Levyarvostelu: Haloo Helsinki! - Kiitos ei ole kirosana

Helsingissä 2006 perustettu Haloo Helsinki! -yhtye julkaisi viidennen studioalbuminsa 3. lokakuuta. Levy kantaa nimeä Kiitos ei ole kirosana ja se on selkeästi bändin yhtenäisin ja paras pitkäsoitto.

Kahdeksan vuotta, viisi studioalbumia ja yksi kokoelma-albumi. Platinaa, tuplaplatinaa ja edelliseltä Maailma on tehty meitä varten -levyltä peräti neljä peräkkäistä Suomen radiolistan ykkössinkkua. On kunnioitettavaa, miten Haloo Helsinki! on jälleen pystynyt nostamaan tekemisensä uudelle tasolle.

Kiitos ei ole kirosana -albumin ensimmäinen sinkku oli Beibi, joka julkaistiin elokuun puolessavälissä. Se räjäytti samantien pankin ja nousi kaikkien soittolistojen kärkeen, joten odotukset levyn suhteen olivat jopa pelottavan korkealla. Mutta se lunasti odotukset.





Kiitos ei ole kirosanan sanoitukset tuntuvat pyörivän paljon parisuhdeasioiden ja erotarinoiden ympärillä heti avausraita Köpis 2012:sta (on muuten raastavan hieno teos) lähtien. Tässä kohtaa tulee väkisinkin mieleen, miten paljon solisti Elli Haloo on tuonut biiseihin keväällä 2014 päättynyttä suhdettaan JVG-räppäri Ville Galleen. 

"Se on rajuu / et kaiken tajuu / liian myöhään"

Onko kyseessä siis erolevy? Tiedä häntä, eikä sillä mitään väliäkään ole, yksityisasioita. Monet musiikkia tekevät ihmiset varmasti kuitenkin tietävät, että parhaat kappaleet syntyvät silloin, kun itsellä ei ole kovin hyvä olla.  

Kolmosraita Nainen jonka ympärille tuolit tuodaan on albumin ehdotota eliittiä. Ai miksi? Koska sen kertosäe rokkaa heti ensikuulemalta. Tajuaa, että tässä ollaan ison äärellä. Selkeästi kertsivetoinen rockmusiikki, se se vaan on hienoa. Mutta.

"Susta tuli nainen / jonka kuvajainen / päivittäin mun mielenrauhan hajottaa / sut kaikki haluaa"

Joku voisi kuvitella, että Elli laulaa itsestään. Vaikka tuskin sitä on tarkoittanut.

Toinen selkeä teema levyllä on sen nimen mukaisesti maailman tämänhetkinen tila. Sanoituksissa otetaan kantaa enemmän kuin ennen. Ainakin Kiitos ei ole kirosana -nimibiisi, Teräslinnut ja Vihaan kyllästynyt kuuluvat kategoriaan, jossa käydään läpi ihmisten yleistä käyttäytymistä ja suhdetta luontoon. Eivät lyriikat kuitenkaan pelkkää synkistelyä ole, vaan jotkin lainit nostavat kummasti hymyn huulille. 

"Eikä saada koskaan tietää / rakastiko Hannu piparia vai Kerttua"

Albumin keskivaiheen kappaleet Vihaan kyllästynyt ja Kuussa tuulee tuovat alun sointukuluiltaan vahvasti mieleen kaksi tunnettua suomibiisiä. Arvaatko mitkä? Vinkkeinä Juice sekä Paula ja Mira. Hyviä kappaleita toki ja harvoin tällaisilta assosiaatioilta voi välttyä, mutta tällä kertaa ne syntyivät mieleen heti ja vahvoina.





Kiitos ei ole kirosanan loppupuolisko on ehkä aavistuksen avausosaa heikompi, mutta biisit kantavat kuitenkin erinomaisesti, eikä taso juurikaan laske. Pulp Fiction laittaa jalan tamppaamaan John Travoltan lailla, kun taas Ihmisen kuvat, Kevyempi kantaa ja jo edellä mainittu Teräslinnut vievät kuulijan takaisin vakavampien aiheiden äärelle. Varsinkin Kevyempi kantaa on mahtipontinen ja äärimmäisen synkkä, mutta kuitenkin todella kaunis laulu.

"Te tartuitte toisiinne / niin kuin kieli kylmään rautaan"

Kaikki varmasti tietävät tunteen, kun ei halua päästää irti vain siksi, että tietää miten paljon se sattuu.

Ei kuitenkaan vaivuta synkkyyteen, albumilla on vielä yksi kappale jäljellä. Go Saimaa päättää levyn iloisiin ja positiivisiin tunnelmiin, kunnon hippimeininkiin. Silmät kiinni ja aikakoneella kahdeksan kuukautta eteenpäin, sillä siellä se Ruisrock jo odottelee. Menneenä kesänä Haloo Helsinki! oli jo lauantaina Rantalavan pääesiintyjä, mutta ei taida ranta enää ensi vuonna riittää. Nähdään Niittylavalla. 

"Sun tuoksu jää kii / mun kasarifarkkutakkiin / mee lujempaa niin / mä nojaan sun selkämerkkiin / oon onnellinen just niin"

Maailmalla on toivoa, ihmisillä on toivoa ja Haloo Helsinki! on viimeistään nyt tehnyt itsestään yhden Suomen suurimmista rockbändeistä. Joka osa-alueella on otettu hyppäys eteenpäin, eikä voittokululle näy loppua. Kun Kiitos ei ole kirosana -levy päättyy, se on laitettava uudelleen soimaan.

Albumin parhaat kappaleet: Köpis 2012, Nainen jonka ympärille tuolit tuodaan, Pulp Fiction ja Kevyempi kantaa. 

9/10 vain, jotta seuraavalla levyllä olisi mahdollisuus olla vielä tätäkin parempi.

Levyarvostelu: Apulanta - Revenge of the A.L. People

Huom! Tämä on äärimmäisen puolueellinen fanipojan "levyarvostelu", jolla ei ole perinteisen levyarvostelun kanssa mitään tekemistä. Because I can.

Missä olit tammikuussa 1995, kun heinolalainen Apulanta-yhtye julkaisi debyyttialbuminsa, joka kantoi nimeä Attack of the A.L. People? Minä olin 8-vuotias turkulainen nuorimies, joka vasta etsi itseään musiikin saralla. Tästä levystä tuli kuitenkin lopulta yksi tärkeimmistä. Ja orkesterista suunnannäyttäjä.

Huomenna 3.10.2014 Apulanta julkaisee Revenge of the A.L. People -albumin, joka on siis Attack of the A.L. Peoplen uudistettu versio, noin 20 vuotta myöhemmin. Kaikki 13 kappaletta on äänitetty sekä sovitettu uudelleen, ja toisia on rukattu uuteen uskoon kovemmalla kädellä kuin toisia.

Revenge of the A.L. People tuli Spotifyyn ennakkokuunteluun viikko sitten, ja siitä astihan sitä on hinkattu edestakaisin. Levystä kuuluu erinomaisesti se, että sitä tehdessä on ollut ennen kaikkea hauskaa. Kappaleet on tuotu tähän päivään, mutta alkuperäisiä versioita kunnioittaen.

Nähdään lauantaina -biisin 2014-version kitarasoolo on upea, Aurinkoon-veisussa kuuluu uuden basistin Ville Mäkisen kädenjälki kontrabasson myötä, Kolme vuotta (Mennään naimisiin) karkaa miltei humpan puolelle ja Kelpaanhan, rakkaani? runttaa eteenpäin paremmin kuin sata jänistä.

Mutta kaikkihan tietävät, että Päivästä toiseen on Attack of the A.L. People -levyn paras biisi. Ja niin se on myös Revenge of the A.L. Peoplen. Vaikka monet albumin kappaleiden sanoituksista ovat melko korneja, niin on uskomatonta, miten hienon tekstin 19-vuotias Toni Wirtanen on kirjoittanut tähän lauluun. Uusi versio antaa Päivästä toiseen -kappaleelle miltei kokonaan uuden elämän. On jouset ja systeemit. Tippa linssissä taas.

Sitten. Kellä 90-luvun lopulla teini-ikäänsä eläneellä ei muka olisi jonkinlaista suhdetta mysteerin verhon takaa koskettavalla tavalla itsemurhasta kertovaan Ilona?-kappaleeseen? Tämän taideteoksen uutta versiota odotin kaikkein eniten, osittain pelolla, mutta turhaan. Vuoden 2014 Ilona? on juuri niin kaunis ja mahtipontinen kuin sen pitääkin olla. Pianot, jouset, soolo ja taas rakastutaan uudelleen.

Kaikkea muuta kuin heikko

Ari Väntäsen Apulannasta kertovassa Kaikki yhdestä pahasta -kirjassa yhtyeen jäsenet teilaavat Attackin heikoksi levyksi ja tuntuvat osittain jopa häpeävän sitä ja sen soundimaailmaa. Mutta uudet sovitukset kertovat jälleen kerran sen, että itse biisit ovat erinomaisia, eikä Attack of the A.L. People turhaan ole monelle Apis-diggarille se tärkein albumi. 

Itse tutustuin Apulantaan vuonna 1996, kun sain 10-vuotissyntymäpäivälahjaksi Ehjä-nimisen c-kasetin ja Attack piti luonnollisesti hankkia heti perään. Siitä se sitten alkoi, tähän päivään asti kestänyt rakkaustarina.

Kaikki levyt hyllyssä, satoja todistettuja keikkoja ja tärisevin käsin kuvattu haastattelu keikkabussissa DBTL:ssä, kunnes Sipe Santapukki huomasi mun Apis-tatuoinnin ja juttu alkoi luistaa. Pari vuotta myöhemmin myös Toni "inspiroitui" tatskastani ja päädyin oikein Apulannan Facebook-sivulle. Hyviä hetkiä fanipojalle. 

Attack of the A.L. Peoplella on aina paikka Apulanta-ystävän sydämessä. Ja Revenge kohtelee sitä paikkaa hyvin. 

Albumin parhaat kappaleet: Kelpaanhan, rakkaani?, Päivästä toiseen ja Ilona?. 

Ei tietenkään yhtä hyvä ja tärkeä kokonaisuus kuin se, jonka parissa on kasvettu 8-vuotiaasta 28-vuotiaaksi. Jota kuunnellessa on itketty ja naurettu. Uskottu, että elämä ei ole elämisen arvoista ja taas tajuttu, että nousee se aurinko huomennakin. Mutta kiitos tästä kasvojenkohotuksesta Toni, Simo ja Tuukka (joka vastasi kansitaiteesta). Toki nyt myös Ville. 9/10. 




Ja tästä vuoteen 1995 ja versioihin, jotka eivät vanhene koskaan. 

Keikalla: Frank Turner & The Sleeping Souls @ Nosturi 24.2.2014

Turku Rock City matkusti eilen Helsingin Nosturiin katsomaan Frank Turneria. Miestä, jota ei tässä blogissa tulla koskaan ylistämään liikaa. Frank Turner & The Sleeping Souls jätti jälleen jälkensä sydämiimme.

The Tape Deck Heart Tour saapui siis tällä kertaa Helsinkiin, maanantai-iltana. Eipä tuo haitannut, Turusta minibussi alle ja 10 iloista, lähes täydellisen musiikkimaun omistavaa ihmistä matkaan mukaan.

Lämmittelyakteina olivat Ducking Punches ja J. Kiesi Grandes. Varmasti aivan hyviä artisteja, mutta Frank ei lämmittelyä kaipaa. Lämppärit jäi näkemättä, kun tuijotettiin alakerran baarissa tuoppia.

Frank Turner nukkuvine sieluineen veti jälleen kerran huikean keikan. Yleisöä muistettiin kosiskella suomenkielisillä fraaseilla sekä suomeksi käännetyillä sanoituksilla, joissa mainittiin myös Vesku Loiri. Frank muisti myös mainita rikkoneensa kesällä Mikkelin Jurassic Rockissa selkänsä niin pahoin, että kuntoutuksessa meni puoli vuotta. Hyvät muistot miehellä Suomesta, siis.

Itse settilista ei juurikaan yllätyksiä tarjonnut. Esimerkiksi Recovery, Losing Days, Plain Sailing Weather ja henkilökohtainen suosikkini Polaroid Picture... Kaikki kuultiin. Kappaleet pyörivät luonnollisesti kiertueen nimen mukaisesti Tape Deck Heart -albumin ympärillä, mutta vanhempaakin tuotantoa kuultiin mukavasti.

Itseasiassa konsertin huippuhetket löytyivät England Keep My Bones -levyn lauluista. Eritoten Peggy Sang The Blues ja Glory Hallelujah saivat kansan intoutumaan väkevään yhteislauluun ja tunnelma oli katossa. Lopulta ajantaju katosi ja yhtäkkiä lähes kaksituntinen elämys oli ohi ja I Still Believe pisti täydellisyyttä hipovan elämyksen nippuun. Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli se, etten tällä kertaa muistanut toivoa Twitterissä NOFX-coveria.

Keikan parasta hetkeä ei ole vaikea nimetä. Se oli I Am Disappeared, jonka päällikkö aloitti yksin ja noin kolmen minuutin kohdalla bändi yhtyi ilonpitoon. Huikeaa. Katso itse.

Kuten ylhäältä näette, oli Frankilla jälleen keikan jälkeen aikaa vaihtaa kuulumiset ja ottaa yhteiskuvat fanipoikien kanssa. Paluumatkalla Turkuun ystäväni Karhuherra kysäisi, että mitäs pidin keikasta. Vastasin: "Olin onnellinen." Siinä se kiteytettynä.

Kiitos jälleen kerran, Frank Turner.

Rakkaudella

@juhanikoskinen A.K.A. Poju

Levyarvostelu: Bad King - Jesterday

Nelisen kuukautta hiljaiseloa TRC-blogissa, mutta nyt se on ohi. Turkulainen Bad King on tehnyt niin jykevän debyyttialbumin, että siitä on pakko kirjoittaa. Jos tämä kiekko ei breikkaa vähintään valtakunnallisesti, niin ihmiset ovat joko tyhmiä, tai ne eivät vaan tajua.

Roll Me Over -sinkku pari vuotta sitten antoi hyvää osviittaa siitä, mitä on tulossa. Varsinkin kaksi raitaa sisältäneen julkaisun Sweet and Charming -kappale oli päätänytkäyttelevä tuotos, joka lupaili orkesterin työkalupakista löytyvän tähtipääruuvimeisselin lisäksi hieman erilaisempaakin työvälinettä.

Mutta nyt Jesterday-levyyn. Olen tässä viikon verran luukuttanut albumia päivittäin, enkä löydä siitä oikeastaan yhtään heikkoa hetkeä. Pitkäsoitto pysyy erinomaisesti kasassa, eikä mielestäni yksikään kappale vaikuta täytebiisiltä tai ole suoraan sanottuna paska. Levyn kipaleiden vahvuuksia ovat monipuolisuus, soiton jämäkkyys, tarttuvat kertosäkeet sekä solisti Juuso Augustin omaperäiset ja vahvat tulkinnat.

Levy lähtee rullaamaan vahvasti heti ensimmäisestä rallista alkaen. Libido on oiva valinta avausraidaksi. Se ei kuulu julkaisun parhaimpiin kappaleisiin, mutta siinä on tarpeeksi menoa ja meininkiä, jotta kuulija tarttuu syöttiin, jonka hän sitten myöhemmässä vaiheessa nielee koukkuineen päivineen. 

Revelation on hyvä esimerkki Jesterdayn kappaleiden monipuolisuudesta. Rauhallisempi poljento, jonka alusta saa vahvat Marilyn Manson -vibat. Kappaleesta muuten ja varsinkin Augustin lauluista tulee hieman mieleen Kyyria- ja Suburban Tribe -vokalisti Ville Tuomi. Ota Juuso tässä tapauksessa hyvällä, se jäbä laulaa kuitenkin nykyään Leningrad Cowboysissa... Yli neljän minuutin spektaakkelin jälkeen palataankin lyhyeen ja ytimekkääseen menoon, korvamatoon, videosinkku I Am:iin. Videon tullessa julki ihmettelin hieman, että miksi te tällaisesta veisusta olette videon ja ekan sinkun tehneet, mutta nyt ymmärrän. Toimii.

Okei, ettei tämä nyt mene ihan perseen nuolemiseksi, niin Eye to Eye hohkaa kyllä hieman täytebiisin henkeä. Mutta eipä tuo mitään. C-osa on hieno. Kappaleen paikkakin on ilmeisesti suunniteltu viimeisen päälle tarkkaan, sillä se on sinkkubiisin ja levyn parhaan rallin välissä. Spirits Defender iski välittömästi kuin sata salamaa. Joku kollega kirjoitti omassa arvostelussaan, että Spirits Defenderin kertsi on pettymys. Ei ole, se on koko albumin paras hetki.

Jesterdayn loppupuoliskolla on muutamia vanhoja tuttuja biisejä. Drops of Rain on saanut täysin uuden ilmeen ja siitä on muovautunut oiva panobiisi lauantai-iltaan kynttilöiden keskelle, mutta pidin kyllä alkuperäisestä enemmän. 1000 Volts on nykyään Set Me Loose, mutta toimii se uudellakin nimellä. Bitch Fever. Nimi naurattaa aina, kun sen lukee tai kirjoittaa, mutta kyseessä on todella hyvä musiikkikappale. Kertosäe on niin vahvaa suorittamista koko bändiltä, että se melkein pakottaa nousemaan ylös tästä nahkasohvalta ja vetämään pienet sunnuntai-iltapäivän humpat.

Kun näistä kertseistä nyt kerran alettiin jauhaa, niin seuraavaksi Gambler. Ei ehkä ihan Narttukuumeen tasolla, mutta onhan tämäkin huikea. Kymppibiisi Cannibal on lähellä napakymppiä. Upeaa tuotantoa. Soitto kuulostaa hyvältä, bridge valmistaa johonkin suurempaan ja kertosäe räjäyttää pankin. Kuunnelkaa taustalauluja, jumalauti ne kuulostaa hyvältä. Cannibal on ehkä sittenkin jopa parempi kappale kuin Spirits Defender.

Päätösraita Dancing Naked niputtaa kokonaisuuden tyylikkäästi kasaan ja taas kerran sitä huomaa kuunnelleensa Bad Kingin Jesterdayn loppuun. Kyseessä on todella hyvä debyytti ja yksi vuoden parhaista kotimaisista. Kannattaa katsastaa Paha Kunkku myös livenä, sillä orkesterissa vaikuttaa Ville Valon jälkeen Suomen karismaattisin keulahahmo, ihanan seksikäs pörröpää.

Albumin parhaat kappaleet: Spirits Defender ja Cannibal. 8/10.

Jesterday Spotifyssä.

Erykah Badu Ruissiin!

Ensi kuun alussa 5.-7.7. juhlittavan Ruisrockin sunnuntaipäivän viimeinen kiinnitys on yhdysvaltalaistähti Erykah Badu. Kotimaisia kiinnityksiä ovat Roope Salminen ja Koirat sekä Turku Rock Academy -bändit Alice Airbuzz ja Harmi.

Erykah Badu on yksi neo soul -liikkeen alullepanijoista, uuden vuosituhannen Billie Holiday, jonka vaikutus on näkynyt laajalti. Artistin vuonna 1997 ilmestynyt ”Baduizm”-debyytti on genren merkkiteos ja arvostelumenestys, joka palkittiin kahdella Grammy-palkinnolla. Suomessakin aikaisemmin muutaman ylistetyn konsertin tehnyt artisti on julkaissut kaikkiaan viisi studioalbumia, joista viimeisimmät ovat albumikaksikko ”New Amerykah Part One (4th World War)” (2008) ja ”New Amerykah Part Two (Return of the Ankh)” (2010).

Elokuvanäyttelijänäkin kunnostautunut Badu tunnetaan ahkerasta yhteistyöstään muiden artistien kanssa sekä Soulquarians-kollektiivista, jossa vaikuttavat myös mm. Common, Mos Def ja Q-Tip. Artistin tuoreimpiin tekemisiin kuuluu yhteisbiisi ”Q.U.E.E.N.” Janelle Monaen kanssa.

Brittiläiset Biffy Clyro ja Dizzee Rascal saadaan kesällä Ruisrockiin

Turun Ruissalossa 5.-7. heinäkuuta juhlittava Ruisrock on saanut kattaukseensa kaksi brittisuosikkia, sunnuntaina stadionluokan rock-paahtoa tarjoaa skottitrio Biffy Clyro ja lauantaille on kiinnitetty drum & bassista, hip hopista ja dancehallista ammentavan grime-tyylin pioneeri Dizzee Rascal.

Biffy Clyro on varmasti alkuvuoden puhutuin rock-yhtye. Lähes 20 vuotta ahkerasti klubeja kiertänyt ja nimekkäitä tähtiä lämmitellyt yhtye kerää nyt työnsä hedelmää; bändi nappasi tammikuussa ilmestyneellä ”Opposites”-albumillaan ensimmäisen ykkössijansa Brittien albumilistalla. Yhtyeen kuudes albumi ylitti samalla alkaneen vuoden myyntiennätykset myyden enemmän kuin listan seuraavat neljä levyä yhteensä. Biffy Clyro on myös Suomessa suositumpi kuin koskaan nousten useiden kovien nimien ohi albumilistan kolmoseksi.

Yhtyeen helmikuinen loppuunmyyty konsertti Nosturissa osoitti, että Suomessa yhtyettä tuskin tullaan klubikokoisilla keikoilla enää näkemään. Yhtyeen vaihtoehtorock on myös kehittynyt vuosien varrella saaden mukaansa stadionrockin suureleisyyttä. Upeat arvostelut Suomen medioissa kerännyttä keikkaa seurasi myös esittäytyminen suomalaisille tv-katsojille Emma Gaalassa.

Ghanalaistaustainen lontoolaisräppäri Dizzee Rascal nousi maailmanlaajuiseen suosioon jo esikoisalbumillaan ”Boy In Da Corner”, joka sai myös arvostetun Mercury Prize -palkinnon. Sittemmin useasti palkittu artisti on tuonut tanssittavat grime- ja bassline-tyylit tutuksi listahiteillään myös suuremmalle yleisölle. Artistin menestynein albumi on viimeisin, vuonna 2009 ilmestynyt platinaa myynyt ”Tongue n' Cheek”-pitkäsoitto, joka sisälsi listaykkössinglet "Dance wiv Me", "Bonkers", "Holiday" ja "Dirtee Disco".

Rascal-lisänimen vauhdikkaan nuoruutensa vuoksi saanut Dylan Mills työstää parhaillaan ensi kesänä ilmestyvää, odotettua viidettä albumiaan, jolta saadaan esimakua jo keväällä. Dizzee Rascalin viimeisimpiin tekemisiin kuuluu vuoden alussa ilmestynyt, Brittien sinkkulistan kärkikymmenikköön noussut ”Bassline Junkie” sekä viime vuonna yhtenä Lontoon Olympialaisten virallisena kisabiisinäkin soinut ”Scream”.


Ruisrock 5.-7.7.2013 varmistuneet artistit päiväkohtaisesti:

Perjantai: 
Hurts (UK), Editors (UK), Knife Party (AUS), At the Gates (SWE), Band of Horses (USA), Jessie Ware (UK), Graveyard (SWE), Michael Monroe, Karri Koira, Pää Kii, Rico Tubbs, Samuli Putro, Stam1na, Xysma, Tiiu Helinä

Lauantai: 
HIM, Dizzee Rascal (UK), Crystal Castles (CAN), Icona Pop (SWE), Kerkko Koskinen Kollektiivi, PMMP, CMX, Von Hertzen Brothers , Disco Ensemble, Jätkäjätkät, Kaija Koo, Eevil Stöö, DJ Kridlokk & Koksukoo, Notkea Rotta feat. SMC Lähiörotat, Pertti Kurikan Nimipäivät, Ruger Hauer, Minä ja Ville Ahonen, Kivesveto Go Go

Sunnuntai: 
Pet Shop Boys (UK), Biffy Clyro (UK), The Sounds (SWE), Macklemore & Ryan Lewis (USA), Gary Clark Jr. (USA), J. Karjalainen, Ismo Alanko, Cheek, Haloo Helsinki!, Kotiteollisuus, Raappana & Sound Explosion Band, Teflon Brothers, Satellite Stories, Sin Cos Tan

Neil Young Suomeen!

On tämä vuosi 2013 ihme vuosi! Ainakin jos katsoo, mitä nimiä Suomeen on tulossa tulevana kesänä.

Helsingin Kaisaniemen puistossa 5. elokuuta järjestettävän Helsinki Classics Festivalin pääesiintyjäksi saapuu Neil Young&Crazy Horse. Youngin legendaarinen luottoyhtye Crazy Horse on nähty Suomessa viimeksi vuonna 2001, kävihän Young Suomessa 2008, mutta silloin hevoset olivat jääneet talliin.

Viime vuonna Young julkaisi kaksi levyä. Covereita sisältänyt Americana jäi auttamattomasti Psychedelic Pillin varjoon, jonka materiaalia onkin mielenkiintoista kuulla ihan livenä.

Helsinki Classics Festivalin muiksi esiintyjiksi ilmoitettiin viime perjantaina Et ole yksin -albuminsa julkaissut J. Karjalainen, sekä muun muassa Anssi Kelan, Jonna Tervomaan, Tokelan ja Tuomo Prättälän sisältävä Latebirds All Stars.

Macklemore & Ryan Lewis sekä Gary Clark Jr. Ruisrock-sunnuntaihin

Kotimaisia nimiä Cheek, Kotiteollisuus, Raappana, Eevil Stöö, Minä ja Ville Ahonen sekä Tiiu Helinä

Turun Ruissalossa 5.-7. heinäkuuta juhlittavan Ruisrock-festivaalin sunnuntaille on julkistettu kaksi yhdysvaltalaista tämän hetken kuuminta nimeä. Jo pitkään musiikkia tehneet räppäri Macklemore ja tuottaja Ryan Lewis tekivät läpimurtonsa viime vuonna ilmestyneellä ”Thrift Shop”-hitillään, joka on noussut listakärkeen ympäri maailman ja pysytellyt Suomenkin virallisen singlelistan ykkösenä jo viisi viikkoa. Rap-genren perinteisiä kaavoja rikkova kaksikko nousi viime vuonna ilmestyneellä ”The Heist” -albumilla Yhdysvaltojen Billboard 200 -albumilistan kakkoseksi.

Billboard-listan kärkikahinoihin nousi myös kitarasankari Gary Clark Jr. viime vuonna ilmestyneellä ”Blak and Blu” -albumillaan. Jo 12-vuotiaana kitaransoiton aloittanut muusikko on esiintynyt jo lukuisten tähtien kanssa Rolling Stonesista Eric Claptoniin ja monet artistit ovat povanneet hänestä seuraavaa kitaramusiikin supertähteä. Parin viikon takainen loppuunmyyty Tavastian keikka osoittikin suomalaisyleisölle, että 29-vuotiaasta Clarkista on kasvanut monipuolinen mustan musiikin tulkki, jolle klubit alkavat käymään jo pieniksi.

Kotimaista rap-kattausta täydentävät kaksi genren tämän hetken suosituinta kotimaista nimeä, jotka samalla kuvastavat kentän monipuolisuutta. Lauantaina lavalle nousee Memphis-tyylisellä underground-rapillaan albumilistan ykkössijan yllättäen valloittanut Eevil Stöö, jonka tavaramerkkejä ovat äänenmuuntimella madallettu ääni ja kasvot peittävä hiihtopipo. Viime vuonna ”Fuck Vivaldi”-albuminsa julkaissut artisti saapuu Ruissaloon DJ Kridlokkin ja Koksukoon kanssa. Sunnuntaille on luvassa koko kansan suosioon Vain Elämää -tv-ohjelmassa noussut, Suomen suosituimpiin artisteihin lukeutuva Cheek. Viime vuonna platinaa myyneen ”Sokka irti” -albuminsa julkaisseen artistin kansansuosiosta kertoo hiljattain hetkessä loppuunmyydyt jäähallikonsertit.

Niin ikään sunnuntaina esiintyvä reggaeartisti Raappana julkaisee tulevana perjantaina kolmannen pitkäsoittonsa ”Tuuliajolla”, jonka ”Kauas pois” -ensisinkusta on muodostunut artistin uran isoin soolohitti. Raappanan taustalla Ruissalossa musisoi uudella albumillakin vaikuttava Sound Explosion Band. Sunnuntain raskaampaa antia edustava Kotiteollisuus keskittyy kevään ajan työstämään kolmattatoista albumiaan, jonka ilmestymistä päästään juhlimaan tuoreeltaan Ruisrockissa. Musiikin lisäksi yhtye keskittyy myös muihin nautintoihin, Koff Rock by Kotiteollisuus -olut saapuu kauppoihin ensi viikolla ja sitä on tietenkin saatavilla myös Ruisrockissa.

Lauantaille on kiinnitetty kolme vuotta sitten arvostelumenestykseksi sekä Emma-ehdokkaaksi nousseen debyyttilevynsä julkaissut Minä ja Ville Ahonen, jonka odotetun ”Mia”-kakkosalbumin levynjulkaisukiertue käynnistyi maaliskuussa upeasti loppuunmyydyltä Koko-teatterilta. Perjantaina lavalle nousee kriitikoiden ylistämä, viime vuoden kiinnostavimpiin tulokkaisiin ”Veli”-debyytillään noussut Tiiu Helinä, jonka satumaisessa äänimaisemassa elektronisuus yhdistyy folkiin ja poppiin.

Ruisrock 5.-7.7.2013 varmistuneet artistit päiväkohtaisesti:

Perjantai: Hurts (UK), Editors (UK), Knife Party (AUS), At the Gates (SWE), Band of Horses (USA), Jessie Ware (UK), Graveyard (SWE), Michael Monroe, Karri Koira, Pää Kii, Rico Tubbs, Samuli Putro, Stam1na, Xysma, Tiiu Helinä

Lauantai: HIM, Crystal Castles (CAN), Icona Pop (SWE), Kerkko Koskinen Kollektiivi, PMMP, CMX, Von Hertzen Brothers , Disco Ensemble, Jätkäjätkät, Kaija Koo, Eevil Stöö, DJ Kridlokk & Koksukoo, Notkea Rotta feat. SMC Lähiörotat, Pertti Kurikan Nimipäivät, Ruger Hauer, Minä ja Ville Ahonen, Kivesveto Go Go

Sunnuntai: Pet Shop Boys (UK), The Sounds (SWE), Macklemore & Ryan Lewis (USA), Gary Clark Jr. (USA), J. Karjalainen, Ismo Alanko, Cheek, Haloo Helsinki!, Kotiteollisuus, Raappana & Sound Explosion Band, Teflon Brothers, Satellite Stories, Sin Cos Tan

For the Ladies....

TRC:n toimitus toivottaa mitä parhainta naistenpäivää. Ilman teitä maailma olisi tyhjempi paikka...


1. Flight Of The Conchords - Ladies Of The World





2. Aretha Franklin - Respect





3. James Brown - It's A Man's Man's Man's World




4. Bob Marley - No Woman No Cry




5. Janis Joplin - Piece of my Heart

6. Patti Smith - Piss Factory




7. Bikini Kill - Rebel Girl




8. Pat Benatar - Love is a Battlefield




9. Alice Cooper - Only Women Bleed 




10. Nina Simone - Four women

Uutta Iggyä ulos toukokuun alussa!

Iggy and the Stooges Scarecrow from Fat Possum Records on Vimeo.

Parempi 40 vuotta myöhemmin, kuin ei milloinkaan: seuraaja ensimmäiselle Iggy and the Stooges-logoa kantaneelle ”Raw Power” -albumille julkaistaan 3.5.2013. Tuleva Iggy and the Stooges -levy kantaa nimeä “Ready To Die”. Tulos on jotakuinkin aikamatka vuoteen 1973. Uuden albumin biisit edustavat suorasukaisia, itsestäänselviä aihepiirejä, joiden taustalla jylläävät takapihojen rosoiset kitarasoundit ja luolamiesmäinen poljento, joka on yhtä yksinkertaista kuin Iggy Popin lyyrinen ulosanti on intensiivistä.

Iggy kaivoi naftaliinista alkuperäisen The Stooges –nimen kun hän palasi yhteen Ashetonin veljesten kanssa vuonna 2003. Ensimmäistä kertaa “Raw Powerin” kannessa nähty lempinimi Iggy and the Stooges otettiin kuvioihin James Williamsonin palatessa remmiin. Vaikka The Stooges kuoli Iggyn sanojen mukaan Ron Ashetonin poismenon mukana, 'Iggy and the Stooges' on vielä olemassa.

”Ready To Die” yhdistää Iggy Popin, kitaristi James Williamsonin ja rumpali Scott "Rock Action" Ashetonin kokonaisella albumillisella uutta materiaalia ensimmäistä kertaa sitten legendaaristen ”Raw Power”-sessioiden Mike Wattin astuessa edesmenneen Ron Ashetonin saappaisiin basson varressa.

Iggyn haastattelu:

Iggy and the Stooges Interview from Fat Possum Records on Vimeo.

Alvin Lee 1944-2013

Pitää murtaa oma pitkäaikainen hiljaiseloni tämän blogin suhteen ikävän uutisen kuultuani...

Ten Years Afterin keulahahmo Alvin Lee on kuollut 68 vuoden iässä. Woodstockissa aikoinaan esiintynyt pumppu, ehti käydä Suomessa monta kertaa ja onneksi pääsin näkemään Leen ja kumppanit vuonna 1999 täällä Turussa DBTL:ssä. Eihän bändi ollut samanlaisessa vedossa, mitä täysi-ikäisyyden saavuttanut pojankloppi oli odottanut moneen kertaan kelattujen Woodstock VHS-nauhojen jälkeen. Jälkeenpäin tuota keikkaa muistellessa onkin tullut lähinnä mieleen yhtyeen ylipainoinen rumpali, joka veti backstagella kyykkyjumppaa ennen keikkaa. No olihan Leen kitarisointikin hienoa... Itse bändin tuotanto on ollut aina lähellä sydäntä, vaikka viime vuosina en niin paljon ole seurannut Leen tekemisiä. Miehen poismeno tuli aika puuntakaa, vaikka välillä jotain terveydellisistä ongelmista olikin kuulunut. Kiitos Alvin hienoista hetkistä!

Tähänastisen elämäni tärkeimmät levyt: Poju

Tarkoitukseni on jo pidemmän aikaa ollut kirjoittaa tästä aiheesta. Musiikki on niin suuri osa ihmisen (ainakin minun) elämää, että se väkisinkin muokkaa persoonaa. Eli sanonnan "olet mitä syöt" lisäksi voidaan sanoa myös, että olet mitä kuuntelet. Tai mitä olet kuunnellut kasvaessasi sellaiseksi ihmiseksi, joka nyt olet.

Onhan se nyt jo elämäntavallisesti ja kärjistetysti selvää, että Toyotallaan pillurallia ajelevat bensalenkkarit kuuntelevat teknoa, punkkarit kuuntelevat punkkia ja hipit reggaeta. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Aloin jossain vaiheessa pohtia, että monet kuuntelemani levyt tuovat mieleen tietyn elämäntilanteen, ja silloin tuntemani fiilikset. Ja ne fiilikset ja musiikkityylit vaihtelevat kovasti. Itsekin hairahduin seiskaluokalla räppiin, mutta palasin onneksi järkiini ja löysin tieni takaisin kitara-rummut-basso -polulle.

Monilla ihmisillä on luonnollisesti hyvin laaja musiikkimaku, mutta yleensä kuitenkin löytyy myös se tietyn tyylinen musiikkilaji, josta pitää enemmän kuin muista. Tässä minun tähänastisen elämäni tärkeimmät levyt.

1. Disco Ensemble - First Aid Kit (2005)

Se oli siis 2000-luvun puolessavälissä. Vuonna, jona kirjoitin ylioppilaaksi. Olin tutustunut Ulvilan ihmeeseen jo paria vuotta aiemmin Viper Ethics -albumin myötä, mutta tämä räjäytti pankin. Ja räjäytti se sen muuallakin kuin vain minun päässäni. 

Pian sai huomata, että Klubilla olikin hieman enemmän kuin se 50 ihmistä, ja ystäväni Jerry sai vielä helpommin crowd surfing -kengästä päähänsä. Noh, ansaittu menestys. Levy, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä ja joka sisältää edelleenkin bändin todelliset helmet, kuten Drop Dead, Casanovan ja You Are The Dawnin.

Kuuntelen tätä levyä vielä nykyäänkin harva se päivä, koska sillä on myös tietynlaista tunnearvoa. Kellaribändimme kanssa veivattiin Liedossa koko levy alusta loppuun ja lopusta alkuun. Se oli hienoa aikaa se. Ikävä sua, Nasa. Ehdoton numero uno, ykköslevy. Niin joo, olen myös antanut tatuoida itseeni kannen pääkallon sekä sydäntikarihässäkän.

2. Apulanta - Ehjä (1996)

Sieltä se alkoi. Tähän päivään asti kestänyt rakkaustarina. 10-vuotissyntymäpäivästäni. Sain ystävältäni Jonilta lahjaksi C-kasetin, jonka kannessa oli kolme pitkätukkaa. Olihan se rajua. Muistan, että Jonin äiti jopa hivenen paheksui lahjaa, mutta ei meitä kiinnostanut. Silloin Apis oli punk.

Ja onhan tämä ihan perkeleen kova levy, kun oikein alkaa miettiä. Minä Olen Voittaja, ...Silti Onnellinen, Poistuisitko Mun Elämästäni, Pöljä, Mitä Kuuluu... Ja En Voi Auttaa! Ai saatana.

17 vuotta onkin nyt sitten Apulautaa kuunneltu, ja kasvettu siinä samassa bändin musiikin mukana. Kaikki levyt löytyy, kymmenillä keikoilla on käyty, ja edelleenkin pidän orkesteria oman elämäni ykkösyhtyeenä. Toni Wirtanen, idolini. 

Niin ja tästäkin on merkki ihossa tuon A-merkin myötä. Kun DBTL-festareilla 2011 haastateltiin bändiä, niin Sipe tuon tatskan mun hanskasta bongasikin ja sitä siinä sitten yhdessä ihasteltiin. Tuli hyvä mieli fanipojalle.

3. Offspring - Smash / Green Day - Dookie (1994)

     

Nyt palataan sitten aivan juurille ja siihen, mikä pelasti minut paskalta musiikilta. Olin 8-vuotias ja suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyi kaksi levyä, Smash ja Dookie. 

Nuo levyt päätyivät lopulta perheeni rivitaloasuntoon, todennäköisesti kuusi vuotta vanhemman isosiskoni suosiollisella avustuksella. Ihastuin, rakastuin ja aloin hävetä sitä, että vein tarhan levyraatiin aikoinaan Michael Jacksonia.

Kaikki ikätoverini varmasti tietävät, kuinka legendaariset julkaisut on nyt kyseessä. Hetken päästä näitä sitten veivattiinkin ala-asteen musaluokassa, Nirvanan lisäksi toki. Summa summarum. Kiitos rakas siskoni, että pelastit minut "popin kuninkaalta". Suureksi osaksi näiden levyjen takia olen, kuka olen. Antaa musiikin puhua puolestaan.

Tähän olisi voinut linkata myös Basket Casen, mutta pistetään nyt tämä toinen.

4. Sentenced - Crimson (2000)

Sitten siirrytään yläasteelle. Siis siihen aikaan, kun olin jo ymmärtänyt, että Southpole/O.G. Gear jne., kuteet on ihan helvetin rumia, ja räppi on perseestä. Alkoi raskaamman metallin aikakausi.

Helvetillisen saatanallisesta örinämusiikista en ole ikinä pitänyt, mutta Sentenced kolahti samantien. Melankoliset lyriikat, hienot melodiat sekä Ville Laihialan omaperäinen lauluääni iskivät kuin sata salamaa.

Crimson on jostain syystä ollut aina lempi Sentenced-albumini, vaikka tässä blogissa paikkansa ansaitsisi ihan yhtä lailla Frozen. Crimsonilla on jotenkin (yllätys, yllätys nimistä päätellen) lämpimämpi tunnelma ja yleensä, kun tekee mieli kuunnella Sentencediä, niin levysoittimeen päätyy juuri Crimson. Olihan sillä se bändin suurin hittikin.

Usein hyvien bändien löytämiseen tarvitaan hyvät ihmiset. Sentencedistä saan kiittää kitarahevaribändikavereitani, edesmennyttä Nasaa ja Huparia. Kiitos, äijät. Voidaan ajatella, että ilman teitä kuuntelisin vieläkin räppiä.

Oli todella surullista, kun Sentenced lopetti vuonna 2005. Ja vielä surullisempaa oli, miten yhtyeen sielu Miika Tenkula ei lopettamisen kanssa pystynyt koskaan elämään, vaan ryyppäsi itsensä hengiltä. No mutta, sain entiseltä avovaimoltani sentään vuonna 2009(?) lahjaksi arkkuboxin, joka sisältää 16 cd:tä ja kaksi dvd:tä. Se on yksi suurimmista aarteistani ja sen kanssa on hyvä aina välillä palauttaa mieli yläasteelle. Kiitos, Ines.

5. Kakka-Hätä 77 - Huoltoasemalle Unohdettu Mies (2011)

Ja lopuksi tähän päivään. Tai ainakin melkein. Mutta joka tapauksessa siihen, mitä olen tänään. Suomipunkeroista piti listalle saada, ja olisihan se voinut olla Klamydiaakin. Siittiöt Sotapolulla -levyä (1995), kun aikanaan kuunneltiin salaa isosiskon huoneessa, ja myöhemmin saman orkesterin tahdissa opeteltiin koko teini-ikä juomaan viinaa, ja iskemään tyttöjä.

Halusin kuitenkin tuoda listalle yhden hieman tuoreemman julkaisun. Suomi-punk on meinaan nykyisin se juttu, josta eniten diggailen. Ja kaikki alkoi (Klamydian jälkeen siis) Kakkiksesta. Tai Mugshotista. Mutta kuitenkin. 

Kakka-Hädän eka levy, joka rakennettiin jo julkaistuista biiseistä, oli kovaa kamaa. Mutta kaksi vuotta sitten julkaistu Huoltoasemalle Unohdettu Mies on täydellinen Suomi-punk levy. Ja siltä löytyy maailman täydellisin Suomi-punk -biisi. Ei muuta. 

The Heartburns, The Dwyers, Pää Kii, Part Time Killer, Pertti Kurikan Nimipäivät, Kivesveto Go Go... Onhan näitä. Osa bändeistä on jo kuollut ja kuopattu, kuten punkille ominaista on, mutta osa myös elää ja voi hyvin. Suomi-punk elää ja voi hyvin. 

Olin 2011 todistamassa Turun Klubilla Kakka-Hätä 77:n keikkaa, joka loppui kesken, ja bändi ilmoitti lopettavansa. Noh, nyt huhtikuussa näen sen kuitenkin taas Klubilla. Ehkä. 

Kuunnelkaa ihmiset punkkia, se on hyvää. Minun musiikillinen kasvuprosessini on nyt siinä vaiheessa. Ehkä muutaman vuoden kuluttua alan kuunnella jazzia, iskelmää tai klassista. Eihän sitä koskaan tiedä.

Mielestäni jokaisen olisi syytä tehdä ainakin mielessään oma vähintään viiden albumin lista ja pohtia, miten ne levyt ovat muokanneet omaa minuutta. Samalla voi leikkisästi miettiä, että mitä jos tietyn levyn tai musiikkityylin sijaan olisi tutustunut aivan toisenlaiseen genreen. Olisiko silloin samanlainen ihminen tänä päivänä? Tuskinpa.

Haaste eritoten Isukille ja Ukkomiehelle.

Levyarvostelu: Pää Kii - Pää Kii

No niin. Onhan sitä hypetetty. Ja kaikki varmasti useampaankin otteeseen kirjoitettu. Turku Rock Cityn punk-osasto ei kuitenkaan voi sivuuttaa Pää Kiin debyyttiä, joka ilmestyessään loppuvuodesta 2012 pelasti melkoisen mitäänsanomattoman julkaisuvuoden. Ja allekirjoittaneen mielestä kyseessä on ehdottomasti vuoden 2012 paras levy. Luonnollisesti.

Teemu Bergman sitä ja Teemu Bergman tätä. Suomen uudeksi punk-messiaaksi jo kyllästymiseen asti tituleerattu muusikonrenttu ei juuri ole paikallaan pysynyt. The Heartburns, Kakka-Hätä 77, Nazi Death Camp, Vaasankatu SS... Näitähän riittää. Ja pienin varauksin kaikki täyttä timanttia. Nyt alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että Bergman on viimein osunut todelliseen kultasuoneen. Tätä bändiä ja levyä kehutaan joka tuutissa, eikä suotta.

Eikä tässä nyt aleta harrastaa mitään Teemu Bergman -henkilöpalvontaa, sillä onhan Pää Kii keulakuvansa lisäksi täynnä pelimanneja, joilla ei juurikaan todisteltavaa enää ole. On Damn Seagullsin laulaja-kitaristia, Anal Thunderin basistia, Sweatmasterin kitaristia ja God Given Assin rumpalia. Kyseessä on siis melkoinen punkrock-allstars.

Niin se levy. Hieman yli viikon verran sitä on renkutettu koti- ja autostereoissa alusta loppuun ja lopusta alkuun, eikä se vieläkään kyllästytä. Ensi kuulemaltahan vanha Kakka-Hätä -fanipoika ajatteli, että "ei tää nyt sentään mikään Kakkis ole", mutta nyt alkaa huolestuttavasti vaikuttaa siltä, että Pää Kii iskee jopa kovempaa kuin Bergmanin edellinen suomenkielinen yhtye.

Albumihan toki sisältää myös alun perin Kakka-Hätä 77:lle kirjoitettuja kappaleita, mutta laulujen aiheet käsittelevät paljon muutakin kuin pelkkää huume- ja viinasekoilua. Ja kuten Bergman itse sanoo, "tämä ei ole inhorealismia, vaan vittu realismia". Levyllä lauletaan niin rakkaudesta, menetyksestä, politiikasta kuin siitä perinteisestä sekoilustakin.

Kahdessa kappaleessa vokaalit hoitaa Tehosekoittimesta ja God Given Assista tuttu Otto Grundström. Tämä voi olla tarkoituksellinen julkisuustemppu, tai sitten ei. Eipä tuo kuitenkaan biiseihin hirveästi lisäarvoa tuo, mutta ei pahemmin ärsytäkään. Rakkaus Repii Meidät Kappaleiksi Taas on päätynyt jopa Sub-kanavan mainokseenkin, joten pinnalla ollaan.

Tuotanto toimii. On taustalaulua, syntikkaa ja monenlaista pikku jippoa, mutta tietynlaista punkille ominaista räkäisyyttä ei kuitenkaan ole kadotettu. Erityismaininta täytyy antaa bassoille. Monessa kappaleessa huomaa bassoraidan oikein nostavan hymyn huulille. Munille potkii.

Tuodaas sitten välillä esiin näitä biisejäkin. Bergmanin terävät tikarit lentävät niin Perussuomalaisten kuin Kokoomuksenkin päälle. Jo Inkkarit Kanootissa EP:ltä tuttu Kylän Pahalla Puolella on päätynyt levylle hivenen nopeampitempoisena. 

Hipit ja hintit tästä baarista pihalle / tääl vegetarianakin maistuu lihalle / kun sota syttyy niin mä juoksen sinne ekana / sillä mä vihaan kaikkee. Terkkuja Soinin Timpalle.

Ja sitten Kokkarit. Mikäs se oli tämä Kurren ja Makin hitti...? Noh, Pää Kiin vastaveto on tässä.




Ees Jotain Positiivist -kappale menee jo niin syvälle mustan huumorin puolelle, että sitä kuunnellessa ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Naurattaa ihan helvetisti, mutta toisaalta ei tiedä, saako sille nauraa. Vähän kuten Hugleikur Dagssonin sarjakuvat. Vai mitä sanotte lyriikoista? 

Sä Lostarin vessassa narkkasit nyt sul on hoo ii vee / ja neekerin kullia himoitsit nyt sul on hoo iivee / jumalan kosto se on hoo ii vee / ees jotain positiivist hoo ii vee / ikuiseen kadotukseen hoo ii vee. Ja tämä tietysti iloisesti rallatellen.

Levyllä on 14 biisiä, joista neljä julkaistiin jo toukokuussa Inkkarit Kanootissa EP:llä. Yhtään täytebiisiä julkaisu ei kuitenkaan mielestäni sisällä, vaan sen jokainen raita tuo albumille omanlaisensa lisäarvon. Tällä hetkellä ylitse muiden nousee kuitenkin kaksi kappaletta, joista ensimmäinen on Nyt Skipataan Kahvit. Huvittavaa kyllä, kyseessä on ehkä Pää Kiin eniten Kakka-Hätä 77:n mieleen tuova ralli. Jostain syystä mieleen tulee Sirpa ja Make. Johtunee ehkä tarinasta. Kuunnelkaa itse.




Sitten toinen. Kalifornia Dreaming (jonka alkuperäinen versio julkaistiin toki jo aiemmin Maakuntaradion kanssa jaetulla seiskatuumaisella). Herkkää ja surullista, mutta kuitenkin niin kaunista. Joka tapauksessa kuulemani mukaan tositapahtumiin perustuva laulu, joka kertoo tyttöystävän itsemurhasta. (Tässä vaiheessa tekisi mieli mainita eräs Ilona, mutta en mainitse.) Parhaat kappaleet kertovat henkilökohtaisista asioista, niin se vaan menee, eikä tämän henkilökohtaisemmaksi oikeastaan edes pääse. Sanoisin, että yksi koko vuoden 2012 parhaista veisuista. 

Nyt vanhoja kuviamme katselen ja taas pulloon sun haamuasi pakenen / ja syytän itseäni että jos jotain toisin tehnyt ois / miksen sua auttanu miksen koskaan soittanu / edes yrittäny edes vittu koittanu / pienen ruskeesilmäsen tytön avunhuutoon jos vielä vastata vois.

Että sillä lailla. Tekisi mieleni sanoa, että Suomi-punk on vihdoin saanut näkyvyyden, jonka se ansaitsee. Patsastelkoon Pää Kii nyt sitten parrasvaloissa jonkun aikaa. Esimerkiksi kesäkuussa samalla lavalla Green Dayn, Rammsteinin ja The Gaslight Anthemin kanssa Rock The Beach -festivaaleilla. Mutta sitä ennen kaikki toki tulevat heittämään kanssani yläfemmaa Turun Klubille AP-festeille, joilla nähdään huhtikuussa ennennäkemättömän kova kattaus. Pää Kiin lisäksi lauteilla mm. se paluun tekevä Kakka-Hätä 77 sekä Pertti Kurikan Nimipäivät. Niin siis jos ei Teemu Bergman ole siihen mennessä kyllästynyt näihin bändeihin...

Albumin parhaat kappaleet; Rakkaus Repii Meidät Kappaleiksi Taas, Nyt Skipataan Kahvit, Kalifornia Dreaming. Mene kauppaan, osta, kuuntele ja tykästy. 10/10.

Katse tulevaisuuteen

Tähän aikaan vuodesta on luoda katsaus alkaneen vuoden aikana julkaistaviin levyihin. Poikkeuksetta tulevaisuus tavataan todeta valoisaksi, mutta tänä vuonna optimismiin on aihetta. Useampi 2013 uuden levyn julkaiseva artisti tai bändi on nimittäin jo ehtinyt julkaista esimakua tulevasta.

Vuoden sadon poimiminen aloitetaan jo ensi viikolla, kun Jätkäjätkät julkaisee odotetun kolmannen levynsä. Viime kesänä ilmestynyt eka sinkku löi odotukset tappiin ja voin salaisuutena kertoa, että ei ne muutkaan biisit paljoa huonompia ole.

Uudenvuodenaattona ilmestynyt J. Karjalaisen Mennyt mies ennakoi maaliskuussa ilmestyvää uuttta Karjalais-levyä. Lännen-Jukan vuosien jälkeen Jii on siirtynyt takaisin "perinteisempään" Jii-soundiin. Muusikot taustalla ovat jälleen huippuluokkaa, joten odotukset ovat korkealla. Mennyt mies sai ainakin sosiaalisessa mediassa varsin positiivisen vastaanoton. Eihän tuo mikään superbiisi ole, vaikka kelpo ralli onkin. Mistä yleinen ylistys johtuu? Ehkä siitä, että Jiin "kumman tuttua, kaunista" soundia, jossa autotunet ei juhli, on kaivattu. Maaliskuussa on myös ilmestyvä folkpunkin suurimman pastorin Frank Turnerin viides studiolevy. Eka sinkku tässäkin tapauksessa lupaa paljon. Josko viidennellä kerralla päästäisiin edes lähelle sitä täydellisyyttä, jota miehen livekeikat odottavat. Pari kertaa levyt ovat jo olleet lähellä täydellisyyttä, mutta aivan odotukset eivät ole täyttyneet. Winchesterin hujopilla kun on eväitä lyödä tiskiin tämän vuosituhannen kovin levy.
Eikä tämä tähän jää. Ainakin Bad Religionin, Dropkick Murphysin ja Nick Caven tuleviin levyihin täytyy paneutua. Turkulaisittain seuraamisen arvoisia nimiä ovat esimerkiksi uudet tulokkaat Sans Parade ja The 5th of April. Ja eiköhän vuoteen mahdu muitakin uusia tuttavuuksia. Sellaisia kuin viime vuonna olivat vaikkapa Pää kii, Alabama Shakes tai Cory Branan.