Turku Rock City matkusti eilen Helsingin Nosturiin katsomaan Frank Turneria. Miestä, jota ei tässä blogissa tulla koskaan ylistämään liikaa. Frank Turner & The Sleeping Souls jätti jälleen jälkensä sydämiimme.
The Tape Deck Heart Tour saapui siis tällä kertaa Helsinkiin, maanantai-iltana. Eipä tuo haitannut, Turusta minibussi alle ja 10 iloista, lähes täydellisen musiikkimaun omistavaa ihmistä matkaan mukaan.
Lämmittelyakteina olivat Ducking Punches ja J. Kiesi Grandes. Varmasti aivan hyviä artisteja, mutta Frank ei lämmittelyä kaipaa. Lämppärit jäi näkemättä, kun tuijotettiin alakerran baarissa tuoppia. Frank Turner nukkuvine sieluineen veti jälleen kerran huikean keikan. Yleisöä muistettiin kosiskella suomenkielisillä fraaseilla sekä suomeksi käännetyillä sanoituksilla, joissa mainittiin myös Vesku Loiri. Frank muisti myös mainita rikkoneensa kesällä Mikkelin Jurassic Rockissa selkänsä niin pahoin, että kuntoutuksessa meni puoli vuotta. Hyvät muistot miehellä Suomesta, siis.
Itse settilista ei juurikaan yllätyksiä tarjonnut. Esimerkiksi Recovery, Losing Days, Plain Sailing Weather ja henkilökohtainen suosikkini Polaroid Picture... Kaikki kuultiin. Kappaleet pyörivät luonnollisesti kiertueen nimen mukaisesti Tape Deck Heart -albumin ympärillä, mutta vanhempaakin tuotantoa kuultiin mukavasti.
Itseasiassa konsertin huippuhetket löytyivät England Keep My Bones -levyn lauluista. Eritoten Peggy Sang The Blues ja Glory Hallelujah saivat kansan intoutumaan väkevään yhteislauluun ja tunnelma oli katossa. Lopulta ajantaju katosi ja yhtäkkiä lähes kaksituntinen elämys oli ohi ja I Still Believe pisti täydellisyyttä hipovan elämyksen nippuun. Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli se, etten tällä kertaa muistanut toivoa Twitterissä NOFX-coveria. Keikan parasta hetkeä ei ole vaikea nimetä. Se oli I Am Disappeared, jonka päällikkö aloitti yksin ja noin kolmen minuutin kohdalla bändi yhtyi ilonpitoon. Huikeaa. Katso itse.
Kuten ylhäältä näette, oli Frankilla jälleen keikan jälkeen aikaa vaihtaa kuulumiset ja ottaa yhteiskuvat fanipoikien kanssa. Paluumatkalla Turkuun ystäväni Karhuherra kysäisi, että mitäs pidin keikasta. Vastasin: "Olin onnellinen." Siinä se kiteytettynä.
Kiitos jälleen kerran, Frank Turner. Rakkaudella @juhanikoskinen A.K.A. Poju
Turku Rock City -blogiyhteisön perustajajäsenet Isukki ja Ukkomies ovat kovia The Gaslight Anthem -yhtyeen äänenkannattajia. Itselleni kyseinen New Jerseystä kotoisin oleva punkrock-orkesteri oli jäänyt kuitenkin jostain syystä tuntemattomaksi - aina tähän kesään saakka. Blogiveljieni innoittamana olen toki aiemminkin kuunnellut yhtyettä. Vuonna 2010 American Slang -albumin ilmestyttyä kuuntelin levyn kerran tai kaksi läpi. Silloin se ei oikein iskenyt, enkä tiedä miksi. Tänä kesänä tartuin jälleen tuumasta toimeen, ja aloin kuunnella The Gaslight Anthemin tuotantoa kokonaisvaltaisemmin. Ei, se ei johtunut uudesta Handwritten-levystä tai sen radiohittisinkku "45":stä. Radiota tulee tänä Spotify-aikakautena kuunneltua sen verran harvoin, että jotenkin bändi vain tuolta internetin syövereistä hyppäsi jälleen silmieni eteen ja päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Tämän jälkeen homma karkasikin sitten aivan täysin lapasesta. Olen miltei kuukauden putkeen kuunnellut pelkkää The Gaslight Anthemia. Vuonna 2007 ilmestynyt debyyttilevy Sink or Swim on aivan tajuttoman kovaa kamaa, samoin kuin ns. läpimurtokiekko The '59 Sound vuodelta 2008. Taisin pari vuotta sitten vain valita väärän hetken tutustua yhtyeeseen, sillä kuukauden tasaisen intensiivikuuntelun jälkeen American Slang on edelleen jäänyt selkeästi kaukaisimmaksi Kaasuvalo-albumiksi. Itselleni on jo nyt päivänselvää, että The Gaslight Anthemin keulahahmo Brian Fallon on yksi aikakautemme kovimmista biisinikkareista. Miehellä on kyky kirjoittaa romanttisia ja arkirealistisia lyriikoita, joissa on kuitenkin kyse paljon enemmästä kuin ainoastaan perinteisestä poika ja tyttö -siirapista. Luonnollisesti auto- ja prätkämies laulaa myös moottorinjylinästä ja öljynhajusta, jotka eivät itselleni niin läheisiä aihepiirejä ole. Annetaan se kuitenkin anteeksi, koska sen verran tarttuvia melodioita osaa mies sanojensa ympärille rakentaa. Olen tietysti tässä ajassa löytänyt jo omat suosikkikappaleenikin bändin tuotannosta. The Gaslight Anthemin yksi valttikorteista on kappaleiden monipuolisuus. Levyt eivät ole pelkkää räimettä tai herkistelyä, vaan ne sisältävät tasaisesti molempia elementtejä. Tässä tämänhetkiset suosikkini molemmista ääripäistä.
Kaasuvalaistumiseni tuoksinassa olen tottakai tilannut levyt sekä paidat, ja sosiaalinen media on spämmätty täyteen linkkejä The Gaslight Anthemin biiseistä ja videoista. Asiaan kuuluu tietysti myös Isukin ja Ukkomiehen piikittely aiheesta, että jos Pojulle nyt jotain yhtyettä suosittelee niin se alkaa todennäköisesti fanittaa sitä ihan täysillä sitten puolentoista vuoden kuluttua. Mutta ihmiset, antakaa anteeksi. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Taas syksy saa, ja niin saa myös Turku Rock City sekä koko maailma. Ulvilan lahja Disco Ensemble julkaisee 21.9. viidennen studioalbuminsa, joka kantaa Manowar-henkistä nimeä Warriors.
Kaksi vuotta edellisestä DE-levystä on tuntunut ikuisuudelta. Vanhat helmet ovat toki vielä kantaneet keikoilla, mutta kansa janoaa uutta.
Warriorsilta on tähän mennessä saatu esimakua kahden kappaleen verran. Maaliskuussa tiensä julkisuuteen löysi Your Shadow, ja nyt elokuussa eettereihin tärähti Second Soul. Lupaavalta vaikuttaa. Tai päätä itse.
Tässä Warriorsin biisilista kokonaisuudessaan: 1. Intro 2. Second Soul 3. Too Much Feeling 4. Eartha Kitt 5. I’ve Seen The Future 6. With Every Step 7. Hologram 8. Spade Is The Anti-Heart 9. Chinese Sword 10. 1000 Years 11. Your Shadow Disco Ensemblen uuden julkaisun myötä starttaava kiertuekaravaani saapuu Rock Cityyn perjantaina 19.10. ja silloin kannattaa jokaisen hyvän musiikin päälle ymmärtävän heilauttaa itsensä Klubille.
Ennen tätä blogissamme luonnollisesti maailmojasyleilevä sekä todennäköisesti levyn maasta taivaisiin kehuva 100% puolueellinen arvostelu.
Vuosi on kuitenkin pitkä aika ja sen aikana tapahtuu vaikka mitä.
Niinpä Spotifysta löytyy nyt Parasta just nyt -soittolista. Epämääräinen soittis, jota muokataan tasaisen epäsäännöllisesti. Biisejä lähtee pois, uusia tulee tilalle ilman genrerajoja. Luultavasti suunta on kuitenkin paisumaan päin. Myöskään aikajanallisesti ei rajoja tällä soittolistalla ole. Klassikoita on mukana, niitä tulee olemaan mukana, mutta yhtä lailla uutta musiikkia ja kaikkea siltä väliltä. Check it out.
Harva asia on yhtä subjektiivinen kokemus kuin musiikin kuuntelu ja siitä pitäminen. Yksi tykkää Rihannasta, toinen Britneystä ja joku Rihannasta piiskaamassa Britneyä.
Seuraavassa Idolsissa kilpailijat (suomalaiset äänestäjät, väärin äänestetty, Aina Saa Hävetä) esittävät omia suosikkejaan. Luonnollisesti tämän vuoksi aloin miettiä, mitkä kaksi biisiä itse esittäisin tuossa tilanteessa. En ole päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen.
Joka tapauksessa tuo sai miettimään omia musiikinrakastamisen tottumuksiani.
Paljon on maailmassa hyvää musiikkia, mutta niissä artisteissa, joista innostun eniten tuntuu olevan yksi yhteinen piirre. (Käytetään viitteenä tämän blogin kolmea eniten mainintoja kerännyttä artistia/bändiä. Springsteen, Turner ja Gaslight Anthem, check).
Joskus on tullut sanottua, että olen yksinkertainen ihminen joka pitää yksinkertaisesta musiikista. Pidän toki toisinaan monimutkaisestakin, mutta loppuen lopuksi aina tulee palattua perusasioihin ja siihen yksinkertaiseen rockiin.
Useampaan kertaan ja eri yhteyksissä olen koittanut Brucen erinomaisuutta tyhjentävästi selittää. Eihän siitä ole tullut mitään. Kaikkien kolmen kohdalla musiikillisen briljanttiuden voi tiivistää uskomiseen (tästähän Frank on sen yhden biisinkin tehnyt). Parhaat muusikot uskovat vilpittömästi musiikin voimaan. Tai sitten he ovat tolkuttoman hyviä näyttelijöitä.
Sellainen, joidenkin mielestä naiivikin, usko, luottamus ja rehellisyys, välittyy lavalta yleisöönkin ja tuntuu 2000-luvulla musiikkiteollisuuden ahdingosta puhumisen keskellä, niin mahtavalta, että se suorastaan sattuu, herkistää silleen kivalla tavalla.
Ja tässä alla se parhaan musiikin hienous onkin tiivistetty runsaaseen viiteen minuuttiin.
P.S. Kuten postauksen kuvituksesta voi huomata, tiimi on saanut uuden jäsenen. Arsin kuvia (ja myöhemmin ehkä musiikkiaiheisia sarjakuvia) ilmestyy tänne aina säännöllisen epäsäännöllisesti. Arsin muihin saavutuksiin voi käydä tutustumassa täällä sekä täällä.
Tänään 1.4.2011 tulee tasan vuosi siitä kun Isukki ja Ukkomies laittoivat pystyyn Turku Rock City -musablogin. Vuoteen mahtuu paljon. Kruununa voi kuitenkin pitää Voicen vuoden musablogi -titteliä viime vuoden lopussa.
Jatkossa on tarkoitus jatkaa vanhaan malliin. Eli haastattelua, levy&keikkaa-arvioita ja mitä nyt keksitäänkään tehdä ilmestyy tasaiseen tahtiin. Jatkuvasti koitetaan hioa blogia ja sisältöä paremmaksi. Myös uusia ideoita otetaan vastaan (niitä on joitakin tullutkin, kiitos niistä). Niitä sopii pistää vaikka sähköpostilla. Nyt työn alla on myös eräs mielenkiintoinen yhteistyökuvio, josta kuuluu vielä ennen kesää, kunhan saadaan yksityiskohdat hiottua (tämä ei liity Hella kutosella -ohjelmaan).
Loppujen lopuksi voimme vain kiittää lukijoita mahtavasta vuodesta! Rock on!
Taannoin tuli noista huonoista covereista kerättyä listaa. Todistusaineiston perusteella hyvien covereiden tekeminen on huomattavan paljon hankalampaa. Onneksi niitä hyviäkin maailmasta löytyy. Seuraavassa kymmenen esimerkkiä covereista, jotka kannatti tehdä. Jossain tapauksissa cover on jopa parempi kuin alkuperäinen.
Darling Nikki - Foo Fighters (Prince)
Princen megamenestyneellä Purple Rainilla alunperin julkaistu Darling Nikki on Princelle uskollisen rasvainen sanoituksiltaan. Foo Fighters vääntää biisistä kuitenkin omaleimaisen tulkinnan, vaikkakaan ei aivan yhtä paljon seksiä tihkuvan kuin Princen originelli.
Cover ei koskaan ilmestynyt varsinaisella levyllä. Se julkaistiin 2002 Have It Allin b-puolella. Eräs toinenkin Purple Rainilla alkujaan ilmestynyt biisi on saanut myöhemmin kelvolliset uudet vaatteet, kun Patti Smith niin ikään 2002 julkaistulle Land-kokoelmalle teki kelpo tulkinnan When Doves Crysta.
Hurt - Johnny Cash (Nine Inch Nails)
Cashin American-levyt ovat pääsääntöisesti komeita cover-tulkintoja pullollaan. 2003 American IV:llä ilmestynyt Nine Inch Nails-cover Hurt kaiketi kiteyttää koko Cashin ja Rick Rubinin yhteistyön hedelmät. Voiko tästä enää cover enää paremmaksi muuttua? Voiko tästä enää biisi paremmaksi muuttua?
Jersey Girl - Bruce Springsteen (Tom Waits)
Ei kai ollut ihme, että kun Yhdysvaltojen länsirannikolla syntynyt Tom Waits 1980 ilmestyneelle Heartattack And Wine -levylle teki kappaleen Jersey Girl, New Jerseyn virallinen puolijumala Bruce Springsteen adoptoi kappaleen melko nopeasti keikkasettiinsä.
Bruce julkaisi biisin 1975-85 liveboksilla. Kyseinen taltiointi on syyskuulta 1981. Tuon jälkeenkin biisi on säännöllisesti kulkenut keikkasetissä. Vuosien saatossa Springsteenin versio on kovaan kurssiin. On siinä ainakin oma fiiliksensä, kun sen kuulee Jerseyn taivaan alla.
Some Kind Of Wonderful - Joss Stone (Soul Brothers Six)
Some Kind Of Wonderful levytettiin alkujaan 1967. 70-luvun puolella Grand Funk Railroad teki biisistä hitin. Alkuvuodesta 1975 biisi oli parhaimmillaan Billboardin listalla kolmantena.
Ihana Joss Stone veti biisin komeasti omiin nimiinsä vuonna 2003 ilmestyneellä debyytillään The Soul Sessions.
On olemassa myös toinen Some Kind Of Wonderful, jonka ovat levyttäneet muun muassa Drifters ja Marvin Gaye. Näillä kahdella soul-viisulla ei ole kuitenkaan nimeä enempää yhteisiä nimittäjiä.
Man In A Long Black Coat - Mark Lanegan (Bob Dylan)
1989 ilmestyneen Oh Mercy -levyn Man In A Long Black Coat on Dylaninkin tulkitsemana huikea. Mark LaneganinI'm Not There -soundtrackille tempaisema veto on ehkä jopa parempi. Eikä se Joan Osbornenkaan 1995 tekemä versiointi huono ole, mutta Laneganin raspi tuo tähän biisiin hyytävän tunnelman.
All Along The Watchtower - Jimi Hendrix (Bob Dylan)
Jos Bruce omi Jersey Girlin, saman teki Jimi Hendrix Dylanin All Along The Watchtowerille. Alkujaan 1967 John Wesley Hardingilla ilmestynyt biisi sai Jimin sähkökitaraujelluksen myötä todelliseen eloon. Hendrixin versio ilmestyi Electric Ladylandilla vain puoli vuotta Dylanin alkuperäisversion jälkeen.
2004 Rolling Stonen äänestyksessä Hendrixin versio All Along The Watchtowerista valittiin kaikkien aikojen 48. parhaaksi biisiksi. Sen äänestyksen ykkönen muuten oli Dylanin Like a Rolling Stone.
Wonderwall - Ryan Adams (Oasis)
Oasiksen (What's The Story)Morning Glory? -levyn kolmas single Wonderwall oli valtava hitti. Valtakautensa huipulla porskuttaneen 90-luvun Brittipop-aallon kirkkain jalokivi Oasis oli vielä voimissaan. Biisi oli Atlantin molemmin puolin top kympissä.
Riitaisten Brittiveljesten hitistä innostui myös 2000-luvun alun singer-songwriter-hypen kultapoika Ryan Adams. 2003 hän julkaisi kitaravetoisen ja hengästyttävän hauraan Wonderwallin kaksiosaisen Love Is Hell -ep:n ensimmäisellä osalla.
I Fought The Law - The Clash (Sonny Curtis and the Crickets)
I Fought The Law on eräs niistä biiseistä, joista tuntuu löytyvän loputtomasti uusia versioita. Vuosien varrella biisin ovat coveroineet mm. Roy Orbison, Green Day, Status Quo, Mike Ness, Stray Cats ja (kyllä) Colin Farrell.
Alunperin biisin teki jo 1950-luvun lopussa Sonny Curtis and the Crickets. Ensimmäinen maineikas cover oli Bobby Fuller Fourin 1965 taltioima näkemys.
Clashin 1978 nauhoittama versio on kuitenkin energisyydessään ja raakuudessaan ylittämätön. Se ilmestyi alunperin seuraavana vuonna The Cost Of Living -ep:llä. Jenkeissä se ilmestyi myöhemmin samana vuonna Clashin debyyttilevyn Jenkkipainoksella ja auttoi osaltaan Clashin Amerikan valloitusta.
The Man Who Sold The World - Nirvana (David Bowie)
The Man Who Sold The World oli David Bowien 1970-luvun alussa ilmestyneen albumin nimiraita. Levy oli olennainen kehitysvaihe Bowien uran vaiheessa, joka huipentui pari vuotta myöhemmin Ziggy Stardust-levyyn. The Man Who Sold The World on varsinkin teemallisesti selkeä askel 60-luvun lopun Bowiesta kohti Ziggyä.
Biisiä on coveroitu useampaan otteeseen. Lulu coveroi biisin jo 1974. Nuoremmille musiikinkuluttajille Nirvanan 1994 MTV Unplugged-levyllä ilmestynyt versio on se tutumpi. Nirvanan akustinen tulkinta on myös pysäyttävämpi kuin viihdemusiikilta kuulostava Lulu.
Alabama Song (Whisky Bar) - Doors (Kurt Weill-Bertolt Brecht)
Jo 1920-luvulla oli osana saksalaiskirjailija Bertolt BrechtinHauspostillea. 1927 Kurt Weill sävelsi siihen musiikin. 30-luvulla teosta käytettiin oopperassa. Doors toi Alabama Songin rock-maailmaan 1967 debyyttialbumillaan. Myöhemmin useampikin artisti on tehnyt versionsa biisistä mm. Bertolt Brechtiä ihaillut David Bowie.
Aavistuksen hiljaiseksi tällainen menestys vetää. Nöyrä kiitos kaikille äänestäneille kaikkien meidän kolmen puolesta. Ilman lukijoita tällaista nimitystä ei olisi kohdalle osunut. Jotain on siis ehkä tehty oikein.
Lukijoiden lisäksi TRC haluaa kiittää seuraavia tahoja: 8Raita, Zoom FM, Bar Kuka, EePee sekä ystävät, sukulaiset&kadunmiehet.
Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Pyrkimyksenä on tehdä entistä laadukkaampaa jälkeä, josta lukijoille olisi iloa. Ideoita on. Niistä lisää kevään kuluessa.
Vuoden viimeiset päivät ovat otollista aikaa bongailla monenmoisia vuoden parhaat levyt -listoja. Mekin jo ehdimme omat huippumme listata, peräti kolmeen otteeseen.
Mutta kuten moneen otteeseen monessa paikassa on todettu, levyvuosi oli mainio. Hyviä biisejä ja levyjä tulvi kahmalokaupalla musiikinkuluttajien iloksi.
Alla siis TRC:n poikien yhteistyössä kokoama 100 biisin Spotify-soittolista. Luulisi löytyvän kelpo musiikkia moneen makuun. Noiden sadan biisin jälkeen sopii kuunnella albumit kokonaisuudessaan, joilta biisit on napattu. Toivottavasti tykkäätte.
Täysin aukoton lista ei ole, sillä valtavasti tänä vuonna julkaistua musiikkia ei Spotifyn uumenista ei juuri nyt löydy. Mm. John Hiattin, Tuomon, Sir Elwoodin hiljaisten värien, Joanna Newsomin, Tuomari Nurmion, Arcade Firen, Jätkäjätkien ja The Latebirdsin uutuudet puuttuvat listalta tästä syystä.
Ne löytyvät kuitenkin fyysisinä levyinä fyysisistä kaupoista. Hakekaa omanne.
Maanantaiaamut ovat usein hämmentäviä. Erityistä hämmennystä tähän maanantaihin tarjosi se, että Turku Rock City on ehdolla Voicen vuoden musiikkiblogiksi.
Äänestäminen on helppoa:
1. Oheinen linkki kannattaa avata uuteen ikkunaan. Linkki äänestykseen on tässä. 2. Pistä taustamusiikiksi tämän vuoden paras biisi, joka löytyy alla olevasta videosta. 3. Äänestä Voicen sivulla Turku Rock City vuoden musiikkiblogiksi. Äänestämiseen menee noin 53 sekuntia. 4. Kuuntele I Still Believe loppuun. 5. Vietä loistava loppuilta esimerkiksi katsomalla Rock Suomen tuorein jakso. Tiistaista eteenpäin se löytyy myös Yle Areenasta.
TRC:n poppoo kiittää nöyrästi ja lupaa jatkaa entiseen malliin.
Musiikin soittaminen on parhaimmillaan kilpailua ja suorittamista. Musiikin kuuntelu puolestaan on parhaimmillaan arvottamista ja paremmuusjärjestyksen laatimista. Listojen rakastamisen hengessä seuraavassa Turku Rock Cityn vuoden parhaat levyt by Isukki&Ukkomies
Ukkomies:
1. American Slang - Gaslight Anthem
2. High Violet - The National
3. Relief - Magenta Skycode
4. Paupers Field - Dylan Leblanc
5. Love It To Life - Jesse Malin
6. Suburbs - Arcade Fire
7. My Own Private Sunday - Tuomo
8. Heaven Is Whenever - The Hold Steady
9. Polkabilly Rebels - J. Karjalainen
10. Kaipuun vuosirenkaita - Sir Elwoodin hiljaiset värit
Erikoismaininta: Darkness On The Edge Of Town-boxi - Bruce Springsteen
Isukki:
1. American Slang - Gaslight Anthem
2. Paupers Field - Dylan Leblanc
3. Women & country - Jakob Dylan
4. American VI Ain’t no grave - Johnny Cash
5. Le Noise - Neil Young
6. High Violet - The National
7. Polkabilly Rebels - J. Karjalainen
8. Timber Timbre - Timber Timbre
9. Philharmonics - Agnes Obel
10. Below the belt - Danko Jones
Erikoismaininta: Exile On Main Street-juhlajulkaisu - The Rolling Stones
Parin viikon päästä löytyy kauppojenkin hyllyltä. Nyt löytyy netistä. Springsteenin Promisea sopii kuunnella. 32 vuotta sitten tehtiin aika hyvää musiikkia, joka jäi studion hyllyille pölyttymään.
Bruce Springsteenin The Promise ensikuuntelussa täällä. Ei ihan kokonaan, mutta ehkä 15 biisillä pärjää sen pari viikkoa.
Suoritan parhaillaan empiiristä koetta: sairastan kotona viltteihin kietoutuneena. Ulkona sataa vettä ja kuuntelen uutta Magenta Skycodea. Sitä, jota kuulemma kissat ovat inspiroineet (kuten kannesta voi päätellä).
Hypoteesini on, että Magenta Skycoden uusi levy Relief parantaa elämänlaatuani tai ainakin tarjoaa pientä helpotusta. Ensimmäinen raita (The Simple Pleasures) pyörimään, katsotaan miten käy.
Nopeasti käy selväksi, että Relief tuntuu olevan vahvojen fiilisten musiikkia, ja se on hyvä. Trains Are Leaving the Yard paalaa tämän päivän jokaisen värisävyn. Toimii mainiosti lokakuisessa päivässä, jolloin haluaa paeta maailmaa.
Veikkaisin tämän toimivan kyllä yhtä lailla kaikkina vuodenaikoina. Kakkosraita Kipling on kuin se biisi, joka minulta jäi säveltämättä viime kesän puistoon suuntautuneella pussikaljoittelureissulla.
Sitä paitsi onhan tähän levyyn liittyen tehty maailman suloisin¶s musiikkivideo.
Let's face it. Magenta Sykcode on mainio bändi varsinkin levyllä. Muutaman vuoden takainen IIIII on mainio levy, mutta en aivan ylistävimpiä näkemyksiä siitä koskaan allekirjoittanut. Relief on parempi, aurinkoisempi ja kepeämpi.
Kissojen henkisen läsnäolon ja Jori Ässän aiemmat ansiot huomioiden ei kai ole ihme, että tässä se nyt on: vuoden paras kotimainen levy. Mutta Relief on enemmänkin.
Simon&Garfunkelin Bridge Over Troubled Water on täydellistä pop-musiikkia, Nationalin High Violet on täydellistä pop-musiikkia ja Magenta Skycoden Relief on täydellistä pop-musiikkia. Mutta onko sekään oikeastaan ihme?
We're Going To Climbin piiloraidan viimeiset tahdit laukkaavat kauas aurinkoisten vuorten taa. Ulkona sataa. Kipeän (vaikea sanoa onko tämä enemmän henkistä vai fyysistä kipeyttä) pitäisi kammeta itsensä kylmään sateeseen. Ei huvita. Painan playta ja pakenen lämpimiin sointuihin. Elämänlaatuni on parantunut.
Miksi kuunnella: Täydellistä pop-musiikkia
Paras hetki: Ne kymmenen biisiä, jotka tällä levyllä on.
P.S. Kun olin siirtämässä tätä bloggeriin, ovelta kuului mau.
Sadas postaus, aika menee nopeasti. Kuten tapoihin kuuluu Blogistaniassa, seuraa sata musiikillista faktaa allekirjoittaneesta. Kollega Jäisen Faijan sata paljastusta seuraavat, kun tasalukuja seuraavan kerran tulee täyteen. Faktojen joukkoon on ripoteltu subjektiivisesti valittuja maailman parhaita biisejä satunnaisessa järjestyksessä.
-----
1. En koskaan ole, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, suuremmin perustanut hevimusiikista.
2. Lähinnä tämä siis koskee tätä nykyistä "Suomi on hevikansaa"-meininkiä.
3. Wanha hevi (Black Sabbath, Dio, Led Zeppelin jne.) sen sijaan putoaa ongelmitta.
4. Heviluurankojen sijaan kaapistani löytyy useampi punk-luuranko. Parikymppisenä minulla oli jonkun aikaa jopa sinertävät hiukset.
5. Ne itse asiassa sopivat ihan hyvin.
6. Olen suuri Johnny Cashin ystävä, mutta varsinaisen Cash-herätyksen sain vasta Cashin kuoleman aikaan. Laitoin Man In Black -kokoelman soimaan tribuuttimielessä ja se avasi täysin uuden maailman eteeni.
7. Pidän paljosta sellaisesta musiikista, josta "minun ei kuuluisi pitää".
8. Esimerkiksi Avril Lavigne on meikän mielestä varsin relevanttia pop-rockia. Myös Kylie on monasti varsin hyvää musiikkia, muutenkin kuin ulkomusiikillisesti.
9. Minulla on piilotettu hiphop-menneisyys. Käsillä puhumisen kauteni loppui kuitenkin vajaassa kuukaudessa.
10. Pidän kuitenkin vanhasta räpistä. Public Enemy, NWA, Run DMC jne. ovat silkkaa rautaa.
11. Blingbling-rap, jossa kullan ja perseiden määrä on tärkeintä, ei kuitenkaan sytytä.
12. Tässä on jälleen joitakin poikkeuksia.
13. 90-luvun loppupuolella musiikinkuuntelussani oli pimeähkö kausi, jota voi kutsua myös Länäksi. Eli tuohon aikaan tuli seurattua Tommi Läntisen soolouraa melko ahkerasti.
14. Omistan suurimman osan Länän suomenkielisestä materiaalista. Myös miehen keikoilla tuli aikanaan käytyä suht usein. Live-esiintyjänä Länä on sitä paitsi mainettaan parempi.
15. Se maine ei toki juuri huonompi voisi olla.
16. Olen aina suhtautunut Bon Joviin neutraalin myönteisesti...
17. ...mikä ilmeisesti on itseään kunnioittavan musiikinkuuntelijan kohdalla paloittelumurhaan rinnastettava rikos.
18. En kuitenkaan tiedä, kumpi on pahempi rikos: Länä-menneisyys vai Bon Jovi -myönteisyys.
19. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä siinä Radioheadissa on niin maailman parasta.
20. Suhtaudun Radioheadiin kuitenkin neutraalisti. Ei minulla bändiä vastaan ole mitään. En vaan ole syttynyt.
21. En myöskään ole ymmärtänyt, mikä Arcade Firesta tekee niin hypetetyn bändin. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta en ole ymmärtänyt. Ehkä kuitenkin vielä joskus...
22. ...sillä kestihän minulta Velvet Undergroundinkin nerokkuuden tajuaminen kymmeniä ellei satoja kertoja.
23. VU on nerokasta musiikkia.
24. Nerokkaasta musiikista puheen ollen Simon&Garfunkelin Bridge Over Troubled Water -levy on melko varmasti parasta, mitä siinä genressä on koskaan tapahtunut. Täydelliseksi viljeltyä poppia.
25. Edelliseen jälkihuomiona, että Paul Simon on nero.
26. En ole koskaan ymmärtänyt yhtälöä tuntematon bändi=vähän myytyjä levyjä=automaattisesti hyvää musiikkia MUTTA tunnettu bändi+paljon isoja hittejä+radiosoittoa=liian tunnettu=automaattisesti huonoa musiikkia.
27. Yhtälö pätee esimerkiksi Anssi Kelaan...
28. ...joka alkoi olla paskaa musiikkia siinä kohtaa, kun Nummela oli myynyt noin 100 000 kappaletta.
29. Oikeastihan Anssi Kela on muuten varsin pätevä muusikko.
30. Miehellä on myös melkoisen hyvä huumorin- ja itseironiantaju.
31. Tuli tuossa ylempänä mouhottua, ettei hevi muka putoaisi. Wanhan hevanderin lisäksi 80-luvun sukkahousuhevi ja tukanpyöritysmetalli à la Twisted Sister tai W.A.S.P putoaa kyllä.
32. Nyrkkisääntönä: mitä härskimpi permanentti, sen parempi.
33. Edelliseen liittyen olen sitä mieltä, että aika monet artistit ja bändit ottavat itsensä nykyään liian vakavasti.
34. Ainakin tuntuu siltä, että 80-luvun pastellisävyt ruokkivat ihmisten itseironiaa nykyistä keskivahvaa synkistelyä enemmän.
35. Pidän huumorimusiikista sopivina annoksina. Erityisesti musiikkiparodiat ovat lähellä sydäntäni.
36. Kaikki huumorimusiikki ei ole hyvää.
37. Itse asiassa suurin osa on paskaa.
38. Eikä mikään ole niin sietämätöntä kuin paska huumorimusiikki.
39. Musiikin kuunteluni on kausittaista ja vuodenaikoihin sidottua. Vuosi toisensa perään palaan tiettynä vuodenaikana tietynlaiseen musiikkiin. Varmoja keväänmerkkejä on esimerkiksi se, että alan noin huhtikuussa bongata nuoria brittityttöjä.
40. Tätä kautta on löytynyt mm. Joss Stone, Lily Allen, Amy Winehouse, Kate Nash ja Katie Melua.
41. Edelliseen liittyen jossain vaiheessa kesää tulee kuultua/kuunneltua Alanis Morissetten You Oughta Know'ta ja tunnettua itsensä teiniksi.
42. En teininä edes kuunnellut Alanista, eikä siihen liity mitään muistoja, mutta jostain syystä aina palaan 90-luvun puoliväliin mielessäni, kun tuon kuulen.
43. Tasaisin väliajoin pelkään vanhenevani ja huomaavani, etten osaa enää innostua uudesta musiikista.
44. Pelkään myös, että maailmasta katoaa oikeasti hyvä musiikki, maailmaan jää vain huono musiikki ja maailman valo sammuu hyvän musiikin mukana.
45. Tållä hetkellä molemmat pelkoni ovat turhia. Maailmassa tehdään tällä hetkellä aika paljon hyvää uutta musiikkia.
46. Ja näköjään minulla on edelleen kyky innostua uudesta musiikista.
47. Siitä kertonee se, että viimeisen runsaan parin vuoden aikana olen enemmän ja vähemmän innostunut mm. Gaslight Anthemista, Frank Turnerista, Nationalista, Midlakesta, Rise Againstista, Me First& The Gimme Gimmesta ja monesta muusta.
48. Kannatan fyysistä levyä....
49. ...joka on mielellään hankittu paikallisesta levykaupasta.
50. Olen valmis maksamaan hieman enemmän levyistä vain tukeakseni fyysisiä levykauppoja.
51. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, että pidän levykauppojen tunnelmasta.
52. Se ei varsinaisesti vaikuta musiikinkuunteluuni, mutta olen huomannut helpommin pitäväni uudesta musiikista, jos sen tekijä antaa itsestään edes suunnilleen täysipäisen kuvan julkisuudessa.
53. Olen haaveillut levykaupan perustamisesta. Siellä hinnoiteltaisiin levyt täysin subjektiivisesti. Mitä parempi levy, sen kalliimpi.
54. En usko, että hinnoittelupolitiikallani Born To Runia olisi kenelläkään varaa ostaa.
55. Tarvitsisin lottovoiton pesämunaksi kaupan perustamiseen, sillä en varmaan pystyisi ikinä myymään yhtään levyä...
56. ...sillä en ole koskaan myynyt yhtään levyä.
57. Tuplakappaleita sen sijaan olen lahjoittanut eteenpäin.
58. Pystyn sietämään lähes mitä musiikkia tahansa. Monotoninen trance ja norjalainen kirkonpolttometalli eivät hirveästi iske.
59. Jälkimmäistä arvostan enemmän, sillä yleisesti ottaen arvostan enemmän oikeilla soittimilla soitettua musiikkia.
60. Koneet ovat ihan kiva mauste joskus, mutta mielestäni oikeiden soitinten soittaminen vaatii enemmän kuin tietokoneen käyttö.
61. Musiikillinen suvaitsevuuteni on lisääntynyt iän myötä.
62. Nykyään tulee siis löydettyä hyviä puolia ja arvostettua myös sellaisesta musiikista, jota en varsinaisesti kuuntele.
63. En ymmärrä hipster-poseeraajia, joiden on pakko tykätä vain siitä, mikä nyt on yleisen mielipiteen mukaan tämän viikon kova juttu.
64. Nykyään kuuntelen enemmän uutta musiikkia kuin koskaan aikaisemmin.
66. Ei kai siis ihme, että High Fidelity on yksi suosikkileffoistani. Samaistun kovasti tyyppiin, joka pyytää Brucelta neuvoja naisasioissa.
67. Jos se ei ole käynyt vielä selväksi, Bruce on kovin kaikista...
68. ...ja Jungleland maailman paras biisi koskaanikinämissään.
69. Muutenkin olen friikahtanut kaikenlaisiin musiikkileffoihin. Spinal Tap, Howard Stern, Almost Famous, Ray, Stoned... Kaikki käy.
70. Musiikin lisäksi kirjoittaminen on minulle älyttömän tärkeää.
71. Parhautta onkin, jos ne saa yhdistettyä esim. ammatillisesti.
72. Olen aina tiennyt, mitä haluan tehdä. Sen "uskaltamiseen" on vaan mennyt aikaa.
73. En kuitenkaan ota asiasta paineita. "Harhapoluiltakin" on jäänyt kaikenlaista hihaan.
74. Haluaisin käydä nykyistä enemmän keikoilla, mutta ajoittain esimerkiksi laiskuus tai halu nukkua ajavat edelle.
75. Jotenkin paradoksaalista kuitenkin, Turku (ja Suomi) tuntuvat keikkatarjonnaltaan toisinaan liian pieniltä.
76. Olisikin kiva asua New Yorkissa, Lontoossa tai muussa paikassa, jossa keikkatarjonta olisi lähes loputonta.
77. Olen diskofiili.
78. En kuitenkaan kerää levyjä niiden rahallisen arvon takia. Levyt ovat minulle käyttötavaraa.
79. Olen salaa vähän ylpeä levykokoelmastani.
80. Sen koko on joitakin tuhansia.
81. Olen hieman materialisti. Pidän fyysisistä levyistä.
82. Olen vanhanaikainen ja taistelen loppuun asti (hiljaa sisälläni) digitaalista musiikkia vastaan.
83. Myönnän kyllä, että netti on helpottanut älyttömästi uuteen musiikkiin tutustumista.
84. Mutta ajatus, että musiikki olisi pelkkiä bittejä, etoo.
85. Fyysisten levyjen hipelöinti on rentouttavaa.
86. Kun olen stressaantunut, järjestän useimmiten levyjäni.
87. Psykologit ehkä näkisivät jonkun salatun yhteyden siis elämäni ja levyhyllyni välillä.
88. Elämäni on siis monipuolista, kirjavaa, pääosin mukavaa ja ajoittain vähän häiritseviä elementtejä sisältävää.
89. Elämäni paras kesä (toistaiseksi) oli 2008. Kolme viikkoa Brucen perässä, keikka joka toinen päivä.
90. Kyllästyinkö?
91. EN!
92. Musiikki on vienyt minut moniin paikkoihin, joihin en varmaankaan olisi muuten päätynyt.
93. Matkustelu keikkojen perässä on parasta. Siinä jälleen yksi juttu, missä voi kaksi hyvää juttua yhdistää.
94. Yleensä jaksan puhua musiikista loputtomasti. Elämäni parhaat musiikkikeskustelut olen käynyt isäni kanssa autossa. Kiitos niistä.
95. Toisinaan olen kyllä ihmisallerginen, mutta silloin en jaksa puhua kenenkään kanssa yhtään mistään.
96. Toisinaan blues on parasta mitä maailma päällään kantaa. Toisinaan taas soul. Jos joku muu.
97. Kuuntelen musiikkia täysin fiilispohjalta. Joskus joku suosikkibändikin saattaa jäädä pitkähköksikin ajaksi hyllyyn ilman huomiota.
98. Joskus käy myös niin, että huomaa biisin/bändin/levyn olevan hyvä, mutta se ei pääse oikeuksiinsa, koska oma fiilis on väärä.
99. Kuuntelen musiikkia jatkuvasti, mutta en osaa itse soittaa mitään. En tiedä haluaisinkokaan. Yksinkertaisista biiseistä on helpompi digata, kun ei tarvitse miettiä, miten helppo se on soittaa. Musiikin synnyttämä fiilis on tärkeintä.
Who would thought that after all something as simple as rock'n'roll would save us all...
Hypehypehype... Ruisrock-perjantain odotetuin artisti ainakin meikälle oli Frank Turner. Frank oli kutakuinkin niin hyvä kuin saattoi odottaakin. Eli ihan mieletön. Tunnin setin aikana ehti taas käydä läpi kutakuinkin koko tunneskaalan. Viime joulukuun Tavastian keikkaan verrattuna setissä oli jonkun verran muutoksia, mikä oli ihan kiva. Mutta ei mahtavuutta sovi latistaa liikaa analysoimalla. Myös uutta materiaalia tuli. Se kuulosti... no, täydelliseltä. Ruisrockin perjantai-illassa koettiin jälleen jotain truly fuckin' amazing.
Täydellinen päätös täydelliselle päivälle, mutta siitä lisää myöhemmin. Mm. seuraavat biisit olivat setin kohokohtia.
Ainoa pieni kauneusvirhe oli alla olevan coverin soittamatta jättäminen. Mutta se olisikin ollut ihan liian täydellistä. Ja kuten Frank sanoi: I'll be back.
Noin kuukausi takaperin arvon kollegani Mies Mustissa listasi oman elämänsä rakennuspalikat, joita ilman Mies ei olisi Mustissa. Tässä siis suuren painostuksen saattelemana oma listani bändeistä, jotka tekevät tästä Daddy:stä erityisen Coolin.
Tässä se nyt sitten on die list...
1. Foo Fighters 2. Tom Waits 3. Doors 4. Neil Young 5. Rolling Stones 6. Pearl Jam 7. Nick Cave 8. David Bowie 9. Pink Floyd 10. Smashing Pumpkins
Bubbling under:
White Stripes, Led Zeppelin, Bill Withers, Bob Marley, Leonard Cohen, Blues yleisesti, Johnny Cash, Nirvana, Jim Hendrix,
1. Foo Fighters
Nirvanen jäänteistä vuonna 1995 perustettiin Foo Fighters, joka on ollut aina lähellä sydäntäni. Ensimmäinen levy koostui Dave Grohlin demoista, mitä hän oli kyhäillyt Nirvana-aikoinaan. Levy kokonaisuudessa jäi ehkä hieman palapeliksi, jossa kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Teiniangstiin kuitenkin levy toimi.
Seuraava Colour and the Shape olikin jo sitten tasapainoisempi rock levy, josta Everlong –kappale on ylitse muiden jäänyt elämääni voimaa antavana tekijänä. Itse levy on yllättävän tasapainoinen, vaikka Foo Fightersin lopullinen kokoonpano eli hyvin paljon tuohon aikaan. Levytyssessioiden aikana rumpalin pallilla istui parikin eri hemmoa. Dave Grohl oli tyytymätön kannuttajiin ja päätyi itse soittamaan rummut levylle.
Monet Foo Fightersin biisit muistuttavat tietystä elämäntilanteesta, jossa jotenkin hekin ovat olleet läsnä. 2008 Foo Fighters kävi ensi kertaa Suomessa ja pidän edelleen sitä yhtenä parhaimmista keikoista, jossa olen ollut. Dave Grohl päätti ensimmäisen visiitin kunniaksi soittaa 12 biisin sijaan 18 ja keikka kesti yli 1½h kauemmin kuin piti.
2. Tom Waits
Tom Waitsin on yksi perustuskivistä, joka on tullut elämääni vasta aikuisiällä. Early Years Vol 1. & Vol 2. olivat ensimmäiset levyt, jotka kuulin herrasmieheltä. Demot ovat hieno osoitus nuoren Tom Waitsin lahjoista ja esittelevät Waitsin lauluääntä hienosti. Pelkistetty tyyli tuo ajoittain mieleen 60-luvun alun Bob Dylanin.
Myös vanhempi tuotanto on iskenyt siinä määrin, että miehen koko tuotanto on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Alice -levy on kaikessa teatraalisuudessaan pysynyt tavalla tai toisella tehosoitossa kaikkien näiden vuosien ajan.
Bone Machine on myös yksi Waitsin vahvimmista levyistä, joka on pakko kaivaa tasaisin väliajoin hyllystä. Levyn hienoimpiin hetkiin kuuluu That Feel duetto Keith Richardsin kanssa.
3. The Doors
Ensikosketukseni Rock ’n’ Rollin ihmeellisen maailmaan tapahtui The Doorsin kautta. Veljelläni oli tapana soittaa ruuanlaiton yhteydessä Doorsin debyyttialbumia viikonloppuisin. Break on Through:n alkuriffissä on jotain käsittämätöntä voimaa, jota olisin voinut kuunnella aina vain uudestaan. Veljeni nauhoitti Doorsin debyytin c-kasetille, mikä pyöri puhki korvalappustereoissani.
Doorsin debyytti nauhoitettiin kahdessa viikossa, siitä voisivat monta kuukautta levyä hiovat artistit ottaa mallia.
4. Neil Young
Mies, jota on hankala pukea sanoiksi. Neil oli yksi ensimmäisiä aikuisiän löytöjä, jotka kolahtivat siinä määrin, että koko tuotanto ollut pakko hankkia. Henkilökohtaisimmat tunnesiteet löytyvät Harvest ja Harvest Moon levyistä. Levyn loppupuoliskolla oleva Natural Beauty -kappale on yksi lätyn hienoimmista.
Live Rust on myös mielestäni yksi hienoimmista livelevyistä, mitä on koskaan tehty. Youngin esiintymisestä kantautuu jotain maagista, mihin herra ei valitettavasti ole yltänyt myöhemmällä urallaan kovin usein.
5. Rolling Stones
Rollarit on toinen artisti, joka on tullut elämääni veljeni levyhyllystä. Rolling Stonesin vanhempi tuotanto 60 -70 luvulta onkin täynnä helmiä. Henkilökohtaisiksi suosikeikseni on muodostunut levytykset Mick Taylorin kanssa (vuodet).
Mysteeriksi jää mitä ihmettä bändille tapahtui 80-luvulla, siitä miehet eivät ole selvinneet tähän päivään asti. She was hot on yksi ensimmäisistä musiikkivideo mitä näin ja kaikessa seksistisyydessään on nykyään varsinkin huvittavaa katsottavaa. Musiikillisesti Undercover of the night –levy, josta kyseinen biisi löytyy taitaa olla Rollareiden huonoimpia.
6. Pearl Jam
Harva bändi pysyy mukana elämässä näin kauan, harvoin myöskään yhteenkään bändiin syntyy yhtä vahvoja tunnesiteitä. Teinivuosien grunge -huuruisista vuosista, Helmihillo on jäänyt ainoa yhtyeenä, jota edelleen on vain yksinkertaisesta otettava kuunteluun. Pearl Jamin toinen levy Vs. on yksi ehkä aliarvostetuimmista levyistä. Vs. kantaa sellaisia kappaleita Rearview window ja Elderly Woman Behind the Counter in a Small Town, joihin tuo runotyttöjä jahtaava teinikloppi ihastui silloin.
Todellinen harmi että pumppu ei ole Suomeen asti vielä ehtinyt.
7. Nick Cave
Nick Cave tuli elämääni kaverin kotibileistä, jossa ahkerasti pyöri uunituore Murder Ballads. Viikko sen jälkeen olikin pakko tutustua herran muuhun tuotantoon. Cave on pysynyt tasaisesti soitossa, osittain myös siksi että herra Cave on yksi yhdistävistä tekijöistä oman ja vaimoni musiikkimaun kanssa.
8. David Bowie
Yksi artisti joka on peräisin isoveljeni levyhyllystä. Muistan lapsuudesta mystisen Hittimittari musiikkivideo-ohjelman telkkarista, jota juonsi muuten jossain vaiheessa Mikko Alatalo. Let’s Dance taitaa olla yksi ensimmäisistä musiikkivideoista mitä muistan.
Samaisella kappaleella on taipumus piristää päivää kummasta varsinkin, jos sen kuulee radiosta. Bowien myöhempi tuotanto ei jostain syystä ole hirveästi sytyttänyt. 80-luvusta alaspäin kaikessa huvittavuudessaan täyttä timanttia.
9. Pink Floyd
Pink Floyd on jälleen yksi veljeni innoittama bändi. Mikko Alatalon Hittimittarista muistan nähneeni huikean Learning to fly:n, joka syöpyi nuoren pojan mieleen jostain syystä. Pink Floydin elokuva the Wall tuli katsottua kanssa joskus aivan liian nuorena. Wall on kyllä hieno elokuva ja ennen kaikkea levy kaikin puolin.
10. Smashing Pumpkins
Yksi Nirvanan ja grunge hypetyksen jälkeisesti bändeistä joka kolahti teininä ja kovaa. Siamese Dream ja Mellon Collie & Infinitive Sadness ovat todellisia mestariteoksia kaikessa mahtipontisuudessaan.
Smashing Pumpkinsin myöhäisempi tuotanto onkin sitten ollut täynnä enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Mellon Collie ja Infinitive Sadness:n menestyksen jälkimainingeissa rumpali Jimmy Chamberlain ja Kosketinsoittaja Jonathan Melvoin sekoilivat siinä määrin että kumpikin vetivät yliannostuksen. Melvoin kuoli ja Chamberlain potkittiin pihalle bändistä. Smashing Pumpkins jatkoi kesken ollutta vierailevilla rumpaleilla, jotka eivät kauaa mukana pysyneet. Chamberlain otettiin takaisin Machinalle, mutta bändi ei enää ollut entisensä ja nykyisin alkuperäisiä jäseniä bändissä on vain keulahahmo Billy Corgan.
