Tähänastisen elämäni tärkeimmät levyt: Poju

Tarkoitukseni on jo pidemmän aikaa ollut kirjoittaa tästä aiheesta. Musiikki on niin suuri osa ihmisen (ainakin minun) elämää, että se väkisinkin muokkaa persoonaa. Eli sanonnan "olet mitä syöt" lisäksi voidaan sanoa myös, että olet mitä kuuntelet. Tai mitä olet kuunnellut kasvaessasi sellaiseksi ihmiseksi, joka nyt olet.

Onhan se nyt jo elämäntavallisesti ja kärjistetysti selvää, että Toyotallaan pillurallia ajelevat bensalenkkarit kuuntelevat teknoa, punkkarit kuuntelevat punkkia ja hipit reggaeta. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Aloin jossain vaiheessa pohtia, että monet kuuntelemani levyt tuovat mieleen tietyn elämäntilanteen, ja silloin tuntemani fiilikset. Ja ne fiilikset ja musiikkityylit vaihtelevat kovasti. Itsekin hairahduin seiskaluokalla räppiin, mutta palasin onneksi järkiini ja löysin tieni takaisin kitara-rummut-basso -polulle.

Monilla ihmisillä on luonnollisesti hyvin laaja musiikkimaku, mutta yleensä kuitenkin löytyy myös se tietyn tyylinen musiikkilaji, josta pitää enemmän kuin muista. Tässä minun tähänastisen elämäni tärkeimmät levyt.

1. Disco Ensemble - First Aid Kit (2005)

Se oli siis 2000-luvun puolessavälissä. Vuonna, jona kirjoitin ylioppilaaksi. Olin tutustunut Ulvilan ihmeeseen jo paria vuotta aiemmin Viper Ethics -albumin myötä, mutta tämä räjäytti pankin. Ja räjäytti se sen muuallakin kuin vain minun päässäni. 

Pian sai huomata, että Klubilla olikin hieman enemmän kuin se 50 ihmistä, ja ystäväni Jerry sai vielä helpommin crowd surfing -kengästä päähänsä. Noh, ansaittu menestys. Levy, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä ja joka sisältää edelleenkin bändin todelliset helmet, kuten Drop Dead, Casanovan ja You Are The Dawnin.

Kuuntelen tätä levyä vielä nykyäänkin harva se päivä, koska sillä on myös tietynlaista tunnearvoa. Kellaribändimme kanssa veivattiin Liedossa koko levy alusta loppuun ja lopusta alkuun. Se oli hienoa aikaa se. Ikävä sua, Nasa. Ehdoton numero uno, ykköslevy. Niin joo, olen myös antanut tatuoida itseeni kannen pääkallon sekä sydäntikarihässäkän.

2. Apulanta - Ehjä (1996)

Sieltä se alkoi. Tähän päivään asti kestänyt rakkaustarina. 10-vuotissyntymäpäivästäni. Sain ystävältäni Jonilta lahjaksi C-kasetin, jonka kannessa oli kolme pitkätukkaa. Olihan se rajua. Muistan, että Jonin äiti jopa hivenen paheksui lahjaa, mutta ei meitä kiinnostanut. Silloin Apis oli punk.

Ja onhan tämä ihan perkeleen kova levy, kun oikein alkaa miettiä. Minä Olen Voittaja, ...Silti Onnellinen, Poistuisitko Mun Elämästäni, Pöljä, Mitä Kuuluu... Ja En Voi Auttaa! Ai saatana.

17 vuotta onkin nyt sitten Apulautaa kuunneltu, ja kasvettu siinä samassa bändin musiikin mukana. Kaikki levyt löytyy, kymmenillä keikoilla on käyty, ja edelleenkin pidän orkesteria oman elämäni ykkösyhtyeenä. Toni Wirtanen, idolini. 

Niin ja tästäkin on merkki ihossa tuon A-merkin myötä. Kun DBTL-festareilla 2011 haastateltiin bändiä, niin Sipe tuon tatskan mun hanskasta bongasikin ja sitä siinä sitten yhdessä ihasteltiin. Tuli hyvä mieli fanipojalle.

3. Offspring - Smash / Green Day - Dookie (1994)

     

Nyt palataan sitten aivan juurille ja siihen, mikä pelasti minut paskalta musiikilta. Olin 8-vuotias ja suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyi kaksi levyä, Smash ja Dookie. 

Nuo levyt päätyivät lopulta perheeni rivitaloasuntoon, todennäköisesti kuusi vuotta vanhemman isosiskoni suosiollisella avustuksella. Ihastuin, rakastuin ja aloin hävetä sitä, että vein tarhan levyraatiin aikoinaan Michael Jacksonia.

Kaikki ikätoverini varmasti tietävät, kuinka legendaariset julkaisut on nyt kyseessä. Hetken päästä näitä sitten veivattiinkin ala-asteen musaluokassa, Nirvanan lisäksi toki. Summa summarum. Kiitos rakas siskoni, että pelastit minut "popin kuninkaalta". Suureksi osaksi näiden levyjen takia olen, kuka olen. Antaa musiikin puhua puolestaan.

Tähän olisi voinut linkata myös Basket Casen, mutta pistetään nyt tämä toinen.

4. Sentenced - Crimson (2000)

Sitten siirrytään yläasteelle. Siis siihen aikaan, kun olin jo ymmärtänyt, että Southpole/O.G. Gear jne., kuteet on ihan helvetin rumia, ja räppi on perseestä. Alkoi raskaamman metallin aikakausi.

Helvetillisen saatanallisesta örinämusiikista en ole ikinä pitänyt, mutta Sentenced kolahti samantien. Melankoliset lyriikat, hienot melodiat sekä Ville Laihialan omaperäinen lauluääni iskivät kuin sata salamaa.

Crimson on jostain syystä ollut aina lempi Sentenced-albumini, vaikka tässä blogissa paikkansa ansaitsisi ihan yhtä lailla Frozen. Crimsonilla on jotenkin (yllätys, yllätys nimistä päätellen) lämpimämpi tunnelma ja yleensä, kun tekee mieli kuunnella Sentencediä, niin levysoittimeen päätyy juuri Crimson. Olihan sillä se bändin suurin hittikin.

Usein hyvien bändien löytämiseen tarvitaan hyvät ihmiset. Sentencedistä saan kiittää kitarahevaribändikavereitani, edesmennyttä Nasaa ja Huparia. Kiitos, äijät. Voidaan ajatella, että ilman teitä kuuntelisin vieläkin räppiä.

Oli todella surullista, kun Sentenced lopetti vuonna 2005. Ja vielä surullisempaa oli, miten yhtyeen sielu Miika Tenkula ei lopettamisen kanssa pystynyt koskaan elämään, vaan ryyppäsi itsensä hengiltä. No mutta, sain entiseltä avovaimoltani sentään vuonna 2009(?) lahjaksi arkkuboxin, joka sisältää 16 cd:tä ja kaksi dvd:tä. Se on yksi suurimmista aarteistani ja sen kanssa on hyvä aina välillä palauttaa mieli yläasteelle. Kiitos, Ines.

5. Kakka-Hätä 77 - Huoltoasemalle Unohdettu Mies (2011)

Ja lopuksi tähän päivään. Tai ainakin melkein. Mutta joka tapauksessa siihen, mitä olen tänään. Suomipunkeroista piti listalle saada, ja olisihan se voinut olla Klamydiaakin. Siittiöt Sotapolulla -levyä (1995), kun aikanaan kuunneltiin salaa isosiskon huoneessa, ja myöhemmin saman orkesterin tahdissa opeteltiin koko teini-ikä juomaan viinaa, ja iskemään tyttöjä.

Halusin kuitenkin tuoda listalle yhden hieman tuoreemman julkaisun. Suomi-punk on meinaan nykyisin se juttu, josta eniten diggailen. Ja kaikki alkoi (Klamydian jälkeen siis) Kakkiksesta. Tai Mugshotista. Mutta kuitenkin. 

Kakka-Hädän eka levy, joka rakennettiin jo julkaistuista biiseistä, oli kovaa kamaa. Mutta kaksi vuotta sitten julkaistu Huoltoasemalle Unohdettu Mies on täydellinen Suomi-punk levy. Ja siltä löytyy maailman täydellisin Suomi-punk -biisi. Ei muuta. 

The Heartburns, The Dwyers, Pää Kii, Part Time Killer, Pertti Kurikan Nimipäivät, Kivesveto Go Go... Onhan näitä. Osa bändeistä on jo kuollut ja kuopattu, kuten punkille ominaista on, mutta osa myös elää ja voi hyvin. Suomi-punk elää ja voi hyvin. 

Olin 2011 todistamassa Turun Klubilla Kakka-Hätä 77:n keikkaa, joka loppui kesken, ja bändi ilmoitti lopettavansa. Noh, nyt huhtikuussa näen sen kuitenkin taas Klubilla. Ehkä. 

Kuunnelkaa ihmiset punkkia, se on hyvää. Minun musiikillinen kasvuprosessini on nyt siinä vaiheessa. Ehkä muutaman vuoden kuluttua alan kuunnella jazzia, iskelmää tai klassista. Eihän sitä koskaan tiedä.

Mielestäni jokaisen olisi syytä tehdä ainakin mielessään oma vähintään viiden albumin lista ja pohtia, miten ne levyt ovat muokanneet omaa minuutta. Samalla voi leikkisästi miettiä, että mitä jos tietyn levyn tai musiikkityylin sijaan olisi tutustunut aivan toisenlaiseen genreen. Olisiko silloin samanlainen ihminen tänä päivänä? Tuskinpa.

Haaste eritoten Isukille ja Ukkomiehelle.