Vanha koira ei opi uusia temppuja…
…koska sen ei tarvitse.
2000-luvun puoliväli oli wanhoille staroille suopeaa aikaa. 2005 Neil Young julkaisi Prairie Windin, joka oli Silver&Goldin tasoinen akustinen pläjäys, 2006 Dylan ja Springsteen julkaisivat vahvimmat levynsä vuosiin ja 2007 John Fogerty julkaisi huikean Revival-levynsä (eikä niissä Springsteenin Magicin biiseissäkään mitään vikaa ole, kunhan ei puhuta tuotannollisesta puolesta).
Ehkä Dylanin Modern Timesia lukuun ottamatta näille levyille on myös yhteistä se, että ne ovat herättäneet ilmestyessään yllättävänkin paljon tyytyväistä hyminää hipster-vetoisessa(kin) musiikkimediassa. Yhtä nopeasti mainitut levyt kuitenkin ovat myös painuneet unohduksiin. Se tosin kertonee enemmän tämän päivän musiikinkuuntelutottumuksista ja musiikkibisneksessäkin jylläävän kvartaalitalouden lainalaisuudesta kuin itse musiikista.
Joka tapauksessa John Fogertyn Revival on levy, joka ansaitsee jäädä henkiin. Se ei ole ainoastaan vuonna 1945 syntyneen John Fogertyn uran paras soololevy. Se on myös paras levy, jolla Fogerty on mukana sitten 1970 ilmestyneen CCR:n Pendulumin.
Itse asiassa Revival kuulostaa erehdyttävän paljon Creedenceltä. Tuotanto vaiheessa musiikkia ei ole kompressoitu tappiin vaan musiikkiin on jätetty dynamiikan nimissä myös ilmaa. Mikä on nykypäivän musiikkitrendit huomioiden ihanan virkistävää. Vanhan dinosaruksen korva lepää tässä. Soundillinen ero esimerkiksi aiemmin mainittuun Springsteenin Magiciin on valovuosia tai ainakin noin 40 vuotta. Painavin syy albumin vanhakantaisen tuotantojälkeen varmastikin se, että varsin kontrollinhaluisena tunnett Fogerty istuu itse tuottajan pallilla.
Revival osui Fogertyn uralle hyvään kohtaan. Mies oli pitkän tauon jälkeen tehnyt mainion paluun vuosituhannen lopussa Blue Moon Swampilla. 2004 ilmestynyt Deja Vu All Over Again oli epätasainen kokonaisuus, vaikka siltä yksittäisiä huippuvetoja löytyikin. Revivalilla Fogerty pysyy hyväksi havaitulla osaamisalueellaan, eikä sorru turhaan kikkailuun. Ei Creedencenkään erinomaisuus perustunut erityisen mutkikkaisiin d-osiin tai 16-osatahteihin.
Positiivinen vanhakantaisuus henkii levystä kauttaaltaan. 40 minuutin kesto on kuin suoraan 60-luvulta, eikä biisimateriaalissakaan ole valittamista. Gunslinger tai Long Dark Night ei häviä Creendencen kultakauden teoksille juurikaan.
Yllätyksiäkin sekaan mahtuu. River Is Waitingissa Benmont Tenchin loihtima Hammond-soundi flirttailee vahvasti gospel-soulin suuntaan. Broken Down Cowboy on taas vahvinta CCR goes countrya vuosikymmeniin.
Menopalojakin ja yllättävän rämäköitä rock-vetoja sekaan mahtuu. It Ain’t Right on vahvalla poljennolla varustettua wanhan ajan rock’n’rollia ja I Can’t Take It No More peräti vimmainen kannanotto Bushin hallinnon ulkopolitiikkaan.
Kuusikymppisen Fogertyn tekemisistä henkii miellyttävä rentous. Mies tuntuu myös vaihteeksi olevan sinut menneisyytensä kanssa. Tuskin levylle muuten olisi päätynyt laulu Creedence Song, jossa lauletaan you can’t go wrong if you play a little bit that Creedence song.
Miksi kuunnella: Mainio levy Creendence-hengessä.
Paras hetki: Keinuva Gunslinger.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti