Robert Zimmermanin tuotannosta puhuttaessa nostetaan ensimmäisenä esiin Highway 61 Revisited ja Blonde On Blonde. Seuraavassa lauseessa mainitaan 70-luvun kolmen levyn kukoistuskausi Before The Flood, Blood On The Tracks ja Desire. Jos vielä enemmän Dylaniin paneudutaan, niin aletaan puhua 2000-luvun renessanssista, joka oikeastaan alkoi 1997 julkaistun Time Out Of Mindin myötä.
1980-luku sen sijaan oli Dylanille hiukan vaikeaa aikaa. 70-luvun lopussa hän oli löytänyt uskon ja julkaissut aihetta käsittelevän Slow Train Coming-levyn (tästä löytyy tarkempaa infoa Anssi Kelan kattavasta arviosta).
80-luku oli Bob Dylanille monien keskinkertaisten tai kehnojen levytysten kavalkadi. Sieltä täältä löytyy kelpo biisejä ja jossain mielentiloissa Infields (1983) ja Empire Burlesque (1985) ovat kelpo levyjä. Ja sitten on vastapainona sellaisia raapaisuja kuin Saved, Shot of Love, Knocked Out Loaded ja Down In The Groove. Ja entäs se Grateful Deadin kanssa tehty yhteislevy? Jos ei puhuta siitä sen enempää, ehkä sen olemassaolo unohtuu.
80-luvun lopulla Dylan kärsi motivaation puutteesta, eikä biisejäkään tahtonut syntyä. Mies myös kärsi käsivammasta, joka niin ikään masensi. Loppuvuodesta 1987 Dylan kirjoitti kuitenkin Oh Mercyn avausraidan Political World. Tuo teksti syntyi vaivattomasti.
Vuoden 1988 alussa hän kirjoitti yhtä vaivattomasti myöskin Oh Mercylle päätyneen What Good Am I?:n. Dylan oli löytänyt jälleen inspiraationsa. Lyhyessä ajassa syntyi parikymmentä biisiä, joista monet mm. Everything Is Broken ja Disease Of Conceit päätyivät levylle. Ensin mainittuhan on coveroitukin moneen otteeseen. Joitain biisejä kuten levyn päättävän Shooting Starin Dylan tosin teki vasta levytyssessioiden aikana.
Palaset loksahtelivat paikalleen lopullisesti, kun Dylan sattui yksiin Daniel Lanoisin kanssa. U2:n menestyslevyn Joshua Treen jälkeen Bono ehdotti Lanoisille yhteistyötä Dylanin kanssa. Myöhemminhän Lanois jatkoi Dylanin uran elvyttämistä tuottamalla jo mainitun Time Out Of Mindin.
Lanois oli kiireinen puuhaten samaan aikaan Neville Brothersin mainion Yellow Moon –kiekon parissa. Aikaa joka tapauksessa löytyi. Lanois osallistui myös muusikkona levyntekoon. Hän soittaa yhtä raitaa lukuun ottamatta (Disease Of Conceit) kaikilla biiseillä.
Dylan ei käyttänyt levyllä silloista kiertuebändiään, mutta löysi varsin osaavat muusikot, joilla oli aikaa paneutua levyttämiseen. Lanois myös painosti Dylanin itsensä keskittymään levytykseen aiempaa täysipainoisemmin ja soittamaan enemmän biiseillä itse.
Lähestymistapa biiseihin oli pääsääntöisesti yksinkertainen. Rummut, kitara ja basso ovat kappaleilla etualalla. Paikoin koskettimet maustavat tunnelmallisia biisejä (esim. Ring Them Bells). Suurin osa biiseistä myös soitettiin livenä.
Monet kappaleet riippuvat hyvin pienten tunnelmaa luovien yksityiskohtien varassa. Levyn hienoimpiin hetkiin kuuluvassa Man In A Long Black Coatissa se yksityiskohta on vahvan tekstin lisäksi laulun rytmitys. Kyseisestä kappaleesta Mark Lanegan on tehnyt upean oman versionsa.
Ilmestyessään syyskuussa 1989 Oh Mercy sai myötämieliset arviot ja sitä pidettiin Dylanin parhaana levynä vuosiin. Briteissä levy kipusi listan kuudenneksi ja Jenkeissäkin Billboardin listalla 30 joukkoon.
Dylan-kaanonissa Oh Mercy ohitetaan usein olankohautuksella. Turhaan. Vaikka se ei legendaarisuudessa ole 60-luvun kirkkaimpien helmien kaltainen musiikkimaailman mullistaja, se on tasapainoisen ehjä paketti.
Miksi kuunnella: Jotta huomaisi Dylanin osaavan myös laulaa. Lisäoppimateriaaliksi suositellaan Desiren päätösraitaa Sara.
Paras hetki: Man In A Long Black Coat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti