Viikon Spotify: John Mellencamp - No Better Than This

John Mellencamp kuuluu niihin artisteihin, joita harvemmin on vedetty isolla pensselillä lööppeihin. Suurista otsikoista ja yleisen arvostuksen puutteesta huolimatta mies on täräyttänyt yli 30 vuoden pituisen uran, vieläpä melko tasalaatuisen sellaisen. Uransa alussa saadusta Springsteen-kloonin maineestakin Mellencamp on rimpuillut vuosien saatossa irti. Mellencampin elämään on vastuksia riittänyt lapsuudesta lähtien. Sitkeys ainakin tässä tapauksessa palkitaan.

Elokuun lopulla ilmestynyt levy on parasta Mellencampia aikoihin. Ensinnäkin levy on purkitettu 50-luvun tyyliin monona ja kertaotoilla. Silkkaa asiallisuutta! Mellencampin uutukaisessa on paljon samaa lämpimyyttä ja vaivattomuutta kuin ikätoveri John Hiattin viime keväällä ilmestyneellä The Open Road-levyllä.

Mikähän siinä iässä on... Useampi lähes tai vähän yli kuusikymppinen on löytänyt uuden luovuuden keitaan noihin aikoihin. Springsteen teki sen Seeger Sessionsilla, Hiatt Open Roadilla ja nyt Mellencamp. Onko selitys niinkin yksinkertainen, että pakottamaton fiilis löytyy, kun ei enää tarvitse todistella kenellekään mitään ja on löytänyt elämässään paikkansa?

Jos näin on, niin sopisi monen tuoreeemmankin muusikon varttua äkkiä eläkeikään.


John Mellencamp – No Better Than This

Kadotetut helmet: Mark Knopfler - Sailing to Philadelphia

Kohti veljellisen rakkauden kaupunkia

Mark Knopfler... Suhteeni entiseen Dire Straits-nokkamieheen on ongelmallinen. Dire Straits ehti aikanaan tehdä lukuisia fantastisia biisejä ja vuoden 1985 Brothers in Armsin nostan huoletta kaikkien aikojen 20 parhaan levyn joukkoon.

Markin myöhemmät vaiheet ovat ongelmallisempia. Osansa on varmastikin emobändin erinomaisuudessa. Mutta ongelmia on muitakin.

Ensinnäkin äijä on live-esiintyminen on synonyymi sanoille flegmaattinen ja välinpitämätön. Jos näyttää lavalla siltä, ettei kiinnosta olla siellä, on se melkoisen luotaantyöntävää näin niin kuin yleisön näkökulmasta.

Toisekseen Markissa on aina häirinnyt pyrkimys toistaa levyt lavallakin nuotilleen sellaisena kuin ne on aikanaan studiossa vedetty. Tämä yhdistettynä sellaiseen "haluaisin olla missä tahansa muualla kuin tässä soittamassa" -ilmeeseen, niin kokonaisuus ei ole kovin puhutteleva. Katsokaa nyt. Fantastinen biisi ja mahdollisimman vähän fiilistä. Ilmekään ei värähdä.



(Huh. Tuollaisen esityksen jälkeen sitä ymmärtää helposti miksi stadionrock on niin monelle kirosana).

Fiiliksettömyys on usein tunkenut myös Knopflerin levytettyyn tuotantoon soolouran aikana. Eikä se voi johtua pelkästään siitä, että monet levyistä ovat soundtrackeja (mm. Wag the Dog, Last Exit to Brooklyn ja Local Hero).

Kyllähän jokaisella Knopfler-levyllä on omat hyvät hetkensä. Vuoden 1996 Golden Heartilla on mainio irkkuvetoinen Done With Bonabarte, 2000-luvun eeppisen väsähtäneisyyden ylistyslevyltä The Ragpicker's Dream (väsähtäneisyyden ystävä kts. myös Clapton, Eric koko 2000-luvun tuotanto) löytyy enemmän kuin kelvollinen biisi: Hill Farmer's Blues ja tuoreimman kiekon (Get Lucky) avausraita Border Reiver on kerrassaan hilpeä.



Knopflerin kohdalla naulankantaan osuvan fiilistelyn ja turhauttavan väsähtäneisyyden välinen ero on hiuksen hieno. Viime vuosina meno on pääsääntöisesti ollut jälkimmäistä.

Vuoden 2000 Sailing To Philadelphia on poikkeus joka vahvistaa soolomateriaalin harmillisen trendin.

Vuosituhannen ensimmäinen Knopfler-levy oli soundtrackit pois lukien Markin toinen soololevy. Jostain vaikeasti määriteltävästä syystä johtuen fiilis on tällä levyllä on kohdallaan. Sävellykset ovat suht yksinkertaisia, mutta yksityiskohdat herättävät biisit eloon.

Sailing to Philadelphia keinuu vienosti aurinkoisella aavalla merellä matkalla suureen tuntemattomaan, Silvertown Blues makaa kodittomana viimaisen sillan alla ja El Macho katselee lämpimässä kesäillassa laskevan auringon viime säteitä. Levyllä on lukuisia hienoja tunnelmapaloja.



Levy operoi pääasiassa vahvoilla sävellyksillään sekä pääjehun aina tunnistettavan kitarasoundin varassa. Tosin myös muut soittajamiehet saavat tarpeen mukaan mukavasti tilaa, mikä on ainoastaan hyvä juttu. Lopputuloksena on musiikillisesti ilahduttavan monipuolinen keitos.

Tyypillisimmillään, ja myös radioystävällisimmillään, Sailing To Philadelphia on avausraidalla What It Is, joka avaa pelin pirteästi ja Sultans of Swingin sävyt mieleen tuoden. Junkie Dollissa Knopfler flirttailee jopa hieman vanhojen bluesmestareiden jalanjäljissä.

Kokonaisuutena levy on tasaisen laadukas. Kyseinen piirre ei olekaan sen koomin työntänyt päätään esiin Knopflerin tuotannossa (tosin 2009 ilmestynyttä Get Luckya voi myös huoletta luonnehtia kelpo lätyksi). Philadelphian jaksaa kuunnella pitkästymättä yhdeltä istumalta, vaikka kyseessä on yli tunnin kiekko.

Miksi kuunnella: Synnyttää jänniä fiiliksiä ja tutkimisen arvoisia kuvia kuulijan päähän.

Paras hetki: El Machon ensimmäiset 50 sekuntia.

Anssi Kela: Rouva Ruusunen (live)

Taannoin tuli varoiteltua, että Anssi Kelasta kuulee tässä blogissa vielä lisää. Alta löytyy maistiainen Turun keikalta. Koko keikkakin on artistin luvalla nauhalle otettu. Tuotos saatetaan jollain aikavälillä laserlevytallenteeksi. Sikäli kun moisen saaminen tyhjien levyjen+postikulujen hinnalla kiinnostaa niin kannattaa huudella oikealta löytyvään sähköpostiosoitteeseen.

Korostettakoon tässä vielä kohtaa "jollain aikavälillä". Mutta projekti on aloitettu ja loppuunkin se saatetaan. Sitä ennen Rouva Ruusunen.

Viikon Spotify: Timber Timbre

Timber Timbre on kanadalaisen Taylor Kirkin masinoima projekti. Kokoonpanon kolmas levy ilmestyi kotimaassaan viime vuonna ja on saavuttanut vaahteralehtimaassa ainakin ug-piireissä vankkaa suosiota.

Trion folkahtavassa menossa on jämeriä bluesvaikutteita ja juuria vaativampaankin makuun. Timber Timbren meininkiä on verrattu myös mm. Bon Iveriin. Lättyä löytyy fyysisesti myös hyvistä levykaupoista lähellä just sua.

Timber Timbre – Timber Timbre

Haastattelussa: Anssi Kela

Anssi Kela on viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana ehtinyt nähdä julkisuuden monenkirjavat kasvot. Nummelan megamenestyksen jälkeen miehen levymyynti ja yleinen kansansuosio on laskenut tasaiseen tahtiin. Livenä Anssi ja bändi ovat Viime viikolla Anssi kävi soittamassa Turussa ja Tampereella "maksa mitä jaksat" -keikat (joista myöhemmin näytettä näiltä sivuilta). Soundcheckin tiimellyksessä Anssi löysi aikaa jutella Ukkomiehen ja Isukin kanssa.




Haastattelun jälkimmäinen osa.





Alla Anssin mainitsemat Youtube-pätkät: Peukulyseo ja Kovat piipussa -sarjan ensimmäinen osa.

Danko Jonesin videotrilogia pt. 2

Seuraava tiedote löytyi mukavasti sähköisestä postikasasta.

----

Danko Jones esittelee toisen musiikkivideonsa tulevasta videotrilogiasta albumilta "Below the Belt". Uutta, viimeisen päälle tyyliteltyä ja elokuvamaista "Had Enough" -musiikkivideota tähdittävät Ralph Macchio (The Karate Kid) sekä koomikko Don Jamieson (That Metal Show/VH1). Kyseessä on esiosa “Full of Regret” -videolle, jota on kuvailtu Guy Ritchie- sekä Quentin Tarantino -tyyliseksi tuotokseksi. “Full of Regret” -videolla palkkamurhaajina esiintyvät näyttelijät Elijah Wood ja Selma Blair sekä cameo-rooleissa Lemmy Kilmister (Motörhead) ja Mike Watt (Minutemen, fIREHOSE, Stooges). “Had Enough” -videolla Lemmyn kätyriä esittää näyttelijä Frank Drank, joka tullaan näkemään myös Seth Rogenin elokuvassa "The Green Hornet".

---

Videohan pukkaa kokonaisuudessaan pihalle ensi viikolla (kauheesti kaikkee ens viikolla). Toistaiseksi tiedämme tämän verran. (Ja koko komeushan löytyy blogista heti kun se on mahdollista).

Mainos: Uutta Niiloa just nyt

Neil Youngin uusi levy pläjähtää levykauppojen hyllylle ensi viikolla. Silloin sen saa paikallisesta lähellä olevasta levykaupasta fyysisesti kansitaiteineen kaikkineen.

Ajan hengen mukaisesti uusi levy tsekattavissa jo nyt netissä. Tarkemmin sanottuna täällä. Ainakin ensitahdit potkivat kivasti.

Happy birthday Bruce

9/23/10

Hei B,

Olisin halunnut tehdä jotain erityistä syntymäpäiväsi vuoksi, mutta en muilta kiireiltäni juuri ehtinyt valmistella mitään. Laulaaakaan en osaa, joten suuria serenadeja en viitsi vetää. Keräsin kuitenkin muutaman vanhan ja vähän uudemman tutun kasaan. Heidän avullaan saatiin aikaan tällainen pieni muistaminen. I'll see you further on up the road.

I

P.S. Se ensi vuodelle hiukan huhuttu rundi... Voisiko sitä siirtää esim. vuodella eteenpäin. On rahat vähän tiukalla.

Live: Shades of Nowhere - Hurt

Tuli käytyä matkailemassa viikonloppuna Hyvinkäällä kera Shades of Nowheren. Hauska reissu, josta ehkä vielä kuullaaan enemmänkin. Kaikenmoista dataa takertui tallennusvälineisiin ja pitihän sitä sitten alkaa leikkiä. Ainakin tekijällä oli hauskaa.



Ja jotta jalat pysyisivät maassa itse kullakin, alla Johnny Cashin versiointi.

Surkeat levyn kannet 3/4

Pienen tauon jälkeen Turku Rock City ruotii jälleen levynkansitaidetta. Kolmas osa kulkee nimellä happy to be gay.


1. Prince - Prince



Daddy Cool: Huonojen kansien sarja jatkuu jälleen. Olemme löytäneet jälleen harvinaisen järkkyjä kansia vai mitä Mies mustissa?

Mies Mustissa: Kyllä vaan. Ensimmäisenä tarkastelun alla on Princen kakkoslevy vuodelta 1979. Mites tässä tiivistyy ajan henki?

DC: Ehkä niissä harvoissa rintakarvoissa?
MM: Kyllähän tässä on tiettyä discon kultakauden henkeä. Myös frisyyri ja viikset on kuosissa.

DC: Ehkä tämä lasittunut katse kertoo myös jotain tästä kokkelin kultakaudesta?

MM: Mieshän ei täysin katso kameraan. Mitähän siellä kameran toisella puolella on näkynyt... Kuis tää värimaailma puree sun visuaaliseen silmään?

DC: Sopii se tietenkin omaan aikakauteensa, mutta aika oksettavat värit tässä on.

MM: Usein mekin olemme jauhettu siitä, että yksinkertaisuus on kaunista. Tässä on yksinkertaista, mutta tämä keskelle kuvaa sijoitettu Prince ei vetoa.

DC: Palataanko niihin rintakarvoihin? Ei, mennään eteenpäin!



2. Tino -Por Primera Vez



MM: UUUUHHH, oikein sexy. Niukat farkkushortsit, soooo hot.

DC: Sanattomaksi vetää... Ei ne niukat farkkushortsit vaan vasemman käden asento keskiruumiissa....

MM: Onhan se kiva, että oma keho on rakas. Jos olisin johtava tyyli-ikoni, tykkäisin varmasti myös tennissukista kuvassa.

DC: Ehkä 70-luvulla seksikkyyden tyylimuoto oli vähän kieroutunut?

MM: Nyt täytyy tunnustaa, etten ole Tinoa kuullut, mutta eikö tästä tule melko imelän musiikin kuva. Mikä mahtaa olla kohderyhmä?

DC: Ehkä kansi laittoi Titon levyn räjähdysmäiseen myyntiin teini-ikäisten tyttöjen keskuudessa. Nyt tästä Mikko leppilampi look-a-likesta tulee vähän erilainen mielikuva. Ehkä se johtuu vain meistä?

MM: Jos työntäisimme itsemme toolboxiin... Mikäs olikaan seuraava kansi?




3. Manovar - Anthology



DC: Sankariheviä sen varsinaisessa muodossa.

MM: Me ollaan sankareita kaikki... Missä mielentilassa äijät on mahtaneet olla, kun ovat kroppaansa öljynneet...

DC: Ehkä tässä mentiin Conan barbaarin vanavedessä vain karhuntalja bikinin alaosa puuttuu.

MM: Siinä mielessähän tämä on ensiluokkainen kansi, että kansi kertoo kyllä melko selvästi, mistä on kyse. Pari tiikeriä ja muutama lohikäärme tosin puuttuu.

DC: Täytyy kyllä sanoa että miehet kalsareissa ja öljyttynä ei vetoa... On with the show!



4. Herbie Mann - Push Push




DC: Tässä on jotain pelottavaa.

MM: Ehkä se johtuu pelkästään siitä, ettei silmät ole kunnolla näkyvässä. Eikä suinkaan esimerkiksi keskivartalon karhuntaljasta.

DC: Ei se harmaa karhuntalja vaan lähinnä mitähän Herbie aikoo tehdä alastomana tuolla huilulla?

MM: Kenenkään ei kannata puhaltaa Herbien huiluun... Kukaan ei tiedä missä se on ollut...




5. Disc Charge - Boys Town Gang



MM: Tää on mun henk. koht suosikkeja aina. Tässä on toimintaa ja etualan jampan katse on intensiivinen.

DC: Totta, edessä olevasta tulee tosiaan mulle maailmanvahvinkisoissa 80-luvulla loistanut Ilkka Nummisto. Miehet paidattomana tekemässä duunia varastossa herättää silti kysymyksiä... Esimerkiksi sen, kuka taas toi sen babyoilin?

MM: 70-luvulla kaikki oli toisin, myös autokorjaamossa...

DC: Mitä toi mies tekee joka istuu etualalla?

MM: Pitää jalkojen välissä olevaa putkeaan pystyssä...

DC: Tässä huonot kannet tältä erää... Lisää surkeita kansia taas hamassa tulevaisuudessa.