Harva asia on yhtä subjektiivinen kokemus kuin musiikin kuuntelu ja siitä pitäminen. Yksi tykkää Rihannasta, toinen Britneystä ja joku Rihannasta piiskaamassa Britneyä.Seuraavassa Idolsissa kilpailijat (suomalaiset äänestäjät, väärin äänestetty, Aina Saa Hävetä) esittävät omia suosikkejaan. Luonnollisesti tämän vuoksi aloin miettiä, mitkä kaksi biisiä itse esittäisin tuossa tilanteessa. En ole päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen.
Joka tapauksessa tuo sai miettimään omia musiikinrakastamisen tottumuksiani.
Paljon on maailmassa hyvää musiikkia, mutta niissä artisteissa, joista innostun eniten tuntuu olevan yksi yhteinen piirre. (Käytetään viitteenä tämän blogin kolmea eniten mainintoja kerännyttä artistia/bändiä. Springsteen, Turner ja Gaslight Anthem, check).
Joskus on tullut sanottua, että olen yksinkertainen ihminen joka pitää yksinkertaisesta musiikista. Pidän toki toisinaan monimutkaisestakin, mutta loppuen lopuksi aina tulee palattua perusasioihin ja siihen yksinkertaiseen rockiin.
Useampaan kertaan ja eri yhteyksissä olen koittanut Brucen erinomaisuutta tyhjentävästi selittää. Eihän siitä ole tullut mitään. Kaikkien kolmen kohdalla musiikillisen briljanttiuden voi tiivistää uskomiseen (tästähän Frank on sen yhden biisinkin tehnyt). Parhaat muusikot uskovat vilpittömästi musiikin voimaan. Tai sitten he ovat tolkuttoman hyviä näyttelijöitä.
Sellainen, joidenkin mielestä naiivikin, usko, luottamus ja rehellisyys, välittyy lavalta yleisöönkin ja tuntuu 2000-luvulla musiikkiteollisuuden ahdingosta puhumisen keskellä, niin mahtavalta, että se suorastaan sattuu, herkistää silleen kivalla tavalla.
Ja tässä alla se parhaan musiikin hienous onkin tiivistetty runsaaseen viiteen minuuttiin.
P.S. Kuten postauksen kuvituksesta voi huomata, tiimi on saanut uuden jäsenen. Arsin kuvia (ja myöhemmin ehkä musiikkiaiheisia sarjakuvia) ilmestyy tänne aina säännöllisen epäsäännöllisesti. Arsin muihin saavutuksiin voi käydä tutustumassa täällä sekä täällä.
Moi kaikki.
VastaaPoista