusta alaspäin kaikessa huvittavuudessaan täyttä timanttia.
9. Pink Floyd
Pink Floyd on jälleen yksi veljeni innoittama bändi. Mikko Alatalon Hittimittarista muistan nähneeni huikean Learning to fly:n, joka syöpyi nuoren pojan mieleen jostain syystä. Pink Floydin elokuva the Wall tuli katsottua kanssa joskus aivan liian nuorena. Wall on kyllä hieno elokuva ja ennen kaikkea levy kaikin puolin.
10. Smashing Pumpkins
Yksi Nirvanan ja grunge hypetyksen jälkeisesti bändeistä joka kolahti teininä ja kovaa. Siamese Dream ja Mellon Collie & Infinitive Sadness ovat todellisia mestariteoksia kaikessa mahtipontisuudessaan.
Smashing Pumpkinsin myöhäisempi tuotanto onkin sitten ollut täynnä enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Mellon Collie ja Infinitive Sadness:n menestyksen jälkimainingeissa rumpali Jimmy Chamberlain ja Kosketinsoittaja Jonathan Melvoin sekoilivat siinä määrin että kumpikin vetivät yliannostuksen. Melvoin kuoli ja Chamberlain potkittiin pihalle bändistä. Smashing Pumpkins jatkoi kesken ollutta vierailevilla rumpaleilla, jotka eivät kauaa mukana pysyneet. Chamberlain otettiin takaisin Machinalle, mutta bändi ei enää ollut entisensä ja nykyisin alkuperäisiä jäseniä bändissä on vain keulahahmo Billy Corgan.
