Kuten sivupalkista on jo voinut jonkin aikaa bongata, historian ensimmäinen Turku Rock Cityn dj-ilta lähestyy kiivasta vauhtia. Paikkana toimii tuttuun ja turvalliseen tapaan Turun parhaimpiin baareihin objektiivisenkin mielipiteen mukaan luettava Bar Kuka.
TRC:n dj-illat ovat tulleet jäädäkseen. Tarkoitus on soitella ainakin noin kerran kuukaudessa. Aluksi Kukassa ja myöhemmin mahdollisesti/toivottavasti myös muualla. First we take Kuka then we take Turku.
Ensimmäisen illan teemana, kuten julisteesta näkyy, on pornofunk. Luvassa siis rasvaisimmat 70-luvun hitit ja kaupungin kiharimmat afrot.
Tieto tämän hetken mielenkiintoisimpiin lukeutuvan (musa)leffaprojektin olemassa olosta rantautuu näköjään Suomeenkin. Helsingin Sanomista siteeraten:
"Tv:n klassikkosarja Sopranosin ohjaaja David Chase ja sarjassa näytellyt Little Steven Van Zandt palaavat yhteistyöhön. Duo siirtyy nyt elokuvan puolelle tekemään filmin, joka kertoo 1960-luvun rock'n'roll-kuvioissa aikuistuvasta bändistä.
Vielä nimetön filmi on Chasen debyytti pitkän elokuvan ohjaajana.
Tuottajan pestin saanut Van Zandt vastaa myös elokuvalle valittavasta musiikista. Tämä on luontevaa, tunnetaanhan Little Steven ennen muuta Bruce Springsteenin yhtyeen kitaristina"
Maailman medioissa asiasta oli juttua jo keskikesän paikkeilla. Mielenkiintoinen hanke yhtä kaikki, jolle toivoo pelkästään menestystä. Sopranos oli hieno sarja (eikä pelkästään toistuvien Bruce-viittausten takia) ja nimi taannee sen, että myös Suomessa leffa saanee valmistuessaan jonkunmoista huomiota.
Viikonlopun kunniaksi eräs mainio klippi. Kuulemma tuo Bruce-laina tuli aivan "ohi käsikirjoituksen" ja Stevenillä oli naurussa pitelemistä.
Toisinaan elämä yllättää positiivisesti pyytämättä. Poikkesin alkuviikosta toimittamassa suosikkilevykaupassani (siinä läheisessä ja fyysisessä) aivan muita asioita, kun silmäni harhailivat uutuushyllyyn.
Dylan LeBlanc? Vuoden parhaimman americana-levyn kuulemma pyöräyttänyt. Americana on kieltämättä ollut aina lähellä sydäntä, vaikka en koskaan genrelle koskaan kovin tarkkoja rajaviivoja vetää.
LeBlanc joka tapauksessa tietää miten tehdään hyvä levy. Tai sitten 19-vuotias(!!!) kaveri on osunut vahingossa ja tuurilla häränsilmään. Äänestä ja ihanan vanhatavasta musiikillisesta lähestymistavasta ei kyllä uskoisi, että tässä luikauttaa menemään vuonna 1990 syntynyt muusikko.
Shreveportista Louisianasta kotoisin oleva laulaja on saanut kunnon vieraitakin levylle Emmylou Harriksesta alkaen. Esikuvikseen LeBlanc lyhyen Google-tuokion perusteella mainitsee mm. Neil Youngin, Townes Van Zandtin ja Spooner Oldhamin.
LeBlanc on hengaillut nuoresta lähtien Fame-studion sessiomuusikoiden kanssa. Kitaraa kaveri on soittanut 11-vuotiaasta ja biisejä kirjoitellut 15-vuotiaasta lähtien.
Kaveri kuulostaa hämmentävän paljon Ryan Adamsin (jonka kanssa myös Adams on duetoinut) paremmalta tuotannolta. Jos kannessa ei lukisi Dylan LeBlanc, voisi levyä luulla Whiskeytownin outtake-kokoelmaksi. Tuesday Night Rainin laulumelodia ja fraseeraus tuo erehdyttävästi mieleen Whiskeytownin Faithless Streetin nimiraidan mieleen. Enkä ihmettelisi, jos Ryanin Love Is Hell -olisi ollut yöpöydän kulmalla biisejä kirjoittaessa.
Voihan se tietysti olla, että Ryan nyt taas vedättää hyväuskoista musabloggaria.
Kuulas ja bluessahtava ääni tässä nyt joka tapauksessa laulaa. Musiikki on akustispainotteista ja rauhallista. Biisit kuitenkin soljuvat ja vaihtelua on riittävästi, jottei 12 raidan aikana ehdi pitkästyä.
LeBlancin musiikki toimii joka kuuntelulla paremmin. Osa biiseistä aukeaa hitaasti, mutta musiikki palkitsee kuuntelijansa. Pelottavan lupaava alku uralle.
Miksi kuunnella: Täydellistä syysmusaa kuulaisiin syysiltoihin.
Paras hetki: 5th Avenue Barin kuulaan haikea blues.
Koko debyytti löytyy myös Spotifysta. Suositellaan kuitenkin hankkimaan fyysisesti, ja ennen kaikkea vinyylinä.
Syksyn pimeimpinä tunteina jokainen meistä tarvitsee henkilökohtaisen tsemppaussoundtrackin. Isukki ja Ukkomies valitsivat yhteisen ”voimalaulukokoelmansa”, joka virkistää enemmän kuin mikään määrä d-vitamiinia. Famous blue raincoat jätetään naulakkoon ja vedetään harmaat verkkarit ylle. Taustalle ensimmäiseksi pistetään soimaan Rockyn teema.
Isukki: Tässä biisissä on ollut aina jotain, mikä antaa voimaa. Ehkä tosin huumorin kautta.
Ukkomies: Viittaatko kenties Rocky kolmosen rannalla juoksentelu –kohtaukseen? Tai kenties ykkösosan ruhojen hakkaamiseen?
I: Lähinnä portaiden juoksuun, josta on tehty varmaan 15 parodiakohtausta.
U: Kyllähän tämä maratonilla potkii kivasti eteenpäin siinä 35 kilometrin kohdalla…
I: Kappale toimii edelleen tsemppauksessa ja tunnelman luonnissa. Aika kauanhan tätäkin veisua käytettiin lätkämatseissa.
U: Seuraavaksi on mahtiballadien legenda: Cheap Trickin Mighty Wings.
I: TV:stä tuttu… Kyseinen biisi oli näyttävässä roolissa kasariklassikko Top Gun –elokuvassa ja Studio Julmahuvihan tämän toi takaisin unholasta 2000-luvulla. Mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta.
U: Tämän genren biisejä on tehty maailmansivun, mutta tässä on jotain mikä tiivistää aika hyvin genren. Tiukka riffi, korkeahko lauluääni ja paukkuvat sähkörummut.
I: Top Gunin soundtrack on täynnä muitakin päräyttäviä kappaleita. Toinen ehdottomasti saman genren edustaja on Kenny Loggins – Danger Zone.
U: Kenny taisi olla 80-luvulla aika kuumakin nimi. Aika monelle montaasi-nerolle on käynyt niin, että ura on kuollut ajan kuluessa.
I: Mahtipontiset rock-veisut jäivät 80-luvulle. Seuraavakin parinkymmenen vuoden takaa. Gary Moore – Out in the Fieldsin kuulin ensimmäisen kerran vasta kyllä 90-luvulla ja vielä Urheiluruudussa, jossa mainostettiin alppilajeja. Musiikin soidessa Kalle Palander lasketteli MM-voittolaskunsa.
U: Gary Moore siis on muutakin kuin ainainen Still Got The Blues. Kyllähän tämä raita puhuttelee ihan erityisellä tavalla. Moorella on muutamiakin syntikka-kitarariffi-vetoisia biisejä. Miksei niitä kuule juuri koskaan radiossa???
I: Kyllä esimerkiksi After the War on oivallinen Mooren power-rock tyylin edustaja. Suomalaiseen turvalliseen radioon ei taida soveltua mikään muu kuin puhki soitettu Still Got the Blues. Gary Moore toisaalta veti uransa myös kankkulan kaivoon, kun päätti keskittyä ainoastaan bluessiin liian varhain.
U: Eikä Moore edes tee bluesiaan kauhean hyvin. Enivei, seuraavaksi on Bonnie Tylerin Holdin Out For the Hero.
I: Taustoja kuunnellessa tämä kappale olisi voinut olla ehtaa Gary Moorea. Pörrötukkainen Bonnie oli 80-luvun power-rock-ilmentymä. Aika outoa että Tyleria soitetaan kuitenkin radiossa enemmän kuin Mooren samaista tuotantoa.
U:Tyler on enemmän profiloitunut power-puolelle. Tosin balladipuolelle, Total Eclipse of the Heart esimerkiksi. Siinä ehkä yksi syy. Holdin' Out For the Herosta Joss Stone muuten teki coverin Fantastic 4 –soundtrackille. Ehta sankarileffa, mutta toteutus oli aika erilainen kuin Bonniella.
I:Palataan mahtipontisuuden ilmentymään Rocky-leffoihin, jotka pursuavat oivallisia kyseisen genren edustajia. Ensimmäiseksi vuorossa on Robert Tepper – No Easy Way Out.
U:Tämä kosketti nuorta poikaa aikanaan Rocky nelosessa. Apollo Creedin kuolema oli järkyttävä! Kohtaus, jonka taustalla tämä soi, oli mainio montaasi Rockyn ja Apollon hyvistä hetkistä. Sittemmin leffan asenneilmasto on muuttunut melko huvittavaksi. Biisi toimii kuitenkin myös vuonna 2010.
I: Tepperin kappale toimii myös Rocky-elokuvien ulkopuolella. Samaa ei voi sanoa Survivorin rykäisyistä samaisiin leffoihin.
U:Miksei? Eye Of the Tigerhan on tämän genren ylittämätön klassikko.
I: Eye of the Tiger on Rockyn ruumiillistuma ja en voi kuvitella sitä esimerkiksi jossain muussa elokuvassa, ettei se tuntuisi todella ontuvalta. Tai viittaukselta Rockyyn.
U: Aikanaan muistaakseni Conanin late nightissa oli pätkä ”millainen olisi Survivorin tosi-tv-ohjelma”. Jätkät vaan asuivat samassa kämpässä ja muistelivat, millaista oli nauhoittaa Eye Of the Tiger. Mutta Rocky-soundtrack todistaa, että bändi teki toisenkin biisin. Burning Heart on myös Rocky nelosen satoa.
I: Siihen sitten taitaa jäädäkin. Rocky IV:sta löytyy vielä yksi helmi. Vince Dicola- Montage.
I: Viimeisiä viedään… Vuorossa on Europen Final Countdown. Tätä ei kai hirvittävästi tarvitse perustella mahtipontisuudestaan, mutta sinäänsä erikoinen kappale että se on soveltunut aika moneen tarkoitukseen. Onhan tätä toisaalta käytettykin ja paljon.
U: Biisin rakennehan on äärettömän yksinkertainen ja syntikkariffi on todella tunnistettava. Se ei ole koskaan auennut, miksi tätä on käytetty jääkiekossa maalilauluna.
I: Varmaan siksi että kun tätä on käytetty niin paljon että vastustajaa ärsyttää. Montage-veisuista on tehty myös oivallisia parodioita. Yksi parhaimmista on Team America elokuvan montage. Tässä on sitä kasarihenkeä parhaimmillaan.
U: Leffan tekijöiltä osoitti myös mainiota tilannetajua, että tätä soitettiin erään South Park –jakson taustalla.
I:Samat tekijäthän siinä oli asialla.
U:Tässä nämä tällä erää olivat. Toivottavasti näillä pärjää kevääseen asti. Ei muuta kuin sadetakki takaisin niskaan ja räntäsateeseen.
Agnes Obel on tanskalaisneito, joka pitää majaansa Berliinissä. Taannoisella Riverside EP:llä Obel herätti runotyttö-musiikista pitävät. Biiseistä käy nopeasti selville, ettei vertaukset esimerkiksi Tori Amokseen, Didoon tai Russian Rediin aivan vailla pohjaa. Eteerisyys, kuulaus ja haikea ovat ensimmäisenä mieleen juolahtavia luonnehdintoja.
Parhaillaan Obelin voi bongata I Am Klootin kiertueelta lämppärinä.
Southside Johnny on niistä 1940-luvulla New Jerseyssä syntyneistä muusikoista se vähemmän tunnettu. Joulukuussa 1948 syntynyt Johnny Lyon on levyttänyt 70-luvun puolesta välistä, vaikka mies ei ole koskaan suuria hittejä tehtaillutkaan. Suurimmat Southsiden hitit kuten The Fever, I Don't Want To Go Home ja Talk To Me ovatkin joko Springsteenin tai Steve Van Zandtin kynästä lähteneet.
34 vuoden uran aikana Southside on julkaissut lähes parikymmentä levyä. Tuorein tuotos on tänä vuonna ilmestynyt Pills And Ammo.
Southside Johnnyn parhaat hetket ovat pääsääntöisesti syntyneet maailman parhaaksi baaribändiksi kutsutun Asbury Jukesin kanssa 70-luvulla sekä 1991 ilmestyneellä "comeback"-levyllä Better Days.
2000-luvulla Southside otti pitkään himoitsemansa irtioton ja julkaisi levyllisen verran Tom Waits -covereita. Imagostaan tarkalla Waitsilla ei ilmeisesti ollut vastaansanomista projektin suhteen. Waits itse duetoi levyllä mahtavasti Walk Away -raidalla.
Waitsin kaikenkirjavasta tuotannosta on kasattu hyvä ja vaihteleva 12 biisin kattaus. Levy on tehty vuosien 2005-06 aikana neljässä eri sessiossa. Kaikki biisivalinnat eivät ole aivan ilmeisimmästä päästä. Aikajanalla biisejä löytyy vuoden 1973 Closing Time -debyyttilevystä lähtien.
Suuri osuus levyyn oli myös Max Weinberg Sevenissä, Conanin Late Night-show'n bändissä vaikuttaneella pasunistilla. Miehen big bandille tekemät sovitukset ovat paitsi yllättäviä osoittavat myös Tompan musiikin taipuvan monituisiin suuntiin.
Waitsin musiikkia on coveroitu paljon (mm. John Hammond jr. teki levyllisen Waitsia 2000-luvun alussa), mutta harvat versiot ovat yhtä raikkaita ja ehjiä kuin Grapefruit Moon.
Miksi kuunnella: Lähestymiskulma ja muhkeat sovitukset yllättävät.
Paras hetki: Down Down Downin käsittämätön svengi.
Grammy-palkittu soul-laulaja Solomon Burke on kuollut 70-vuotiaana. Rock and Roll Hall of Fameen kuuluvan muusikon oli määrä esiintyä tiistaina Amsterdamissa, mutta hän menehtyi kaupungin lentokentälle.
Burken hiteistä parhaiten tunnetaan Everybody Needs Somebody to Love.
Mies Mustissa: Mun tarvii tunnustaa, et oon aina tuntenut kevyen perverssiä kiinnostusta huumorimusiikkia kohtaan.
Daddy Cool: Samma här.
MM: Huumorimusiikin määritelmä on vaikea, vielä vaikeampi on määritellä hyvää huumorimusiikkia. Mitkä ovat hyvän huumorimusiikin tunnusmerkkejä sinulle, kun puhutaan nimenomaan tarkoituksella huumorimusiikiksi tehdystä kamasta, eikä tahattoman humoristisista veisuista? Aikanaan vakavalla naamalla tehdyt veisut, jotka ajan kuluessa ovat muuttuneet korneiksi ansaitsevat kokonaan oman dialoginsa.
DC: Erityisesti lämmittää parodia jo ennestään tutusta biisistä. Ne yleensä toimii mulle kaikista parhaiten. Huumorimusiikista yleensä puhuttaessa tietynlainen älykkyys huumorissa on paikallaan.
MM: Weird Al Yankovic lienee yksi legendaarisimmista parodian taitajista. En tosin tiedä, miten ne menevät älykkyyden vaatimukseen, mutta Weird Al on tehnyt useita mainioita vetoja, rakkaimpana ainakin mulle tulee mieleen Madonna-väännös Like a Surgeon.
DC: Weird Alin kohdalla älykkyys ja huumori piilee sanoituksissa. Äijän habitus on omaluku sinänsä.
MM: Yksi parodian muoto on hyvin tehdyt artisti-imitaatiot, joita on maailmassa tehty enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Mm. Pete Hulnen Springsteen-parodiat lämmittävät mieltä.
DC: Entäs legendaariset Stiller-sketsit samasta aihepiiristä?
MM: Kyllä varsinkin Stillerin Legends of Springsteen -pätkät putoavat hc-faniin isosti. Benistä näkee, että hän on fani ja lähdemateriaali on hallussa. Kun homma hoidetaan viimeisen päälle, jälki on hersyvää.
DC: Muutkin stand up -koomikot ovat koittaneet rahkeitaan musiikki parodiassa. Dave Chappellen Prince- ja Rick James-imitaatiot ovat häiriintyneen hyviä.
MM: Chapellen tyylissä on paljon samaa kuin SNL:n musaparodioissa, jotka ovat lajityypin uranuurtajia. Varsinkin nuoren Eddie Murphyn tyylinäytteet ovat vertaansa vailla.
DC: SNL:sta puhuttaessa on muistettava loistava Will Ferrellin Blue Oyster Cult -parodia.
MM: We need more cowbell!
MM: Suomessakin on onnistuttu tekemään toisinaan hyviä musaparodioita, vaikka toki hirveitä epäonnistumiakin on nähty. Turo's Hevi Gee ja pistämätöntä tv-komiikkaakin tehneet Lapinlahden linnut ovat pienestä juntti-imagostaan huolimatta mitä mainiointa komiikkaa.
DC: Myös Eläkeläiset ja Kummeli ovat onnistuneet tässä vaativassa taiteen lajissa.
MM: Kummassakin tapauksessa alkuaikojen meininki on hiukan väljähtänyt, kun hommaa ei osattu lopettaa ajoissa. Sekä Eläkeläiset että Kummeli paisuivat liian suuriksi. Nyky-Eläkeläiset ovat hiukan karikatyyri itsestään.
DC: Musiikkiparodiat ovat yltäneet myös elokuviksi asti, ehkä parhaimmistoon kuuluvat Spinal Tap ja N.W.H - Fear Of Black Hat.
MM: Spinal Tap lienee leffojen puolella ikuisesti ylittämätön tuotos. Ei ainakaan tule oikein mieleen, miten sitä voisi parantaa.
DC: Olen aina pitänyt Fear Of a Black Hat:iä räppiversiona spinal tapista. Aika hyvin kumpikin käy oman genrensä kliseet läpi.
MM: Totta. Huumorimusiikin historia on siis vahvoissa kantimissa, mutta onko genre kuolemassa. Mistä uudet (hyvät) tekijät?
DC: No voi kuule niitähän on vaikka kuinka paljon. Tenacious D toki on ollut useamman vuoden jo olemassa kuten myös Flight of the Conchords. Fuck her Gently ja Business Time ovat jo nyt lajityypin klassikoita.
John Mellencamp kuuluu niihin artisteihin, joita harvemmin on vedetty isolla pensselillä lööppeihin. Suurista otsikoista ja yleisen arvostuksen puutteesta huolimatta mies on täräyttänyt yli 30 vuoden pituisen uran, vieläpä melko tasalaatuisen sellaisen. Uransa alussa saadusta Springsteen-kloonin maineestakin Mellencamp on rimpuillut vuosien saatossa irti. Mellencampin elämään on vastuksia riittänyt lapsuudesta lähtien. Sitkeys ainakin tässä tapauksessa palkitaan.
Elokuun lopulla ilmestynyt levy on parasta Mellencampia aikoihin. Ensinnäkin levy on purkitettu 50-luvun tyyliin monona ja kertaotoilla. Silkkaa asiallisuutta! Mellencampin uutukaisessa on paljon samaa lämpimyyttä ja vaivattomuutta kuin ikätoveri John Hiattin viime keväällä ilmestyneellä The Open Road-levyllä.
Mikähän siinä iässä on... Useampi lähes tai vähän yli kuusikymppinen on löytänyt uuden luovuuden keitaan noihin aikoihin. Springsteen teki sen Seeger Sessionsilla, Hiatt Open Roadilla ja nyt Mellencamp. Onko selitys niinkin yksinkertainen, että pakottamaton fiilis löytyy, kun ei enää tarvitse todistella kenellekään mitään ja on löytänyt elämässään paikkansa?
Jos näin on, niin sopisi monen tuoreeemmankin muusikon varttua äkkiä eläkeikään.
Mark Knopfler... Suhteeni entiseen Dire Straits-nokkamieheen on ongelmallinen. Dire Straits ehti aikanaan tehdä lukuisia fantastisia biisejä ja vuoden 1985 Brothers in Armsin nostan huoletta kaikkien aikojen 20 parhaan levyn joukkoon.
Markin myöhemmät vaiheet ovat ongelmallisempia. Osansa on varmastikin emobändin erinomaisuudessa. Mutta ongelmia on muitakin.
Ensinnäkin äijä on live-esiintyminen on synonyymi sanoille flegmaattinen ja välinpitämätön. Jos näyttää lavalla siltä, ettei kiinnosta olla siellä, on se melkoisen luotaantyöntävää näin niin kuin yleisön näkökulmasta.
Toisekseen Markissa on aina häirinnyt pyrkimys toistaa levyt lavallakin nuotilleen sellaisena kuin ne on aikanaan studiossa vedetty. Tämä yhdistettynä sellaiseen "haluaisin olla missä tahansa muualla kuin tässä soittamassa" -ilmeeseen, niin kokonaisuus ei ole kovin puhutteleva. Katsokaa nyt. Fantastinen biisi ja mahdollisimman vähän fiilistä. Ilmekään ei värähdä.
(Huh. Tuollaisen esityksen jälkeen sitä ymmärtää helposti miksi stadionrock on niin monelle kirosana).
Fiiliksettömyys on usein tunkenut myös Knopflerin levytettyyn tuotantoon soolouran aikana. Eikä se voi johtua pelkästään siitä, että monet levyistä ovat soundtrackeja (mm. Wag the Dog, Last Exit to Brooklyn ja Local Hero).
Kyllähän jokaisella Knopfler-levyllä on omat hyvät hetkensä. Vuoden 1996 Golden Heartilla on mainio irkkuvetoinen Done With Bonabarte, 2000-luvun eeppisen väsähtäneisyyden ylistyslevyltä The Ragpicker's Dream (väsähtäneisyyden ystävä kts. myös Clapton, Eric koko 2000-luvun tuotanto) löytyy enemmän kuin kelvollinen biisi: Hill Farmer's Blues ja tuoreimman kiekon (Get Lucky) avausraita Border Reiver on kerrassaan hilpeä.
Knopflerin kohdalla naulankantaan osuvan fiilistelyn ja turhauttavan väsähtäneisyyden välinen ero on hiuksen hieno. Viime vuosina meno on pääsääntöisesti ollut jälkimmäistä.
Vuoden 2000 Sailing To Philadelphia on poikkeus joka vahvistaa soolomateriaalin harmillisen trendin.
Vuosituhannen ensimmäinen Knopfler-levy oli soundtrackit pois lukien Markin toinen soololevy. Jostain vaikeasti määriteltävästä syystä johtuen fiilis on tällä levyllä on kohdallaan. Sävellykset ovat suht yksinkertaisia, mutta yksityiskohdat herättävät biisit eloon.
Sailing to Philadelphia keinuu vienosti aurinkoisella aavalla merellä matkalla suureen tuntemattomaan, Silvertown Blues makaa kodittomana viimaisen sillan alla ja El Macho katselee lämpimässä kesäillassa laskevan auringon viime säteitä. Levyllä on lukuisia hienoja tunnelmapaloja.
Levy operoi pääasiassa vahvoilla sävellyksillään sekä pääjehun aina tunnistettavan kitarasoundin varassa. Tosin myös muut soittajamiehet saavat tarpeen mukaan mukavasti tilaa, mikä on ainoastaan hyvä juttu. Lopputuloksena on musiikillisesti ilahduttavan monipuolinen keitos.
Tyypillisimmillään, ja myös radioystävällisimmillään, Sailing To Philadelphia on avausraidalla What It Is, joka avaa pelin pirteästi ja Sultans of Swingin sävyt mieleen tuoden. Junkie Dollissa Knopfler flirttailee jopa hieman vanhojen bluesmestareiden jalanjäljissä.
Kokonaisuutena levy on tasaisen laadukas. Kyseinen piirre ei olekaan sen koomin työntänyt päätään esiin Knopflerin tuotannossa (tosin 2009 ilmestynyttä Get Luckya voi myös huoletta luonnehtia kelpo lätyksi). Philadelphian jaksaa kuunnella pitkästymättä yhdeltä istumalta, vaikka kyseessä on yli tunnin kiekko.
Miksi kuunnella: Synnyttää jänniä fiiliksiä ja tutkimisen arvoisia kuvia kuulijan päähän.
