Nostalgiahöperö muistelee...
Paikka oli Wiklund Turussa ja aika joskus vuonna 1989. Kävelimme levyosastolle isäni kanssa ja ostin (eli ostatin) ensimmäisen oman cd-levyni, Eppu Normaalin Lyömättömät.
Ennen tuota olin jo kuunnellut paljon levyjä. Isän hyllyä ratsatessa tutuiksi olivat tulleet niin Creedence Clearwater Revival, Doors, Rolling Stones kuin Pink Floydkin. Ennen kahdeksatta syntymäpäivääni olin myös menettänyt sydämeni ensimmäistä kertaa James Brownille ja Sam&Davelle. Olipa siellä samalla hyllyllä solmittu ikuinen ystävyyssuhde erään Brucenkin kanssa.
Kaikesta tästä huolimatta ensimmäinen oma cd-levy oli jotain suurta ja mahtavaa. Se tunne kun sai pitää omaa cd-levyä kädessä, jäi mieliin ikuisiksi ajoiksi. Osapuilleen vuosikymmen myöhemmin koko homma lähti täysin lapasesta ja nyt levyjä onkin kertynyt jokunen lisää.
Monille isäni sukupolvelle levyjen ostaminen oli työn ja tuskan takana. Rahaa kuukauden tai kahden välein tapahtuvaa levykauppareissua varten kuulemma säästettiin hiki hatussa ja ostettavat levyt valikoitiin hyvissä ajoin ennen reissua. Kun levyt sitten oli saatu sadan kilometrin päästä haltuun, niitä kuunneltiin tauotta omistautuneena ja rakkaudella.
Ikuisia ystävyyssuhteita luotiin. Kaikki tuon ajan musiikkiin hurahtaneet nuoret muistavat ensimmäiset ostamansa levyt automaattisesti.
Fyysisen levyn kitumisen myötä musiikki on muuttunut käyttötavaraksi, joka ei synnytä enää samanlaisia tunnesiteitä kuin ennen.
Kun fyysinen levy kituu ja kuolleekin jossain vaiheessa lopullisesti (ellei vinyyli pelasta kaikkia), mitä nykyinen ja tuleva sukupolvi muistelee? Ensimmäistä netistä lataamaansa biisiä? Vai mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti