No niin. Onhan sitä hypetetty. Ja kaikki varmasti useampaankin otteeseen kirjoitettu. Turku Rock Cityn punk-osasto ei kuitenkaan voi sivuuttaa Pää Kiin debyyttiä, joka ilmestyessään loppuvuodesta 2012 pelasti melkoisen mitäänsanomattoman julkaisuvuoden. Ja allekirjoittaneen mielestä kyseessä on ehdottomasti vuoden 2012 paras levy. Luonnollisesti.
Teemu Bergman sitä ja Teemu Bergman tätä. Suomen uudeksi punk-messiaaksi jo kyllästymiseen asti tituleerattu muusikonrenttu ei juuri ole paikallaan pysynyt. The Heartburns, Kakka-Hätä 77, Nazi Death Camp, Vaasankatu SS... Näitähän riittää. Ja pienin varauksin kaikki täyttä timanttia. Nyt alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että Bergman on viimein osunut todelliseen kultasuoneen. Tätä bändiä ja levyä kehutaan joka tuutissa, eikä suotta.
Eikä tässä nyt aleta harrastaa mitään Teemu Bergman -henkilöpalvontaa, sillä onhan Pää Kii keulakuvansa lisäksi täynnä pelimanneja, joilla ei juurikaan todisteltavaa enää ole. On Damn Seagullsin laulaja-kitaristia, Anal Thunderin basistia, Sweatmasterin kitaristia ja God Given Assin rumpalia. Kyseessä on siis melkoinen punkrock-allstars.
Niin se levy. Hieman yli viikon verran sitä on renkutettu koti- ja autostereoissa alusta loppuun ja lopusta alkuun, eikä se vieläkään kyllästytä. Ensi kuulemaltahan vanha Kakka-Hätä -fanipoika ajatteli, että "ei tää nyt sentään mikään Kakkis ole", mutta nyt alkaa huolestuttavasti vaikuttaa siltä, että Pää Kii iskee jopa kovempaa kuin Bergmanin edellinen suomenkielinen yhtye.
Albumihan toki sisältää myös alun perin Kakka-Hätä 77:lle kirjoitettuja kappaleita, mutta laulujen aiheet käsittelevät paljon muutakin kuin pelkkää huume- ja viinasekoilua. Ja kuten Bergman itse sanoo, "tämä ei ole inhorealismia, vaan vittu realismia". Levyllä lauletaan niin rakkaudesta, menetyksestä, politiikasta kuin siitä perinteisestä sekoilustakin.
Kahdessa kappaleessa vokaalit hoitaa Tehosekoittimesta ja God Given Assista tuttu Otto Grundström. Tämä voi olla tarkoituksellinen julkisuustemppu, tai sitten ei. Eipä tuo kuitenkaan biiseihin hirveästi lisäarvoa tuo, mutta ei pahemmin ärsytäkään. Rakkaus Repii Meidät Kappaleiksi Taas on päätynyt jopa Sub-kanavan mainokseenkin, joten pinnalla ollaan.
Tuotanto toimii. On taustalaulua, syntikkaa ja monenlaista pikku jippoa, mutta tietynlaista punkille ominaista räkäisyyttä ei kuitenkaan ole kadotettu. Erityismaininta täytyy antaa bassoille. Monessa kappaleessa huomaa bassoraidan oikein nostavan hymyn huulille. Munille potkii.
Tuodaas sitten välillä esiin näitä biisejäkin. Bergmanin terävät tikarit lentävät niin Perussuomalaisten kuin Kokoomuksenkin päälle. Jo Inkkarit Kanootissa EP:ltä tuttu Kylän Pahalla Puolella on päätynyt levylle hivenen nopeampitempoisena.
Hipit ja hintit tästä baarista pihalle / tääl vegetarianakin maistuu lihalle / kun sota syttyy niin mä juoksen sinne ekana / sillä mä vihaan kaikkee. Terkkuja Soinin Timpalle.
Ja sitten Kokkarit. Mikäs se oli tämä Kurren ja Makin hitti...? Noh, Pää Kiin vastaveto on tässä.
Ees Jotain Positiivist -kappale menee jo niin syvälle mustan huumorin puolelle, että sitä kuunnellessa ei oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Naurattaa ihan helvetisti, mutta toisaalta ei tiedä, saako sille nauraa. Vähän kuten Hugleikur Dagssonin sarjakuvat. Vai mitä sanotte lyriikoista?
Sä Lostarin vessassa narkkasit nyt sul on hoo ii vee / ja neekerin kullia himoitsit nyt sul on hoo iivee / jumalan kosto se on hoo ii vee / ees jotain positiivist hoo ii vee / ikuiseen kadotukseen hoo ii vee. Ja tämä tietysti iloisesti rallatellen.
Levyllä on 14 biisiä, joista neljä julkaistiin jo toukokuussa Inkkarit Kanootissa EP:llä. Yhtään täytebiisiä julkaisu ei kuitenkaan mielestäni sisällä, vaan sen jokainen raita tuo albumille omanlaisensa lisäarvon. Tällä hetkellä ylitse muiden nousee kuitenkin kaksi kappaletta, joista ensimmäinen on Nyt Skipataan Kahvit. Huvittavaa kyllä, kyseessä on ehkä Pää Kiin eniten Kakka-Hätä 77:n mieleen tuova ralli. Jostain syystä mieleen tulee Sirpa ja Make. Johtunee ehkä tarinasta. Kuunnelkaa itse.
Sitten toinen. Kalifornia Dreaming (jonka alkuperäinen versio julkaistiin toki jo aiemmin Maakuntaradion kanssa jaetulla seiskatuumaisella). Herkkää ja surullista, mutta kuitenkin niin kaunista. Joka tapauksessa kuulemani mukaan tositapahtumiin perustuva laulu, joka kertoo tyttöystävän itsemurhasta. (Tässä vaiheessa tekisi mieli mainita eräs Ilona, mutta en mainitse.) Parhaat kappaleet kertovat henkilökohtaisista asioista, niin se vaan menee, eikä tämän henkilökohtaisemmaksi oikeastaan edes pääse. Sanoisin, että yksi koko vuoden 2012 parhaista veisuista.
Nyt vanhoja kuviamme katselen ja taas pulloon sun haamuasi pakenen / ja syytän itseäni että jos jotain toisin tehnyt ois / miksen sua auttanu miksen koskaan soittanu / edes yrittäny edes vittu koittanu / pienen ruskeesilmäsen tytön avunhuutoon jos vielä vastata vois.
Että sillä lailla. Tekisi mieleni sanoa, että Suomi-punk on vihdoin saanut näkyvyyden, jonka se ansaitsee. Patsastelkoon Pää Kii nyt sitten parrasvaloissa jonkun aikaa. Esimerkiksi kesäkuussa samalla lavalla Green Dayn, Rammsteinin ja The Gaslight Anthemin kanssa Rock The Beach -festivaaleilla. Mutta sitä ennen kaikki toki tulevat heittämään kanssani yläfemmaa Turun Klubille AP-festeille, joilla nähdään huhtikuussa ennennäkemättömän kova kattaus. Pää Kiin lisäksi lauteilla mm. se paluun tekevä Kakka-Hätä 77 sekä Pertti Kurikan Nimipäivät. Niin siis jos ei Teemu Bergman ole siihen mennessä kyllästynyt näihin bändeihin...
Albumin parhaat kappaleet; Rakkaus Repii Meidät Kappaleiksi Taas, Nyt Skipataan Kahvit, Kalifornia Dreaming. Mene kauppaan, osta, kuuntele ja tykästy. 10/10.
