Day 14: a song that no one would expect you to love
Tätä tuli mietittyä pitkään. En minä osaa sanoa, mikä on yllättävää. Vaihtoehtojakin oli aika paljon niin artistien suhteen kuin tämän nimenomaisen daamin tuotannonkin sisällä, mutta kun nyt tähän interrail-teemaan päästiin, niin hypätään takaisin aina vuoteen 2002.
Tuolloin tuli vietettyä yksi yö Insbruckin rautatieasemalla. Rahat olivat vähissä ja pari viikkoa nukuttiin kaverin kanssa junissa ja asemilla. Erityisesti Firenzen rautatieasema oli kiva, suosittelen.
Asema kuin siellä ollut kioskikin oli koko yön auki. Ja yhdessä vaiheessa tämä biisi soi siellä. Jostain syystä se jäi mieleen, vaikka itse biisissä ei mitään siihen tilanteeseen liittyvää ollutkaan.
Tämä varmaan istuu määritelmään, vaikka artisti onkin tuttu jo ennen hiusten blondausta ja maailmanlaajuista suosiota. Neidon MTV unplugged-levy tulisi kuulua kaikkien musiikkidiggareiden yleissivistykseen.
Tämä biisi olisi sopinut muihinkin biisihaasteen päiviin ihan hyvin. Taannoin päivän kuusi kohdalla tuli mainittua vuoden 2006 interrail. Myös tämä biisi soi taukoamatta silloin. Yksi elävimmistä muistoista oli istua Rooman lähellä leirintäalueen baarissa keskellä yötä, katsoa terassilla sadetta, kuunnella tätä biisiä ja juoda teetä.
Ja italialaiset kesäsateet ovat jotain sellaista, jota kaikkien pitäisi joskus kokea. Ne kun eivät lopu. Vettä tulee kuin hanasta tuntitolkulla.
Vapun kynnyksellä on syytä varautua pahimpaan, vaikka tässä tapauksessa video ei olekaan itsessään mikään maailman huikein pläjäys. Kuvakerronnallisesti vuonna 1981 julkaistu video häviää myös valtaosalle oman aikansa tuotteista.
In The Air Tonight julkaistiin Collinsin ensimmäisellä soololevyllä Face Value. Alunperin jo 70-luvun lopussa tehdystä biisistä tuli iso hitti ja se kipusi Brittilistalla kakkoseksi ja oli Jenkeissäkin 20 joukossa.
Ottakaahan vappu iisisti ja välttäkää Phil Collinsia*.
*=Ja jos joltain on jäänyt Pasila väliin, eikä edellinen oikein avautunut, tässä tämä tähdellä merkitty alaviite.
Jos Nils Lofgrenin nimi on tuttu (muualtakin kuin tästä blogista), se on sitä varmaankin sivulauseesta, jonka päälauseessa puhutaan Neil Youngista tai Bruce Springsteenistä. Lofgren on kuitenkin tehnyt omillaan pitkän ja vivahteikkaan soolouran, jolle mahtuu parikymmentä levyä. Code Of The Road 1977 julkaistun I Came To Dancen raitoja. Kyseinen musiikkikirjoituksen kaanonista unohtunut levy oli Lofgrenin kolmas soololevy, jolta hieman laajempaan tietoisuuteen ovat nousseet juuri Code Of The Road sekä nimiraita.
Levyn päättää muuten biisi Happy, joka on cover Rollareiden biisistä. Kyseisestä raidasta on myös Southside Johnny levyttänyt näkemyksensä. Lofgrenille Rollareiden levyttäminen oli oletettavasti iso juttu. Miehen suuri idolihan kitaristina on Keith Richards. Lofgrenin ensimmäiseltä soololevyltä jopa löytyy biisi Keith Don't Go (Ode To Glimmer Twin), joka on siis nimensä mukaisesti omistettu Jaggerille ja Richardsille.
Kanadalaistrio Danko JonesinCode of The Road avasi pelin vuoden 2008 Never Loud Enough -levyllä. 2008 julkaistu levy oli jatkoa bändin menestyslevylle Sleep Is The Enemy (2006). Kolmen minuutin rypistys toimii kivasti, mutta on sekä hyvässä että huonossa tyypillinen Danko Jones -biisi. Yksinkertainen ja nopea ralli toimii, jos bändin tuotanto ylipäätään putoaa. Usein se on ainakin täällä päässä fiilis-sidonnaista.
Viha on kovin vahva sana. On Yölläkin hetkensä, mutta niistä on yli 25 vuotta aikaa. Nykyinen iskelmä-pop-bändi ei hirveän lämpimiä tunteita herätä. Muistan, että tämän biisin ollessa uusi, sain valtavia vilunväreitä aina kun tämän kuulin. Kyllä tavallaan ymmärrän, miksi tämä joihinkin vetoaa, mutta mutta... Kauniisti ilmaistuna, ei tämä nyt ihan uppoa.
Tämänhän nyt voi tietenkin, kuten kaiken muunkin käsittää useammalla tavalla. Jos tämän haluaisi käsittää boring as hell -tyyppisenä veisuna, voisi valinta kohdistua lähes mihin tahansa U2:n tuotokseen viimeisen 20 vuoden ajalta.
Itse halusin ajatella veisun täydellisenä hyvänyön toivotuksena ja tuutulaulujen aatelina.
Scandinavian Music Groupin järjestyksessään kuudes studioalbumi Manner ilmestyy tällä viikolla. Spotify Premiumin käyttäjät voivat kuunnella sen jo nyt, levy löytyy täältä.
Ja jos vielä ei ole premium hallussa, Manner on hyvä syy hommata se. Kyseessä on nimittäin, jälleen kerran, varsin hyvä SMG-albumi. Siis sikäli, kun runotyttöilystä sattuu tykkäämään.
Bändi on ruuvannut ilmaisuaan aavistuksen kohti vuosituhannen alkupuolta. Siinä missä edellinen Palatkaa Pariisiin! lähenteli jo "liian" folkkia, uusi levy on aavistuksen nopeampi yleisilmeltään. Parin kuuntelun perusteella kokonaisuus on yleisilmeeltään hyvin lähellä 2007 julkaistua Missä olet Lailaa.
Kuten Herra Ylppökin tietää, pojat ei tanssi. Enkä minäkään juurikaan tanssi, koska meikää ei ole siunattu kummoisellakaan rytmitajulla. Sellaista sekavaa heilumista voin jossain tilanteissa harjoittaa (yleensä Dynamossa).
Nuoruusvuosina oli kuitenkin yksi biisi, joka veti väistämättä erään turkulaisen limudiscon lattialle. Se oli tämä yhden sukupolven anthem. Mutta en minä tätäkään "osaa" tanssia.
En osaa laulaa pätkääkään ja mulla on myös melko huono sanamuisti. On sentään joitain lauluja, joiden sanat on tullut sisäistettyä täydellisesti. Tässä yksi niistä.
day 07 - a song that reminds you of a certain event
Kesä 2001. Istun bussissa. Pari tuntia aiemmin olin saanut puhelinsoiton. Sen puhelun seurauksena istuin tässä. En ollut ollenkaan varma, että tämä matka oli millään tavalla hyvä juttu, mutta jostain syystä oli tullut lähdettyä. Bussissa soi tämä biisi ja lopun "mun täytyy kävellä näin"-kohta loksautti jotain päässäni. Syystä tai toisesta (se syy selvisi minulle oikeastaan paljon myöhemmin) se reissu oli pakko tehdä.
Musiikin herättämät muistot ja mielikuvat on ainakin omalla kohdallani melko tilannesidonnaisia. Kesällä 2006 tämä biisi oli iso hitti pitkin Eurooppaa. Satuin olemaan tuolloin reilaamassa silloisen tyttöystäväni (nykyisen vaimoni) kanssa. Tähän törmäsi eri puolella mannerta. Se oli toinen iso sen vuoden soundtrack-biisi. Se toinen tulee vastaan myöhemmässä vaiheessa tätä listaa.
Viikon videona on käsitelty useampikin klassikko. Otetaan vaihteeksi tuoretta videota ja vieläpä ajankohtaista sellaista. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Kotiteollisuus-levyn Raskaat veet-video koskettelee aika purevasti tätä päivää näin eduskuntavaalien jälkimainingeissa.
Koskahan joku levy-yhtiö muuten keksii tehdä jonkun anti-persu-kokoelman? Viimeaikoina kun on useampikin sellainen raita tässä maassa julkaistu, joka paikkaansa tuollaisella kokoelmalla puolustaisi...
Pink Floydin yhdeksäs studiolevy, vuonna 1975 julkaistu, Wish You Were Here on kiistaton klassikko. Nimiraidan lisäksi levyltä löytyy myös Shine On You Crazy Diamond.
Wish You Were Here on toki noteerattu moneen kertaan erinäisillä kaunein balladi ikinä -listoilla. Wish You Were Here -levy henkii aika voimakkaasti kokonaisuutena ex-Pink Floyd-basisti Syd Barrettin henkeä. Barretthan oli aiemmin siirtynyt tauolle bändistä hermoromahduksen vuoksi.
Myöhempinä vuosinahan Pink Floyd on myös tehnyt uusintaversioita hitistään. Loppuvuodesta 2001 Wyclef Jean coveroi biisin. Cover-single menestyi myös listoilla ollen parhaimmillaan Brittilistan kakkosena.
Ryan Adamsin neljänneltä soololevyltä, ytimekkäästi Rock'n'rolliksi nimetyltä, löytyy myös raita Wish You Were Here. Nimeä lukuun ottamatta biisillä ei ole mitään yhteistä Pink Floydin kanssa. Hitaasti käynnistyvä biisi puhdasta rockia.
Itse levyhän tehtiin 2003 varsin nopeasti ikään kuin vastapalveluksena levy-yhtiölle. Adams sai läpi tahtonsa julkaista kaksi Love Is Hell -ep:tä (erinomaisia akustisia pläjäyksiä), kunhan tekisi levy-yhtiölle jotain kaupallisesti helpommin markkinoitavaa.
Lopputuloksena oli suoraviivainen rock-levy, joka tarpoo kunniakkaasti 80-lukulaisissa perinteissä, tosin ilman syntikoita.
P.S. Myös Ruotsin ylpeys The Sounds tekaisi viimeisimmälle levylleen Wish You Were Heren. Biisi kuuluu levyn parhaimmistoon. Tosin kokonaisuutena levy ei ole kummoinenkaan, kuten onkin jo tullut todettua.
Puski tiedotetta postilaatikkoon näin keskiviikon kunniaksi. Suomen suurimpien indie-festareiden kattaus komistuu. Ei kun oikeastihan tämä on hieno juttu, jos sattuu indeistä tykkäämään.
------------------------------ RUOTSALAINEN KULTTISUOSIKKI BOB HUND JA KOTIMAAN INDIE-KÄRKI RUISROCKIIN
8.-10. heinäkuuta juhlittavan Ruisrockin artistikattaus kasvaa joukolla ajankohtaisia huippuartisteja. Ensi kesänä Turun Ruissaloon saapuvat ruotsalainen kulttisuosikki bob hund, yhden viimeisistä keikoistaan soittava Sweatmaster sekä uudet albuminsa hiljattain julkaisseet Rubik, Magenta Skycode, The Capital Beat ja Pertti Kurikan Nimipäivät.
Ruotsin suurin indie-yhtye, kulttisuosioon vuosien varrella noussut bob hund saapuu Ruissaloon maaliskuussa ilmestyneen ”Det överexponerade gömstället” -albuminsa siivittämänä. Vuonna 1991 perustettu, Grammis-palkittu yhtye on uransa alusta asti ollut hurjan live-bändin maineessa ja maaliskuisen, lähes loppuunmyydyn Tavastian-keikan ylistävien arvioiden mukaan yhtye yhä huikeassa vireessä. Bändin keikat ovat Suomessa harvinaista herkkua, sillä viime vierailua edeltävästä Suomen-keikasta on ehtinyt vierähtää 14 vuotta. Uudella albumillaan entistä krautrcokimpaan suuntaan kulkeneen yhtyeen ominaispiirteitä ovat surrealistisiksi yltyvät lyriikat ja vokalisti Thomas Öbergin vastustamaton skoonelaisaksentti.
Lauantaina rokataan hieman haikeana mutta täysillä, kun kotimaisen garage- ja vaihtoehtorockin eturiviin kymmenen vuotta kuulunut Sweatmaster soittaa kotikentällään yhden viimeisistä keikoistaan. Äärimmäisen tiukkana liveaktina tunnettu yhtye lopettaa ansiokkaan uransa kesän klubi- ja festivaalikeikkojen jälkeen. Kirkkaasti hehkuvia pop-helmiä tarjoilee suomalainen indie-lähettiläs Rubik, joka julkaisi maaliskuussa ylistetyn kolmannen albuminsa ”Solar”. Bändi varasi paikkansa Suomen indie-rintaman eturivistä jo vuonna 2005 ilmestyneellä esikoisjulkaisullaan, jonka jälkeen kiinnostus Rubikia kohtaan on kasvanut levy levyltä, myös kansainvälisesti. Aitoa suomalaista punkrokkia Sensuurin, Karanteenin ja Kollaa Kestään jalanjäljissä tarjoaa Pertti Kurikan Nimipäivät, joka on muutaman elinvuotensa aikana valloittanut niin yleisön kuin kriitikoidenkin sydämet. Yhtye julkaisee näillä näkymin tänä vuonna toisen EP-julkaisunsa ja bändistä kertova ”Kovasikajuttu”-dokumentti saa ensi-iltansa ensi vuonna.
Sunnuntaina viihdytään kuulaissa tunnelmissa, kun viime vuonna ylistetyn ”Relief”-kakkosalbuminsa julkaissut turkulainen Magenta Skycode tuo kauniisti maalailevat pop-melodiansa Ruissaloon. Jori Sjöroosiin henkilöityvän yhtyeen uutuusalbumi palkittiin hiljattain alternative/indie -Emmalla ja Rumban albumilistan ykköseksikin noussut levy komeili myös kotimaisten musiikkilehtien vuosiäänestysten kärkijoukossa. Letkeä tunnelma jatkuu sunnuntaina, kun huikeista live-keikoistaan tunnettu The Capital Beat nousee lavalle uunituoreen ”On The Midnight Wire”-albuminsa kera. Uudella levyllään yhtye ottanut askeleen reggaempaan suuntaan ja uutta sävyä soundiin tuovat myös haitarit, huilut ja jouset.
Festivaalin ohjelmistoon on tulossa myöhemmin sekä ulkomaisia että kotimaisia lisäyksiä.
Festivaaliliput ovat myynnissä Ruisrockin verkkokaupassa, Tiketissä ja Lippupalvelussa. Ruisrockin yhden päivän liput maksavat 70 euroa, kahden päivän liput 95 euroa ja kolmen päivän liput 110 euroa.
Ruisrock 8.-10.7.2011 - varmistuneet artistit ja päiväkohtainen ohjelma:
Perjantai 8.7.: The Prodigy (UK), The National (USA), Paramore (USA), Primus (USA), Hurts (UK), Carpark North (DEN), Nekromantix (DEN/USA), bob hund (SWE), Kotiteollisuus, Pariisin Kevät
Lauantai 9.7.: Bullet For My Valentine (UK), Anna Calvi (UK), Bring Me The Horizon (UK), Sabaton (SWE), Apulanta, Happoradio, Jukka Poika & Sound Explosion Band, Pertti Kurikan Nimipäivät, PMMP, Raappana & Sound Explosion Band, Rubik, Scandinavian Music Group, Stam1na, Sweatmaster, Uusi Fantasia, Von Hertzen Brothers
Sunnuntai 10.7.: Manu Chao La Ventura (FRA), Fleet Foxes (USA), Robyn (SWE), Isobel Campbell & Mark Lanegan (UK/USA), Amorphis, Jenni Vartiainen, Jätkäjätkät, Kaija Koo, Magenta Skycode, Michael Monroe, Paleface, The Capital Beat
2000-luvun suomalainen singer-songwriter-osaaminen on ollut viime vuosina voimissaan. Helsinkiläiseltä Samettiklubilta pienen yleisön tietoisuuteen ponnistanut Mirel Wagner on kuin raikas tuulahdus kohtuullisen näivettyneeseen musiikkibisnekseen, vaikka hän ammentaakin vaikutteita paljon 1930-bluesartisteilta. 23-vuotias espoolainen innostui musiikin tekemisestä jo 10 vuotta sitten.
Suru on monipuolista, se ilmestyy mieleen silloin kun huvittaa, eikä se kysy aikaa tai paikkaa. Suru myöskin muuttaa ajan myötä muotoaan. Mutta kyllä se silti on. Harvoin se häviääkään. Tämä biisi on kaikkea sitä. Runsaassa parissa vuodessa sekin on muuttanut muotoaan. Kameleontti näyttää omat kasvonsa sellaisena kuin sitä sattuu huvittamaan. Nykyään kuitenkin useammin onneksi haikeana kaipauksena ja ikävänä kuin lohduttomana ja murskaavana yksinäisyytenä.
Tämä ei ollut ollenkaan hankala, koska monet biisit tekevät minut iloiseksi.
day 03 - a song that makes you happy
Päädyin siis biisiin joka tuli ensimmäisenä mieleen. Viime vuoden Ruisrockissa, kun tämän ensimmäistä kertaa kuulin, tuli hyvä fiilis. Sen jälkeen on tullut aina hyvä fiilis, myös melko huonoina hetkinä.
Turkulainen ILMIÖ-festivaali järjestetään kolmatta kertaa lauantaina 23.7.2011. Uittamon kansanpuiston vanhan tanssipaviljongin ympärille levittäytyvällä festivaalilla nähdään päivän ja illan aikana yli 30 tasokasta artistia sekä kattava karuselli monitaiteellista ohjelmaa. Festivaalin tähän mennessä varmistuneita kotimaisia kärkinimiä ovat muun muassa ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE, ELEANOORA ROSENHOLM ja MAGENTA SKYCODE.
Edellämainittujen lisäksi JAAKKO LAITINEN & VÄÄRÄ RAHA humpauttaa tanssipaviljongilla hameet korville väkevien balkanilaisrytmien yhdistyessä suomalaisen iskelmän kaihoon. Samalla lavalla kuullaan myös porilaisen psykedelian voimahahmojen Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon luotsaamaa, harvoin keikkailevaa RÄTTÖ & LEHTISALO -yhtyettä. Ulkolavalla sykettä pitää yllä ranskalainen psykerocksuuruus AQUA NEBULA OSCILLATOR ja terassilavalla soittavat kesäkuussa seuraavan levynsä julkaiseva elektrogaragerock-trio G-ODD sekä helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä KANERVA folkkaavan SÄHKÖPOIKABÄNDINSÄ säestämänä. Muita varmistuneita esiintyjiä ovat AIKALAISET, ALPO & TOMI, ANTTI TOLVI, APROX., CRÉAM ON PANTS DJ´s, DREADLOCK TALES, EERO JOHANNES, KANAGAWA (HUN), KIVESKIVES, PROFEETTA & UUSI MAAILMANUSKONTO, DJ SUPERSAKARI, TOIMINTO, TUNDRAMATIKS sekä ZABOTUM (SWE). Lisäksi viime vuonna suuren suosion saavuttanut skweee-spesiaali jatkaa tänä vuonna teemalla ”Suomalainen, Ruotsalainen, Norjalainen”.
Festivaalin monitaiteelliseen ohjelmistoon kuuluu tänä vuonna erilaisten työpajojen ja performanssien lisäksi muun muassa We Love Helsinki -yhteisön organisoima vesisota sekä turkulaisen B-gallerian kanssa yhteistyössä järjestettävä halvan taiteen taidehuutokauppa. Naularannalla järjestettävässä ikärajattomassa ja maksuttomassa RantaILMIÖ:ssä puuhastellaan muun muassa kuviokellunnan ja ihmispyramidien parissa. ILMIÖ keräsi viime vuonna 1500 kävijää ja sai yleisöltä ihastuneen vastaanoton. Varsinais-Suomen bändiyhdistyksen järjestämää tapahtumaa on kiitelty muun muassa ainutlaatuisen miljöönsä ja intiimin tunnelmansa puolesta.
Tämä onkin hiukan kinkkisempi tapaus. Ainakin tulkinnanmahdollisuuksia ja vaihtoehtoja on enemmän kuin eilen.
day 02 - your least favorite song
Ottaako tähän nyt sitten sellaisen biisin, josta tavallaan tykkää, vaikka se oikeasti onkin ihan hirveää kuraa? Vai pitäisikö tyytyä hirveään kuraan, josta ei tykkää?
Vaikka linkkaaminen vaihtoehdon yksi täyttävään Esa SaarisenPoikarakkauteen houkuttikin, päädyin kuitenkin muutaman vuoden takaiseen hirvitykseen, jota soitettiin aivan liikaa aikanaan joka paikassa. Iskelmärock on ihan kivaa, mutta... no ei ole. Onneksi tätä ei ole tarvinnut muutamaan vuoteen kuulla yhtään missään. Vuodet eivät näköjään ole parantaneet sitä.
Tämän viikon spotifynä on kanadalaisen indie-folk trion Timbre Timber:n uunituore lätty Creep On Creepin’ On. Vuodesta 2005 asti toimineen poppoon neljäs levy seuraa viime vuonna ulos tullutta loistavaa nimikkolevyä ja jatkaa pitkälti siitä mihin edeltäjänsä jäi.
Creep On Creepin’ On on äänitetty useissa eri paikoissa, joista erikoisempana äänityspaikkana voi mainita kääntyneiden kirkkoa. Tämä tuleekin levyllä hienosti esiin vokalisti Taylor Kirkin aavemaisen äänen soundissa.
Valtavasti kehuja debyyttilevyllään kerännyt Mirel Wagner kiertää parhaillaan maata. Naisen keikkakalenterin voi bongata vaikkapa Mirelin Facebook-sivuilta. Alta voi taas tsekata taannoisen bar Kukan keikan. Sopii nojautua siis johonkin suuntaan kolmeksi vartiksi. Tarjolla synkkiä lauluja mielenkiintoisina aikoina.
Olen törmännyt tähän haasteeseen viime aikoina useassa yhteydessä (blogeissa, Facebookissa jne.) ja, kuten on joskus tullut mainittuakin, meikä diggaa listojen tekemisestä, vaikka niitä ei pidäkään ottaa kuoleman vakavasti. Pakkohan tähän oli siis viimein itsekin tarttua.
Ideana on siis paljastaa kuukauden ajan biisejä ennaltamäärättyjen speksien mukaan. Tästä se lähtee, katsotaan mihin päädytään.
day01 – your favourite song
Tämä on ainakin helppo valinta. Täydellinen biisi. Ei lisättävää.
Tuomari Nurmio kävi Turun Linnateatterissa keikalla maaliskuun alussa erinomaisen Linnateatteri Late Night -sarjan puitteissa. Tämän kevään aikana Linnateatterissa on vielä Samuli Putro (20.4.) ja Veeti Kallio-duo (6.5.). Kannattaa saapua paikalle pidemmänkin matkan takaa.
Tässä parhaita paloja Nurmion keikalta. Handen fölissä oli myös Doc Hillilä.
Täytyy myöntää, etten paria poikkeusta lukuun ottamatta ole hirveästi innostunut Rubikin Solar-levystä, vaikka sen päälle onkin yleisesti valutettu ylisanoja.
Joka tapauksessa sinkkubiisi Laws of Gravityn video (kuten koko biisikin) on hieno. Kun videolla pyörii pätkiä menneiden vuosien mäkihyppääjistä epäonnistumisen ja onnistumisen hetkellä, video lentää vääjäämättä lähelle k-pistettä.
Oma suhteeni mäkihyppyyn oli lapsuudessani 80-luvun hurjina vuosina intohimoinen. Nykäsen Masa myhäili muikeana Mazda-mainoksessa ja hyppäsi pitkälle. 80-luvun lopulla Nykästä kovempi urheilusankari oli vain yksi ratinpyörittäjä kaukaa Brasiliasta.
Nykäsen menestystarinan voi katsoa päättyneen v-tyylin keksimiseen, jota selkäraihnainen Matti ei koskaan saanut haltuun. Siinä mielessä onkin varsin kohtuullista, että v-tyylin isä Ruotsin Jan Boklöv menee Rubikin videolla nenilleen.
Viime kuussa Turussa piipahti Ruotsin pop-ihanuus Jennie Abrahamson. Neito piipahti ennen Klubin keikkaansa soittamassa muutaman biisin siinä paikallisessa ja läheisessä levykaupassa.
Vuosi on kuitenkin pitkä aika ja sen aikana tapahtuu vaikka mitä.
Niinpä Spotifysta löytyy nyt Parasta just nyt -soittolista. Epämääräinen soittis, jota muokataan tasaisen epäsäännöllisesti. Biisejä lähtee pois, uusia tulee tilalle ilman genrerajoja. Luultavasti suunta on kuitenkin paisumaan päin. Myöskään aikajanallisesti ei rajoja tällä soittolistalla ole. Klassikoita on mukana, niitä tulee olemaan mukana, mutta yhtä lailla uutta musiikkia ja kaikkea siltä väliltä. Check it out.
Tänään kuului suru-uutisia, kun Sweatmaster tiedotti lopettavansa toimintansa kesän keikkasesongin jälkeen. Takki on kuulemma tyhjä.
Yksinkertaisen ja suoraviivaisen rockin ystävää uutinen koskettaa syvältä. Sweatmasteriin tutustuin samoihin aikoihin, kun myös Flaming Sideburns vei mukanaan. Kesän jälkeen kumpaakaan näistä kokoonpanoista ei enää ole.
Ennen lopettamistaan bändi keikkailee ainakin seuraavasti. Lisää keikkoja lienee luvassa. Myös se vihonviimeisen keikan (oletettavasti Turun seudulla) päivämäärä tulee ilmi myöhemmin. Käykää hautaamassa tätä turkulaisen musiikin hall of fameen kuuluvaa bändiä vielä kun siihen on mahdollisuus. Tarviikin vielä haastatella bändi ennen hajaantumista.
Nyt ollaan pahoilla teillä. Don't try this at home. 70-luvun loppupuoli selvästi melko huuruista aikaa. 1976 Peter Tosh levytti debyyttisooloalbuminsa Legalize It. Samana vuonna J.J. Cale julkaisi Troubadour-levynsä, jolta löytyy eräs miehen isommista hiteistä Cocaine. Uudessa-Seelannissa Cocaine meni peräti listakärkeen.
Itse biisihän ei pahemmin huumeita kannata. Vaikka biisi on aika anti-huumeet kamaa, ei se sorru saarnaamiseen tai päällekäyvään valistamiseen.
Eric Claptonhan tykästyi nopeasti Cocaineen ja Slowhand levyttikin oman versionsa Cocainesta pian Calen jälkeen. Claptonin veivaus ilmestyi erinomaisella Slowhand-kiekolla.
Claptonhan on myöhemminkin ollut Calen kimpussa. Niinikään Troubadourilla ilmestyneen Travelin' Lightin Clapton coveroi vuoden 2001 Reptile-levyllään.
Calen biisiä ovat versioineet myös Nazareth sekä Duran Duran -kitaristi Andy Taylor.
Mikä siinä 70-luvun lopussa oikein oli? Myös jamaikalaisen vuonna 1953 syntyneen aidon rastafarin DillingerinCocaine (in My Brain) ilmestyi tuolloin, tarkalleen 1977.
Dillinger eli Lester Bullock otti nimensä kuululta gangsterilta John Dillingeriltä (kannattaa tsekata Public Enemies -leffa). Ja kyllä, tämä on juuri se sama Dillinger, joka mainitaan Clashin(White man) In Hammersmith Palais-biisissä.
Dillinger tuli tunnetuksi humoristisista lyriikoistaan, joissa ei turhia stressattu. Cocaine on yksi esimerkki tästä, mutta vielä paljon härskimpiäkin juttuja mies on tehnyt. Crabs in My Pants esimerkiksi on tällainen veto.
Nuoremmalle kansanosalle, tai muuten vaan GTA:han hurahtaneille, tämä biisi on tuttu myös K-JAH radioaseman soittolistalta. Ja jos ei ole, kannattaa ottaa Grand Theft Autot haltuun. Fantastisia pelejä, joissa on fantastinen soundtrack. K-JAH löytyy GTA San Andreaksesta.
P.S. Myös Jackson Browne on vetänyt kamaa. Jacksonin yhdessä Glen Freyn ja Gary Davisin kanssa kirjoittama Cocaine ilmestyi Running on Empty-levyllä, yllätys yllätys, vuonna 1977.
Harva asia on yhtä subjektiivinen kokemus kuin musiikin kuuntelu ja siitä pitäminen. Yksi tykkää Rihannasta, toinen Britneystä ja joku Rihannasta piiskaamassa Britneyä.
Seuraavassa Idolsissa kilpailijat (suomalaiset äänestäjät, väärin äänestetty, Aina Saa Hävetä) esittävät omia suosikkejaan. Luonnollisesti tämän vuoksi aloin miettiä, mitkä kaksi biisiä itse esittäisin tuossa tilanteessa. En ole päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen.
Joka tapauksessa tuo sai miettimään omia musiikinrakastamisen tottumuksiani.
Paljon on maailmassa hyvää musiikkia, mutta niissä artisteissa, joista innostun eniten tuntuu olevan yksi yhteinen piirre. (Käytetään viitteenä tämän blogin kolmea eniten mainintoja kerännyttä artistia/bändiä. Springsteen, Turner ja Gaslight Anthem, check).
Joskus on tullut sanottua, että olen yksinkertainen ihminen joka pitää yksinkertaisesta musiikista. Pidän toki toisinaan monimutkaisestakin, mutta loppuen lopuksi aina tulee palattua perusasioihin ja siihen yksinkertaiseen rockiin.
Useampaan kertaan ja eri yhteyksissä olen koittanut Brucen erinomaisuutta tyhjentävästi selittää. Eihän siitä ole tullut mitään. Kaikkien kolmen kohdalla musiikillisen briljanttiuden voi tiivistää uskomiseen (tästähän Frank on sen yhden biisinkin tehnyt). Parhaat muusikot uskovat vilpittömästi musiikin voimaan. Tai sitten he ovat tolkuttoman hyviä näyttelijöitä.
Sellainen, joidenkin mielestä naiivikin, usko, luottamus ja rehellisyys, välittyy lavalta yleisöönkin ja tuntuu 2000-luvulla musiikkiteollisuuden ahdingosta puhumisen keskellä, niin mahtavalta, että se suorastaan sattuu, herkistää silleen kivalla tavalla.
Ja tässä alla se parhaan musiikin hienous onkin tiivistetty runsaaseen viiteen minuuttiin.
P.S. Kuten postauksen kuvituksesta voi huomata, tiimi on saanut uuden jäsenen. Arsin kuvia (ja myöhemmin ehkä musiikkiaiheisia sarjakuvia) ilmestyy tänne aina säännöllisen epäsäännöllisesti. Arsin muihin saavutuksiin voi käydä tutustumassa täällä sekä täällä.
1990-luvun puolivälissä newyorkilainen The Mommyheads oli indie-popin keulakuvia. Sitten tapahtui kaikenlaista sekä musiikillisesti että ulkomusiikillisesti. Bändi hajosi yli kymmeneksi vuodeksi, kunnes 2008 koitti uudelleen aktivoituminen.
Vastikään julkaistu Delicate Friction on toinen levy jälleensyntymisen jälkeen. Adam Elkin herkkä biisikynä on edelleen terävänä. Kaunista ja eleetöntä poppia rustaava bändi tuskin tulee tälläkään levyllä valloittamaan suuria kuulijajoukkoja, mutta levy osuu ja uppoaa varsinkin oikeanlaisessa mielentilassa. Kun kuuntelee jotain If You Wander-veisua, alkaa ihmetellä, että mikä niissä herkissä runopojissa ja -tytöissä on vikana, jos tällainen ei kolise.
Ja variaatiotakin on levyssä sopivasti, ettei säveltaiteen äärellä ehdi pitkästyä.
Bändi poikkesi taannoin pienimuotoisella Suomen kiertueella. Toivottavasti tulevat pikaisesti takaisin, sillä livenä biisit toimivat vielä paremmin, varsinkin vastaanottavaisen yleisön edessä.
Hyvää kannattaa odottaa, käy sanonta. Pitänee paikkansa tässäkin tapauksessa. Allekirjoittaneen liki neljän vuoden odotus ja useamman kuukauden hypetys palkittiin pari päivää sitten uunituoreella Foo Fighters-lätyllä. Yksi kuluvan vuoden odotetuimmista levyistä ei onneksi pettänyt.
Aika paljon levystä oli jo etukäteen kuultavissa ennakkoon musiikkivideoiden ja streamin kautta, joten sinänsä levyn materiaali ei tullut yllätyksenä. Mutta varsinainen arvostelu oli pakko suorittaa vasta, kun levy on fyysisessä muodossa kädessä.
Dave Grohlin musiikillinen ura on tehnyt ympyrän tämän viimeisimmän levyn myötä. Grohlin ura alkoi Nirvanan rumpalina Nevermind-levytyksissä, jossa äänipöydän ääressä hääri samainen mies legendaarinen Butch Vig. Kun otetaan huomioon vielä se, että Krist Novoselic vierailee jympsyttelemässä bassoa levyllä I Should Have Known -kappaleessa ja Pat Smear otettiin virallisesti bändiin takaisin, niin ympyrä on sulkeutunut.
Asiaan. Valtamediassa paljon puhutusta yhtyeen raskaimmasta albumista ei ole kyse. Rankkoja punk-rock vääntöjä ei levyllä juurikaan ole Bridge Burning ja White Limon lisäksi. Se ei varsinaisesti tullut allekirjoittaneelle yllätyksenä. Pikemmin oli huvittavaa seurata musiikkilehtien arvailuja pelkästään White Limo -videon julkaisun jälkeen.
Foo Fightersilla on ollut tapana aloittaa levy tiukasti. Wasting Light ei tee siihen poikkeusta. Sinkkukappaleet White Limo ja Rope ovat ladattu heti alkuun muun eteenpäin tanakasti polkevan rockin lomaan. Ainoa poikkeus pidempi, liki neljäminuuttinen Dear Rosemary, joka erottuu myös muutenkin eduksi tuoden uuden puolen yhtyeestä.
Jälkimmäinen puolisko edustaa sitä viime levyillä tutummaksi tullutta vakavampaa Footosia. Grohl on poiminut vaikutteita myös hänen sivuprojektistaan Them Crooked Vultures. Etenkin I Should Have Knownissa on havaittavissa saman tapaisia bluessahtavia elementtejä. Ehkä se on se Novoselicin basso mikä sen tekee.
Kaiken kaikkiaan Wasting light on Foo Fightersin tasapainoisin levy sitten Colour And the Shapen. Hittipotentiaalia levyllä ei niin paljon ole, mutta Foo Fighters onkin kulkenut pitkän tien kyseisen levyn jälkeen aikuisempaan linjaan.
Tämän kesän suurin mielenkiinto onkin kuulla, miten uuden levyn biisit taittuvat livenä. Kesäkuu mikset sä jo tuu...
Loppulausuma: Wasting Light on juuri niin hyvä kuin odotettiinkin.
Erityistä: Analogisesti nauhotetun levyn kitaraosuudet kuulostavat pirun hyviltä.
"Suomen kirjakielen isän" Mikael Agricolan päivän kunniaksi ohjelmassa seuraa pienimuotoinen tribuutti Suomen kielelle ja muutamalle sen ensiluokkaiselle käyttäjälle.
Kun lyö soittimeen The Soundsin uuden Something To Die For -levyn, jo alkutahdeista asti on selvää, että Maja ja pojat eivät nyt tallaile ihan perinteisimpiä latuja. Mitä on tapahtunut sille uudesta aallosta ammentavalle ruotsalaiselle rock-bändille?
Jostain bändi on ainakin löytänyt aikakoneen. Levyn avaavat It's So Easy ja Dance With The Devil ovat nimittäin nykäisty suoraan 90-luvun alun dance-huumasta. Soundsiksi niillä veivaavan bändin tunnistaa vain Maja Ivarssonin äänestä. Pahimmillaan vertailukohdiksi mieleen nousevat esimerkiksi sellaiset takavuosien hittiorkesterit kuin E-Type ja Sash.
Pelottavaa? Jep. Toivotonta? Lähes.
Kun aikanaan Soundsiin Living In The American myötä tykästyi, vetosi juuri se remakka rock-poljento. Kun bändin myöhemmin näki livenä, valloitti se lopullisesti paikan sydämessä. Nyt suhteeni Majaan on ainakin jonkinmoisessa kriisissä. Ehkä pieni irtiotto voisi tehdä meille kummallekin hyvää. Maja ainakin näyttää menneen eteenpäin.
Löytyy levyltä kuitenkin pari makupalaa, jotka saavat uskomaan parempaan huomiseen. Ehkä emme sittenkään ole kasvaneet vielä peruuttamattomasti erilleen. Ironista kyllä, yksi isoimmista piristysruiskeista on toinen nainen, Diana. Dianassa kun on paljon sitä samaa kuin Majassa oli silloin joskus.
Eikä Majakaan vielä tunnu aivan vielä luopuneen toivosta. Sen verran vakuuttavasti hän huutelee Won't Them Let Us Apart. Lopun kehtolaulukin Wish You Were Here (ei sukua Pink Floydille eikä Ryan Adamsille) saa uskomaan, että välillämme on vielä jotain. Tai ehkä toivon turhaan. Ehkä nämä ovat Majan lopulliset jäähyväiset.
Mutta katsotaan nyt aluksi tämä kevät tahoillamme, mihin elämä kuljettaa. Palataan asiaan Ruisrockissa ja katsotaan sen jälkeen suhteemme tilaa. Jooko?
Loppulausuma: Kun bändistä tulee tarpeeksi suosittu, se tajuaa, että voivat tehdä oikeastaan mitä vaan. Yleensä se ei johda hyvään lopputulokseen. Ei johtanut tälläkään kertaa.
Erityistä: Tämä olisi varmaan pudonnut ysäridiskoissa ihan täysillä.
Tästähän nyt on tietysti sanottu jo kaikki mahdollinen, niin biisistä kuin videostakin. Jimi Hendrixin All Along the Watchtoweria luonnehdittiin joskus niin, että Dylan piirsi hienon kuvan, jonka Hendrix väritti. Samoin voisi sanoa Hurtista: Trent Reznor piirsi hienon kuvan, mutta Johnny Cash väritti sen, melko synkin sävyin tosin.
American IV oli viimeinen Cashin elinaikaan julkaisema levy. Se ilmestyi loppuvuodesta 2002 vajaa vuosi ennen miehen lopullista estradilta poistumista. Cashin taustojenkin vuoksi biisi sopi miehelle täydellisesti ja siitä muodostuikin melkoinen testamentti.
Itse videossahan on komeasti käytetty vanhaa kuvamateriaalia voimiensa tunnossa olleesta Cashista sekä riutuneesta vanhasta miehestä. Mark Romanekin ohjaamassa videossa kuvakerronnan rytmi on äärettömän tunnelmallista. Upeasti biisin kasvaessa loppua kohden myös leikkaukset nopeutuvat.
Maaliskuussa Suomea kiertäneen Michael Monroen kiertue ulottui myös Turun kulmille. Kaarinassa 20. maaliskuuta soittanut bändi oli juuri niin notkeassa live-kunnossa kuin saattoi toivoakin. Bändi jyräsi kuin juna kiihkeän yleisön sydämiin.
Sensory Overdrive kiekko käytiin vajaan 1,5 tunnin rypistyksen aikana paria poikkeusta lukuun ottamatta kokonaan läpi. Muutoin setti rakentui valikoiduista poiminnoista pitkin Michaelin uraa. Hanoitakaan ei oltu täysin unohdettu, mutta selväksi kävi, että tämä bändi ratsastaa omilla ansioillaan.
Parhaillaan bändi kiertää Eurooppaa, mutta palaa esiintymään Suomeen Ruisrock-sunnuntaina. Check it out!
Tässä alla vielä yli kymmenen tuhannen sanan raportti visuaalisena kokemuksena.
Liisa Akimofin Tavaramarkkinat teki 1980-luvulla tyttöbändit tutuksi Suomessakin. 1982-1986 toimineen bändin ylivoimaisesti suurimmaksi hitiksi nousi bändin uran loppumetreillä julkaistu Kevät. Biisi oli yhtyeen viimeinen julkaistu single ja on vuosien saatossa noussut Suomirockin ehdottomien klassikoiden joukkoon.
Itse biisihän kaikessa Helsinki-romantiikassaan ei ole kovin keväinen. Ehkä vika on kuulijan korvassa. No ainakin syksyllä tai talvella reisille menneen rakkauden jälkeen aurinko paistaa, joskin kovin kelmeästi.
Tavaramarkkinoita on coveroinut mm. KotiteollisuusSotakoira-coverlevyllään.
Kauko Röyhkä fiilisteli omanlaistaan Kevättä vuonna 1991 julkaistulla Tyttöjen ystävä-levyllä. Siitä tulikin pienoinen hitti, joka on kulkenut keikkasetissä säännöllisesti siitä saakka. Kauko myös levytti kappaleen uudelleen 2000-luvulla Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa Zaia-levylle.
P.S. Toki pitää muistaa mainita myös Sielun veljien -86 ilmestynyt Kevät. Biisi ilmestyi tuolloin vain singlenä. Myöhemmin se löysi paikkansa Aina nälkä -kokoelmalta.
New Yorkista tuleva The Mommyheads piipahti Zoom FM:llä bändin Turun Klubin keikkansa yhteydessä 14.3.2011.
Pitkän linjan indie-popparit viihtyivät studiossa jutustellen ja musisoiden. Ihan lapasestahan se lähti, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi...TRC proudly presents...
Haastattelun ensimmäinen osa:
Haastattelun toinen osa:
Haastattelun kolmas osa:
The Mommyheads soittivat radiossa livenä myös neljä kappaletta uudelta Delicate Friction -levyltään. Ensimmäisenä kappaleena pojat soittivat Another Crowded House -kappaleen.
Toisena kappaleena kuultiinJust Give Me a Reason.
Kolmentena kuultiin Michael Holtin laulamanaSaddest Place on Earth.
The Mommyheadsin visiitin Radio Zoom FM:ssä päätti Hello Friends, jonka Adam Elk soitti ukulellä, ensimmäistä kertaa Zoom FM:n historiassa.
The Ballad of Danko Jones -musiikkivideotrilogia on saatettu kunniakkaaseen päätökseen. Sarjan viimeisessä osassa I Think Bad Thoughts esiintyvät huippunäyttelijät Elijah Wood (Taru sormusten herrasta), Ralph Macchio (The Karate Kid), Jena Malone (Sucker Punch) ym. kertovat nyt videon kuvausprosessista yhdessä päätähti Danko Jonesin kanssa.
Kiertueen alussa oleva Von Hertzen Brothers soitti Turun Klubilla 2.4.2011. Kie ja Jonne von Hertzen antoivat uusien biisien harjoittelun lomassa myös haastattelun Isukille ja Ukkomiehelle.
Hertzenin veljekset julkaisivat pari viikkoa sitten uuden Stars Aligned -levyn, joka ampaisi hieman yllättäen suoraan Suomen virallisen listan kärkeen.
"Ei se osaa laulaa ja se sähköistyminen oli ainakin ihan paskaa. Sen ura kestää enää korkeintaan pari vuotta."
Tämän tapaisia mielipiteitä riitti 60-luvun puolivälissä Bob Dylanista. No kohtuullisestihan tuo ura on kuitenkin potkinut näihin päiviin asti.
Herra Zimmerman täyttää toukokuun 24. päivä isot 70 vuotta. TRC vetää oman tribuutti-illan hyvissä ajoin, eli huhtikuun 28. päivä Kukassa tuutataan koko ilta Dylania! Soitetaan siis Bobin omia biisejä miehen itsensä ja muiden esittäminä sekä muiden biisejä, jotka ovat Dylanin kynästä lähteneet. Eihän yksi ilta mihinkään riitä, mutta jos nyt jotain edes pyöräytettäisiin levylautasella.
Uuden Anthems For The End -levynsä taannoin julkaissut turkulainen Shades of Nowhere poikkesi TRC:n haastattelussa radio Zoom FM:llä. Torska ja Jarska kertoivat muun muassa levyn synnyttämistuskista sekä taustoittavat miehistönvaihdosta, jossa bändin uudeksi kitaristiksi tuli Kitarasankari 2010-skaban nimiinsä sooloillut Hata Salmi.
Jartsa esittää Funeral Paraden livenä radio Zoom FM:ssä
Viikon Spotifynä on Austin Lucasin 6.4. ulos tuleva A New Home In The Old World.Yhdysvaltalaisen Folk-Punk artistin seitsemäs albumi ei tuo aiempiin levyihin verrattuna mitään yllätyksiä, Lucas on onnistunut tekemään jälleen pirun kovan levyn. Tiukkaa Americanaa siis, ei mitään muuta.
A New Home In The Old World tuo mieleen ajoittain Chuck Raganin tuotannon toisaalta
The Grain muistuttaa riffiltään hämmästyttävästi Neil Youngin My My Hey Heytä.
Aiemmin Suomessa Chuck Raganin ja Gaslight Anthemin lämppärinä vieraillut Lucas soittaa 14.5.2011 Helsingin Bar Loosessa. Sieltä löytää myös Isukin ja Ukkomiehen. Tämä taitaa olla viimeinen mahdollisuus hetkeen nähdä miestä klubikeikoilla, sillä Lucas aloittaa pian tämän jälkeen Amerikan-kiertueen Willie Nelsonin lämppärinä.
