Oho, se elää sittenkin.
Työn, levon ja muiden sairauksien vuoksi blogi on vaipunut koomaan, mutta kevätaurinko tuntuu virkistävän blogia. Ei luvata muuta kuin pitää blogi hengissä. Kirjoitellaan tänne, mitä muualle ei tule kirjoitettua. Blogin lopullinen tulevaisuus (sitä tulee varmasti jossain muodossa) on edelleen hieman harkinnassa.
Asiaan...
----------------
Pari viikkoa sitten kuulin viattoman kysymyksen: "mitä ihan oikeasti olet mieltä siitä"?
Kysymys koski Bruce Springsteenin Wrecking Ballia. Rehellisen mielipiteeni kirjoitinkin jo maaliskuun Sueen (löytyy täältä, sivulta 42), mutta tuo esitetty kysymys käynnisti erään pohdinnan, joka ei ehtinyt painettuun lehteen.
Wrecking Ball on todennäköisesti parasta Brucea neljännesvuosisataan (pois lukien muutama yksittäinen biisi sekä huikea Seeger Sessions -levy). Kokonaisuutena Wrecking Ball on parasta pitkään pitkään aikaan. Rising oli suht lähellä, mutta siinä oli enemmän kuivia oksia kuin Wrecking Ballissa.
Silti yksikään Wrecking Ballin biisi ei tule yltämään sille häilyvälle Bruce noin top 50 -listalleni, vaikka sillä on useita kelpo biisejä, jotka tulevat varsinkin livenä soimaan komeasti.
Syy sille, ja itse asiassa myös sille miksi Brucen levyt ovat nykyään huonompia kuin ennen, kulminoituu yhteen levyn avainraidoista. Jack of All Trades on We Take Care of Our Ownin ohella sanomaltaan levyn kliimakseja.
Wrecking Ballilla puhutaan (jälleen kerran) amerikkalaisen unelman särkymisestä ja unelman kääntöpuolesta, joka on totta yhä useammalle amerikkalaiselle. Tämä on teema, joka on seurannut Springsteenin uran punaisena lankana 70-luvulta lähtien.
1970-luvulla Bruce kirjoitti:
I lost my money and I lost my wife
Them things don't seem to matter much to me now
(Darkness on the Edge of Town)
1980-luvulla Bruce kirjoitti:
I got a job and tried to put my money away
But I got debts that no honest man can pay
(Atlantic City)
1990-luvulla Bruce kirjoitti:
I come home from 'Nam worked my way to scarfer
A job that'd suit the devil as wellI come home from 'Nam worked my way to scarfer
A job that'd suit the devil as well
(Youngstown)
Vielä 2000-luvullakin Bruce on kirjoittanut:
Morning is morning, the evening falls I have
Too much room in my bed, too many phone calls
(You're Missing)
Wrecking Ballilla Bruce kirjoittaa:
The banker man grows fat, working man grows thin
It’s all happened before and it’ll happen again
(Jack of All Trades)
Siinä missä Brucen biisien kova ydin, ja se mikä hänestä on tehnyt Pomon, on hänen taitonsa kirjoittaa vahvoista ihmiskohtaloista samaistuttavia tarinoita, joissa yksityisestä kokemuksesta kasvaa yhteisöllisiä kokemuksia.
Nykyään Bruce kirjoittaa yhteisöllisistä kokemuksista, joista kuulijan pitäisi löytää samaistumispintaa, vaikka yksilölliset tarinat ovatkin poissa.
Kun ennen Bruce kuvatessaan kansakunnan ahdinkoa kirjoitti tarinan työttömästä työläisestä, jolla oli avioero ja työttömyys risteinään, nykyään hän kirjoittaa kasvottomasta kansakunnasta, joka voi kollektiivisesti pahoin. Valitettavasti sellaiset tarinat eivät tule iholle.
Brucea on joskus kutsuttu Amerikan ääneksi, koska hän kirjoittaa tavallisista ihmisistä. Nyt hänestä on tullut todella on tullut se Amerikan ääni ja samalla hän on hukannut biisinkirjoittamisensa kovimman ytimen.
P.S. Tämä vuodatus ei poista sitä tosiseikkaa, että Wrecking Ball on kelpo levy ja Bruce edelleen maailman ylivertaisin live-esiintyjä. Sehän tässä huolestuttaakin, että 62-vuotiaalle miehelle ei sillä saralla ole varteenotettavaa haastajaa edes näköpiirissä. Frankfurtin keikkaan ei ole kuin pari kuukautta.
