Reggaemuusikko Gregory Isaacs on kuollut 59-vuotiaana Lontoon kodissaan.
Isaacsilla todettiin keuhkosyöpä aiemmin tänä vuonna.
Isaacs muistetaan parhaiten vuoden 1982 albumista ja nimikkoraidasta Night Nurse. Isaacs ehti mittavan uransa aikana tehdä yhteistyötä reggaen ja dancehall:n isoimpien nimien kanssa. Näihin myös lukeutui tuottaja Sugar Minott, joka poistui myös aiemmin tänä vuonna keskuudestamme.
Gregory Isaacsilta on myös julkaistu yli 500 levytystä joista suurin osa erilaisilla kokoelmilla.
King oli vahvasti esillä edellisessä postauksessa. Niin myös tässä. Ei kuitenkaan B.B. vaan Albert.
Tämä on Andy McCoyn sanoin "snadi kunnianosoitus".
Albert Kingiltä Pekka Järvinen lainasi etunimensä uransa alkuaikoina. Järvinen oli kova blues-fani ja fanitti isosti myös nuorta Eric Claptonia. Varsinaisen musiikillisen perintönsä Suomen legendaarisimpiin kitaristeihin kiistatta lukeutuva Albert toki jätti rock'n'rollin kentälle. Parhaiten hänet muistetaan Hurriganesin kitaristina, vaikka Järvinen viihtyi bändin riveissä kahdessa pätkässä yhteensä vain viitisen vuotta.
Järvinen oli varsin monipuolinen kitaristi. Rock'n'rollin lisäksi taittuivat vaivatta muun muassa blues ja iskelmävetoinen pop. 70-luvun puolessa välissä Järvinen soitti Love Recordsin artistien taustalla. Järvisen kitarointia voikin kuulla niin Muskan, Maaritin kuin Baddinginkin levytyksillä.
25. lokakuuta vuonna 1950 syntynyt Järvinen pääsi myös tekemään elämänsä aikana yhteistyötä Albert Kingin kanssa. King on mukana Järvisen vuoden 1988 soololevyllä Braindamaged - Or Still Alive.
Järvinen kuoli Lontoossa 1991 yllättäen sydänkohtaukseen.
Aiemmin tänä syksynä ilmestyi John Fagerholmin ja Jaakko Riihimaan tekemä massiivinen Albert Järvinen -kirja. Suositellaan niin ummikoille kuin hieman pidemmälle Albert-opinnoissaan edenneille.
Eric Clapton ja B.B. King ovat ihan tavallisia. Ainakin tavallisia siinä mielessä, että kummankin uralla on ollut sekä isompia että pienempiä nousuja ja laskuja. Ihan kuin kenellä tahansa muusikolla, joka tekee vuosikymmenten mittaisen uran.
Clapton ponkaisi julkisuuteen 60-luvulla. Riley B. King julkaisi ensimmäiset levynsä jo 40-luvun lopussa. Riding with The King ilmestyi 2000. Tuohon mennessä kaksikolle oli siis ehtinyt kertyä yhteensä vajaat sata vuotta musiikkibisneksessä. Muutamia laskujakin tuohon aikaan on mahtunut.
Vuosituhannen vaihteessa King ei ollut tehnyt uutta relevanttia musiikkia yli kahteen vuosikymmeneen (pois lukien yksiselitteisen loistava One Nighter Blues vuodelta 1987). Lähinnä Blues Boy oli nauttinut yleisestä arvostuksesta, tehnyt sen keskiverrot 300 keikkaa vuodessa ja tehnyt monenkirjavia yhteistyöprojekteja nuoremman polven muusikoiden kanssa.
Claptonkaan ei ollut enää se jumala, joksi Lontoon metrotunnelin seinäkirjoitus hänet 60-luvulla risti. 1970-luvun menestyslevyjen jälkeen 80-luku oli ollut suosion suhteen hiljaisempaa, vaikka Erkki levyjä olikin pukannut ulos parin vuoden välein. 1990-luvun alun arvostetuista Unplugged- ja From the Cradle -levyistäkin oli vierähtänyt jo useampi vuosi.
Kingin mittapuulla yhteistyö Claptonin kanssa lukeutui samaan nuorempien muusikoiden kanssa tekemiseen. Vaikka Clapton oli tuolloin jo pitkälle yli 50-vuotias, kitaristin oma äiti oli muutaman vuoden Kingiä nuorempi.
Riding With the Kingin perustukset valettiin 1997, kun Clapton vieraili tekemässä yhden biisin verran (Rock Me Baby) Kingin levyä Deuces Wild. Ja poikkesihan kumpainenkin jammailemassa Blues Brothers 2000:ssa.
Muutamasta Kingin omasta biisistä ja mielenkiintoisista lainaversioista (mm. Sam&Dave-cover Hold On, I'm Coming sekä John Hiattilta lainattu levyn nimiraita) muodostunut kokonaisuus oli kummallekin tekijälle mieluinen kokemus, joka myös kuuluu levyllä. Tyylitaju on kohdillaan, kun kaksikko alkaa fiilistellä oikein tosissaan. Alunperinhän Kingin piti olla "vain" tähtivierailija levyllä, mutta Clapton antoi reilusti tilaa suuresti kunnioittamalleen Kingille.
Riding With the Kingin jälkeen kummankaan uralla ei tapahtunut mainittavaa. Tosin syystä tai toisesta kummankin tuoreimmat levyt (Kingin 2008 ilmestynyt One Kind Favor ja Claptonin aiemmin tänä vuonna ilmestynyt ytimekkäästi nimetty Clapton) ovat jälleen osoitus siitä, että vanhat parrat pystyvät tekemään relevanttia musiikkia. Tosin jossain Claptonia on haukuttu turhan seesteiseksi, mutta harva 60-vuotias kykenee tai edes haluaa tehdä samanlaisia raivoisia levyjä kuin 40 vuotta nuorempana.
P.S. Tuoreen uutisoinnin mukaan Eric Claptonin jonkun aikaa huhuttu Suomen keikka on varmistunut. Slowhand esiintyy Helsingissä 6.6.2011, kuten jo viime viikolla vahvasti ounasteltiin. Kesäkuussa pääsee siis kuulemaan myös tuoreen levyn biisejä lähes samalla tavalla kuin levyllä. Liput tulevat myyntiin ensi viikon maanantaina, 1. marraskuuta.
2001 kävin Claptonin tarkastamassa. Hieman laimea maku illasta jäi, vaikka ei soitossa toki mitään vikaa ollut. Suurin ilonaihe oli tuolloin kiertuebändissä koskettimia soittanut alkuperäinen E Street Bandin kosketinsoittaja David Sancious.
Nykynuorisolle (myös minulle) lähinnä Grand Theft Auto San Andreaksen K-Rose-radiokanavalta tuttu Whitey Shaferin biisi All My Exes Live In Texas on mainio viisu.
Whitey on luonnollisesti kotoisin Texasista, Whitneyn kaupungista. 1934 syntynyt mies on tehnyt pitkän uran, johon lukeutuu myös jokunen country-listojen ykköseksi kivunnut veisu. Country-kansan tuolla puolen hitit ovat kuitenkin jääneet vähemmälle, vaikka Shafer onkin tehnyt paljon yhteistyötä muun muassa outlaw-countryn tervaskannon Willie Nelsonin kanssa.
All My Exes Live In Texasin Whitey kirjoitti 1980-luvulla ehdittyään kypsään ikään. Ehkä laulussa on myös ainakin ripaus totuutta. Shafer on ehtinyt olla naimisissa neljä kertaa.
Ukkomies: Parhaita puolia kylmenevässä syksyssä on se, että voi hyvällä omatunnolla jättää työt sikseen, keittää saavillisen kaakaota ja käpertyä viltin alle katsomaan leffoja. Rock Cityn pöydälle onkin kertynyt mittava pino leffoja.
Isukki: Onneksi pimeä syksy ja talvi ovat pitkiä, että ehdimme nämä katsomaan. Tällä kertaa paneudumme elokuviin, jossa musiikki on olennaisessa osassa.
U: Ensimmäisenä on klassikko parhaasta päästä. Kiss-vetoinen Detroit Rock City on varsin vetävä leffa, muutoinkin kuin erinomaisen nimensä perusteella.
I: Nimi on mitä parhain. Tässä elokuvassa tiivistyy se mitä teini-ikäinen poika kokee fanittamaansa bändiä kohtaan. Kiss bändinä on keskeisessä osassa elokuvassa, sillä bändin tuotantoa kuullaan tasaiseen tahtiin.
U: Se ei yleensä ole musiikkileffoissa lainkaan huono juttu. Eihän tässä esim. juonellisesti kovin valtavaa innovatiivisuutta ole, mutta ei toki tarvitsekaan.
I: Muistan itse sen teiniajan hurman tiettyihin bändeihin tässä se jotenkin oivallisesti välittyy katsojille.
U: Jep. Se soittamisen riemu on kyllä saatu käsin kosketeltavasti ruudulle. Siitähän rockissa usein on kyse: unelmista ja niiiden toteuttamisesta.
I: Seuraavaksi musiikkielokuvien helmi vuodelta 1984. SPINAL TAP.
U: Tarvitseeko tätä edes perustella? Spinal Tap on alansa legenda, ylittämätön klassikko.
I: Tässä tiivistyy taas monet metalli ja rock skenen kliseet.
U: Spinal Tapin hienous on pitkälti siinä, että se on monissa kohdin niin täysin totta.
I: Tietyllä tapaa tässä myös parodisioidaan 80-luvun metallidokumentteja.
U: Kaikkein hienointahan Spinal Tapin dvd:ssä on extrat, joista löytyy "VH1:lle tehty Where they are now -dokkari". Se kruunaa jotenkin koko homman.
I: Seuraavaksi Fear Of a Black Hat. Hip Hop genren vastaus Spinal Tap:lle.
U: Tyylillisesti tässä ollaan varsin lähellä Spinal Tapia. Kuten edelläkin, mustassa hatussa on niin ikään sisäistetty mainiosti genren kliseet.
I: Isukin mieltä ylentävät etenkin hienosti parodisioidut musiikkivideot hip hop klassikoista.
U: Ei muuta kuin seuraavaa leffaa koneeseen.
I: Blues Brothers... Tämä ansaitsisi melkein oman postauksen.
U: Täydellinen leffa, paras musiikkileffa ikinä. Tärkeintä kuitenkin tässä leffassa on musiikki, kuten jatko-osan trailerissa sanotaan, ei ne puvut, ei ne hatut, ei ne lasit vaan se musiikki. Huikea kattaus muusikoita tässä kyllä kieltämättä on.
I: Toisaalta myös John Belushin kiistaton koomikon lahjakkuus kantaa elokuvan ensimmäisessä osassa.
U: Kiistatta. Belushi on lyhestä elämästään johtuen jäänyt aivan liian pieneen rooliin koomikoiden kaanonissa. Myös käsikirjoitus on yllättävän ehjä ja toimiva, kun huomioidaan, että SNL:n sketsien spin offhan tämä leffa on.
I: Seuraavaksi eräänkin karvaturvan suosikki High Fidelity.. No onhan se nyt mainio leffa.
U: Kiitos. On se. Väitän, että jokainen musafriikki on joskus samaistunut Robiin. Pakkohan tämä on mainita jos Bruce Springsteen tekee cameon leffassa, niin se ei voi olla huono.
I: Tästä elokuvasta irtoaa ne tietyt vibat, mitkä tekee siitä levykaupan vinyylihyllyn selaamisesta niin pirun hienoa, eikö totta?
U: Totta. Vinyyli rahisee leffan kuluessa. Hienosti ovat saaneet kirjan käännettyä leffaksi. Tässä on myös onnistuttu castingissa mainiosti. Cusack, Black ja kumppanit ovat sisäistäneet kiitettävästi keskiverron musasnobin roolin. Black nyt vetää tuon ihan luonneroolina.
I: Seuraavaksi tullaankin kohti nykyhetkeä The Boat that Rocked.
U: Mainio leffa, mutta herkullisesti rakennetuista dj-hahmoista olisi saatu ehkä vielä enemmänkin irti.
I: Tämä oli tuulahdus 80-luvun saman genren leffoista. Mainio leffa kaiken kaikkiaan. Hahmoja saattoi olla jopa liikaakin ja siksi syvempään paneutumiseen ei ollut oikein aikaa.
U: Tärkeintähän tässäkin toki on musiikki. Varsin kattavan kavalkadin 60-luvun hittejä ovat saaneet leffaan ympättyä mukaan.
I: Muutenkin 60-luvun britti pop-kulttuuri on vahvasti esillä.. Tästä on pakko tykätä.
I: Seuraavaksi musamaratonissamme vuorossa on Anvil. Tuo tosielämän Spinal Tap.
U: Todellinen kurjuudesta kohti keskinkertaisuutta -raina. Sellaisena kuitenkin varsin hellyttävä. Nykyisellään bändin isähahmolla "Lips" Kudlowilla sentään menee ihan mukavasti kaiketi.
I: Seuraavana vuorossa yksi ehkä parhaista radiojuontajista kertovista elokuvista ja onhan musiikki tässäkin taas keskeisessä osassa.
U: Howard Sternin Private parts on kieltämättä jokaisen radion kanssa vähääkään tekemisissä olevan kanssa. Esikuvani <3
I: Tämä on myös yksi niistä harvoista leffoista mitä jaksaa katsoa useampaan kertaan
U: Olipas tuo nyt pessimistinen kommentti. Musaleffoissa tuo ei jotenkin ainakaan mun kohdalla päde. Tässä listassa olevia pätkiä jaksan ainakin tuijotella loputtomiin.
I: Kyse olikin leffoista ylipäänsä. Intiimistä osista löytää aina jotain uutta.
U: 'nuff said. Seuraavana meillä on soul-pätkä The Commitments
I: Leffa sinäänsä ei ole maailman mahtavin, mutta kovia covereita poppoo heittää.
U: Seuraavaksi pari pätkää, jotka ovat kaiken perustana. Ensiksi jazzia Mo Better Blues. New York -fanaatikko niin haluaisi lähteä meren taakse savuisiin kapakoihin, jotka eivät enää ole savuisia.
I: Mo Better Blues ei eroa Spike Leen elokuvista juuri millään lailla. Tämä on kuitenkin jazz-elokuvien ja mustan kulttuurin yksi valovoimaisimmasta esimerkeistä.
U: Spike Lee ja Denzel Washinghton ovat tuoneet mustaa kulttuuria useinkin esiin. Hyvä, että ovat koskeneet myös musiikkikulttuuriin. Lopputulos on yllättävän onnistunut.
I: Seuraavaksi Blues klassikko Crossroads... Valitettavasti elokuvan nimen voiman Britney Spears onnistui tuhoamaan 2000-luvun alun saman nimisellä leffalla.
U: Tämä oli ensimmäisiä todellisia kosketuksia bluesiin joskus 80-luvun lopulla. Onhan tässä heikkouksia (esim. Ralph Maccio pääosassa), mutta tienristeys-myyttiä tässä käytellään kovin kekseliäästi. Sitä paitsi Joe Senecan suoritus Willie Brownina on veret seisauttava.
I: Älä nyt Karate Kid oli kyseisen ajan kuumimpia tähtiä. Leffa itsessäänhän on aika korni kuin karate kid saaga, mutta aika kultaa muistot ja onhan tässäkin hetkensä
U: Niinpä. Leffana ei kovinkaan kummoinen. Jos myyttiä käytettäisiin taiten jonkun toisen (vaikka Martin Scorsesen) toimesta niin jälki voisi jäätävää
I: Seuraavaksi taas palataan 2000-luvulla Almost Famous.
U: Sanoin aikaisemmin, että Blues Brothers on täydellinen. mutta never take seriously, if you never take it seriously you never get hurt, if you never get hurt you'll always have fun.... and if you ever get lonely you just go to record store and visit your friends. Sitä paitsi Kate Hudson on ihana…
I: Almost Famous on mun mieleen jääny etenkin Dave Grohlin ansioista. Itse elokuvahan on hyvinkin Cameron Crown vetämien viivojen mukainen
U: Mutta kyllähän mulle esimerkiksi tuon leffan piirtämä musiikkitoimittajakuva kävisi, ainakin paremmin ainakin kuin uutistoimittajuus autenttisessa toimituksessa.
I: Rock Cityhän on mitä autenttisin toimitus... Mitä se vanha mies taas höpisee... Seuraavaksi 24 Hour Party People.
U: Joy Division, New Order ja tämä skene ei välttämättä pudonnut aikanaan. Nykyään jo paljon paremmin. Leffahan on mitä mainioin. Saatu hyvin sekoitettua dokumentaarisuutta ja fiktiota.
I:Tähän palaamme vielä tarkemmin sitten elämänkerta elokuvien kohdalla. Mutta onhan 24 Hour Party People kaikessa koomisúudessaan hieno kuvaus 1970-luvun manchesteristä
U: On with the show... Jatkamme jo aiemmin käsitellyn Blues Brothersin jatko-osan parissa. Leffahan on parhaimmillaankin keskinkertainen, mutta musiikki on mahtavaa. B.B. King, Erykah Badu, Jonny Lang, Wilson Pickett, Clarence Clemons....
I: Reippaasti huonompi kuin alkuperäinen... Ehkä tässä versiossa yritettiin korvata Belushin valitettava puuttuminen vierailijoilla. Biisit ovat kyllä leffassa mitä mainiompia.
U: Kun vertaa alkuperäistä ja jatko-osaa niin tulee esiin se Belushin nerous ja hiukan sinne päin tempaistu käsikirjoitus.
I: Seuraavaksi School of Rock, mikä jätti kyllä allekirjoittaneen kylmäksi tietyllä tapaa.. Onhan Black kyllä mainio.
U: Eihän se mikään huikee pläjäys ole, mutta tuleehan siinä sellainen rock-musiikin ehdottomuus esille.
I: ACDC on kyllä vahvasti esillä jos se on sitten lisää elokuvan uskottavuutta... Jotenkin Isukille tuli mieleen tästä lastentarhankyttä ja ei mitenkään hyvässä mielessä.
U:Mahtavaa assosiointia..... Meillä on viimeisenä listalla rock'n'roll high school
I: Ei voi olla parempaa tapaa lopettaa kyseinen postaus
U: Ramones on aina hyvä tapa päättää mikä tahansa.
Eilen tuli hehkutettua, että Nationalin High Violet on täydellistä pop-musiikkia (eikä ne muutkaan levyt huonoja ole). Nyt Fullsteam tuo bändin esiintymään Kulttuuritalolle. Faktat kehiin
National Kulttuuritalolla 3. maaliskuuta. Liput myyntiin 25. lokakuuta Lippupalvelussa (jonka palvelumaksut ovat törkeän kalliita) ja Tiketissä. 42e+toimituskulut.
Sinne siis!
P.S. Näköjään Prince on muuttunut Claptoniksi. Eric Clapton nimittäin saapuu myös Suomeen. Keikka on Diili-Hjalliksen Helsingin ulosmenotien varressa kesäkuun kuudentena.
Kollegani aiemmin kovasti mainostaman Tuomari Nurmion uutuuslevy on nyt kuunneltavissa Levykauppa Äx:stä.
Paratiisin puutarha vaikuttaa näin äkkiseltään isukin korvaan erittäin potentiaaliselta lerpulta. Arvostelu on luettavissa Rock Citystä, kun saamme levyn fyysisessä muodossa tassuihimme. Mutta nyt penskat äkkiä kuuntelemaan Dumaria, tätä herkkua riittää vain 26.10. asti.
Suoritan parhaillaan empiiristä koetta: sairastan kotona viltteihin kietoutuneena. Ulkona sataa vettä ja kuuntelen uutta Magenta Skycodea. Sitä, jota kuulemma kissat ovat inspiroineet (kuten kannesta voi päätellä).
Hypoteesini on, että Magenta Skycoden uusi levy Relief parantaa elämänlaatuani tai ainakin tarjoaa pientä helpotusta. Ensimmäinen raita (The Simple Pleasures) pyörimään, katsotaan miten käy.
Nopeasti käy selväksi, että Relief tuntuu olevan vahvojen fiilisten musiikkia, ja se on hyvä. Trains Are Leaving the Yard paalaa tämän päivän jokaisen värisävyn. Toimii mainiosti lokakuisessa päivässä, jolloin haluaa paeta maailmaa.
Veikkaisin tämän toimivan kyllä yhtä lailla kaikkina vuodenaikoina. Kakkosraita Kipling on kuin se biisi, joka minulta jäi säveltämättä viime kesän puistoon suuntautuneella pussikaljoittelureissulla.
Sitä paitsi onhan tähän levyyn liittyen tehty maailman suloisin¶s musiikkivideo.
Let's face it. Magenta Sykcode on mainio bändi varsinkin levyllä. Muutaman vuoden takainen IIIII on mainio levy, mutta en aivan ylistävimpiä näkemyksiä siitä koskaan allekirjoittanut. Relief on parempi, aurinkoisempi ja kepeämpi.
Kissojen henkisen läsnäolon ja Jori Ässän aiemmat ansiot huomioiden ei kai ole ihme, että tässä se nyt on: vuoden paras kotimainen levy. Mutta Relief on enemmänkin.
Simon&Garfunkelin Bridge Over Troubled Water on täydellistä pop-musiikkia, Nationalin High Violet on täydellistä pop-musiikkia ja Magenta Skycoden Relief on täydellistä pop-musiikkia. Mutta onko sekään oikeastaan ihme?
We're Going To Climbin piiloraidan viimeiset tahdit laukkaavat kauas aurinkoisten vuorten taa. Ulkona sataa. Kipeän (vaikea sanoa onko tämä enemmän henkistä vai fyysistä kipeyttä) pitäisi kammeta itsensä kylmään sateeseen. Ei huvita. Painan playta ja pakenen lämpimiin sointuihin. Elämänlaatuni on parantunut.
Miksi kuunnella: Täydellistä pop-musiikkia
Paras hetki: Ne kymmenen biisiä, jotka tällä levyllä on.
P.S. Kun olin siirtämässä tätä bloggeriin, ovelta kuului mau.
Keskiviikkona kauppoihin lävähtää Tuomari Nurmion uusi levy Paratiisin puutarha. Samana päivänä hyllyihin löytää myös Dumarin oma kirja. Odotamme mielenkiinnolla, mitä 580 sivun lehdille on saatu painettua Jukka Lindforsin ja kumppaneiden toimesta. Kirjan keskipiste täyttää marraskuun lopulla 60 vuotta, joten varsin hyvään aikaan nämä julkaisut ajoittuvat.
Nurmiosta kiinnostuneiden kannattaa myös päivystää samaisena keskiviikkona (20.10.) television ääressä kello 18.30. Nurmio on vieraana tv1:n Puoli seitsemän-ohjelmassa.
Lisää luonnehdintoja levystä voi lukea alta. Aiemmin päivällä lävähti sähköpostiin Rataksen tiedote:
Uusi albumi on temaattinen kokonaisuus, kuten Nurmion levyt useimmiten ovat. Paratiisin puutarha on varjoistaan huolimatta tunnelmiltaan poikkeuksellisen valoisa.Albumin kuuntelu on puhdistava kokemus: Tuomion päivästä, epäilyksistä ja syyllisyydentunnoista kuljetaan levyn kahdentoista biisin aikana paratiisin puutarhaan. Pitkäsoitto alkaa tutumman kuuloisella nyrjähtäneellä soinnilla, ja päätyy riisuttuun, lempeämmässä valossa näyttäytyvään Tuomariin. Albumi on myös herkullinen löytöretki kaikille musiikkidiggareille; viitteitä klassikoihin on siroteltu kappaleisiin taidolla. Paratiisin puutarhassa on monta tasoa – se mitä siitä saa riippuu kunkin kyvystä ymmärtää.
Tuomari työsti levyä samanaikaisesti kirjan ja monien muiden retrospektiivisten projektien kanssa. Puolet lauluista on kirjoitettu tänä vuonna ja loputkin viimeisten kolmen vuoden aikana. Yhteistyöstä Janne Haaviston ja Mamba Assefan kanssa Nurmiolla oli hyviä kokemuksia jo aiemmin ja uuden levyn tanssigroove rakentuukin näiden kahden lyömäsoittajan luomalle perustalle. Albumin tuottajaksi Tuomari pestasi Jannen, joka kokosi studiobändin molemmille tutuista soittajista. Esimerkiksi Pekka Gröhn näppäilee levyllä keybordeja ja bassoa, ja Miikka Paatelainen monenlaisia kielisoittimia kitaroiden lisäksi. Levyllä soittaa yhteensä 18 muusikkoa.
Biisilista: 13 päivää, Tuomion päivä, Rakkautta rahalla et saa, Syyllinen, Hunajainen kuu, Onnennumero (1. single), Pahaa joulua, Ei kukaan pääse pakoon, Lemmensairas, Sähkö!, Tulivuori, Paratiisin puutarha. Kaikki sanat ja sävellykset Tuomari Nurmio. Albumin tuottaja Janne Haavisto. Levyä on äänitetty viidessä eri studiossa eli Inkfish-studiot, E-studio, MuFarang-studio, Rillumarei-studio ja Finnvox-studiot. Paratiisin puutarha julkaistaan digipackina, vinyylinä jossa on cd-levy mukana sekä tavallisena cd-levynä. Singlet julkaistaan vain digitaalisesti.
Bruce Springsteenin noin kuukauden päästä ilmestyvän Darkness on The Edge of Townin -juhlaboxin ensimmäinen maistiainen on löytänyt tiensä myös Spotifyhyn.
Millainen biisi? Eihän tämä nyt Brucen parhaiden biisien joukkoon yllä, ei itse asiassa lähellekään, mutta ei tämä huono veto ole. Viime vuosien (Brendan O'Brienin tuottamien levyjen) soundimaailmaan verrattuna meno on ilmavampaa. Kun soundi ei ole tuotettu ihan tukkoon, varsinkin koskettimet tulevat kivasti esiin. Soundi itse asiassa lähenee sitä, mitä E Street Band nykyään on livenä.
Kaiken kaikkiaanhan paketissa on siis kolme cd:tä ja kolme dvd:tä: alkuperäinen levy remasteroituna, kaksi cd:tä ennen julkaisematonta materiaalia, maailmalla hyvin huomiota kerännyt making of -dokumentti, dvd vuoden -78 keikasta sekä livemateriaalia viime vuoden puolelta. Ei huono kattaus.
