Ennen levyn julkistamista, Jack Whiten ensimmäistä soololevyä oli hehkutettu musiikkimedioissa kohtuudella. Itse suhtauduin kahden ensimmäisen singlebiisin jälkeen levyyn varauksella, nyt kun levy on pyörinyt soittimessa kolmisen kertaa, on ihana todeta olleensa väärässä ennakkoasenteidensa suhteen. Blunderbuss on Whiten paras levy yhdeksään vuoteen.
Blunderbussin ensimmäinen singlebiisi Sixteen Saltines on sitä tuttua ja turvallista soundia, mitä olemme tottuneet Whiten bändeiltä kuulemaan. Koko biisi lepää jämerän riffin varassa ja biisi itsessään olisi voinut olla oikeastaan millä tahansa the White Stripesin tai Racountersin viime vuosien levyistä. Kokonaisuutena kappale jätti kuitenkin jotenkin kylmäksi, monella tapaa se on ikäänkuin toistoa aiemmasta tuotannosta.
Seuraava single Love Interruption nostatti odotuksia, joita aiemmin ei edes oikeastaan ollut. Hienosti rakennetussa kappaleessa pääosaan nousee Whiten ja Ruby Amanfun harmoniat. Loistavasti tuotetussa biisissä, pienimmätkään nyanssit eivät jää huomaamatta. Nyt kun itse levy on lautasella, on mukava todeta, että Love Interruption kuvastaa Blunderbussin linjaa paremmin kuin ensimmäinen "maistiainen" levyltä.
Tietyllä tapaa Blunderbuss palaa Jack Whiten uran juurille, White Stripesin kolmen ensimmäisen levyn tunnelmaan, jotka ovat mielestäni monella tapaa mitattuna miehen tuotannon parasta antia. Älkää nyt käsittäkö väärin, ei niissä myöhemmissäkään tekemisessä varsinaisesti mitää vikaa ole, mutta ainakin tietynlaista itsensä toistamista.
Blunderbuss pitää sisällään kerrassaan loistavia biisejä garagerockin lähettiläältä, joista on todella vaikeaa nostaa yhtään kappaletta ylitse muiden. Blunderbuss on kokonaisuus, jonkalaista vastaavaa levyä ei Whitelta ole tullut ulos sitten Elephantin. Monella tapaa tulee mieleen, onko White pitänyt näitä mahtavia biisejä pöytälaatikossaan soolouraa silmälläpitäen?
Blunderbuss palauttaa tämän kyynisen musatoimittajan uskon Jack Whiten tekemisiin täysin.
