Levyarvostelu: Disco Ensemble - Warriors

Ulvilasta maailmalle ponnistaneen Disco Ensemblen viides studioalbumi Warriors näkee päivänvalon huomenna. Uusi levy on jotain uutta, raikasta ja jopa odottamatonta. Se ei varsinaisesti sisällä Drop Dead Casanovan tyylisiä elämää suurempia hittejä, mutta sen kappaleet ovat takuuvarmaa DE-laatua. Warriorsilla Disco Ensemblen pojat osoittavat maailmalle, että he eivät pelkää uusiutua. Bändille on tullut lisää ikää ja se kuuluu sekä sävellyksissä, että äänimaailmassa.

Varoituksen sana; kyseessä on nyt perinteinen fanipoika-arvostelu. Tutustuin Disco Ensembleen Viper Ethicsin jälkimainingeissa joskus 2000-luvun alkupuoliskolla ja se kolahti heti. Vuonna 2005 ilmestynyt First Aid Kit olikin sitten jo läpimurtolevy. Ja perus hipsteriähän harmittaa, jos joku muukin alkaa kuunnella bändiä, joka pienissä piireissä tuntui niin kovin omalta. Noh, First Aid Kit on edelleen mielestäni paras albumi ikinä-missään-koskaan. Enkä orkesteria tietenkään hylännyt menestyksen tuulissa. Kymmeniä nähtyjä keikkoja, tuhansia kuunneltuja biisejä ja tässä sitä edelleen ollaan, tukevasti DE-veneessä. Eikä Warriors edelleenkään keikauta tätä venettä.

Kuin huomaamatta jo Warriorsin avaava Intro aiheuttaa väistämätöntä pään nykimistä. Eikä kyseessä olekaan varsinaisesti perinteinen intro, vaan kahden ja puolen minuutin mittainen fiilistelypätkä. Biisi. Osa yhdentoista kappaleen pituista Warriors-kokonaisuutta, jota seuraa debyytti-single Second Soul. Älkää kiitos verratko tätä kappaletta U2:n tuotantoon. Siinä EI ole kuultavissa U2-vaikutteita! Eihän...? Virallisessa videossakin on tyyliä enemmän kuin Bonon aurinkolaseissa.


Second Soulin jälkeen alkavat albumin parhaat hetket. Rauhallisesti rullaava Too Much Feeling, ehkä parhaiten "vanhaa" Disco Ensembleä edustava Eartha Kitt sekä menevä I´ve Seen The Future. Kahdessa viimeisessä painetaan jo sen verran kaasua, että ei ole vaikea kuvitella kesän 2013 Ruisrockin Niittylavaa ja sen edessä näiden kappaleiden tahtiin vellovaa ihmismassaa.

Albumin vedenjakana toimii With Every Step. Henkilökohtaisella tasolla Warriorsin kovin biisi ja paras sävellys. Kappale, jota ei tarvinnut montaa kertaa kuulla, kun se jo löysi paikkansa kaikkien aikojen DE-biisien joukosta. Se on rauhallinen, kyllä. Omalla tavallaan Warriorsin Headphones. Säkeistöt soljuvat eteenpäin rauhallisen aallokon lailla, mutta bridge ja kertosäe nostavat myrskyn. Ah, miten ihanaa. Miltei täydellistä.

Levyn jälkimmäinen puolisko ei aivan yllä alkupuolen tasolle. Hologram edustaa albumin iisimpää osastoa, ja Spade Is The Anti-Heart pääsee samaan kastiin Eartha Kittin kanssa. Se on levyn alkupuoliskon tyylinen kappale levyn loppupuoliskolla. Joku on ehkä pitänyt uhrata, että tasapaino säilyisi jollain tasolla. Tämä on toki vain yhden pienen ihmisen mielipide. 

Levyn loppuun saattavat kolme kappaletta, Chinese Sword, 1000 Years sekä Your Shadow eivät kutita kulkusia aivan samalla lailla kuin kahdeksan edellistä. Mistä lie johtuu? Ok biisejä toki, mutta kun kyseessä on Disco Ensemble, niin rima on asetettu kovin korkealle. Ehkä nekin sieltä löytyvät tulevaisuudessa.

Warriors on mahtava albumi. DE on siitä loistava yhtye, että heidän levynsä eivät toista itseään. Ei Warriors mikään First Aid Kit ole, mutta miksi olisikaan? Se on oiva jatkumo Magic Recoveriesille ja The Island of Disco Ensemblelle. Tuottaja Jukka Immonen on myös luonnollisesti tuonut oman lisämausteensa albumille. Kappaleet ovat jotenkin yksinkertaisempia ja rauhallisempia, eikä missään nimessä negatiivisessa mielessä. Luonnollista kehitystä. 

Lopuksi lyhyesti. Levyn parhaat kappaleet; Eartha Kitt, With Every Step ja Spade Is The Anti-Heart. Jokaisen Disco Ensemble -diggarin must-ostos, ja mahdollinen uusien kuuntelijoiden haalija. Pongot 9/10, Turku Rock City kiittää.

Disco Ensemble Turun Klubilla perjantaina 19.10. Tule katsastamaan uusien biisien live-isku. Poju on siellä, Isukista ja Ukkomiehestä en tiedä.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Turku Rock City -blogiyhteisön perustajajäsenet Isukki ja Ukkomies ovat kovia The Gaslight Anthem -yhtyeen äänenkannattajia. Itselleni kyseinen New Jerseystä kotoisin oleva punkrock-orkesteri oli jäänyt kuitenkin jostain syystä tuntemattomaksi - aina tähän kesään saakka.

Blogiveljieni innoittamana olen toki aiemminkin kuunnellut yhtyettä. Vuonna 2010 American Slang -albumin ilmestyttyä kuuntelin levyn kerran tai kaksi läpi. Silloin se ei oikein iskenyt, enkä tiedä miksi.

Tänä kesänä tartuin jälleen tuumasta toimeen, ja aloin kuunnella The Gaslight Anthemin tuotantoa kokonaisvaltaisemmin. Ei, se ei johtunut uudesta Handwritten-levystä tai sen radiohittisinkku "45":stä. Radiota tulee tänä Spotify-aikakautena kuunneltua sen verran harvoin, että jotenkin bändi vain tuolta internetin syövereistä hyppäsi jälleen silmieni eteen ja päätin antaa sille uuden mahdollisuuden.

Tämän jälkeen homma karkasikin sitten aivan täysin lapasesta. Olen miltei kuukauden putkeen kuunnellut pelkkää The Gaslight Anthemia. Vuonna 2007 ilmestynyt debyyttilevy Sink or Swim on aivan tajuttoman kovaa kamaa, samoin kuin ns. läpimurtokiekko The '59 Sound vuodelta 2008. Taisin pari vuotta sitten vain valita väärän hetken tutustua yhtyeeseen, sillä kuukauden tasaisen intensiivikuuntelun jälkeen American Slang on edelleen jäänyt selkeästi kaukaisimmaksi Kaasuvalo-albumiksi.

Itselleni on jo nyt päivänselvää, että The Gaslight Anthemin keulahahmo Brian Fallon on yksi aikakautemme kovimmista biisinikkareista. Miehellä on kyky kirjoittaa romanttisia ja arkirealistisia lyriikoita, joissa on kuitenkin kyse paljon enemmästä kuin ainoastaan perinteisestä poika ja tyttö -siirapista. Luonnollisesti auto- ja prätkämies laulaa myös moottorinjylinästä ja öljynhajusta, jotka eivät itselleni niin läheisiä aihepiirejä ole. Annetaan se kuitenkin anteeksi, koska sen verran tarttuvia melodioita osaa mies sanojensa ympärille rakentaa.

Olen tietysti tässä ajassa löytänyt jo omat suosikkikappaleenikin bändin tuotannosta. The Gaslight Anthemin yksi valttikorteista on kappaleiden monipuolisuus. Levyt eivät ole pelkkää räimettä tai herkistelyä, vaan ne sisältävät tasaisesti molempia elementtejä. Tässä tämänhetkiset suosikkini molemmista ääripäistä.






Kaasuvalaistumiseni tuoksinassa olen tottakai tilannut levyt sekä paidat, ja sosiaalinen media on spämmätty täyteen linkkejä The Gaslight Anthemin biiseistä ja videoista. Asiaan kuuluu tietysti myös Isukin ja Ukkomiehen piikittely aiheesta, että jos Pojulle nyt jotain yhtyettä suosittelee niin se alkaa todennäköisesti fanittaa sitä ihan täysillä sitten puolentoista vuoden kuluttua. Mutta ihmiset, antakaa anteeksi. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.