Alvin Lee 1944-2013

Pitää murtaa oma pitkäaikainen hiljaiseloni tämän blogin suhteen ikävän uutisen kuultuani...

Ten Years Afterin keulahahmo Alvin Lee on kuollut 68 vuoden iässä. Woodstockissa aikoinaan esiintynyt pumppu, ehti käydä Suomessa monta kertaa ja onneksi pääsin näkemään Leen ja kumppanit vuonna 1999 täällä Turussa DBTL:ssä. Eihän bändi ollut samanlaisessa vedossa, mitä täysi-ikäisyyden saavuttanut pojankloppi oli odottanut moneen kertaan kelattujen Woodstock VHS-nauhojen jälkeen. Jälkeenpäin tuota keikkaa muistellessa onkin tullut lähinnä mieleen yhtyeen ylipainoinen rumpali, joka veti backstagella kyykkyjumppaa ennen keikkaa. No olihan Leen kitarisointikin hienoa... Itse bändin tuotanto on ollut aina lähellä sydäntä, vaikka viime vuosina en niin paljon ole seurannut Leen tekemisiä. Miehen poismeno tuli aika puuntakaa, vaikka välillä jotain terveydellisistä ongelmista olikin kuulunut. Kiitos Alvin hienoista hetkistä!

Tähänastisen elämäni tärkeimmät levyt: Poju

Tarkoitukseni on jo pidemmän aikaa ollut kirjoittaa tästä aiheesta. Musiikki on niin suuri osa ihmisen (ainakin minun) elämää, että se väkisinkin muokkaa persoonaa. Eli sanonnan "olet mitä syöt" lisäksi voidaan sanoa myös, että olet mitä kuuntelet. Tai mitä olet kuunnellut kasvaessasi sellaiseksi ihmiseksi, joka nyt olet.

Onhan se nyt jo elämäntavallisesti ja kärjistetysti selvää, että Toyotallaan pillurallia ajelevat bensalenkkarit kuuntelevat teknoa, punkkarit kuuntelevat punkkia ja hipit reggaeta. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Aloin jossain vaiheessa pohtia, että monet kuuntelemani levyt tuovat mieleen tietyn elämäntilanteen, ja silloin tuntemani fiilikset. Ja ne fiilikset ja musiikkityylit vaihtelevat kovasti. Itsekin hairahduin seiskaluokalla räppiin, mutta palasin onneksi järkiini ja löysin tieni takaisin kitara-rummut-basso -polulle.

Monilla ihmisillä on luonnollisesti hyvin laaja musiikkimaku, mutta yleensä kuitenkin löytyy myös se tietyn tyylinen musiikkilaji, josta pitää enemmän kuin muista. Tässä minun tähänastisen elämäni tärkeimmät levyt.

1. Disco Ensemble - First Aid Kit (2005)

Se oli siis 2000-luvun puolessavälissä. Vuonna, jona kirjoitin ylioppilaaksi. Olin tutustunut Ulvilan ihmeeseen jo paria vuotta aiemmin Viper Ethics -albumin myötä, mutta tämä räjäytti pankin. Ja räjäytti se sen muuallakin kuin vain minun päässäni. 

Pian sai huomata, että Klubilla olikin hieman enemmän kuin se 50 ihmistä, ja ystäväni Jerry sai vielä helpommin crowd surfing -kengästä päähänsä. Noh, ansaittu menestys. Levy, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä ja joka sisältää edelleenkin bändin todelliset helmet, kuten Drop Dead, Casanovan ja You Are The Dawnin.

Kuuntelen tätä levyä vielä nykyäänkin harva se päivä, koska sillä on myös tietynlaista tunnearvoa. Kellaribändimme kanssa veivattiin Liedossa koko levy alusta loppuun ja lopusta alkuun. Se oli hienoa aikaa se. Ikävä sua, Nasa. Ehdoton numero uno, ykköslevy. Niin joo, olen myös antanut tatuoida itseeni kannen pääkallon sekä sydäntikarihässäkän.

2. Apulanta - Ehjä (1996)

Sieltä se alkoi. Tähän päivään asti kestänyt rakkaustarina. 10-vuotissyntymäpäivästäni. Sain ystävältäni Jonilta lahjaksi C-kasetin, jonka kannessa oli kolme pitkätukkaa. Olihan se rajua. Muistan, että Jonin äiti jopa hivenen paheksui lahjaa, mutta ei meitä kiinnostanut. Silloin Apis oli punk.

Ja onhan tämä ihan perkeleen kova levy, kun oikein alkaa miettiä. Minä Olen Voittaja, ...Silti Onnellinen, Poistuisitko Mun Elämästäni, Pöljä, Mitä Kuuluu... Ja En Voi Auttaa! Ai saatana.

17 vuotta onkin nyt sitten Apulautaa kuunneltu, ja kasvettu siinä samassa bändin musiikin mukana. Kaikki levyt löytyy, kymmenillä keikoilla on käyty, ja edelleenkin pidän orkesteria oman elämäni ykkösyhtyeenä. Toni Wirtanen, idolini. 

Niin ja tästäkin on merkki ihossa tuon A-merkin myötä. Kun DBTL-festareilla 2011 haastateltiin bändiä, niin Sipe tuon tatskan mun hanskasta bongasikin ja sitä siinä sitten yhdessä ihasteltiin. Tuli hyvä mieli fanipojalle.

3. Offspring - Smash / Green Day - Dookie (1994)

     

Nyt palataan sitten aivan juurille ja siihen, mikä pelasti minut paskalta musiikilta. Olin 8-vuotias ja suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyi kaksi levyä, Smash ja Dookie. 

Nuo levyt päätyivät lopulta perheeni rivitaloasuntoon, todennäköisesti kuusi vuotta vanhemman isosiskoni suosiollisella avustuksella. Ihastuin, rakastuin ja aloin hävetä sitä, että vein tarhan levyraatiin aikoinaan Michael Jacksonia.

Kaikki ikätoverini varmasti tietävät, kuinka legendaariset julkaisut on nyt kyseessä. Hetken päästä näitä sitten veivattiinkin ala-asteen musaluokassa, Nirvanan lisäksi toki. Summa summarum. Kiitos rakas siskoni, että pelastit minut "popin kuninkaalta". Suureksi osaksi näiden levyjen takia olen, kuka olen. Antaa musiikin puhua puolestaan.

Tähän olisi voinut linkata myös Basket Casen, mutta pistetään nyt tämä toinen.

4. Sentenced - Crimson (2000)

Sitten siirrytään yläasteelle. Siis siihen aikaan, kun olin jo ymmärtänyt, että Southpole/O.G. Gear jne., kuteet on ihan helvetin rumia, ja räppi on perseestä. Alkoi raskaamman metallin aikakausi.

Helvetillisen saatanallisesta örinämusiikista en ole ikinä pitänyt, mutta Sentenced kolahti samantien. Melankoliset lyriikat, hienot melodiat sekä Ville Laihialan omaperäinen lauluääni iskivät kuin sata salamaa.

Crimson on jostain syystä ollut aina lempi Sentenced-albumini, vaikka tässä blogissa paikkansa ansaitsisi ihan yhtä lailla Frozen. Crimsonilla on jotenkin (yllätys, yllätys nimistä päätellen) lämpimämpi tunnelma ja yleensä, kun tekee mieli kuunnella Sentencediä, niin levysoittimeen päätyy juuri Crimson. Olihan sillä se bändin suurin hittikin.

Usein hyvien bändien löytämiseen tarvitaan hyvät ihmiset. Sentencedistä saan kiittää kitarahevaribändikavereitani, edesmennyttä Nasaa ja Huparia. Kiitos, äijät. Voidaan ajatella, että ilman teitä kuuntelisin vieläkin räppiä.

Oli todella surullista, kun Sentenced lopetti vuonna 2005. Ja vielä surullisempaa oli, miten yhtyeen sielu Miika Tenkula ei lopettamisen kanssa pystynyt koskaan elämään, vaan ryyppäsi itsensä hengiltä. No mutta, sain entiseltä avovaimoltani sentään vuonna 2009(?) lahjaksi arkkuboxin, joka sisältää 16 cd:tä ja kaksi dvd:tä. Se on yksi suurimmista aarteistani ja sen kanssa on hyvä aina välillä palauttaa mieli yläasteelle. Kiitos, Ines.

5. Kakka-Hätä 77 - Huoltoasemalle Unohdettu Mies (2011)

Ja lopuksi tähän päivään. Tai ainakin melkein. Mutta joka tapauksessa siihen, mitä olen tänään. Suomipunkeroista piti listalle saada, ja olisihan se voinut olla Klamydiaakin. Siittiöt Sotapolulla -levyä (1995), kun aikanaan kuunneltiin salaa isosiskon huoneessa, ja myöhemmin saman orkesterin tahdissa opeteltiin koko teini-ikä juomaan viinaa, ja iskemään tyttöjä.

Halusin kuitenkin tuoda listalle yhden hieman tuoreemman julkaisun. Suomi-punk on meinaan nykyisin se juttu, josta eniten diggailen. Ja kaikki alkoi (Klamydian jälkeen siis) Kakkiksesta. Tai Mugshotista. Mutta kuitenkin. 

Kakka-Hädän eka levy, joka rakennettiin jo julkaistuista biiseistä, oli kovaa kamaa. Mutta kaksi vuotta sitten julkaistu Huoltoasemalle Unohdettu Mies on täydellinen Suomi-punk levy. Ja siltä löytyy maailman täydellisin Suomi-punk -biisi. Ei muuta. 

The Heartburns, The Dwyers, Pää Kii, Part Time Killer, Pertti Kurikan Nimipäivät, Kivesveto Go Go... Onhan näitä. Osa bändeistä on jo kuollut ja kuopattu, kuten punkille ominaista on, mutta osa myös elää ja voi hyvin. Suomi-punk elää ja voi hyvin. 

Olin 2011 todistamassa Turun Klubilla Kakka-Hätä 77:n keikkaa, joka loppui kesken, ja bändi ilmoitti lopettavansa. Noh, nyt huhtikuussa näen sen kuitenkin taas Klubilla. Ehkä. 

Kuunnelkaa ihmiset punkkia, se on hyvää. Minun musiikillinen kasvuprosessini on nyt siinä vaiheessa. Ehkä muutaman vuoden kuluttua alan kuunnella jazzia, iskelmää tai klassista. Eihän sitä koskaan tiedä.

Mielestäni jokaisen olisi syytä tehdä ainakin mielessään oma vähintään viiden albumin lista ja pohtia, miten ne levyt ovat muokanneet omaa minuutta. Samalla voi leikkisästi miettiä, että mitä jos tietyn levyn tai musiikkityylin sijaan olisi tutustunut aivan toisenlaiseen genreen. Olisiko silloin samanlainen ihminen tänä päivänä? Tuskinpa.

Haaste eritoten Isukille ja Ukkomiehelle.

Levyarvostelu: Pää Kii - Pää Kii

No niin. Onhan sitä hypetetty. Ja kaikki varmasti useampaankin otteeseen kirjoitettu. Turku Rock Cityn punk-osasto ei kuitenkaan voi sivuuttaa Pää Kiin debyyttiä, joka ilmestyessään loppuvuodesta 2012 pelasti melkoisen mitäänsanomattoman julkaisuvuoden. Ja allekirjoittaneen mielestä kyseessä on ehdottomasti vuoden 2012 paras levy. Luonnollisesti.

Teemu Bergman sitä ja Teemu Bergman tätä. Suomen uudeksi punk-messiaaksi jo kyllästymiseen asti tituleerattu muusikonrenttu ei juuri ole paikallaan pysynyt. The Heartburns, Kakka-Hätä 77, Nazi Death Camp, Vaasankatu SS... Näitähän riittää. Ja pienin varauksin kaikki täyttä timanttia. Nyt alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että Bergman on viimein osunut todelliseen kultasuoneen. Tätä bändiä ja levyä kehutaan joka tuutissa, eikä suotta.

Eikä tässä nyt aleta harrastaa mitään Teemu Bergman -henkilöpalvontaa, sillä onhan Pää Kii keulakuvansa lisäksi täynnä pelimanneja, joilla ei juurikaan todisteltavaa enää ole. On Damn Seagullsin laulaja-kitaristia, Anal Thunderin basistia, Sweatmasterin kitaristia ja God Given Assin rumpalia. Kyseessä on siis melkoinen punkrock-allstars.

Niin se levy. Hieman yli viikon verran sitä on renkutettu koti- ja autostereoissa alusta loppuun ja lopusta alkuun, eikä se vieläkään kyllästytä. Ensi kuulemaltahan vanha Kakka-Hätä -fanipoika ajatteli, että "ei tää nyt sentään mikään Kakkis ole", mutta nyt alkaa huolestuttavasti vaikuttaa siltä, että Pää Kii iskee jopa kovempaa kuin Bergmanin edellinen suomenkielinen yhtye.

Albumihan toki sisältää myös alun perin Kakka-Hätä 77:lle kirjoitettuja kappaleita, mutta laulujen aiheet käsittelevät paljon muutakin kuin pelkkää huume- ja viinasekoilua. Ja kuten Bergman itse sanoo, "tämä ei ole inhorealismia, vaan vittu realismia". Levyllä lauletaan niin rakkaudesta, menetyksestä, politiikasta kuin siitä perinteisestä sekoilustakin.

Kahdessa kappaleessa vokaalit hoitaa Tehosekoittimesta ja God Given Assista tuttu Otto Grundström. Tämä voi olla tarkoituksellinen julkisuustemppu, tai sitten ei. Eipä tuo kuitenkaan biiseihin hirveästi lisäarvoa tuo, mutta ei pahemmin ärsytäkään. Rakkaus Repii Meidät Kappaleiksi Taas on päätynyt jopa Sub-kanavan mainokseenkin, joten pinnalla ollaan.

Tuotanto toimii. On taustalaulua, syntikkaa ja monenlaista pikku jippoa, mutta tietynlaista punkille ominaista räkäisyyttä ei kuitenkaan ole kadotettu. Erityismaininta täytyy antaa bassoille. Monessa kappaleessa huomaa bassoraidan oikein nostavan hymyn huulille. Munille potkii.

Tuodaas sitten välillä esiin näitä biisejäkin. Bergmanin terävät tikarit lentävät niin Perussuomalaisten kuin Kokoomuksenkin päälle. Jo Inkkarit Kanootissa EP:ltä tuttu Kylän Pahalla Puolella on päätynyt levylle hivenen nopeampitempoisena. 

Hipit ja hintit tästä baarista pihalle / tääl vegetarianakin maistuu lihalle / kun sota syttyy niin mä juoksen sinne ekana / sillä mä vihaan kaikkee. Terkkuja Soinin Timpalle.

Ja sitten Kokkarit. Mikäs se oli tämä Kurren ja Makin hitti...? Noh, Pää Kiin vastaveto on tässä.




Ees Jotain Positiivist -kappale menee jo niin syvälle mustan huumorin puolelle, että sitä kuunnellessa ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Naurattaa ihan helvetisti, mutta toisaalta ei tiedä, saako sille nauraa. Vähän kuten Hugleikur Dagssonin sarjakuvat. Vai mitä sanotte lyriikoista? 

Sä Lostarin vessassa narkkasit nyt sul on hoo ii vee / ja neekerin kullia himoitsit nyt sul on hoo iivee / jumalan kosto se on hoo ii vee / ees jotain positiivist hoo ii vee / ikuiseen kadotukseen hoo ii vee. Ja tämä tietysti iloisesti rallatellen.

Levyllä on 14 biisiä, joista neljä julkaistiin jo toukokuussa Inkkarit Kanootissa EP:llä. Yhtään täytebiisiä julkaisu ei kuitenkaan mielestäni sisällä, vaan sen jokainen raita tuo albumille omanlaisensa lisäarvon. Tällä hetkellä ylitse muiden nousee kuitenkin kaksi kappaletta, joista ensimmäinen on Nyt Skipataan Kahvit. Huvittavaa kyllä, kyseessä on ehkä Pää Kiin eniten Kakka-Hätä 77:n mieleen tuova ralli. Jostain syystä mieleen tulee Sirpa ja Make. Johtunee ehkä tarinasta. Kuunnelkaa itse.




Sitten toinen. Kalifornia Dreaming (jonka alkuperäinen versio julkaistiin toki jo aiemmin Maakuntaradion kanssa jaetulla seiskatuumaisella). Herkkää ja surullista, mutta kuitenkin niin kaunista. Joka tapauksessa kuulemani mukaan tositapahtumiin perustuva laulu, joka kertoo tyttöystävän itsemurhasta. (Tässä vaiheessa tekisi mieli mainita eräs Ilona, mutta en mainitse.) Parhaat kappaleet kertovat henkilökohtaisista asioista, niin se vaan menee, eikä tämän henkilökohtaisemmaksi oikeastaan edes pääse. Sanoisin, että yksi koko vuoden 2012 parhaista veisuista. 

Nyt vanhoja kuviamme katselen ja taas pulloon sun haamuasi pakenen / ja syytän itseäni että jos jotain toisin tehnyt ois / miksen sua auttanu miksen koskaan soittanu / edes yrittäny edes vittu koittanu / pienen ruskeesilmäsen tytön avunhuutoon jos vielä vastata vois.

Että sillä lailla. Tekisi mieleni sanoa, että Suomi-punk on vihdoin saanut näkyvyyden, jonka se ansaitsee. Patsastelkoon Pää Kii nyt sitten parrasvaloissa jonkun aikaa. Esimerkiksi kesäkuussa samalla lavalla Green Dayn, Rammsteinin ja The Gaslight Anthemin kanssa Rock The Beach -festivaaleilla. Mutta sitä ennen kaikki toki tulevat heittämään kanssani yläfemmaa Turun Klubille AP-festeille, joilla nähdään huhtikuussa ennennäkemättömän kova kattaus. Pää Kiin lisäksi lauteilla mm. se paluun tekevä Kakka-Hätä 77 sekä Pertti Kurikan Nimipäivät. Niin siis jos ei Teemu Bergman ole siihen mennessä kyllästynyt näihin bändeihin...

Albumin parhaat kappaleet; Rakkaus Repii Meidät Kappaleiksi Taas, Nyt Skipataan Kahvit, Kalifornia Dreaming. Mene kauppaan, osta, kuuntele ja tykästy. 10/10.

Katse tulevaisuuteen

Tähän aikaan vuodesta on luoda katsaus alkaneen vuoden aikana julkaistaviin levyihin. Poikkeuksetta tulevaisuus tavataan todeta valoisaksi, mutta tänä vuonna optimismiin on aihetta. Useampi 2013 uuden levyn julkaiseva artisti tai bändi on nimittäin jo ehtinyt julkaista esimakua tulevasta.

Vuoden sadon poimiminen aloitetaan jo ensi viikolla, kun Jätkäjätkät julkaisee odotetun kolmannen levynsä. Viime kesänä ilmestynyt eka sinkku löi odotukset tappiin ja voin salaisuutena kertoa, että ei ne muutkaan biisit paljoa huonompia ole.

Uudenvuodenaattona ilmestynyt J. Karjalaisen Mennyt mies ennakoi maaliskuussa ilmestyvää uuttta Karjalais-levyä. Lännen-Jukan vuosien jälkeen Jii on siirtynyt takaisin "perinteisempään" Jii-soundiin. Muusikot taustalla ovat jälleen huippuluokkaa, joten odotukset ovat korkealla. Mennyt mies sai ainakin sosiaalisessa mediassa varsin positiivisen vastaanoton. Eihän tuo mikään superbiisi ole, vaikka kelpo ralli onkin. Mistä yleinen ylistys johtuu? Ehkä siitä, että Jiin "kumman tuttua, kaunista" soundia, jossa autotunet ei juhli, on kaivattu. Maaliskuussa on myös ilmestyvä folkpunkin suurimman pastorin Frank Turnerin viides studiolevy. Eka sinkku tässäkin tapauksessa lupaa paljon. Josko viidennellä kerralla päästäisiin edes lähelle sitä täydellisyyttä, jota miehen livekeikat odottavat. Pari kertaa levyt ovat jo olleet lähellä täydellisyyttä, mutta aivan odotukset eivät ole täyttyneet. Winchesterin hujopilla kun on eväitä lyödä tiskiin tämän vuosituhannen kovin levy.
Eikä tämä tähän jää. Ainakin Bad Religionin, Dropkick Murphysin ja Nick Caven tuleviin levyihin täytyy paneutua. Turkulaisittain seuraamisen arvoisia nimiä ovat esimerkiksi uudet tulokkaat Sans Parade ja The 5th of April. Ja eiköhän vuoteen mahdu muitakin uusia tuttavuuksia. Sellaisia kuin viime vuonna olivat vaikkapa Pää kii, Alabama Shakes tai Cory Branan.

Hyvää Joulua TRC:n lukijoille!

Lahjaksi saatte tänä vuonna toimituksen vuoden parhaat!

Ensi vuonnakin on ilmestymässä vino pino odottamisen arvoisia levyjä. Palataan niihin uuden vuoden aikoihin. Rauhallisia pyhiä kaikille. 

Levyarvostelu: Kekkonen - Aikuisten Oikeesti

Kultaisella 90-luvulla oli Juustopäät, 2000-luvulla tuli Ripsipiirakka, ja nyt 2010-luvulla jalansijaa suomalaisessa pop punk/punkrock -skenessä hakee orkesteri nimeltään Kekkonen. Jokainen edellämainituista yhtyeistä on toki täysin omanlaisensa, mutta yhdistäviä tekijöitäkin löytyy monia. Nuoret jäsenet, suomenkieliset nuorisoon uppoavat lyriikat sekä menevän popahtavat punk-rallit. Kekkosen debyyttialbumi Aikuisten Oikeesti on lupauksia herättävä. 

Kekkosen Facebook-sivulla bändiä kuvaillaan turkulaiseksi 3-henkiseksi pop punk -bändiksi, joka yhdistelee suomalaisia sanoituksia jenkkityyliseen musiikkiin. Väite on helppo allekirjoittaa, sillä yhtyeen habituksesta ja soundeista huomaa selkeästi, että pojat ovat Blink-182:nsa kuunnelleet. Levy sisältää niin suoraviivaisesti etenevää punk-poljentoa kuin rauhallisesti maisemaa maalaavaa slovariakin. Ja lauluista vastaavat sekä basisti, että kitaristi. Tietenkin. 

Orkesterin viime vuonna ilmestynyt Mikä-Mikä-Maa-EP sisälsi neljä biisiä ja jo silloin oli selvää, ettei kyse ole mistä tahansa räpellyksestä. Bändin markkinointi on levynkansia ja videoita myöten niin viimeisen päälle hoidettu, että on ihme ja ennen kaikkea sääli, jos Kekkosta ei lähiaikoina noteerata muuallakin kuin turkulaisessa rock-blogissa. Linkataas tähän debyytti-EP:n erinomaisesta Kahdestaan-kappaleesta tehty tyylikäs video.
 


Aikuisten Oikeesti -levyä kuunnellessa tuntuu uskomattomalta, että kyseessä on ymmärtääkseni omakustannelätty, eikä taustalla jyllää minkäänlaista levy-yhtiötä tai ammattituottajaa (korjatkaa jos olen väärässä). Joka tapauksessa albumin äänimaailma kuulostaa viimeisen päälle hiotulta, ja pientenkin asioiden eteen on selkeästi nähty aikaa ja vaivaa. Ilmeisesti myöskin The Skyline -yhtyeestä tutulla rumpalilla, Aleksi Rintalalla, on ollut sormensa pelissä.

Levy alkaa Aika Ei Suosi Minua -kappaleella, joka on oiva valinta avausraidaksi, koska se on albumin paras ns. menobiisi. Sitä kuunnellessa tuntuu kuin palaisi itsekin aikakoneella kymmenen vuoden taakse. "Muistan sen, kun päästiin koulusta ja kaikki avas skumpat koulun pihalla, eikä mikään ollut meidän esteenä sinä päivänä. Me oltiin silloin 16-vee, eikä jouduttu mistään vastuuseen, Tommi sanoi silloin naista suudelleen." Nostalgista. 

Ensimmäiseksi singleksi ja videokappaleeksi valikoitui kuitenkin Elokuu, vuodenaikaan nojaten ehkäpä, jossa lauletaan kesän loppumisesta. Ja sehän se on sellainen asia, joka kaikkia aina vituttaa. Mutta kiva sitä on myös fiilistellä, kuten Kekkoset tässä hienojen videoiden linjaa jatkavassa pätkässä tekevät.



Valheet on levyn ensimmäinen kipale, jossa säkeistöjen lead-lauluista vastaa kitaristi Timo Pyötsiä basisti Janne Jalavan sijaan. Kaksi solistia bändissä on aina piristävää, ja tässä tapauksessa työnjako tuntuu olevan suurin piirtein sellainen, että Timo hoitaa slovarit, ja Janne vetää loput. Ihan toimiva systeemi, sillä Timon laulut kappaleissa Ikuisuuteen ja Kosketus kuulostavat varsin hyviltä. Ja jos Mikä-Mikä-Maa-EP:llä Jannen laulut kuulostivat paikoitellen todella paljon edesmenneen SIG-muusikko Matti Inkisen lauluilta, niin täyspitkältä tuota yhteyttä on enää vaikea löytää. Tiedä sitten, onko se hyvä vai huono asia, mutta toimivat laulut joka tapauksessa.

Ota Housut Pois ja Vielä On Aikaa kuuluvat albumin menevämpään osastoon ja niiden aiheet pyörivät perinteisissä tyttö ja poika -jutuissa. Ensimmäisessä ollaan varatun naisen kimpussa, ja toisessa juoksennellaankin sitten carpe diem -hengessä pitkin katuja. Pakko arvostaa yhtyettä, jolla on munaa laulaa "meillä on vielä aikaa kulta, juosta läpi kaupungin ja huutaa woo-oo-oo". Toki Aikuisten oikeesti alkaa olla levyn nimenäkin jo sen verran korni, että sen alla pystyy tekemään miltei mitä vain. Tätä on kaivattu.

Ehkä hivenen yllättäen levyn parasta antia ovat sen rauhallisemmat kappaleet. Slovarien väliin lyöty Kaipaan Sua sentään estää levyn loppupuolta menemästä pelkäksi fiilistelyksi (nimestään huolimatta), mutta Muistot Laskeutuvat... nivoutuu Ikuisuuteen-biisin kanssa komeasti yhteen, ja Hymyvaurion voimakasäänisen Lotta Valtasen kanssa äänitetty Kosketus päättää albumin jopa hartaan sydämenmuotoisiin tunnelmiin.

Albumin parhaat kappaleet; Aika Ei Suosi Minua, Ikuisuuteen ja Kosketus. Toivottavasti nykynuoriso löytää Kekkosen siinä missä aiemmat sukupolvet Juustopäät tai Ripsipiirakan. Heppa ja hyvä meisinki. 8/10.

Aikuisten Oikeesti Spotifyssä.

Levyarvostelu: Disco Ensemble - Warriors

Ulvilasta maailmalle ponnistaneen Disco Ensemblen viides studioalbumi Warriors näkee päivänvalon huomenna. Uusi levy on jotain uutta, raikasta ja jopa odottamatonta. Se ei varsinaisesti sisällä Drop Dead Casanovan tyylisiä elämää suurempia hittejä, mutta sen kappaleet ovat takuuvarmaa DE-laatua. Warriorsilla Disco Ensemblen pojat osoittavat maailmalle, että he eivät pelkää uusiutua. Bändille on tullut lisää ikää ja se kuuluu sekä sävellyksissä, että äänimaailmassa.

Varoituksen sana; kyseessä on nyt perinteinen fanipoika-arvostelu. Tutustuin Disco Ensembleen Viper Ethicsin jälkimainingeissa joskus 2000-luvun alkupuoliskolla ja se kolahti heti. Vuonna 2005 ilmestynyt First Aid Kit olikin sitten jo läpimurtolevy. Ja perus hipsteriähän harmittaa, jos joku muukin alkaa kuunnella bändiä, joka pienissä piireissä tuntui niin kovin omalta. Noh, First Aid Kit on edelleen mielestäni paras albumi ikinä-missään-koskaan. Enkä orkesteria tietenkään hylännyt menestyksen tuulissa. Kymmeniä nähtyjä keikkoja, tuhansia kuunneltuja biisejä ja tässä sitä edelleen ollaan, tukevasti DE-veneessä. Eikä Warriors edelleenkään keikauta tätä venettä.

Kuin huomaamatta jo Warriorsin avaava Intro aiheuttaa väistämätöntä pään nykimistä. Eikä kyseessä olekaan varsinaisesti perinteinen intro, vaan kahden ja puolen minuutin mittainen fiilistelypätkä. Biisi. Osa yhdentoista kappaleen pituista Warriors-kokonaisuutta, jota seuraa debyytti-single Second Soul. Älkää kiitos verratko tätä kappaletta U2:n tuotantoon. Siinä EI ole kuultavissa U2-vaikutteita! Eihän...? Virallisessa videossakin on tyyliä enemmän kuin Bonon aurinkolaseissa.


Second Soulin jälkeen alkavat albumin parhaat hetket. Rauhallisesti rullaava Too Much Feeling, ehkä parhaiten "vanhaa" Disco Ensembleä edustava Eartha Kitt sekä menevä I´ve Seen The Future. Kahdessa viimeisessä painetaan jo sen verran kaasua, että ei ole vaikea kuvitella kesän 2013 Ruisrockin Niittylavaa ja sen edessä näiden kappaleiden tahtiin vellovaa ihmismassaa.

Albumin vedenjakana toimii With Every Step. Henkilökohtaisella tasolla Warriorsin kovin biisi ja paras sävellys. Kappale, jota ei tarvinnut montaa kertaa kuulla, kun se jo löysi paikkansa kaikkien aikojen DE-biisien joukosta. Se on rauhallinen, kyllä. Omalla tavallaan Warriorsin Headphones. Säkeistöt soljuvat eteenpäin rauhallisen aallokon lailla, mutta bridge ja kertosäe nostavat myrskyn. Ah, miten ihanaa. Miltei täydellistä.

Levyn jälkimmäinen puolisko ei aivan yllä alkupuolen tasolle. Hologram edustaa albumin iisimpää osastoa, ja Spade Is The Anti-Heart pääsee samaan kastiin Eartha Kittin kanssa. Se on levyn alkupuoliskon tyylinen kappale levyn loppupuoliskolla. Joku on ehkä pitänyt uhrata, että tasapaino säilyisi jollain tasolla. Tämä on toki vain yhden pienen ihmisen mielipide. 

Levyn loppuun saattavat kolme kappaletta, Chinese Sword, 1000 Years sekä Your Shadow eivät kutita kulkusia aivan samalla lailla kuin kahdeksan edellistä. Mistä lie johtuu? Ok biisejä toki, mutta kun kyseessä on Disco Ensemble, niin rima on asetettu kovin korkealle. Ehkä nekin sieltä löytyvät tulevaisuudessa.

Warriors on mahtava albumi. DE on siitä loistava yhtye, että heidän levynsä eivät toista itseään. Ei Warriors mikään First Aid Kit ole, mutta miksi olisikaan? Se on oiva jatkumo Magic Recoveriesille ja The Island of Disco Ensemblelle. Tuottaja Jukka Immonen on myös luonnollisesti tuonut oman lisämausteensa albumille. Kappaleet ovat jotenkin yksinkertaisempia ja rauhallisempia, eikä missään nimessä negatiivisessa mielessä. Luonnollista kehitystä. 

Lopuksi lyhyesti. Levyn parhaat kappaleet; Eartha Kitt, With Every Step ja Spade Is The Anti-Heart. Jokaisen Disco Ensemble -diggarin must-ostos, ja mahdollinen uusien kuuntelijoiden haalija. Pongot 9/10, Turku Rock City kiittää.

Disco Ensemble Turun Klubilla perjantaina 19.10. Tule katsastamaan uusien biisien live-isku. Poju on siellä, Isukista ja Ukkomiehestä en tiedä.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Turku Rock City -blogiyhteisön perustajajäsenet Isukki ja Ukkomies ovat kovia The Gaslight Anthem -yhtyeen äänenkannattajia. Itselleni kyseinen New Jerseystä kotoisin oleva punkrock-orkesteri oli jäänyt kuitenkin jostain syystä tuntemattomaksi - aina tähän kesään saakka.

Blogiveljieni innoittamana olen toki aiemminkin kuunnellut yhtyettä. Vuonna 2010 American Slang -albumin ilmestyttyä kuuntelin levyn kerran tai kaksi läpi. Silloin se ei oikein iskenyt, enkä tiedä miksi.

Tänä kesänä tartuin jälleen tuumasta toimeen, ja aloin kuunnella The Gaslight Anthemin tuotantoa kokonaisvaltaisemmin. Ei, se ei johtunut uudesta Handwritten-levystä tai sen radiohittisinkku "45":stä. Radiota tulee tänä Spotify-aikakautena kuunneltua sen verran harvoin, että jotenkin bändi vain tuolta internetin syövereistä hyppäsi jälleen silmieni eteen ja päätin antaa sille uuden mahdollisuuden.

Tämän jälkeen homma karkasikin sitten aivan täysin lapasesta. Olen miltei kuukauden putkeen kuunnellut pelkkää The Gaslight Anthemia. Vuonna 2007 ilmestynyt debyyttilevy Sink or Swim on aivan tajuttoman kovaa kamaa, samoin kuin ns. läpimurtokiekko The '59 Sound vuodelta 2008. Taisin pari vuotta sitten vain valita väärän hetken tutustua yhtyeeseen, sillä kuukauden tasaisen intensiivikuuntelun jälkeen American Slang on edelleen jäänyt selkeästi kaukaisimmaksi Kaasuvalo-albumiksi.

Itselleni on jo nyt päivänselvää, että The Gaslight Anthemin keulahahmo Brian Fallon on yksi aikakautemme kovimmista biisinikkareista. Miehellä on kyky kirjoittaa romanttisia ja arkirealistisia lyriikoita, joissa on kuitenkin kyse paljon enemmästä kuin ainoastaan perinteisestä poika ja tyttö -siirapista. Luonnollisesti auto- ja prätkämies laulaa myös moottorinjylinästä ja öljynhajusta, jotka eivät itselleni niin läheisiä aihepiirejä ole. Annetaan se kuitenkin anteeksi, koska sen verran tarttuvia melodioita osaa mies sanojensa ympärille rakentaa.

Olen tietysti tässä ajassa löytänyt jo omat suosikkikappaleenikin bändin tuotannosta. The Gaslight Anthemin yksi valttikorteista on kappaleiden monipuolisuus. Levyt eivät ole pelkkää räimettä tai herkistelyä, vaan ne sisältävät tasaisesti molempia elementtejä. Tässä tämänhetkiset suosikkini molemmista ääripäistä.






Kaasuvalaistumiseni tuoksinassa olen tottakai tilannut levyt sekä paidat, ja sosiaalinen media on spämmätty täyteen linkkejä The Gaslight Anthemin biiseistä ja videoista. Asiaan kuuluu tietysti myös Isukin ja Ukkomiehen piikittely aiheesta, että jos Pojulle nyt jotain yhtyettä suosittelee niin se alkaa todennäköisesti fanittaa sitä ihan täysillä sitten puolentoista vuoden kuluttua. Mutta ihmiset, antakaa anteeksi. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Soturit ovat täällä taas

Taas syksy saa, ja niin saa myös Turku Rock City sekä koko maailma. Ulvilan lahja Disco Ensemble julkaisee 21.9. viidennen studioalbuminsa, joka kantaa Manowar-henkistä nimeä Warriors.

Kaksi vuotta edellisestä DE-levystä on tuntunut ikuisuudelta. Vanhat helmet ovat toki vielä kantaneet keikoilla, mutta kansa janoaa uutta. Warriorsilta on tähän mennessä saatu esimakua kahden kappaleen verran. Maaliskuussa tiensä julkisuuteen löysi Your Shadow, ja nyt elokuussa eettereihin tärähti Second Soul. Lupaavalta vaikuttaa. Tai päätä itse.







Tässä Warriorsin biisilista kokonaisuudessaan: 

1. Intro 
2. Second Soul 
3. Too Much Feeling 
4. Eartha Kitt 
5. I’ve Seen The Future 
6. With Every Step 
7. Hologram 
8. Spade Is The Anti-Heart 
9. Chinese Sword 
10. 1000 Years 
11. Your Shadow 

Disco Ensemblen uuden julkaisun myötä starttaava kiertuekaravaani saapuu Rock Cityyn perjantaina 19.10. ja silloin kannattaa jokaisen hyvän musiikin päälle ymmärtävän heilauttaa itsensä Klubille. Ennen tätä blogissamme luonnollisesti maailmojasyleilevä sekä todennäköisesti levyn maasta taivaisiin kehuva 100% puolueellinen arvostelu.

Ruisrock 2012 kuvin

Tunnelmakertaus tämän vuoden Ruisrockiin kuvakerronnan kautta. Kuvat saa isommaksi klikkaamalla.

Miikka Koiviston johtama Disco Ensemble oli kovassa keikkakunnossa perjantain alkuillassa.

Ruotsalaispoppari Veronica Maggio keräsi katseet energisellä olemuksellaan. Neito valloitti varmasti monia uusia sydämiä Ruissalossa.

Lauri ja muut Rasmukset kävivät viihdyttämässä telttaan ahtautuneita.

Odotusten mukaisesti perjantain kovimmat tanssit järjestettiin niittylavalla. Aina yhtä velmu Dave King toimi esilaulajana.

Dave King jakoi yleisölle rakkautta. Ilmeistä ja hiekkakentän pölyn määrästä päätellen Flogging Molly oli monelle varsinainen festaristarttti.

Illan jo pimettyä Kauko Röyhkä toi Narttunsa lavalle.

Tommi Viksten, aina yhtä cool.

Lauantai-iltapäivässä Scandinavian Music Groupin Terhi Kokkonen hymyili kilpaa auringon kanssa.

Kaikkia rantalavan edustalla eturiviin etsiytyneitä SMG:n setti ei innostanut. "Moneltas se Monroe esiintyikään?"

Palefacella piti kiirettä lauantaina. Tunnin välein mies oli lavalla Räjähtävä Nyrkki -kokoonpanonsa sekä GG Caravanin kanssa. Kiireinen ilta päättyi Michael Monroen synttäreillä esiintymiseen.

GG Caravan sai hymyn huulille.

Cardigansin Nina Persson oli ihana, vaikka naisella hieman ääniongelmia olikin.

Santigoldin keikan loppupuolella myös yleisö pääsi lavalle.

Notkea Rotta toi tuulahduksen itähelsinkiläistä tunnelmaa aurinkolavalle...

...ja tämähän kelpasi aurinkoiselle yleisölle.

PMMP:n keikalla riitti yllätyksiä. Yksi niistä sattui Miralle, kun Paulan selkä karkasi alta.

Paula riehaantui, kun PMMP sai lavalle vierailijoiksi lauluyhtye Viiden neljän laulajan vahvuisena sekä Päät-yhtyeen Juhani Kannen.

Niittylavalla kävi esiintymässä myös Madon... eikun siis Chisu.

Syntymäpäiväsankari Michael Monroe sai yleisöltä lahjoja ja tutun energinen.

Synttärikeikalla riitti vierailijoita tungokseksi asti. Paleface, Tommy Lindgren, Redrama, Apocalyptica, Jenni Vartiainen sekä Nasty Suicide kävivät muistamassa Michaelia lavalla. Videotervehdyksellä miestä muistivat muun muassa Little Steven, Slash ja Alice Cooper.

Rocklegendan keikka oli lauantain ehdoton kohokohta.