Anssi Kela: Rouva Ruusunen (live)

Taannoin tuli varoiteltua, että Anssi Kelasta kuulee tässä blogissa vielä lisää. Alta löytyy maistiainen Turun keikalta. Koko keikkakin on artistin luvalla nauhalle otettu. Tuotos saatetaan jollain aikavälillä laserlevytallenteeksi. Sikäli kun moisen saaminen tyhjien levyjen+postikulujen hinnalla kiinnostaa niin kannattaa huudella oikealta löytyvään sähköpostiosoitteeseen.

Korostettakoon tässä vielä kohtaa "jollain aikavälillä". Mutta projekti on aloitettu ja loppuunkin se saatetaan. Sitä ennen Rouva Ruusunen.

Viikon Spotify: Timber Timbre

Timber Timbre on kanadalaisen Taylor Kirkin masinoima projekti. Kokoonpanon kolmas levy ilmestyi kotimaassaan viime vuonna ja on saavuttanut vaahteralehtimaassa ainakin ug-piireissä vankkaa suosiota.

Trion folkahtavassa menossa on jämeriä bluesvaikutteita ja juuria vaativampaankin makuun. Timber Timbren meininkiä on verrattu myös mm. Bon Iveriin. Lättyä löytyy fyysisesti myös hyvistä levykaupoista lähellä just sua.

Timber Timbre – Timber Timbre

Haastattelussa: Anssi Kela

Anssi Kela on viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana ehtinyt nähdä julkisuuden monenkirjavat kasvot. Nummelan megamenestyksen jälkeen miehen levymyynti ja yleinen kansansuosio on laskenut tasaiseen tahtiin. Livenä Anssi ja bändi ovat Viime viikolla Anssi kävi soittamassa Turussa ja Tampereella "maksa mitä jaksat" -keikat (joista myöhemmin näytettä näiltä sivuilta). Soundcheckin tiimellyksessä Anssi löysi aikaa jutella Ukkomiehen ja Isukin kanssa.




Haastattelun jälkimmäinen osa.





Alla Anssin mainitsemat Youtube-pätkät: Peukulyseo ja Kovat piipussa -sarjan ensimmäinen osa.

Danko Jonesin videotrilogia pt. 2

Seuraava tiedote löytyi mukavasti sähköisestä postikasasta.

----

Danko Jones esittelee toisen musiikkivideonsa tulevasta videotrilogiasta albumilta "Below the Belt". Uutta, viimeisen päälle tyyliteltyä ja elokuvamaista "Had Enough" -musiikkivideota tähdittävät Ralph Macchio (The Karate Kid) sekä koomikko Don Jamieson (That Metal Show/VH1). Kyseessä on esiosa “Full of Regret” -videolle, jota on kuvailtu Guy Ritchie- sekä Quentin Tarantino -tyyliseksi tuotokseksi. “Full of Regret” -videolla palkkamurhaajina esiintyvät näyttelijät Elijah Wood ja Selma Blair sekä cameo-rooleissa Lemmy Kilmister (Motörhead) ja Mike Watt (Minutemen, fIREHOSE, Stooges). “Had Enough” -videolla Lemmyn kätyriä esittää näyttelijä Frank Drank, joka tullaan näkemään myös Seth Rogenin elokuvassa "The Green Hornet".

---

Videohan pukkaa kokonaisuudessaan pihalle ensi viikolla (kauheesti kaikkee ens viikolla). Toistaiseksi tiedämme tämän verran. (Ja koko komeushan löytyy blogista heti kun se on mahdollista).

Mainos: Uutta Niiloa just nyt

Neil Youngin uusi levy pläjähtää levykauppojen hyllylle ensi viikolla. Silloin sen saa paikallisesta lähellä olevasta levykaupasta fyysisesti kansitaiteineen kaikkineen.

Ajan hengen mukaisesti uusi levy tsekattavissa jo nyt netissä. Tarkemmin sanottuna täällä. Ainakin ensitahdit potkivat kivasti.

Happy birthday Bruce

9/23/10

Hei B,

Olisin halunnut tehdä jotain erityistä syntymäpäiväsi vuoksi, mutta en muilta kiireiltäni juuri ehtinyt valmistella mitään. Laulaaakaan en osaa, joten suuria serenadeja en viitsi vetää. Keräsin kuitenkin muutaman vanhan ja vähän uudemman tutun kasaan. Heidän avullaan saatiin aikaan tällainen pieni muistaminen. I'll see you further on up the road.

I

P.S. Se ensi vuodelle hiukan huhuttu rundi... Voisiko sitä siirtää esim. vuodella eteenpäin. On rahat vähän tiukalla.

Live: Shades of Nowhere - Hurt

Tuli käytyä matkailemassa viikonloppuna Hyvinkäällä kera Shades of Nowheren. Hauska reissu, josta ehkä vielä kuullaaan enemmänkin. Kaikenmoista dataa takertui tallennusvälineisiin ja pitihän sitä sitten alkaa leikkiä. Ainakin tekijällä oli hauskaa.



Ja jotta jalat pysyisivät maassa itse kullakin, alla Johnny Cashin versiointi.

Surkeat levyn kannet 3/4

Pienen tauon jälkeen Turku Rock City ruotii jälleen levynkansitaidetta. Kolmas osa kulkee nimellä happy to be gay.


1. Prince - Prince



Daddy Cool: Huonojen kansien sarja jatkuu jälleen. Olemme löytäneet jälleen harvinaisen järkkyjä kansia vai mitä Mies mustissa?

Mies Mustissa: Kyllä vaan. Ensimmäisenä tarkastelun alla on Princen kakkoslevy vuodelta 1979. Mites tässä tiivistyy ajan henki?

DC: Ehkä niissä harvoissa rintakarvoissa?
MM: Kyllähän tässä on tiettyä discon kultakauden henkeä. Myös frisyyri ja viikset on kuosissa.

DC: Ehkä tämä lasittunut katse kertoo myös jotain tästä kokkelin kultakaudesta?

MM: Mieshän ei täysin katso kameraan. Mitähän siellä kameran toisella puolella on näkynyt... Kuis tää värimaailma puree sun visuaaliseen silmään?

DC: Sopii se tietenkin omaan aikakauteensa, mutta aika oksettavat värit tässä on.

MM: Usein mekin olemme jauhettu siitä, että yksinkertaisuus on kaunista. Tässä on yksinkertaista, mutta tämä keskelle kuvaa sijoitettu Prince ei vetoa.

DC: Palataanko niihin rintakarvoihin? Ei, mennään eteenpäin!



2. Tino -Por Primera Vez



MM: UUUUHHH, oikein sexy. Niukat farkkushortsit, soooo hot.

DC: Sanattomaksi vetää... Ei ne niukat farkkushortsit vaan vasemman käden asento keskiruumiissa....

MM: Onhan se kiva, että oma keho on rakas. Jos olisin johtava tyyli-ikoni, tykkäisin varmasti myös tennissukista kuvassa.

DC: Ehkä 70-luvulla seksikkyyden tyylimuoto oli vähän kieroutunut?

MM: Nyt täytyy tunnustaa, etten ole Tinoa kuullut, mutta eikö tästä tule melko imelän musiikin kuva. Mikä mahtaa olla kohderyhmä?

DC: Ehkä kansi laittoi Titon levyn räjähdysmäiseen myyntiin teini-ikäisten tyttöjen keskuudessa. Nyt tästä Mikko leppilampi look-a-likesta tulee vähän erilainen mielikuva. Ehkä se johtuu vain meistä?

MM: Jos työntäisimme itsemme toolboxiin... Mikäs olikaan seuraava kansi?




3. Manovar - Anthology



DC: Sankariheviä sen varsinaisessa muodossa.

MM: Me ollaan sankareita kaikki... Missä mielentilassa äijät on mahtaneet olla, kun ovat kroppaansa öljynneet...

DC: Ehkä tässä mentiin Conan barbaarin vanavedessä vain karhuntalja bikinin alaosa puuttuu.

MM: Siinä mielessähän tämä on ensiluokkainen kansi, että kansi kertoo kyllä melko selvästi, mistä on kyse. Pari tiikeriä ja muutama lohikäärme tosin puuttuu.

DC: Täytyy kyllä sanoa että miehet kalsareissa ja öljyttynä ei vetoa... On with the show!



4. Herbie Mann - Push Push




DC: Tässä on jotain pelottavaa.

MM: Ehkä se johtuu pelkästään siitä, ettei silmät ole kunnolla näkyvässä. Eikä suinkaan esimerkiksi keskivartalon karhuntaljasta.

DC: Ei se harmaa karhuntalja vaan lähinnä mitähän Herbie aikoo tehdä alastomana tuolla huilulla?

MM: Kenenkään ei kannata puhaltaa Herbien huiluun... Kukaan ei tiedä missä se on ollut...




5. Disc Charge - Boys Town Gang



MM: Tää on mun henk. koht suosikkeja aina. Tässä on toimintaa ja etualan jampan katse on intensiivinen.

DC: Totta, edessä olevasta tulee tosiaan mulle maailmanvahvinkisoissa 80-luvulla loistanut Ilkka Nummisto. Miehet paidattomana tekemässä duunia varastossa herättää silti kysymyksiä... Esimerkiksi sen, kuka taas toi sen babyoilin?

MM: 70-luvulla kaikki oli toisin, myös autokorjaamossa...

DC: Mitä toi mies tekee joka istuu etualalla?

MM: Pitää jalkojen välissä olevaa putkeaan pystyssä...

DC: Tässä huonot kannet tältä erää... Lisää surkeita kansia taas hamassa tulevaisuudessa.

Viikon Spotify: Leonard Cohen - Famous Blue Raincoat (live)

Hetken unohduksissa ollut Viikon Spotify palaa syksyn saapumisen kunniaksi. Leonard Cohenin tuore livekokoelma pitää sisällään varsin pysäyttävän tulkinnan klassikosta.

Eihän se alkuperäinenkään huono ole, mutta Cohenin äänen nykyinen syvyys nostaa biisin aivan uudelle tasolle. Eikä sovi myöskään unohtaa Dino Soldon saksofonia.



Leonard Cohen – Famous Blue Raincoat - Live Nov 13, 2008; O2 Arena, London, England


Tässä vielä vertailun vuoksi se alkuperäinen.

Mainos: Bruce Springsteen 60+1 vuotta

Vajaan kahden viikon päästä (25.9.) on taas se aika vuodesta, kun satoja hörhöjä keräätyy ympäri Suomea vuoden parhaisiin synttäribileisiin. (klikkaa kuvaa)


Vajaan kymmenen vuoden kokemuksella voin suositella lämpimästi. Toiminee myös opintoretkenä. Kuvareportaasi hörhöyden ytimestä. Siinä on vaan se vaara, että hörhöt voivat vahingossa aivopestä ja sitten oletkin yksi heistä eikun meistä.

Pakollinen 9/11 -postaus

Tänään kysytään ympäri maailmaa "missä olit yhdeksän vuotta sitten"? Minä olin silloin tulossa iltalukiosta, kun isäni soitti minulle. Maailmalta tulvi aika mieltä ravistelevaa uutiskuvaa.



Tämän jälkeenhän pidettiin sitten kovinkin monia hyväntekeväisyyskonsertteja. Muutamia kirjoja ja elokuvia on tähän liittyen tullut yhdeksässä vuodessa. Myös monenlaista musiikkia tapahtuma on kirvoittanut. Mm. tällaisia:

Klassikko 2005: Foo Fighters – In Your Honor

Foo Fighters nousi Nirvanan tuhkista vuonna 1995, kun ex-nirvana rumpali Dave Grohl levytti pöytälaatikossa lojuneet biisit. Foo Fighters nimeä kantanut levy syntyi siis täysin Grohlin panoksesta, hänen soittaessaan kaikki basso-, rumpu- ja kitararaidat lukuun ottamatta kappaletta "X-static", jossa kitaraa soitti Greg Dulli. Albumi äänitettiin samassa studiossa missä Nirvana nauhoitti viimeisen studiokappaleensa You Know You're Rightin. Grohl alkoi tämän jälkeen muodostaa yhtyettä ja otti ensimmäiseen kokoonpanoon basistiksi Nate Mendelin, joka on ollut yhtyeessä näihin päiviin saakka, rumpaliksi tuli William Goldsmith ja toiseksi kitaristiksi Nirvanan kiertuekitaristi Pat Smear.



Vuonna 1997 yhtye julkaisi The Colour and the Shapen, joka oli myyntimenestys ja sitä pidetään yhtyeen eräänä parhaimpana teoksena. Yhtyeen sisällä kuitenkin kiehui, kun Dave Grohl ei ollut alkuunkaan tyytyväinen rumpaliinsa ja niin William Goldsmith sai lähteä. Grohl lopulta päätyi soittamaan rummut itse melkein kaikkiin kappaleisiin, koska sopivaa kannuttajaa ei löytynyt. Samana vuonna yhtyeeseen kuitenkin löydettiin Alanis Morrisetten bändissä rumpuja paukuttanut Taylor Hawkins, mutta siis The Colour and the Shape albumille Hawkins ei kuitenkaan ehtinyt.



Vuonna 2001 yhtye oli hajoamisen partaalla mm. liiallisesta esiintymisestä ja jäsenten välisistä riidoista johtuen. Rumpali Taylor Hawkins otti samana vuonna yliannostuksen rauhoittavia. Yhtyeen hajoamisesta huhuttiin vuonna 2002 kun Dave Grohl vieraili Queens of the Stone Agen Songs for the Deaf –levyllä. Saman vuoden aikana Foo Fighters julkaisi neljännen pitkäsoittonsa One by One, jolloin spekulaatiot yhtyeen hajoamisesta loppuivat. One by One albumia pidetään yhtenä Foo Fightersin huonoimmista ja Grohl onkin sanonut että albumilla on neljä hyvää kappaletta, mutta levyn muita kappaleita hän ei soittaisi enää ikinä. Ironisesti One by One on kuitenkin ainoa yhtyeen albumeista, joka on voittanut Grammyn parhaasta rock-levystä. Lisäksi myös hitti All My Life palkittiin Grammyllä parhaana hard rock-esityksenä.



Foo Fighters oli vuoteen 2005 mennessä jo saavuttanut paljon mainetta ja mammonaa. Edellinen vuonna 2002 ilmestynyt One by One sai kriitikoilta sekalaisen vastaanoton ja yhtyeen keulakuvan Dave Grohlin epäiltiin menettäneen mielenkiintonsa musiikin tekemiseen. Niinpä massiivinen kahden levyn In Your Honor yllätti sekä kriitikot että uskolliset fanit ja tuntui aikamoiselta riskinotolta. Levyn ensimmäinen puoli oli puhdaslinjaista hard-rockia, kun toinen puolisko koostui akustisesta materiaalista. Grohlin tekemä selkeä linjanveto ensin rankkaan ja toiseen rauhalliseen levyyn toimii todella hyvin jokainen kappale täydentää toistaan. Foo Fighters kuulostaa itseltään mutta ensimmäistä kertaa oikealta bändiltä eikä vain Dave Grohlin egon jatkeelta. In Your Honor on myös poikkeuksellinen levy Foo Fightersin tuotannossa, koska levyllä vierailee liuta huippu artisteja Led Zeppelinin John Paul Jones, Queens Of The Stone Age keulakuva Josh Homme ja Norah Jones käy laulamassa herkän dueton Virgian Moon.



Foo Fighters on tehnyt kuusi levyä ja on myös kiertänyt ahkerasti. Vuonna 2009 Foo Fighters jäi tauolle ja yhtyeen jäsenet ovat tehneet sen aikana melkein jokainen oman soololevynsä. Dave Grohl kokosi yhden ehkä kovimmista superbändeistä Them Crooked Vulturesin, jossa oli Grohlin lisäksi Josh Homme, ja John Paul Jones. Vuoden 2010 syksyllä Grohl kuitenkin ilmoitti Foo Fightersin palaavan studioon, joten jäämme mielenkiinnolla odottamaan tulevaa julkaisua.

Klassikko 2004: Arcade Fire - Funeral

2003 Montrealissa perustettu Arcade Fire on noussut muutamassa vuodessa yhdeksi suurimmista ja arvostetuimmista indierock-bändeistä. Bändin indiessa kuuluu paljon teatraaliset sävyt ja elektrovaikutteet. Paikoin bändin sointi on myös varsin mahtipontista. Mahtipontista stadionsoundia löytyy 2007 ilmestyneeltä kakkoskiekolta Neon Bible.

Bändin ytimen muodostaa aviopari Win Butler ja Régine Chassagne. Parivaljakko myös vastaa bändin biiseistä. Alkujaan Win bongasi Réginen esiintymässä jazz-festareilla. Kaksikko alkoi kirjoittaa lauluja yhdessä ja pian työsuhde kehittyi parisuhteeksi.

Kun lauluja alkoi syntyä Winin ja Réginen ympärille löytyi nopeasti bändi. Muutamien muutosten jälkeen kokoonpano vakiintui. Nykyään Richard Parry, Tim Kingsbury, Sarah Neufeld, Jeremy Gara ja Winin pikkuveli William soittavat biisintekijäpariskunnan lisäksi orkesterissa.



Bändi julkaisi nimeään kantavan EP:n 2003. Vuoden 2004 syksyllä debyyttialbumi Funeral julkaistiin Kanadassa ja vuoden 2005 alussa Briteissä. Levyn nauhoitusten aikana useat Arcade Firen jäsenten sukulaiset kuolivat, joten levyn nimeäminen oli helppoa. Kuolemantapaukset kuuluvat myös selvästi muutamilla levyn melankolisilla raidoilla kuten kappaleessa Une Année Sans Lumière.



Funeral keräsi ylistystä ilmestyessään ja varsinkin indiepiireissä levy nostettiin vuoden parhaimpien joukkoon, jopa parhaaksi. Se myös myi kultaa sekä Kanadassa että Briteissä.

Debyyttilevyä seuranneen kiertueen aluksi bändi oli buukattu moniin pieniin paikkoihin esiintymään, mutta levymyynnin kasvaessa keikkoja jouduttiin siirtämään isompiin paikkoihin suuren kysynnän tyydyttämiseksi.

Bändi kiersi ahkerasti ja kakkoslevyn ilmestyminen venyi. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Neon Bible nosti bändin isojen bändien sarjaan tai ainakin kynnykselle. Levyn soundi oli debyyttiä muhkeampi ja myös monet vanhan rockin nimeen vannovista innostuivat bändistä hitin Keep The Car Running vetäminä.



Myös Neon Biblen kiertue kesti pitkään. Bändi esiintyi 122 kertaa ympäri maailmaa.

Bändin kolmas levy The Suburbs ilmestyi elokuun alussa ja sai odotetun hyvän vastaanoton. Levyllä bändi on jälleen uusiutunut. Lähiömaisemassa kumarretaan vahvasti 60-luvun suuntaan. Uudesta Arcade Fire-kiekosta entistä suurempaa menestystä ja läpilyöntiä jopa megabändien sarjaan.

I've seen...

Turkulaisen musiikin tulevaisuus? Onko se täällä?


Tiedotetta pukkasi keskiviikon kunniaksi:

-----


Humalistonkasi Open Stage!

Turun Klubi avaa ovensa uusille bändeille

Turun Klubilla aletaan järjestää bändi-iltoja tuoreille yhtyeille. Ensimmäinen Humalistonkasi Open Stage -tapahtuma koetaan Ilta-kerroksessa tiistaina 5. lokakuuta. Sen jälkeen uusi musiikki soi joka kuukauden toisena tiistaina.

Ilmaisissa Humalistonkasi Open Stage -illoissa ei ole tyylirajoituksia. Jokaisessa tapahtumassa esiintyy kolme ehkä jopa ennennäkemätöntä orkesteria. Soittoajat ovat klo 20.30, 21.15 ja 22. Ilta-tilan ovet avautuvat kello 20 ja ravintolaan on 18 vuoden ikäraja.

Klubilla pääset kurkistamaan turkulaisen elävän musiikin tulevaisuuteen.

Bändien ilmoittautumisia Humalistonkasi Open Stageen ottaa vastaan Jan Trygg, joka antaa mielellään lisätietoa uudesta tapahtumasta.
jan.trygg@paaruoka.com
www.paaruoka.com

--------------------

Toivottavasti ottavat tuulta alleen oikein kunnolla. Turussa ei olekaan avointa lavaa juuri nähty sitten muutama vuosi sitten kuopattujen akustisten iltojen, joissa Isoja Nimiä lämppäsi paikalliset tuntemattomuudet. Parhaimmillaanhan tuollaiset häppeningit ovat varsin mieltä ylentäviä.

Vielä kun päästäisiin sellaiseen tilaan, jossa bändit saattaisivat syntyä siinä hetkessä, kun lavalle noustaan. Se vaatisi tietysti vähän jo rutiinia soittajilta, mutta ajatus on niin kaunis.

Klassikko 2003: White Stripes - Elephant

Ex-aviopari Jack ja Meg Whiten muodostama White Stripes kuuluu kiistatta 2000-luvun merkittävimpien indie-rock-bändien joukkoon. Duo on mm. pokannut kolme grammya alternative-genressä. Kaksikko on ottanut vaikutteita monipuolisesti mm. bluesista, vanhasta rockista ja punkista luoden elementeistä tunnistettavan suoraviivaisen soundin.

Jack White aloitti musiikkiuransa Detroitissa 1990-luvun alussa. Tuolloin hänen sukunimensä oli Gillis. Hän soitti rumpuja punkvaikutteisessa Goober&The Peas-kokoonpanossa ja myöhemmin lukuisissa kokoonpanoissa, joita olivat esimerkiksi The Go ja Two-Star Tabernacle. 90-luvun kuluessa White siirtyi yhä enemmän myös kitaran varteen.



¨

Jack meni naimisiin Meg Whiten kanssa syyskuussa 1996 ja otti naisen sukunimen. Tosin kaksikko on vuosien varrella sepittänyt monenlaisia tarinoita suhteestaan. Suosituin lienee versio, jossa he ovat sisaruksia.

Vasta naimisiinmenon aikoihin Meg aloitti todenteolla rumpujen paukuttamisen. Ensimmäinen julkinen esiintyminen White Stripesin nimellä nähtiin heinäkuussa 1997. Kaksikko keräsi nopeasti nimeä Detroitin underground-piireissä ja 1998 White Stripes teki levytyssopimuksen pienen paikallisen yhtiön kanssa.

Bändin nimeä kantanut blues-legenda Son Houselle omistettu debyytti ilmestyi 1999. White Stripes oli ennen levynjulkaisua kiertänyt Pavementin ja Sleater-Kinneyn kanssa, mikä osaltaan paransi debyytin vastaanottoa.



Myös vuotta myöhemmin ilmestynyt kakkoslevy De Stijl sai hyvän vastaanoton, mutta 2001 ilmestynyt White Blood Cells räjäytti pankin. Kolmas levy nosti White Stripesin lopullisesti suurten indie-nimien joukkoon ja bändiä, Strokesin ohella, tituleerattiin rockin pelastajaksi.

Levyltä lohkaistiin lukuisia hittejä, mm. Fell In Love With A Girl. Michael Gondry ohjasi biisistä musiikkivideon. Video herätti paljon myönteistä huomiota keräten mm. neljä MTV Music Award -ehdokkuutta. Biisi taipui myöhemmin myös mainioon funk-pohjaiseen coveriin Joss Stonen käsissä.





White Blood Cellsia seuranneeseeen Elephantiin asetettiin isoja odotuksia. Levy kuitenkin vastasi odotuksiin. Kriitikot ottivat levyn lähes varauksettomin kritiikein vastaan ja ostava yleisö osti levyä ympäri maailmaa. Elephant kohosikin White Stripesin myydyimmäksi albumiksi.

Elephant on edeltäjiään tummasävyisempi kokonaisuus. Myös levyn soundimaailma on aikaisempia levyjä vinksahtaneempi. Sen suhteen onkin pieni yllätys, että levy sai niin varauksettoman vastaanoton ympäri maailmaa.



Levy vaatii kuulijalta paljon, mutta toisaalta myös antaa paljon, jos sen maailmaan pääsee sisään. Stripesin synteesi bluesista, punkista ja indiesta osoittautuu useammalla kerralla vastaansanomattomaksi. Lähes joka raidasta löytyy aseista riisuvia pikkukoukkuja, jotka pitävät mielenkiinnon yllä.

Kaikkiaan White Stripes on julkaissut kuusi studioalbumia. Bändin suosion kivijalkana on kuitenkin toimineet keikat. Aiemmin tänä vuonna duolta julkaistiin odotettu livealbumi Under The Great Northern Lights, jolla Jackin kitara ja Megin kannut todella pääsevät oikeuksiinsa. Livenä kaksikko on muutenkin loistava.

Mike Edwards R.I.P.

Tänä vuonna kuolleiden muusikoiden lista on saanut jatkoa Electric Light Orchestra -sellisti Mike Edwardsista.

Bändin perustajajäseniin kuulunut 62-vuotias muusikko kuoli, kun Devonin lähellä Englannissa 600-kiloinen pyöräpaali oli lähtenyt pyörimään tietä pitkin ja tullut autoilevaa Edwardsia vastaan. Törmäyksen jälkeen Edwardsin auto oli ajautunut vastaantulevien kaistalle ja törmännyt toiseen autoon. Toisen auton kuljettaja oli selvinnyt vammoitta.

Edwards ehti soittaa ELO:ssa 1970-luvun alussa (1972-1975). Tuona aikana bändi tehtaili levyt Electric Light Orchestra I ja II, On The Third Day ja Eldorado sekä livealbumin The Night The Lights Went On (In Long Beach).

ELOsta lähtemisensä jälkeen Edwards buddhismia ja muutti nimekseen Deva Pramadan. Hän elätti itsensä pääasiassa opettamalla musiikkia.

Klassikko 2002: Queens Of The Stone Age - Songs For The Deaf

Queens of the Stone Age on eräs 2000-luvun keskeisimmistä raskaamman musiikin orkestereista, vaikka sen kokoonpano onkin vajaan 15 toimintavuoden aikana vaihtunut tiuhaan tahtiin. QOTSA on lähinnä Josh Hommen projekti. Stoner-rockbändin riveissä ovat käyneet musisoimassa eri pituisia jaksoja mm. Dave Grohl, Matt Cameron, Mark Lanegan sekä Billy Gibbons. Genrensä superbändin leima ei siis ole aivan katteeton.

Stoner- tai aavikkometalliksi luokiteltava Queens of the Stone Agen metalli kumartaa klassisen 60-70-lukulaisen rockin suuntaan. Esimerkiksi Creamin ja Led Zeppelinin suuntaan orkesteri flirttailee säännöllisesti.

Bändi perustettiin vuonna 1997 stoner-rock-poppoo Kyussin raunioille, joka oli hajonnut 1995. Vanhoista Kyusslaisista QOTSAssa ovat vuosien varrella soittaneet Homme, Nick Oliveri sekä Alfedo Hernandez.



Alkujaan QOTSA toimi nimellä Gamma Ray, jolla nimellä Homme, Cameron, Van Conner ja Mike Johnson julkaisivat muutaman sinkun. Vuonna 1998 kokoonpanoon liittyi Hernandez ja debyyttilevyn tekeminen pääsi todelliseen vauhtiin.

2002 ilmestynyt Songs For The Deaf on QOTSAn kolmas levy. Edeltäneiden levyjen tavoin se herätti ilmestyessään suurta huomiota ja julistettiin nopeasti kriitikoiden toimesta vuoden ehdottomien levyhuippujen joukkoon. Rohkeimmat julistivat sen jopa merkittävämmäksi raskaan musiikin merkkipaaluksi sitten Nevermindin.



Tämä ei ollut aivan pikku juttu, sillä myös aikaisempi Rated R oli kiitelty levy. Rima olikin asetettu korkealle, mutta Songs For The Deaf onnistui ylittämään sen tyylipuhtaasti.

Myös ostava yleisö löysi levyn ja Songs For The Deaf myi pelkästään USA:ssa miljoona kopiota. Siitä tulikin QOTSAn ensimmäinen kultalevy. Ympäri maailmaa levy kipusi lähelle kärkeä.

Songs For The Deafia voidaan ajatella laveasti teema-albumina. Levy kuljettaa kuuntelijan automatkan Los Angelesista Joshua Treehen. Matkan varrella räplätään autoradiota.

Kyseessä on ainakin toistaiseksi ainoa QOTSA-albumi, jolla Dave Grohl soittaa. Foo Fighters-rumpali myös kiersi bändissä. Hommen ja Grohlin lisäksi bändin ydinryhmää olivat Songs For The Deafia tehtäessä Mark Lanegan ja Nick Oliveri.



Kaikkiaan QOTSA on julkaissut viisi studioalbumia. Edellinen levy on vuodelta 2007 Era Vulgaris. Viime aikoina Hommea on työllistänyt toinen superkokoonpano, Them Crooked Vultures. Aiemmin tänä vuonna Homme on puhunut halusta tehdä uusi Queens Of The Stone Age -levy, kun kiireet korppikotkien kanssa ovat ilmeisesti vähenemässä ainakin hetkeksi.

Haastattelussa & Rock City Sessions: Pete Molinari

Vastikään uuden, kiitosta keränneen ”A Train Bound For Glory” -albuminsa julkaissut laulaja-lauluntekijä Pete Molinari kävi elokuun lopussa neljän konsertin kiertueelle Suomessa, joka ulottui myös Turkuun. Daddy Cool & Mies mustissa kävivät jututtamassa miestä Aurajoen rannalla.



Pete Molinari on kotoisin Britanniasta, mutta hänen musiikissaan on vahvasti esillä amerikkalainen country ja blues. Seuraava kappale God Damn Lonesome Blues on peräisin vuonna 2008 ilmestyneeltä A Virtual Landslide -levyltä.



The Sun -lehti on arvioinut Molinarin kuuluvan Britannian kiinnostavimpien uusien muusikoiden joukkoon. Rock Cityn rokkipoliisit jäävät mielenkiinnolla seuraamaan Hra. Molinarin uraa.