Leonard Cohen on eräs maailman arvostetuimmista muusikoista. Mestarillisena laulunkirjoittajana tunnettu Cohen on saavuttanut kiistattoman arvostuksen ikään tai sukupuoleen katsomatta. Ostavan yleisön lisäksi kanadalainen nauttii varauksetonta arvostusta muiden muusikoiden keskuudessa. Cohen on myös valtavan coveroitu artisti ja vaihtelevan tasoisia versiointeja Cohenin tuotannosta ovat tehneet mm. U2, Melissa Nadler, Judy Collins ja Johnny Cash.
Suosiosta huolimatta Cohen on pystynyt pitämään yksityiselämänsä melko hyvin poissa juorupiireistä jopa uran villeinä alkuaikoina. Hänen ympärillään leijuu tietty arvoituksellisuus, eikä miehen kaikista liikkeistä ole täyttä varmuutta.
Cohen syntyi syykuun 21. päivä 1934 Montrealissa Kanadassa. Alkujaan Cohenista ei pitänyt tulla muusikkoa lainkaan vaan kirjailija. 50-60-luvuilla hän kirjoittikin runoja ja beat-tyylisiä kirjoja, joita on 2000-luvulla myös saatu laajasti suomennettua. Koko uransa ajan Cohen onkin myös lauluja tehdessään ensin kirjoittanut tekstin runoksi, jota on sitten alkanut säveltää.
1967 Cohen muutti Yhdysvaltoihin luodakseen singer-songwriterin uraa. Hän hengaili Andy Warholin piirin kanssa ja esiintyi useilla folk-festivaaleilla. Columbia-levy-yhtiön pomo John Hammond
Folk oli tuolloin valtavan suosittua ja Cohenin debyyttialbumi Songs Of Leonard Cohen saavutti suosiota. Briteissä Cohenin debyytti viihtyi listoilla yli vuoden.
Cohenin ura jatkui suotuisissa merkeissä 70-luvun alun. Vuonna 1977 hän yhdisti voimansa hullun tuottajaguru Phil Spectorin kanssa. Levyllä käytettiin Cohenin aiempaa tuotantoa enemmän soittimia. Cohen itse piti levyä epäonnistuneena kutsuen sitä groteskiksi. Myöskään ostava yleisö pettyi levyyn. Vasta myöhemmin sitä on alettu arvostaa, vaikka se ei perinteistä Cohenia olekaan.
Levytyssessiot Spectorin kanssa olivat muutenkin haastavat. Cohen myöhemmin kertoi. että levyn miksauksesta oli ollut erimielisyyksiä ja Spector oli runtannut mielipiteensä läpi varsijousella tehostaen. Cohen antoi periksi taiteellisista arvoista ja piti henkensä.
80-luvun alun Cohen vietti hiljaiseloa. 1984 ilmestynyt Various Positions oli vahva paluu ja levy sisältääkin miehen suurimpiin hitteihin luettavat kappaleet Hallelujah ja Dance Me To The End Of Love. Biisistä tehtiin myös 90-luvulla uusintaversio.
Columbia ei kuitenkaan julkaissut levyä Yhdysvalloissa, koska Cohenin suosio oli alamaissa. Syystä tai toisesta Cohen on aina nauttinut kotimaassaan ja Euroopassa suurempaa suosiota kuin Yhdysvalloissa.
1990-luvun alussa Future-levy ja erityisesti Sharon Robinsonin kanssa kirjoitettu Everybody Knows-kappale toivat Cohenin nuoremmankin yleisön tietoisuuteen. Kappale soi menestyselokuvassa Pump Up The Volume sekä 1994 ilmestyneessä Exotica-leffassa. Muutamia levyn kappaleita käytettiin myös Oliver Stonen Natural Born Killers-elokuvassa.
1992 ilmestyneen The Futuren Cohen vetäytyi julkisuudessa. Hän tutustui buddhalaismunkkeihin ja muutti asumaan luostariin. Cohen myös alkoi käyttää dharmanimeä Jikan, joka tarkoittaa hiljaisuutta.
Cohen palasi julkisuuteen 2000-luvun alussa. 2001 ilmestyi Ten New Songs, jonka tekemisessä Sharon Robinsonilla oli varsin merkittävä rooli. Robinson tuotti levyn ja hän duetoi Cohenin kanssa lähes joka raidalla.
Ten New Songsilla Cohenin ääni on vahvimmillaan. Alkuaikojen baritonista on muodostunut lähes 70-vuotiaan miehen basso. Cohenin soundi on kuitenkin ehkä jopa parempi kuin hänen nuoruudessaan.
Ten New Songs oli niin arvostuksellinen kuin kaupallinenkin menestys. 2000-luvulla Cohen on innostunut enemmänkin olemaan esillä. 2004 hän julkaisi Dear Heather -levyn. 2008 Cohen lähti ensimmäiselle maailmankiertueelle 15 vuoteen. Huikean menestyksen saavuttanut kiertue poikkesi myös Suomessa.
Cohen kiertää maailmaa jälleen 2010. Cohen konsertoi Helsingissä 10. elokuuta.
Kaikki tietävät kuinka loistava muusikko Reggaelegenda Bob Marley aikanaan oli, mutta musiikillisten ansioiden lisäksi hän oli armoton häntäheikki. Tästä todisteena on 12 lasta kahdeksan eri naisen kanssa. Marleyn geenit olivat kohdallaan, koska miltei kaikki lapset ovat suuntautuneet tavalla tai toisella musiikkiin. Vain viisi Marleyn jälkeläisistä ei ole tehnyt työkseen musiikkia.
Marleyn vaimo Rita synnytti Bobille kolme lasta, lisäksi Bob adoptoi kaksi lasta Ritan suhteiden seurauksena. Avioliiton sisällä syntyneistä lapsista eniten mainetta ovat niittäneet Ziggy ja Shephen Marley.
Ziggy syntyi vuonna 1968 ja aloitti musiikillisen uransa jo 11-vuotiaana. Ziggyn ensimmäinen bändi Melody Makers esiintyi satunnaisesti ja alkuaikoina bändin taustalaulajina toimivat isosiskot Sharon ja Cedella . Ziggy soitti Melody Makerssissä vuoteen 2000 asti, jonka jälkeen hän lähti soolouralle. Ziggyn tuotokset ovat myyneet tasaisen hyvin. Henkilökohtainen huippusaavutus tuli kuitenkin vasta vuonna 2006 julkaistun Love Is My Religionin myötä, joka voitti Grammyn.
Neljä vuotta Ziggyä nuorempi Stephen Marley aloitti uransa vuonna 1996 ja on vieraillut useilla levytyksillä. Lähes nelikymppinen Stephenin ensimmäinen soololevy Mind Control tuli ulos vasta vuonna 2007. Levyllä vierailee myös velipuoli Damien Marleyn lisäksi Mos Def. Stephen ja Damien ovatkin tehneet tiivistä yhteistyötä aina.
Vuonna 1972 Janet Hunt synnytti Rohan Marleyn, joka ei ole tehnyt musiikkia. Nuorena Rohan pelasi amerikkalaistajalkapalloa yliopistossa, jossa Rohan tapasi Lauren Hillin. He ovat 15-vuotisen yhteiselonsa aikana tehneet viisi lasta, joten geenit musiikin tekoon ovat näilläkin penskoilla hyvät. Stephen Marleyn ura sai muuten lähtölaukauksen Lauren Hillin luotsaaman Fugeesin uusintaversiossa Bob Marleyn klassikosta No Woman, No Cry.
Vuonna 1975 Lucy Pounder saattoi maailmaan Bob Marleyn viidennen pojan Julian Marleyn. Julian on levyttänyt harvakseltaan kolme levyä, josta ensimmäinen tuli ulos vuonna 1996 ja viimeisin ilmestyi viime vuonna. Levyt eivät ole saavuttaneet suurta menestystä, joka sinäänsä on ihme, koska Julianin levyjä voi verrata Ziggyn tuotoksiin helposti.
Vuonna 1976 Anita Belnavis synnytti Ky-Mani Marley, joka aloitti uransa vuonna samaten kuten Julian vuonna 1996. Ensimmäinen levy Like Father Like Son koostui monista isä Bobin covereista. Vuonna 1999 julkaistiin The Journey, joka oli arvostelumenestys ja se myös myi kohtuullisen hyvin. Mutta vasta vuonna 2001 ulos tullut Many More Roads -levy toi Ky-Manille Grammy-ehdokkuuden parhaasta reggea-aktista. Ky-mani tosin hävisi palkinnon veljelleen Daminielle.
Vuoden 1976 Miss Maailman Cindy Berkshiren ja Bob Marleyn yhteisen yön tuotoksena syntyi Damien Marley, joka alkaa olla menestynein Marleyn lapsista. Damien on levyttänyt neljä levyä, joista viimeisin Distant Relatives julkaistiin keväällä 2010.
Bob Marley siirtyi ajasta ikuisuuteen 1981, mutta hän elää vahvasti yhä lastensa välityksellä.
Sadas postaus, aika menee nopeasti. Kuten tapoihin kuuluu Blogistaniassa, seuraa sata musiikillista faktaa allekirjoittaneesta. Kollega Jäisen Faijan sata paljastusta seuraavat, kun tasalukuja seuraavan kerran tulee täyteen. Faktojen joukkoon on ripoteltu subjektiivisesti valittuja maailman parhaita biisejä satunnaisessa järjestyksessä.
-----
1. En koskaan ole, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, suuremmin perustanut hevimusiikista.
2. Lähinnä tämä siis koskee tätä nykyistä "Suomi on hevikansaa"-meininkiä.
3. Wanha hevi (Black Sabbath, Dio, Led Zeppelin jne.) sen sijaan putoaa ongelmitta.
4. Heviluurankojen sijaan kaapistani löytyy useampi punk-luuranko. Parikymppisenä minulla oli jonkun aikaa jopa sinertävät hiukset.
5. Ne itse asiassa sopivat ihan hyvin.
6. Olen suuri Johnny Cashin ystävä, mutta varsinaisen Cash-herätyksen sain vasta Cashin kuoleman aikaan. Laitoin Man In Black -kokoelman soimaan tribuuttimielessä ja se avasi täysin uuden maailman eteeni.
7. Pidän paljosta sellaisesta musiikista, josta "minun ei kuuluisi pitää".
8. Esimerkiksi Avril Lavigne on meikän mielestä varsin relevanttia pop-rockia. Myös Kylie on monasti varsin hyvää musiikkia, muutenkin kuin ulkomusiikillisesti.
9. Minulla on piilotettu hiphop-menneisyys. Käsillä puhumisen kauteni loppui kuitenkin vajaassa kuukaudessa.
10. Pidän kuitenkin vanhasta räpistä. Public Enemy, NWA, Run DMC jne. ovat silkkaa rautaa.
11. Blingbling-rap, jossa kullan ja perseiden määrä on tärkeintä, ei kuitenkaan sytytä.
12. Tässä on jälleen joitakin poikkeuksia.
13. 90-luvun loppupuolella musiikinkuuntelussani oli pimeähkö kausi, jota voi kutsua myös Länäksi. Eli tuohon aikaan tuli seurattua Tommi Läntisen soolouraa melko ahkerasti.
14. Omistan suurimman osan Länän suomenkielisestä materiaalista. Myös miehen keikoilla tuli aikanaan käytyä suht usein. Live-esiintyjänä Länä on sitä paitsi mainettaan parempi.
15. Se maine ei toki juuri huonompi voisi olla.
16. Olen aina suhtautunut Bon Joviin neutraalin myönteisesti...
17. ...mikä ilmeisesti on itseään kunnioittavan musiikinkuuntelijan kohdalla paloittelumurhaan rinnastettava rikos.
18. En kuitenkaan tiedä, kumpi on pahempi rikos: Länä-menneisyys vai Bon Jovi -myönteisyys.
19. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä siinä Radioheadissa on niin maailman parasta.
20. Suhtaudun Radioheadiin kuitenkin neutraalisti. Ei minulla bändiä vastaan ole mitään. En vaan ole syttynyt.
21. En myöskään ole ymmärtänyt, mikä Arcade Firesta tekee niin hypetetyn bändin. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta en ole ymmärtänyt. Ehkä kuitenkin vielä joskus...
22. ...sillä kestihän minulta Velvet Undergroundinkin nerokkuuden tajuaminen kymmeniä ellei satoja kertoja.
23. VU on nerokasta musiikkia.
24. Nerokkaasta musiikista puheen ollen Simon&Garfunkelin Bridge Over Troubled Water -levy on melko varmasti parasta, mitä siinä genressä on koskaan tapahtunut. Täydelliseksi viljeltyä poppia.
25. Edelliseen jälkihuomiona, että Paul Simon on nero.
26. En ole koskaan ymmärtänyt yhtälöä tuntematon bändi=vähän myytyjä levyjä=automaattisesti hyvää musiikkia MUTTA tunnettu bändi+paljon isoja hittejä+radiosoittoa=liian tunnettu=automaattisesti huonoa musiikkia.
27. Yhtälö pätee esimerkiksi Anssi Kelaan...
28. ...joka alkoi olla paskaa musiikkia siinä kohtaa, kun Nummela oli myynyt noin 100 000 kappaletta.
29. Oikeastihan Anssi Kela on muuten varsin pätevä muusikko.
30. Miehellä on myös melkoisen hyvä huumorin- ja itseironiantaju.
31. Tuli tuossa ylempänä mouhottua, ettei hevi muka putoaisi. Wanhan hevanderin lisäksi 80-luvun sukkahousuhevi ja tukanpyöritysmetalli à la Twisted Sister tai W.A.S.P putoaa kyllä.
32. Nyrkkisääntönä: mitä härskimpi permanentti, sen parempi.
33. Edelliseen liittyen olen sitä mieltä, että aika monet artistit ja bändit ottavat itsensä nykyään liian vakavasti.
34. Ainakin tuntuu siltä, että 80-luvun pastellisävyt ruokkivat ihmisten itseironiaa nykyistä keskivahvaa synkistelyä enemmän.
35. Pidän huumorimusiikista sopivina annoksina. Erityisesti musiikkiparodiat ovat lähellä sydäntäni.
36. Kaikki huumorimusiikki ei ole hyvää.
37. Itse asiassa suurin osa on paskaa.
38. Eikä mikään ole niin sietämätöntä kuin paska huumorimusiikki.
39. Musiikin kuunteluni on kausittaista ja vuodenaikoihin sidottua. Vuosi toisensa perään palaan tiettynä vuodenaikana tietynlaiseen musiikkiin. Varmoja keväänmerkkejä on esimerkiksi se, että alan noin huhtikuussa bongata nuoria brittityttöjä.
40. Tätä kautta on löytynyt mm. Joss Stone, Lily Allen, Amy Winehouse, Kate Nash ja Katie Melua.
41. Edelliseen liittyen jossain vaiheessa kesää tulee kuultua/kuunneltua Alanis Morissetten You Oughta Know'ta ja tunnettua itsensä teiniksi.
42. En teininä edes kuunnellut Alanista, eikä siihen liity mitään muistoja, mutta jostain syystä aina palaan 90-luvun puoliväliin mielessäni, kun tuon kuulen.
43. Tasaisin väliajoin pelkään vanhenevani ja huomaavani, etten osaa enää innostua uudesta musiikista.
44. Pelkään myös, että maailmasta katoaa oikeasti hyvä musiikki, maailmaan jää vain huono musiikki ja maailman valo sammuu hyvän musiikin mukana.
45. Tållä hetkellä molemmat pelkoni ovat turhia. Maailmassa tehdään tällä hetkellä aika paljon hyvää uutta musiikkia.
46. Ja näköjään minulla on edelleen kyky innostua uudesta musiikista.
47. Siitä kertonee se, että viimeisen runsaan parin vuoden aikana olen enemmän ja vähemmän innostunut mm. Gaslight Anthemista, Frank Turnerista, Nationalista, Midlakesta, Rise Againstista, Me First& The Gimme Gimmesta ja monesta muusta.
48. Kannatan fyysistä levyä....
49. ...joka on mielellään hankittu paikallisesta levykaupasta.
50. Olen valmis maksamaan hieman enemmän levyistä vain tukeakseni fyysisiä levykauppoja.
51. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, että pidän levykauppojen tunnelmasta.
52. Se ei varsinaisesti vaikuta musiikinkuunteluuni, mutta olen huomannut helpommin pitäväni uudesta musiikista, jos sen tekijä antaa itsestään edes suunnilleen täysipäisen kuvan julkisuudessa.
53. Olen haaveillut levykaupan perustamisesta. Siellä hinnoiteltaisiin levyt täysin subjektiivisesti. Mitä parempi levy, sen kalliimpi.
54. En usko, että hinnoittelupolitiikallani Born To Runia olisi kenelläkään varaa ostaa.
55. Tarvitsisin lottovoiton pesämunaksi kaupan perustamiseen, sillä en varmaan pystyisi ikinä myymään yhtään levyä...
56. ...sillä en ole koskaan myynyt yhtään levyä.
57. Tuplakappaleita sen sijaan olen lahjoittanut eteenpäin.
58. Pystyn sietämään lähes mitä musiikkia tahansa. Monotoninen trance ja norjalainen kirkonpolttometalli eivät hirveästi iske.
59. Jälkimmäistä arvostan enemmän, sillä yleisesti ottaen arvostan enemmän oikeilla soittimilla soitettua musiikkia.
60. Koneet ovat ihan kiva mauste joskus, mutta mielestäni oikeiden soitinten soittaminen vaatii enemmän kuin tietokoneen käyttö.
61. Musiikillinen suvaitsevuuteni on lisääntynyt iän myötä.
62. Nykyään tulee siis löydettyä hyviä puolia ja arvostettua myös sellaisesta musiikista, jota en varsinaisesti kuuntele.
63. En ymmärrä hipster-poseeraajia, joiden on pakko tykätä vain siitä, mikä nyt on yleisen mielipiteen mukaan tämän viikon kova juttu.
64. Nykyään kuuntelen enemmän uutta musiikkia kuin koskaan aikaisemmin.
66. Ei kai siis ihme, että High Fidelity on yksi suosikkileffoistani. Samaistun kovasti tyyppiin, joka pyytää Brucelta neuvoja naisasioissa.
67. Jos se ei ole käynyt vielä selväksi, Bruce on kovin kaikista...
68. ...ja Jungleland maailman paras biisi koskaanikinämissään.
69. Muutenkin olen friikahtanut kaikenlaisiin musiikkileffoihin. Spinal Tap, Howard Stern, Almost Famous, Ray, Stoned... Kaikki käy.
70. Musiikin lisäksi kirjoittaminen on minulle älyttömän tärkeää.
71. Parhautta onkin, jos ne saa yhdistettyä esim. ammatillisesti.
72. Olen aina tiennyt, mitä haluan tehdä. Sen "uskaltamiseen" on vaan mennyt aikaa.
73. En kuitenkaan ota asiasta paineita. "Harhapoluiltakin" on jäänyt kaikenlaista hihaan.
74. Haluaisin käydä nykyistä enemmän keikoilla, mutta ajoittain esimerkiksi laiskuus tai halu nukkua ajavat edelle.
75. Jotenkin paradoksaalista kuitenkin, Turku (ja Suomi) tuntuvat keikkatarjonnaltaan toisinaan liian pieniltä.
76. Olisikin kiva asua New Yorkissa, Lontoossa tai muussa paikassa, jossa keikkatarjonta olisi lähes loputonta.
77. Olen diskofiili.
78. En kuitenkaan kerää levyjä niiden rahallisen arvon takia. Levyt ovat minulle käyttötavaraa.
79. Olen salaa vähän ylpeä levykokoelmastani.
80. Sen koko on joitakin tuhansia.
81. Olen hieman materialisti. Pidän fyysisistä levyistä.
82. Olen vanhanaikainen ja taistelen loppuun asti (hiljaa sisälläni) digitaalista musiikkia vastaan.
83. Myönnän kyllä, että netti on helpottanut älyttömästi uuteen musiikkiin tutustumista.
84. Mutta ajatus, että musiikki olisi pelkkiä bittejä, etoo.
85. Fyysisten levyjen hipelöinti on rentouttavaa.
86. Kun olen stressaantunut, järjestän useimmiten levyjäni.
87. Psykologit ehkä näkisivät jonkun salatun yhteyden siis elämäni ja levyhyllyni välillä.
88. Elämäni on siis monipuolista, kirjavaa, pääosin mukavaa ja ajoittain vähän häiritseviä elementtejä sisältävää.
89. Elämäni paras kesä (toistaiseksi) oli 2008. Kolme viikkoa Brucen perässä, keikka joka toinen päivä.
90. Kyllästyinkö?
91. EN!
92. Musiikki on vienyt minut moniin paikkoihin, joihin en varmaankaan olisi muuten päätynyt.
93. Matkustelu keikkojen perässä on parasta. Siinä jälleen yksi juttu, missä voi kaksi hyvää juttua yhdistää.
94. Yleensä jaksan puhua musiikista loputtomasti. Elämäni parhaat musiikkikeskustelut olen käynyt isäni kanssa autossa. Kiitos niistä.
95. Toisinaan olen kyllä ihmisallerginen, mutta silloin en jaksa puhua kenenkään kanssa yhtään mistään.
96. Toisinaan blues on parasta mitä maailma päällään kantaa. Toisinaan taas soul. Jos joku muu.
97. Kuuntelen musiikkia täysin fiilispohjalta. Joskus joku suosikkibändikin saattaa jäädä pitkähköksikin ajaksi hyllyyn ilman huomiota.
98. Joskus käy myös niin, että huomaa biisin/bändin/levyn olevan hyvä, mutta se ei pääse oikeuksiinsa, koska oma fiilis on väärä.
99. Kuuntelen musiikkia jatkuvasti, mutta en osaa itse soittaa mitään. En tiedä haluaisinkokaan. Yksinkertaisista biiseistä on helpompi digata, kun ei tarvitse miettiä, miten helppo se on soittaa. Musiikin synnyttämä fiilis on tärkeintä.
2000-luvun alussa Ryan Adams ponnahti Jenkkien uudeksi singer-songwriter-jumalaksi. Perinteisen laulaja-lauluntekijämusiikin lisäksi hän on monipuolisella urallaan tehnyt mm. countrya, punkkia ja metallia. Yleensä Adams lokeroidaan alternative countryksi tai americanaksi.
Adams on eräs tämän vuosituhannen tuotteliaimmista lauluntekijöistä. Omissa nimissään hän on 2000-luvulla julkaissut pitkälle toistakymmentä albumia ja pelkkinä nettiversioina muutamia levyjä. Lisäksi hän on julkaissut eri pseudonyymeilla mm. punkkia (The Finger yhdessä Jesse Malinin kanssa) ja death metal parodiaa(Werewolph), tuottanut mm. Jesse Malinin ja Willie Nelsonin albumeita sekä vieraillut useilla levyillä. Julkaistujen materiaalien lisäksi miehen huhutaan tehneen lukuisia julkaisemattomia levyjä valmiiksi. Adams levytystahtia onkin usein verrattu Neil Youngin vastaavaan.
Tuotteliaisuuden kääntöpuolena on levytysten epätasainen laatu. Adams on kiistatta äärimmäisen lahjakas lauluntekijä, mutta nopeasti tehdyt ja julkaistut levyt ovat jääneet useimmiten epätasaisiksi kokonaisuuksiksi. Joukkoon toki mahtuu nerokkaita levyjä (Heartbreaker, 2001 julkaistu Gold sekä 2003 julkaistut EP:t Love Is Hell 1&2), mutta pienellä maltilla Adamsilla olisi kyky julkaista pelkästään timanttista materiaalia.
Toki epätasaiseen laatuun yhtenä syynä on myös Adamsin huume, alkoholi ja lääkeriippuvuus. 2006 hänen onnistui vieroittautua valiumterapian avulla.
Ilmeisten kykyjensä, mutta keskinkertaisen katalogin vuoksi Adams onkin saanut melkoisen tuhlaajapojan maineen. Vuosituhannen alussa hänen jalkojensa juuressa oli niin kriitikot, yleisö kuin kollegatkin Elton Johnista alkaen. Sädekehä kuitenkin on murentunut ajan kuluessa epätasaisen tuotannon ja Adamsin hankalan persoonallisuuden takia.
Malttamattomuuteen yksi syy lienee Adamsin Neil Young -fanitus. Hän on usein kertonut haluavansa luoda samanlaisen uran kuin Young, joka tekee mitä haluaa muotivirtauksista pätkääkään välittämättä.
David Ryan Adams syntyi syyskuun 21. päivä 1974 Jacksonvillessä Pohjois-Carolinassa. Adamsin ensimmäinen kosketus kirjoittamiseen oli isoäidin kirjoituskoneella alle kymmenen vanhana kirjoitetut tarinat ja runot. Hän ihaili suunnattomasti mm. Edgar Alan Poeta sekä Jack Kerouacia.
15-vuotiaana hän alkoi kirjoittaa järjestelmällisemmin lauluja ja perusti ensimmäisen bändinsä The Patty Dyke Syndrome. Bändi herätti kotikaupungissaan huomiota ja Adams toivoi suosion kasvun jatkuvan, kun hän muutaman vuoden päästä muutti Raleighiin.
Toisin kuitenkin kävi. PDS:n lupaavasti käynnistynyt ura tyrehtyi ja niinpä bändi hajosi. Osasyynä oli myös Adamsin halu tehdä PDS:ää melodisempaa musiikkia.
Adams perusti alt.countrybändi Whiskeytownin. Esimerkiksi Gram Parsonsin suuntaan kumartava yhtye julkaisi kolme varsinaista levyä, joista viimeisimmän tosin postuumisti vasta vuonna 2001. Whiskeytown saavutti 90-luvun lopulla countrypiireissä yleisöä ja siitä oltiin leipomassa alt.countryn Nirvanaa. Bändi kuitenkin hajosi kuitenkin ennen vuosituhannen vaihdetta ja Adams jatkoi musiikillista matkaansa.
Soolodebyytti Heartbreaker ilmestyi 2000. Perusvireeltään alakuloinen levy on kokonaisuutena eräs Adamsin uran yhtenäisimmistä levyistä. Toisaalta kaihoisissa rakkaustarinoissa on yleensä pieni kultareunus jollaista Whiskeytownin materiaalissa harvemmin oli. Rauhallisia rakkauslauluja rytmittää pari roimempaa menopalaa kuten To Be Young (Is To Be Sad, Is To Be High) ja Shakedown On The 9th Street.
2000-luvun alun Heartbreaker ja Gold nostivat Adamsin uuden amerikkalaisen lauluntekijäsukupolven kärkinimeksi. Näiden jälkeen mieheen kohdistuneet kovat odotukset ovat jääneet lunastamatta. Monet kriitikot ovatkin myöhemmin syyttäneet Adamsia vain halvaksi kopioijaksi, joka tekee pastisseja rakastamastaan musiikista. Vaikutteet ovat kiistatta Adamsin musiikissa usein selvästi esillä. Se onkin sitten näkökulmakysymys, onko vaikutteiden bongaaminen ärsyttävää vai hauskaa hupia.
Goldin avausraita New York New York oli omiaan nostamaan Adamsin suosiota ja se otettiinkin syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen yhdeksi virallisista hengenkohotusbiiseistä. Biisin musiikkivideo on muuten viimeinen musiikkivideo, jolla kaksoistornit näkyvät. Video kuvattiin vain muutama päivä ennen terrori-iskua.
2004 muutaman soololevyn jälkeen Adams kokosi ympärilleen jälleen bändin, joka sai nimekseen Cardinals. Perinnetietoista countrylla maustettua rockia soittava bändi teki muutaman hyvän levyn, kunnes Adams yllättäen ilmoitti 2008 lopettavansa musiikin tekemisen ja keskittyvänsä romaanien kirjoittamiseen.
Adams on ehtinyt julkaista kaksi kirjaa, mutta musiikkiurakaan ei varsinaisesti ole ollut jäissä, vaikka omalla nimellään mies ei olekaan julkaissut musiikkia. Hän on mm. vieraillut Cowboy Junkiesien levyllä, työstänyt Aussilaulajatar Krista Polveren levyä ja julkaissut biisejä pseudonyymien Warewolph, Sleazy Handshake ja Orion alla.
Taannoin Adams ilmoitti Facebookissa työstävänsä myös omalla nimellään uutta materiaalia, jonka pitäisi tulla ulos ensi vuoden puolella. Adams on myös vihjaillut julkaisevansa aiemmin julkaisematta jääneitä levyjään ja kasaavansa Whiskeytownin uudelleen. Se siitä musiikkiuran lopettamisesta...
Hyvä levyvuosi vaan jatkuu. Ärräpää Orchestra on varmaan tuntemattomammasta päästä, mutta se ei uuden kiekon arvoa vähennä. Up To My Ears In Snow on kokoonpanon nykyinkarnaation toinen täyspitkä levy.
Alunperinhän kokoonpano on peräisin jo 70-luvun puolestavälistä, jolloin se operoi nimellä Roxette. 80-luvulla eräs muotitietoinen ruotsalaisduo nappasi sitten nimen itselleen, joten nimi meni sitten vaihtoon ja saavutti nykyasunsa.
Ärräpäät soittaa perinnetietoista blues-rockia. Yhtyeen suurin esikuva on Dr. Feelgood, joka kieltämättä musiikissa kuuluu. Yksinkertaisuus ja konstailemattomuus ovat aina hyvästä. Kun ne yhdistää vanhaan ränttätänttä-perinteesen, lopputulos on väistämättä kunnossa.
Runsas 1500 ihmistä löysi tiensä Turkuun Uittamon paviljongin tuntumaan lauantaina. Heinäkuun ensimmäinen helteetön päivä ei juhlatunnelmaa latistanut vaan toista kertaa järjestetty Ilmiö vietiin läpi varsin välittömässä ilmapiirissä. Monia tuttuja näkyi ja muutenkin tuntui siltä, että kyseessä oli vain tavallista isompi kaveripiirin kokoontuminen.
Myös bändit olivat mainioita. Liekki, Magyar Posse, Cleaning Women... Varsinkin Laineen Kasperi Palavine kaupunkeineen sekä torviin vahvasti tukeutunut ulkomaanelävä Markscheider Kunst ansaitsevat virtuaalisen hatunnoston jälkikäteenkin, vaikka jälkimmäisen keikka jäikin harmillisen lyhyeksi bändistä tai järjestäjistä riippumattoman myöhästymisen vuoksi.
Isommilla festareilla odottelua/välimatkoja väistämättä tulee. Uittamon paviljongin liepeet ovat sen verran kompaktit, että seuraavan bändin pystyi hyvin kuulemaan, vaikka viereisellä lavalla lopettanutta bändiä olisi seurannut eturivissäkin.
Kaiken kaikkiaan mainio tapahtuma, jolle uskaltaa alan hurjasta kilpailusta huolimatta povata lupaavaa tulevaisuutta. Kasvunvaraakin lienee olisi, mutta sitten tulisi tilan rajoitukset vastaan. Toivoa sopiikin, että Ilmiö ei lähde hallitsemattomasti kasvattamaan volyymiään. Isojen festarisarjassa leikitään tällä hetkellä tulella, eikä Ilmiönkään tulevaisuus olisi kovinkaan turvattu isommissa painoluokissa.
Ja vaikka Ilmiö isompanakin festarina vakiinnuttaisi asemansa, olisi surullista nähdä profiilin muuttuvan "kaiken kansan festivaaliksi" ala DBTL. Sitten voisi vain muistella festivaalin alkuaikoja, kun "kaikki oli paremmin".
Niin ja DBTL... No, se on tällä viikolla. Matti ja Teppo, Mamba, Yö... Kaikki parhaat vaihtoehtobändit siis.
Alkujaan Le Tigre perustettiin Bikini Kill-bändin perustajan Kathleen Hannan sooloprojektin Julie Ruinin taustabändiksi live-keikoille. Hanna on eräs ns. riot grrrl -liikkeen keskeisimpiä hahmoja. Ko. ryhmittymän löyhänä päämääränä oli tuoda naisnäkökulmaa 90-luvun lopulla Pohjois-Amerikassa vahvasti mieskeskeisenä eläneeseen indie-skeneen.
Hannan aiempien projektien tavoin myös Le Tigre on korostuneen feministinen bändi. Hannan lisäksi triossa soittavat JD Samson ja Johanna Fateman. Musiikkiuran lisäksi kaikki bändin jäsenet ovat olleet aktiivisia naisten aseman puolesta puhujia. Hanna esimerkiksi on toiminut naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustaneen organisaation keskeisiä hahmoja. Samson puolestaan on ollut aktiivinen homojen oikeuksien ajaja. Debyyttilevyllä bändi kunnioittaakin monia maailmanhistorian tärkeitä naisia kappaleella Hot Topic.
Debyyttilevyllä bändissä soitti myös, joka on tullut tunnetuksi myös elokuva-alalla, mutta hän lähti ennen 2001 julkaistun Feminist Sweepstakes ilmestymistä. Tämän jälkeen aiemmin bändissä kiertuejäsenenä ollut Samson otettiin täysvaltaiseksi jäseniksi.
New Yorkissa perustettu Le Tigre musiikissaan punkkia, elektroa ja syntikoita kantaaottaviin lyriikoihin, joissa tapetilla on naisten asema. Bändin live-esiintyminen on myös varsin visuaalista.
Debyyttilevy Le Tigre on paljon velkaa 1980-luvun new wave-musiikille. Hannan laulu on monipuolisempaa kuin Julie Ruinin tuotannon aikaan. Ajoittain Hannan fraseeraus tuokin mieleen Blondien Debbie Harryn.
Kaikkiaan Le Tigre on julkaissut neljä albumia. Viime vuosina Le Tigre ei ole omalla nimellään julkaissut uutta materiaalia, mutta se on työskennellyt muiden muusikoiden taustalla studiossa. 2006 bändi soitti Yoko Onon Yes, I'm A Witch -albumin Sisters O Sisters -raidalla. Myös Christina Aguileran Bionic-levyn My Girls-biisissä voi kuulla Le Tigren soittavan.
Viime aikoina Suomessa on ollut melko kivasti tarvetta aurinkolaseille. Tämän vuoksi tai tästä huolimatta hairahduin pari iltaa sitten hittiradiokanavalle ja annoin kertoa itselleni, että Joustavan ja Kookkaanpuoleisen H:n hitti Satoi tai paistoi taitaa olla jonkunmoinen hitti. Tähän tapaan:
Melko ankea renkutus siis kaikin puolin. Jonkun verran huonompi jopa kuin Mikä boogie, jossa sentään oli tietty huumoriarvo. Tämä palautti kuitenkin mieleen, että onhan maailmassa tehty hyviäkin aurinkolasibiisejä. Suomessa Eput hoitivat tämän aiheen kotiin jo 30 vuotta sitten.
Ja Corey Hartinkin kasariklassikosta on jo yli neljännesvuosisata. Onhan noita aurinkolasibiisejä enemmänkin, mutta juuri nyt eivät pälkähdä päähän. Koskahan itse asiassa on viimeksi tehty hyvä aurinkolasibiisi?? Ehkä aihepiirin päivitys siis oli paikallaan, mutta olisihan sen voinut tehdä...no, paremmin.
21.7.2010 Jaakko Laitinen & Väärä raha villitsi Bar Kukassa osana Lieve Ilmiö –tapahtumaa. Mies mustissa ja Daddy cool jututtivat miestä juuri ennen keikkaa.
Haastattelussa: Jaakko Laitinen
Sessions: Jaakko Laitinen - Hän ei lemmi mua
Jaakko Laitinen & Väärä raha live in Bar Kuka
Vertailun vuoksi livetaltiointi Bar Kukan keikalta.
Jukka Poika kävi uuden levynsä Kylmästä lämpimään julkaisuviikolla pyörähtämässä lasten rockfestivaaleilla Seikkis Rockissa. Edes ukonilma ei saanut lapsellista väkeä pois festivaalitunnelmasta, kun Jukka Poika kapusi lavalle ja heitti hyväntuulisen keikan. Uudelta levyltä kuultiin kappaleet Mielihyvää ja Kylmästä lämpimään, kun vanhemmasta tuotannosta lanteita keinutti mm. Pläski, Hän tahtoo huussin ja Rullaan.
Mietin hetken kuinka hyvin Jukka Pojan tuotanto taipuu lapsille, mutta kyllähän se upposi. Vanhemman tuotannon ehkä aavistuksen verran naiivit sanoitukset toimivat oikein hyvin perheen pienempiin. Jukka Pojalla on kolme lasta ja olisi mielenkiintoista tietää onko hän testannut keikkasettinsä pienokaisillaan ennen.
Settilista todennäköisesti on huomattavasti erilainen, kun Jukka Poika soittaa vanhemmalle yleisölle. Kylmästä lämpimään -levy on miehen parasta tuotantoa, joten suosittelen lämpimästi tsekkaamaan, jos siihen on mahdollisuus.
Jukkahan on muuten jälleen ensiviikolla Turussa, tällä kertaa DBTL:ssä. Menkää ja keinukaa!
