Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Turku Rock City -blogiyhteisön perustajajäsenet Isukki ja Ukkomies ovat kovia The Gaslight Anthem -yhtyeen äänenkannattajia. Itselleni kyseinen New Jerseystä kotoisin oleva punkrock-orkesteri oli jäänyt kuitenkin jostain syystä tuntemattomaksi - aina tähän kesään saakka.

Blogiveljieni innoittamana olen toki aiemminkin kuunnellut yhtyettä. Vuonna 2010 American Slang -albumin ilmestyttyä kuuntelin levyn kerran tai kaksi läpi. Silloin se ei oikein iskenyt, enkä tiedä miksi.

Tänä kesänä tartuin jälleen tuumasta toimeen, ja aloin kuunnella The Gaslight Anthemin tuotantoa kokonaisvaltaisemmin. Ei, se ei johtunut uudesta Handwritten-levystä tai sen radiohittisinkku "45":stä. Radiota tulee tänä Spotify-aikakautena kuunneltua sen verran harvoin, että jotenkin bändi vain tuolta internetin syövereistä hyppäsi jälleen silmieni eteen ja päätin antaa sille uuden mahdollisuuden.

Tämän jälkeen homma karkasikin sitten aivan täysin lapasesta. Olen miltei kuukauden putkeen kuunnellut pelkkää The Gaslight Anthemia. Vuonna 2007 ilmestynyt debyyttilevy Sink or Swim on aivan tajuttoman kovaa kamaa, samoin kuin ns. läpimurtokiekko The '59 Sound vuodelta 2008. Taisin pari vuotta sitten vain valita väärän hetken tutustua yhtyeeseen, sillä kuukauden tasaisen intensiivikuuntelun jälkeen American Slang on edelleen jäänyt selkeästi kaukaisimmaksi Kaasuvalo-albumiksi.

Itselleni on jo nyt päivänselvää, että The Gaslight Anthemin keulahahmo Brian Fallon on yksi aikakautemme kovimmista biisinikkareista. Miehellä on kyky kirjoittaa romanttisia ja arkirealistisia lyriikoita, joissa on kuitenkin kyse paljon enemmästä kuin ainoastaan perinteisestä poika ja tyttö -siirapista. Luonnollisesti auto- ja prätkämies laulaa myös moottorinjylinästä ja öljynhajusta, jotka eivät itselleni niin läheisiä aihepiirejä ole. Annetaan se kuitenkin anteeksi, koska sen verran tarttuvia melodioita osaa mies sanojensa ympärille rakentaa.

Olen tietysti tässä ajassa löytänyt jo omat suosikkikappaleenikin bändin tuotannosta. The Gaslight Anthemin yksi valttikorteista on kappaleiden monipuolisuus. Levyt eivät ole pelkkää räimettä tai herkistelyä, vaan ne sisältävät tasaisesti molempia elementtejä. Tässä tämänhetkiset suosikkini molemmista ääripäistä.






Kaasuvalaistumiseni tuoksinassa olen tottakai tilannut levyt sekä paidat, ja sosiaalinen media on spämmätty täyteen linkkejä The Gaslight Anthemin biiseistä ja videoista. Asiaan kuuluu tietysti myös Isukin ja Ukkomiehen piikittely aiheesta, että jos Pojulle nyt jotain yhtyettä suosittelee niin se alkaa todennäköisesti fanittaa sitä ihan täysillä sitten puolentoista vuoden kuluttua. Mutta ihmiset, antakaa anteeksi. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Sunnuntailive: The Gaslight Anthem @Music Hall of Williamsburg 16.05.2012

Viime aikaisella Gaslightin keikalla kuultiin myös kesällä tulevan levyn materiaalia. Hyvinhän ne jätkät vetää...

It's Revival Tour

Aiemmin Viikon Spotifynä oli Revival Tour-hehkuttelua. Tältä se näyttää kuvallisessa muodossa. Aika kivat kolmen tunnin kinkerit. Ja kommenttiosuuteen sitten vapaavalintaisia ylisanoja. Holy shit!

Horrible Crowesin eka sinkku kuultavissa

Kaiken Ruisrock-tohinan keskellä on hyvä katsahtaa hetkeksi tulevaan syksyyn. Syyskuun alussa ilmestyy Gaslight Anthem-solisti Brian Fallonin sivuprojektin debyyttilevy The Horrible Crowesin Elsie. Duon toisena osapuolena häärii siis Ian Perkins. Levyltä on nyt kuultavissa eka (paras?) demo Black Betty & The Moon. Tässä alla näin. Levy ilmestyy syyskuun 6.

Brian Fallon lipsahti sivuraiteille

Gaslight Anthem -solisti Brian Fallon on hypännyt samaan kelkkkaan Brittimuusikko Ian Perkinsin kanssa. Uusi bändi on saanut nimekseen The Horrible Crowes.

Blogissaan Fallon maalailee bändin musiikin seuraavasti: "...if Tom Waits, the National, the Afghan Whigs, Bon Iver, and Nick Cave made a band with Percy Sledge that'd be called The Horrible Crowes".

Pienimuotoisesta kiertämisestäkin on ollut puhetta, ehkä jopa Euroopan puolelle duo saadaan.

Gaslight Anthemia ei kuitenkaan olla hautaamassa mihinkään. Fallon tekee biisejä myös bändille, mutta Gaslight on alustavien suunnitelmien mukaan levyttämässä vasta syksyllä, joten kevät ja kesä on hyvää aikaa puuhata myös varsin mielenkiintoisen sivuprojektin parissa.

Horrible Crowesin vaiheita voi seurata bändin blogista.

Torstaiduo: She Loves You

Heinäkuun ensimmäinen päivä 1963, keskellä kiivainta jeejee-kauttaan, Beatles äänitti From Me To You'n jatkoksi jälleen uuden menestyssinglen. Beatlesin neljäs single She Loves You valloitti odotetusti syksyllä -63 Atlantin molemmat puolet. Biisi oli yksi niistä viidestä Beatles-veisusta, joka oli samanaikaisesti sekä Briteissä että Jenkeissä listaykkösenä.



47 vuotta myöhemmin Jenkkibändi The Gaslight Anthem julkaisi kolmoslevynsä American Slang, jonka nimibiisin b-puolella on New Jerseyn toiseksi parhaan bändin She Loves You. Biisi julkaistiin myös vuoden 2010 Record Store Day-singlellä, jonka a-puolelta löytyy Rolling Stones-cover Gimme Shelter. Nimestään huolimatta She Loves You on kuitenkin irronnut Brian Fallonin sävelkynästä.

In the year 2011

Katsaus kristallipalloon...

Vuosi 2010 jää aikakirjoihin hyvänä musiikkivuotena. Alkavakin vuosi näyttää jo nyt lupaavalta. Turku Rock Cityn pojat keräsivät muutaman tärpin varmistuneista tiedoista ja pienistä viattomista huhuista.

Levyt:

Erityisesti Isukissa aiheuttaa positiivista kutinaa Foo Fightersin aktivoituminen. Uuden kiekon on tarkoitus tulla ulos keväällä 2011. Dave Grohl kokosi poppoonsa kasaan studioon syksyllä 2010, kun Them Crooked Vulturesin kiertue loppui. Julkisuuteen päästettyjen tietojen mukaan uudesta levystä on tulossa Foo Fighterssin raskain levy. Levyn tuottajana häärii Butch Vig, joka tuotti aikanaan myös Nirvanan Nevermindin. Krist Novoselic on myös vierailemassa tulevalla levyllä. Grohl ja Novoselic eivät ole levyttämässä yhdessä yli 20 vuoteen.



Pitkin vuotta blogissa on vaahdottu aktiivisesti myös Frank Turnerista. Ei siis ihme, että jossain vaiheessa ilmestyvää neljättä pitkäsoittoa odotetaan kuumeisesti blogosfäärin tällä(kin) laidalla. Turner julkaisi Rock n Roll –EP:n vuoden 2010 lopulla, joka antoi viitteitä tulevasta albumista.



Isukki vinkkaa myös, että Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo julkaisee Maan näkyjä-levyn helmikuun 16. päivä. Keskitalohan keikkaili Turun seudulla heinäkuussa, jolloin oli myös Turku Rock Cityn tentissä.



Pojun lapsuuden ja nuoruuden sankari Apulanta on vuoden sapatin jälkeen palannut studioon. Kolme biisiä on jo narulla, ja uutta materiaalia odotellaan kuumeisesti. Mitä velho nimeltä Toni Wirtanen on vuoden tauon aikana kehittänyt viisaan päänsä sisällä? Toivottavasti edessä on paluu juurille.



Turkulainen So Called Plan on myös julkaisemassa kolmatta studioalbuminsa. Ensimmäisen levyn Same About the Sorrow –hitin jälkeen on ollut hiljaisempaa. Vuonna 2008 ilmestynyt kakkoslevy ei suurta suosiota nauttinut, vaikka Pojun stereoissa kiekko pyöri aktiivisesti. Keikoilla kuultu uusi materiaali nostaa odotuksia. Onko kokonaisuus kuten vanhempi materiaali tässä alla.



Raskaammassa sarjassa pitää ehdottomasti muistaa myös, Suomen parhaimpiin punk-bändeihin luettavan The Dwyersin uusi lätty. 2009 ilmestynyt Gas Station Masturbation –debyytti oli täyttä timanttia ja sitä on markkinoitu jenkkilässä asti. Uusi albumi ei toivon mukaan tuota pettymystä.

Runotyttöjen ja Ukkomiehen rakastama Scandinavian Music Group on myös sulkeutunut studioon. Uutta levyä on pukkaamassa loppukevään sydänsurujen soundtrackiksi. Banjoherätyksen pari levyä sitten saanut SMG on kuulemma löytänyt kaapin perältä jälleen sähkökitaran. Joel Melasniemen studiopäiväkirjassa vilahtelee mm. sellaisia referenssibändejä kuin Boston, Crosby,Stills,Nash&Young, 22 Pistepirkko ja Vampire Weekend. Odotamme mielenkiinnolla kakkos- ja kolmoslevyn synteesiä toivoen.



Muita odottamisen arvoisia levyjä on tulossa ainakin PJ Harveyltä (helmikuun 14.). Huhuja on liikkunut myös Rage Against the Machinen uudesta levystä, jonka olisi tarkoitus ilmestyä kesällä.

Keikat:

Tähän mennessä varmistuneista keikoista Isukki odottelee kuumeisimmin System of a Downin kipuamista Provinssirockin lauteille. Myös Poju on suuntaamassa Provinssiin ainakin Anal Thunderin perässä. Muutenkin kesän festivaalitarjonta kiinnostaa Pojua. Avenged Sevenfold lupaili taannoisella Helsingin keikalla pikaista palaamista Suomeen. Ehkä jo kesällä. Provinssi, Ruisrock, can you hear us?

Kovimmat odotukset kohdistuvat huhuttuun Frank Turnerin minikiertueeseen alkuvuodesta. Myös Isukkiin vahvan vaikutuksen Tavastialla marraskuussa tehneen Gaslight Anthemin on huhuttu saapuvan jälleen Suomeen...

Päiväunia Isukki näkee grungelegendojen, kuten Pearl Jam ja Soundgarden, näkemisestä. Ja jos vielä se RATM saataisi Suomeen asti...



Festariuutisten odottelun lomassa Pojun katse on suunnattu tiukasti maaliskuuhun, jolloin Suomeen saapuu The Haunted. Ruotsi-metallin huippunimi on tehnyt vaikutuksen ennenkin Suomessa mm. Turun Klubilla. Tällä kertaa orkesteri seisahtuu Tampereella, Helsingissä, Turussa ja Seinäjoella.

Jos vielä se uudelleen henkiinherännyt skate punk -legenda Blink 182 eksyisi Euroopan kiertueellaan koti-Suomeen, alkaisi Pojun vuosi olla kohdallaan…



Ukkomiehen matkakuume on kohonnut tasaisesti koko vuoden, kun ei ole ulkomailla piipahtanut. Lontoon Hyde Parkissa järjestettävä Hard Rock Calling kiinnostaa isosti, mutta parina viime vuonna siellä ovat esiintyneet E Street Band ja Pearl Jam. Tänä vuonna Bon Jovi. Mutta joku kiinnostava iso nimi ja pari pienempää mielenkiintoista kiinnitystä, niin laitetaan lentoliput tilaten.

Päiväunia tietenkin nähdään (jälleen) Tom Waitsin saapumisesta Eurooppaan. Jos mies vanhalle mantereelle eksyy, Ukkomies on siellä kanssa. Ja totesihan se Brucekin joulukuun alussa Asbury Parkissa "we'll be seeing you soon"...



Jos ei minnekään muualla niin tämän syyskuussa 2011 lienee syytä suunnata viimein tarkastamaan Lahti blues&roots-bileet. Kattaus on nimien puolesta perinteisesti ollut kunnossa.

Vuoden biisit 3/3

Eli tältä vuosi näytti Ukkomiehen silmin...

Kymmenen biisiä, joista vuosi muistetaan.



1. I Still Believe - Frank Turner





2. Bring It On - Gaslight Anthem





3. 5th Avenue bar - Dylan Leblanc





4. Little Faith - National





5. Burning The Bowery - Jesse Malin





6. Hilkka Taskinen - J. Karjalainen





7. Vanha biisi - Anssi Kela





8.. Trains Are Leaving The Yard - Magenta Skycode





9. Tuulen poika - Sir Elwoodin hiljaiset värit





10. The Circus - Tuomo

Vuoden biisit 1/3

Eli tältä näytti vuosi Isukin silmin...

Kymmenen biisiä, joista vuosi muistetaan.

1. Frank Turner - I Still Believe



2. The Gaslight Anthem - Queen of Lower Chelsea



3. Dylan Leblanc - 5th Avenue Bar



4. Danko Jones - Had Enough



5. Jakob Dylan - Everybody's Hurting



6. Neil Young - Walk With Me



7. Timber Timbre - Demon Host



8. Mark Lanegan & Isobel Cambell - Come Undone



9. Mulatu Astatke - The Way To Nice



10. Johnny Cash - Ain't No Grave

Haastattelussa: Brian Fallon 2.11.2010

Kuten taannoisessa keikka-arviossa sivuttiin, tuli tavattua Gaslight Anthemin Brian Fallon ennen viimeviikkoista Tavastian keikkaa. Alla juttua mm. siitä miten hän laulujaan kirjoittaa ja miten hän suhtautuu New Yorkiin.

Nauhalle tarttui paljon muutakin, josta ehkä/voi olla/toivottavasti saatte lukea piakkoin painetussa muodossa. Jos kotimainen lehtiskene ei halua tukea nuorten toimittajien elinkaarta, julkaistaan haastattelun anti kokonaisuudessaan tällä ohjelmapaikalla lähiaikoina.

Keikalla: Gaslight Anthem @ Tavastia 2.11.2010

The Gaslight Anthem on Rock Cityssa(kin) nostettu yhdeksi tämän vuosituhannen kiinnostavimmista bändeistä. Kesällä 2009 Tavastialla bändi ei vakuuttanut, mutta saman vuoden Ruisrock oli jo todella kova keikka. Odotukset olivat siis korkealla, kun moottoritietä kiihdytettiin kohti Helsinkiä. Mitä jäi Gaslight Anthemin kolmannesta Suomen keikasta päällimmäisenä mieleen?

Ukkomies :Eilen poikkesimme hyvien ihmisten seurassa luonnonkauniissa Helsingissä. Etukäteen olin tainnut hehkuttaa Gaslight Anthemia ns. riittävästi? Vastasiko bändi odotuksia?

Isukki: Tää oli mun ensimmäinen Gaslightin keikka ja odotukset olivat todella kovat kaiken sen hehkutuksen, mitä olen kuullut. Odotuksiin vastattiin!
Mahtava ilta kaiken kaikkiaan!



U: Ilta oli kyllä erinomainen. Pääaktista pitää sen verran sanoa, että keikan alkupuolella soundit olivat hiukan häiritsevän suttuiset, mutta muutaman biisin jälkeen alkoi potkia kivasti.
Verrattuna esimerkiksi ensimmäiseen Tavastian keikkaan (kesäkuussa 2009) bändi on kasvanut henkisesti ja Brian Fallon alkaa lunastaa sellaisen yleisön haltuunsa ottavan front manin viittaa.
Sitä paitsi Brian osoittautui varsin mukavaksi kaveriksi.

I: Tämä käy ilmi myöhemmin Rock Cityn -sivuilla ilmestyvässä haastattelussa. Bändi tuntui olevan varsin hyvällä tuulella ja Fallon innostui keikan aikana useaan otteeseen heittämään läppää yleisön kanssa. Mitäs Ukkomies on mieltä pumpun kappalevalinnoista?



U: Kolmen levyn jälkeen bändillä alkaa olla repertuaaria sen verran, että väkisinkin jotain jää pois. Eniten jäin kaipailemaan Sink Or Swim-debyytin ralleja I'da Called You Woody, Joe ja Drive. Mutta muuten ei valittamista. Pääpaino oli toki uusimman levyn biiseissä, mutta esimerkiksi toiseksi viimeisenä kuultu Here's Looking At You Kid sai (taas) sellaisen korvasta korvaan -hymyn aikaan.
Tuli aika selväksi jälleen, että monasti fiilis on yksittäisiä kappaleita tärkeämpi tekijä onnistuneessa keikassa.



U: Mutta olihan siellä toki muitakin bändejä. Illan avanneesta ruotsalaisesta Speakeasy-poppoosta ei sen enempää, mutta puuseppä Chuck Ragan vei varmaan irkku-vaikutteisilla biiseillään jalat sinunkin suustasi?



I: Kyllä tämä oli aika kevyesti sanottu. Aikasemmin tämä grunge-pappa ei ollut kuullut tätä puuseppää. Ragan antoi kaikkensa ja voitti kyllä yleisön puolellee. Hieno mies, hieno ääni.

U:Raganissa näin lavalla sen saman asian, jonka olen huomannut ehkä kaikkein tärkeimmäksi yksittäiseksi tekijäksi, joka saa minut kiinnittämään huomiota artistiin. Oli kyse sitten Springsteenista, Gaslightin pojista, Turnerin Frankista tai nyt Chuckista... kaikki ovat lavalla tosissaan ja se näkyy esiintymisessä. Chuck oli tosissaan asiansa kanssa, tarkoitti mitä lauloi. Ja se on hemmetin puoleensa vetävää.

I:Paras hetki: Fallonin höpötykset Arvio: Yksi vuoden 2010 parhaimmista keikoista.

U:Paras hetki: Here's Looking At You Kidin kolmas säkeistö. Arvio: Huonon miksauksen takia ei aivan yhtä kova kuin Ruisrockissa 2009.

Viikon päästä mennään!

Täytyy myöntää, että vähitellen alkaa poltella. Tasan viikon päästä sitä nimittäin ollaan jännäilemässä yhden kovan keikan alkua jossain päin Helsinkiä. Yksi vuoden odotetuimmista keikoista ainakin blogosfäärin tällä laidalla kyseessä. Kaikki viittaa myös siihen, että kyseessä on yksi vuoden kovimmista.

Fiilistä voi hakea vaikka monenmoisista netistä löytyvistä live-keikoista, joihin löytyy linkit tuosta alta. Jos haluaa kuitenkin pysyä täysin tietämättömänä esimerkiksi settilistoista, ei kannattane vilkaista. Muutoin suositellaan keikkakuumeen nostattamiseen tai jossain tapauksissa jopa sen lääkitsemiseen.

Näillä alkuun. Lisää pätkiä löytyy helpohkosti pitkin nettiä.


Area4-festarit Saksassa 2008

Sydneyssa toukokuussa 2008

Pinkpop 2009

Area4 vuosimallia 2010


Brian Fallonhan on tehnyt myös soolokeikkoja. Sekin näköjään sujuu. Taannoinhan New York Times huhuili jo soololevyn perään. Brian kuitenkin torppasi nämä syytökset blogissaan.

Brian Fallon of Gaslight Anthem part 1 from allhandsonthebadone on Vimeo.

Brian Fallon of Gaslight Anthem @ Court Tavern part 2 from allhandsonthebadone on Vimeo.

Brian Fallon of Gaslight Anthem @ Court Tavern part 3 from allhandsonthebadone on Vimeo.

Brian Fallon of Gaslight Anthem at Court Tavern part 4 from allhandsonthebadone on Vimeo.

Happy birthday Bruce

9/23/10

Hei B,

Olisin halunnut tehdä jotain erityistä syntymäpäiväsi vuoksi, mutta en muilta kiireiltäni juuri ehtinyt valmistella mitään. Laulaaakaan en osaa, joten suuria serenadeja en viitsi vetää. Keräsin kuitenkin muutaman vanhan ja vähän uudemman tutun kasaan. Heidän avullaan saatiin aikaan tällainen pieni muistaminen. I'll see you further on up the road.

I

P.S. Se ensi vuodelle hiukan huhuttu rundi... Voisiko sitä siirtää esim. vuodella eteenpäin. On rahat vähän tiukalla.

These are my heart beats...

Parhaat ideat on varastettu, lainattu ja kierrätetty. Tämän postauksen idean lainasin Gaslight Anthem -solisti Brian Fallonin mainiosta blogista.

Ohessa siis oman elämäni rakennuspalikat sekavassa järjestyksessä. Ilman näitä en olisi, mitä olen ja missä olen. Nämä ovat välttämättömät rakennusaineet.

Haastetaan tässä ja nyt myös kaikki blogistit (varsinkin duon toinen osapuoli Daddy Cool) samalla rahalla julkaisemaan oma vastaava listansa ja paljastamaan synkät salaisuutensa.

1. Bruce Springsteen
2. Eppu Normaali
3. Sir Elwoodin hiljaiset värit
4. Frank Turner
5. Anssi Kela
6. Creedence Clearwater Revival
7. Blues
8. Johnny Cash
9. Soul
10. Gaslight Anthem


Bubbling under:

Miljoonasade, Tom Waits, Queen, Clash, J. Karjalainen, Jesse Malin, Ryan Adams, Bryan Adams ja Leonard Cohen.



Bruce Springsteen

Tärkeistä rakennusaineista se tärkein. Ilman Brucea tuskin olisi mitään tai ainakin hyvin vähän. Varmasti olisin aika lailla erilainen ihminen ilman runsaan 20 vuoden taivalta tuon musiikin parissa.

Miksi se sitten on niin tärkeää? Siihen en toistaiseksi ole löytänyt yksiselitteistä vastausta. Se vaan syystä tai toisesta koskettaa syvältä, syvemmältä kuin mikään muu musiikki. Bruce puhuu minulle läheisistä asioista kielellä, jota ymmärrän.

Bruce myös, ja tämä on seikka jota ei parane aliarvioida, opetti minut kirjoittamaan. Tai jos ei opettanut suoranaisesti, antoi työkalut ja näytti tien. Nebraskaa kuunnellessani aikanaan tajusin, millaisia tarinoita haluan tehdä. Novellit taas ovat konkreettisesti ja vähemmän konkreettisesti pitäneet minut järjissäni hankalina aikoina.

Minulle Bruce on hyvää musiikkia hyviin hetkiin ja hyvää musiikkia huonoihin hetkiin. Toistaiseksi diskografiasta on löytynyt tilanteeseen kuin tilanteeseen oikea biisi. Joskus vaan täytyy etsiä vähän kauemmin. Brucen musiikista löytyy samaistumiskohteita.

Kun ikää on tullut lisää, biiseistä on löytynyt myös uusia ulottuvuuksia. On sellaisia biisejä, joiden hienouden on ymmärtänyt vasta tietyn ikäisenä. Aavistuksen pelottavaa on se, että useasti Bruce on itse ollut kappaletta kirjoittaessaan suunnilleen saman ikäinen kuin minä biisin sanoman tajutessani.




Eppu Normaali

Eput olivat ensimmäinen bändi, jota fanittelin ilman isän autostereoiden vaikutusta. Vuosi oli 1988 ja Imperiumin vastaisku oli juuri ilmestynyt. Myöhemmin samana vuonna tuli ostettua (kinusin isän ostamaan) Eppujen Lyömättömät-kokoelman. Se oli ensimmäinen cd-levyni, taisi olla myös ensimmäinen oma äänitteeni. Sitä ennen oli kyllä kokoelmakasetteja tullut ääniteltyä (those were the days).

Rehellisyyden nimissä, Eppujen merkitys ei nykyään ole itselleni kovin merkittävä. Kaikki levyt toki ovat hyllyssä, mutta eipä niitä juuri kuunneltua tule. Ei ole kuitenkaan mitään syytä alkaa historiaansa kieltämään. Kyllä edelleen mielelläni bändin livenä käyn silloin tällöin tsekkaamassa nostalgiamielessä. En minä ala vanhoja parisuhteitakaan kieltämään vaan sen takia, etten haluaisi elää niitä uudelleen.





Sir Elwoodin hiljaiset värit

Brucen Nebraskan ohella tämä on keskeinen osa kirjoittamistani. Bändin kokoelma Varjoja, varkaita ja vanhoja valokuvia on ehkä kaikkien aikojen parhaiten rakennettu kokoelma. Se synnyttää jokaisella kuuntelukerralla uusia tarinoita.



Frank Turner

Turner on ehkä tämän listan isoin rajatapaus. Vuosi sitten en tiennyt äijästä yhtään mitään. Kaikki muuttui eräänä joulukuisena iltana Helsingissä.

Mutta voiko yksi keikka olla riittävä peruste? Voi, kun se keikka on tarpeeksi hyvä. Se oli oikea keikka oikeaan aikaan. Turnerin biiseillä ja varsinkin lyriikoilla on ollut samantapainen vaikutus, kun Brucen biiseillä. Niistä löytää oikeaan aikaan oikeita asioita.




Anssi Kela

Anssista tykkääminen on epäcoolia, tiedetään. Mutta varsinkin vuosituhannen alkupuolella Anssilla oli varsin iso rooli elämässäni.

Hyvän musiikin ja erinomaisten keikkojen lisäksi Anssin musiikilla on ollut paljon isompi vaikutus elämääni. Olen sen musiikin kautta tutustunut erittäin tärkeisiin ja rakkaisiin ihmisiin elämässäni, käynyt hienoissa paikoissa ja kokenut asioita, jotka muuten olisivat jääneet kokematta. Ne ovat niitä asioita, joille ei ole hintalappua ja joita muistellaan sitten joskus myöhemmin.



Creedence Clearwater Revival

CCR:aan kasvoin kiinni isäni kautta pitkien mummolaan suuntautuneiden automatkojen aikana. Fogertyn porukka oli isäni suosikkibändi aina. Proud Maryn kuulin varmasti jo ennen kuin muistankaan mitään kuunnelleeni. Isä osti pienenä minulle lastenlevyjä, mutta halusin kuunnella Creedenceä (ja muuta kunnon musiikkia). Oli mukavaa, että ehdittiin yhdessä käydä Fogertyn keikalla.




Blues

En pysty rajaamaan blues-friikahtamistani yhteen artistiin. Blues on mielentila ja kaiken musiikin alkulähde. Blues on kuin sydämen syke tai hengittäminen. Se on taustalla, sitä ei välttämättä huomaa, mutta takuuvarmasti huomaisi, jos sitä ei olisi. Jos olisi pakko valita yksi blues-äijä, valitsisin luultavasti Muddy Watersin. Mutta sekin on päivästä kiinni. Toisena päivänä se voisi olla Howling Wolf tai Albert King tai Buddy Guy tai... On helpompi olla valitsematta.



Soul

Souliin pätee pitkälti sama kuin edellä. Miten sitä pystyy pistämään järjestykseen Papa Was A Rolling Stonen, What's Going Onin tai The Dark End Of The Streetin? Onneksi musiikki ei oikeasti ole arvostelulaji. Soulia sitä paitsi löytää mitä kummallisimmista paikoista. Jotkut lainaavat soulia, vaikka eivät sitä edes huomaa.




Johnny Cash

Nokkelimmat pokkelimmat ovat ehkä huomanneet, että pukeudun kategorisesti mustaan. Yksi, joskaan ei ainoa, syy siihen on Johnny Cash. Myös Cashin musiikki on loppumaton tarinoiden aarreaitta. Karisman oppitunti kaikille esiintymisestä haaveileville.




The Gaslight Anthem


Kolmessa vuodessa Gaslight Anthem on noussut henkilökohtaisessa arvoasteikossani todella korkealle, vaikka en bändejä varsinaisesti paremmuusjärjestykseen helpolla laitakaan. Hyvyyden puolesta puhuu 2000-luvun parhaan musiikin lisäksi se, että tätä bändiä lähtisin mielelläni katsomaan ulkomaille useampaankin kertaan.

Tällä hetkellä vaikuttavista bändeistä Gaslight Anthem on ainoa, jota voisin kuvitella seuraavani aktiivisesti parinkymmenen vuoden päästä. Jos silloin vaikka voisi tehdä pitkän kiertueen bändin perässä. Voisi fiilistellä bändin 13. levyä vaikka sillä, että jossain päin Eurooppaa kaivaisivat parin tunnin soittamisen jälkeen yllättäen settilistaan kauan unohduksissa olleen helmen uran alkuajoilta. Tällä bändillä on eväitä Maailman Parhaaksi Bändiksi, myös livenä.

Parempi radio

Nyt ei ole puhe aina niin dynaamisesta Zoom FM:stä. Eräässä Jenkkien luoteiskulman kaupungissa, nimittäin Seatlessa, on ennenkin osattu tehdä kaikenlaista oikein. Nähtävästi osataan nykyäänkin, vaikka grunge kuopattiinkin jo aikaa sitten.

Paikallisella KEXP-asemalla on käynyt mittavahko joukko enemmän ja vähemmän tunnettuja indie-tähtiä esiintymässä livenä studiossa. Sopii aloittaa vaikka Brian Fallonin soolosetillä ja sitten alkaa selailla siitä ylhäältä sitä aakkoslistaa. Saattaa tunti jos toinenkin vierähtää kun sen kahlaa läpi.

Levyarvostelu: The Gaslight Anthem - American Slang

Mies Mustissa: Hai hou.

Daddy Cool: No hau Iltsu.

MM: Oon ollu viime päivät vahvoissa fiiliksissä. Kevään kunniaksi on tullut jämähdettyä. Ensinnäkin olen pyörittänyt suomalaista ja turkulaista jalkapallohistoriaa ruudulla. Vieläkin menee kylmät väreet vuoden 1987 takia.




MM: Toinen syy on Gaslight Anthemin uusi levy, joka lävähtää kauppoihin kesäkuussa.

DC: Tjaa, aiheuttaako se kylmiä väristyksiä?

MM: Ihan väristys-tasolle en ainakaan vielä ole päässyt, mutta täytyy myöntää, että pirun kova levy taitaa olla käsissä.
Olen kovasti kaivannut uutta bändiä, jota seurata suurella intohimolla. Gaslight vaikuttaisi lunastavan ne odotukset, joita esimerkiksi Hold Steady ei täysin ole onnistunut ottamaan. Gaslight Anthem saattaa olla se "uusi E Street Band", jota olen hakenut.

DC: Toisaalta niillä on aika pitkä matka vielä sellaiseksi kulttibändiksi. Potentiaalia on kyllä.

MM: Totta, mutta ei sen välttämättä tarvitsisi liikuttaa samanlaisia massoja kuin Bruce. Kunhan vaan luomisvoima ja biisit pysyisivät edes lähes nykyistä tasoa niin kyseessä olisi timanttinen bändi.

DC: Sitä luomisvoimaa lähinnä tarkoitinkin.

MM: Kuten sanottu, ainakin alku näyttää hyvältä. Pari vuotta sitten ilmestynyt 59 Sound oli käsittämättömän hyvä levy ja sinkosi jatkoa ajatellen odotukset pilviin. Hämmentävää kyllä, American Slang lunastaa siihen asetetut odotukset.

DC: Näin on. Levyn nimikkoraita rouheista soundeistansa huolimatta tuo mielestäni kuitenkin jotain uutta. 59 Soundin menestyksen jälkeen oli varmasti jonkin verran painetta astua levytysstudioon. Tosi hienoa etteivät he ole tyytyneet toistamaan itseään, kuten monilla kohtuu tuoreilla artisteilla on tapana tehdä yhden menestyslevyn jälkeen.

MM: Brucen ja muun New Jersey-skenen lisäksihän Gaslightin pojat ovat nuoruudessaan kuunnelleet paljon Clashia ja muuta Brittipunkkia. Brittivaikutteet kuuluvat kyllä American Slangissa, mutta punk tuntuukin jääneen entistä enemmän taka-alalle. Mikä on tavallaan hassua evoluutiota, koska Gaslightin eka levy Sink or Swim oli aikanaan melko suoraviivainenkin punk-pläjäys.

DC: Joo, jotenkin aikuisempi vaikutelma tästä huokuu. The Diamond Church Street Choir muistuttaa vahvasti jo edellä monesti mainittua pomoa.

MM: Jaa, senkös takia se onkin noussut henkilökohtaisesti yhdeksi levyn kohokohdista. Onhan niitä vaikutteita sieltä kuultavissa, mutta vähemmän tämä Jerseyn suuntaan kumartaa kuin 59 Sound.
Vaikka perusasiat tällä levyllä ovat hyvinkin yksinkertaisia, niin aika monipuolisen levyn kvartetti on kasannut. Oikeastaan heikkoa lenkkiä ei ole löytynyt, huippuhetkiä on useampikin. Jo mainitun The Diamond Church Street Choirin lisäksi The Queen of Lower Chelsea, Boxer ja Spirit of Free Jazz nyt ainakin. Melkein voisi kyllä luetella koko levyn...
Palikat ovat kohdallaan. Soitto kulkee ja laulaja Brian Fallonilla tuntuu noita romanttisesti värittyneitä katutarinoita riittävän, joka tietysti meikäläistä lämmittää. Kauhean kiva myös, että bändi hallitsee hyvät coverit.



DC: Tekstimaailmaa ajatellen kansitaide sopii levyyn täydellisesti. Täytyy kyllä sanoa että olen vaikuttunut Oprhans ja Boxer -tyyppisten rallien rumpuosuuksista. Benny Horowitz osaa kyllä pätkyttää.

MM: Kyllä. Muutenkin bändi soittaa pirun tiukasti. Brianin ja Alex Rosamilian kitaratkin soivat samaan aikaan sekä intensiivisesti että kirkkaina. Tästä esimerkiksi Old Haunts on hyvä esimerkki.
Mitä levynkanteen tulee, niin siinä taas minusta hyvin tulee esiin se, että jos levyn kansi on hyvä ja fiilis siinä kohdallaan niin sisältökään ei ole huonoa.
Melkoista ylistyslaulua tässä on nyt tullut veisattua, mutta ei se varmaan turhaa ole. Jos jotain huonoa levystä hakemalla hakee, niin ensimmäisenä tulee mieleen levyn kesto.

DC: Kaikuu kuuroille korville...

MM: Niin. Yleensähän valitan siitä, että jostain levystä olisi saanut timanttisen vähän karsimalla. Nyt käsissä on kymmenen biisiä ja 35 minuuttia silkkaa timanttia.
Jos vedät kolmella sanalla yhteen, mikä on loppulausunto?

DC: Kaupan kautta kotiin.

MM: Vuoden paras levy.