Kohti veljellisen rakkauden kaupunkia
Mark Knopfler... Suhteeni entiseen Dire Straits-nokkamieheen on ongelmallinen. Dire Straits ehti aikanaan tehdä lukuisia fantastisia biisejä ja vuoden 1985 Brothers in Armsin nostan huoletta kaikkien aikojen 20 parhaan levyn joukkoon.
Markin myöhemmät vaiheet ovat ongelmallisempia. Osansa on varmastikin emobändin erinomaisuudessa. Mutta ongelmia on muitakin.
Ensinnäkin äijä on live-esiintyminen on synonyymi sanoille flegmaattinen ja välinpitämätön. Jos näyttää lavalla siltä, ettei kiinnosta olla siellä, on se melkoisen luotaantyöntävää näin niin kuin yleisön näkökulmasta.
Toisekseen Markissa on aina häirinnyt pyrkimys toistaa levyt lavallakin nuotilleen sellaisena kuin ne on aikanaan studiossa vedetty. Tämä yhdistettynä sellaiseen "haluaisin olla missä tahansa muualla kuin tässä soittamassa" -ilmeeseen, niin kokonaisuus ei ole kovin puhutteleva. Katsokaa nyt. Fantastinen biisi ja mahdollisimman vähän fiilistä. Ilmekään ei värähdä.
(Huh. Tuollaisen esityksen jälkeen sitä ymmärtää helposti miksi stadionrock on niin monelle kirosana).
Fiiliksettömyys on usein tunkenut myös Knopflerin levytettyyn tuotantoon soolouran aikana. Eikä se voi johtua pelkästään siitä, että monet levyistä ovat soundtrackeja (mm. Wag the Dog, Last Exit to Brooklyn ja Local Hero).
Kyllähän jokaisella Knopfler-levyllä on omat hyvät hetkensä. Vuoden 1996 Golden Heartilla on mainio irkkuvetoinen Done With Bonabarte, 2000-luvun eeppisen väsähtäneisyyden ylistyslevyltä The Ragpicker's Dream (väsähtäneisyyden ystävä kts. myös Clapton, Eric koko 2000-luvun tuotanto) löytyy enemmän kuin kelvollinen biisi: Hill Farmer's Blues ja tuoreimman kiekon (Get Lucky) avausraita Border Reiver on kerrassaan hilpeä.
Knopflerin kohdalla naulankantaan osuvan fiilistelyn ja turhauttavan väsähtäneisyyden välinen ero on hiuksen hieno. Viime vuosina meno on pääsääntöisesti ollut jälkimmäistä.
Vuoden 2000 Sailing To Philadelphia on poikkeus joka vahvistaa soolomateriaalin harmillisen trendin.
Vuosituhannen ensimmäinen Knopfler-levy oli soundtrackit pois lukien Markin toinen soololevy. Jostain vaikeasti määriteltävästä syystä johtuen fiilis on tällä levyllä on kohdallaan. Sävellykset ovat suht yksinkertaisia, mutta yksityiskohdat herättävät biisit eloon.
Sailing to Philadelphia keinuu vienosti aurinkoisella aavalla merellä matkalla suureen tuntemattomaan, Silvertown Blues makaa kodittomana viimaisen sillan alla ja El Macho katselee lämpimässä kesäillassa laskevan auringon viime säteitä. Levyllä on lukuisia hienoja tunnelmapaloja.
Levy operoi pääasiassa vahvoilla sävellyksillään sekä pääjehun aina tunnistettavan kitarasoundin varassa. Tosin myös muut soittajamiehet saavat tarpeen mukaan mukavasti tilaa, mikä on ainoastaan hyvä juttu. Lopputuloksena on musiikillisesti ilahduttavan monipuolinen keitos.
Tyypillisimmillään, ja myös radioystävällisimmillään, Sailing To Philadelphia on avausraidalla What It Is, joka avaa pelin pirteästi ja Sultans of Swingin sävyt mieleen tuoden. Junkie Dollissa Knopfler flirttailee jopa hieman vanhojen bluesmestareiden jalanjäljissä.
Kokonaisuutena levy on tasaisen laadukas. Kyseinen piirre ei olekaan sen koomin työntänyt päätään esiin Knopflerin tuotannossa (tosin 2009 ilmestynyttä Get Luckya voi myös huoletta luonnehtia kelpo lätyksi). Philadelphian jaksaa kuunnella pitkästymättä yhdeltä istumalta, vaikka kyseessä on yli tunnin kiekko.
Miksi kuunnella: Synnyttää jänniä fiiliksiä ja tutkimisen arvoisia kuvia kuulijan päähän.
Paras hetki: El Machon ensimmäiset 50 sekuntia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti