Torstaiduo: These Days

Vuonna 1995 julkaistu These Days on monien mielestä viimeisiä lähes kunnollisia Bon Jovi-tuotoksia. Bändin kuudes studiolevy kantoi nimeä These Days ja luonnollisesti levyltä myös löytyy sen niminen biisi.

Levy merkitsi Bon Jovin kohdalla lopullista siirtymää aikuisrockin sarjaan. Levy oli myös ensimmäinen ilman basisti Alec John Suchia. These Days oli myös aavistuksen tummasävyisempi kuin Bon Jovin aiempi tuotanto. Ehkä siitä johtuen se sai maailmalla ristiriitaisen vastaanoton. Euroopassa levy oli suosittu, mutta Jenkeissä kaupallisesti pettymys. Tosin Bon Jovi on koko uransa ollut vanhalla mantereella kotimaataan isommassa huudossa.

Biisi oli levyn neljäs single. Ihmissuhteiden karikoistahan tässäkin lauletaan. 2008 kiertueella Richie Samboralla oli iso rooli laulussa, koska sillä haluttiin muistaa Samboran elämässään kohtaamia vaikeuksia. Biisi ylsi ilmestyessään parhaimmillaan Brittilistalla sijalle seitsemän.



Jo vuosikymmenen musiikkimaailmassa vaikuttanut Black Keys taisi lyödä lopullisesti läpi viime vuonna ilmestyneellä Brothers-kiekollaan, vaikka Dan Auerbachin ja Patrick Carneyn muodostoma duo on jo useamman vuoden kerännyt ylistäviä lausuntoja indie-piireissä. Mm. Rolling Stone listasi levyn vuoden toiseksi parhaaksi julkaisuksi.

These Days naulaa mainion Brothersin seinään. Hitaan keinuva laulu riisuu aseista ensimmäisistä tahdeista lähtien.

Keikalla: Kauko Röyhkä ja Severi Pyysalo 24.2.2011

Röyhkä & Pyysalo duo ilahdutti Turun yöelämää kahdella keikalla Bar Kukassa 23.-24.2.2011. Raportin tekeminen hieman venähti, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Illat koostuivat Röyhkän tunnetujen kappaleiden kuten Laura ja Helvetti, lisäksi myös parivaljakon uudesta materiaalista. Röyhkän tunnetuimmat kappaleet saivat virkistävän uuden muodon Pyysalon käsittelyssä.

Miehet esiintyivät vapautuneesti ja selkeästi heillä on hauskaa soittaa yhdessä. Röyhkä lupaili viime syksynä pidetyssä haastattelussa heidän julkaisevan vielä jotain.

Sitä odotellessa...

Viikon Spotify: SMG - Hautojen yli

Varmoista kevään merkeistä varmin on se, että allekirjoittanut hurahtaa runotyttömusiikkiin. Kevät on siis ilmeisesti saapunut kaupunkiin.

Tuleva kevät on siinä mielessä otollista hurahtamisaikaa, että Scandinavian Music Group julkaisee uuden levynsä huhtikuun lopussa. Alustava julkaisupäivä on huhtikuun 27.

Vielä lopullista nimeään hakevan levy tunnetaan työnimellä We love Antti Lehtinen. Ei voi olla huono.

Viikon Spotifyna tarjoillaankin uuden levyn ensimmäinen single Hautojen yli. Mielenkiintoinen biisi, joka ei rakennu säkeistö-kertsi-säkeistö-ajattelulle. Tässähän on sitä paitsi aika jännä tarina, joka avautuu vasta lopussa. Toki on melkoinen riski tunkea radioaalloille vuonna 2011 biisi, joka vaatii kolme ja puoli minuuttia kuuntelua auetakseen.

Melko juurevana kulkeva biisi myös kasvaa kivasti biisin edetessä. Jos tämä jotain kertoo yleisemminkin uudesta levystä, niin ihan pelkkää folkkia ei liene luvassa.

Keikalla: The National 3.3.2011 @ Kulttuuritalo

Kerrankin pääsi lähtemään keikalle ilman spoilaantumista. Kerrankin sitä malttoi olla vakoilematta settilistaa etukäteen, eikä tarvinnut tuijottaa etukäteen kiertueelta napattuja Youtube-pätkiä. Yleensä se on tiennyt hyvää.

Odotukset olivat silti kovat, kun indie-suuruus National saapui Helsingin Kulttuuritalolle kahdelle keikalle. Raportit parin vuoden takaisesta kiertueesta Ruotsista ja Ruisrockin teltasta aiheuttivat hyväntyyppistä kutinaa jo hyvän aikaa ennen moottoritielle kiihdyttämistä.

Levyillä melko hiljainen bändi loi tietyt odotukset, ja vaikka valistuneet tahot olivatkin informoineet bändin olevan äänekkäämpi keikoillaan, tuli bändin ajoittain suoraviivainenkin rock hiukan yllättäen. Kun miksaus ja olosuhteet muuten olivat kohdallaan pääsi bändi runttaamaan kunnolla ilman, että soundit olisivat puuroutuneet. Toki niitä hiljaisempiakin pätkiä kuultiin.

Torstain työnäytteen perusteella on helppo uskoa, että bändi valloittaa vaivatta myös festivaaliolosuhteet, kun heinäkuussa Ruisrockiin, ja oletettavasti sen isoimmalle lavalle, saapuvat.

Ensikertalaisen keikkakävijän yllätti positiivisesti settilista. Vajaan parituntisen aikana ehdittiin ilmeisimpien High Violet- ja Boxer-hittien lisäksi tehdä kelpo määrä poimintoja myös aiemmasta tuotannosta.

Encore-kliimaksi Mr. Novemberin aikaan Matt Berninger paineli Kulttuuritalon permannon halki istumapaikoille vetämään biisiä. Vaikka kyseessä olikin joka keikalla tapahtuva ohjelmanumero, nostaa tämäntyyppinen kontaktinotto aina hymyn korviin. Ohessa Pariisin tyylinäyte.



Pienen pureksimisenkaan jälkeen keikasta ei isommin löydy purnattavaa kuin korkeintaan henkilökohtaisella tasolla. Jano pääsi yllättämään ja oli lämmin. Bändi ja lämppäri Sharon Van Etten hoitivat ruutunsa moitteetta. Lukuisista ironia-viiksien asennosta päätellen myös muu yleisö otti Nationalin omakseen.

Keikan draaman kaari on aina tärkeä ja sen National osasi myös. Onneksi tajusivat lopettaa oikeaan aikaan, koska tällaisen Vanderlyle Crybaby Geeks-version jälkeen ei voi soittaa enää mitään. Jos/kun heinäkuussa Ruissaloon saadaan kymmeniätuhansia muotitietoisia indie-hipstereitä hoilaamaan, niin saattaa kuulostaa muuten pirun komealta.

Viikon video: Queen - I Want To Break Free

Queen oli eräs musiikkivideoiden suurista edelläkävijöistä. Bohemian Rhapsody oli aikanaan maailman kalleimpia ja vaikeatekoisimpia videoita.

Bändi panosti videoiden ideointiin ja toteutukseen paljon. Esimerkiksi Radio GaGa:a varten jouduttiin massiivinen avustajajoukko harjoituttamaan usean viikon aikana. Nykyään homma hoidettaisiin tietokoneanimaatiolla viidessä minuutissa.

Bändin videot herättivät myös laineita erityisesti BBC:n lasissa. Radio Ga Ga:sta oltiin löytävinään natsiviittauksia, vuoden 1982 Body Language kiellettiin BBC:llä ja Bicycle Racen 50 alastonta naistakin olivat joillekin piireille liikaa. Alunperin tuotakin videota muokattiin ja pyöräilykohtaukset sensuroitiin efekteillä.

I Want To Break Free sentään selvisi ilman suurempaa sensuuria, vaikka pientä kummastusta herättikin. Bändihän itse suhtautui tekemisiinsä melko kieli poskessa, mistä I Want To Break Free on mainio osoitus. Kuinka kujeileva onkaan viiksekkään nais-Freddien virnistys, kun hän saapuu videon alussa ovesta pölynimureineen.

Siihen virneeseen sisältyy paljon sitä, millaisena minä Queenin ymmärrän. Kuohunnan aikaansaaminen ei ollut itsetarkoitus bändille, mutta sitä ei mitenkään pyritty hillitsemäänkään.

I Want To Break Free on John Deaconin kirjoittama biisi, joka ilmestyi vuonna 1984 Works-albumilla. Videon idea puolestaan tuli Roger Taylorilta. Yksi videon pointeista oli parodioida pitkään Briteissä pyörinyttä saippuasarjaa Coronation Street.

Myöhemmillä live-keikoillahan Mercury monesti esitti I Want To Break Freen naiseksi pukeutuneena. Niinpä bändin kiertuerekvisiittaan kuului mm. kymmenet tekorinnat. Roudareiden mukaan niitä tarvittiin useat, koska monet saattoivat kuljetuksessa hajota tai sitten vain kulua käytössä. Ainakin kerran Mercury myös viskasi rintansa biisin lopuksi yleisöön.

Turku Rock City presents Dj:t Isukki & Ukkomies 31.3.2011

Maaliskuun viimeinen päivä sukelletaan pinnan alle Bar Kukassa. Turku Rock City tarjoaa koko illan covereita alkaen klo 22. Pysytellään kuitenkin siellä syvässä päässä ja unohdetaan kotiin Britneyn Satisfactionit ja Johnnyn Kotihipat.

Torstaiduo: In The Summertime

Brittibändi Mungo Jerryn ehdoton kesäklassikko ja suurin hitti kipusi kesällä 1970 listojen kärkeen. In The Summertime pysyi Brittilistalla peräti 20 viikkoa.

Vaikka Mungo Jerry -hysteria riepotteli saarivaltiota 70-luvun alussa, bändi jäi enemmän ja vähemmän yhden hitin ihmeeksi. Yksi syy lienee siinä, ettei miehistö bändin liiderin Ray Dorsetin ympärillä ollut kovin stabiili.

Debyyttisinkkua seuranneet Baby Jump ja Lady Rose olivat hittejä ilmestyessään, ovat ne sittemmin jääneet selvästi In The Summertimen jalkoihin. In The Summertime ja Baby Jump ovat ainoat Mungo Jerry -biisit, jotka listakärkeen ylsivät.

Yhdysvalloissa In The Summertime ylsi listakolmoseksi.



Vastikään uuden Departing-albumin julkaissut Rural Alberta Advantage oli 2009 yksi suuria indie-yllättäjiä, vaikka erinomainen Hometowns-kiekko jäikin harmillisen vähälle huomiolle julkisuudessa.

Torontolaistrion debyyttilevyn päättää pienimuotoinen ja kauniin koruton In The Summertime.

Levyarvostelu: Dropkick Murphys - Going Out In Style

Bostonilaisretkue Dropkick Murphys on vetänyt taattua kelttipunkkiaan jo yli 15 vuotta, eikä vauhti näytä hidastuvan.

Going Out In Style on bändin seitsemäs studiolevy ja jatkaa uskollisesti vanhoilla laduilla. Toisaalta tämän bändin, kuten koko genrenkin, kohdalla ei oikeastaan edes toivo mitään uutta ja ihmeellistä.

Bändi on myös tainnut sen tajuta hyvissä ajoin. Tälläkin kertaa 13 biisin ajan säkkipillit raikaavat ja pubihoilauksia vedetään sopivan rupisesti. Ja kaikilla on hauskaa. Broken Hymns ja levyn loppupuolella 1953 ovat oikeastaan ainoat hetket, jolloin kaasusta hiukan höllätään.

Vaikka räimettä kotitarpeiksi riittää, biiseissä on kuitenkin riittävästi variaatiota, jottei levy muutu itseään toistavaksi puuroksi. 13 biisin kattauksen jaksaa kuunnella ongelmitta.

Bändi on saanut levylle vierailevaksi staraksi Bruce Springsteenin, joka jostain syystä on saavuttanut tällä vuosituhannella arvostetun tekijän aseman monessa piirissä. Kelttiyhteys ei ole oikeastaan kovin kaukaa haettua Peg O' My Heartilla vierailevan Pomon kohdalla. Viisi vuotta sitten Bruce teki mainion kunnianosoituslevyn Pete Seegerille, jonka toteutus ei ollut kovin kaukana Bostonin pojista. Saatan olla puolueellinen, mutta hyvinhän se tässäkin taittuu.



Koko kelttiläisen baarimusan genressä on ollut aina jotain uskomattoman vetoavaa. Aikanaan innostuin Dublinersista kovasti ja rakkaus on kestänyt siitä lähtien. Ehkä se johtuu niinkin yksinkertaisesta asiasta, että temmot ja soittamisen riemu on näillä veijareilla verissä. Jos itketäänkin, se tehdään pöydällä tanssien.

Urheilu on ollut aina Dropkick Murphysin sydäntä lähellä, eikä bändi ole aiemminkaan piilotellut sporttisympatioitaan. Kävihän orkesteri viime vuonna soittamassa NHL:n Winterclassicissakin Fenway Parkilla.

Varsinkin baseball-jengi Boston Red Soxia ja NHL-seura Boston Bruinsia on sympatisoitu urakalla. Tällä kertaa juttu on viety hieman pidemmälle. Levyn nimiraidan videolla kun vierailee lukuisia entisiä ja nykyisiä Bruins-legendoja.



Loppulausuma:

Tanakka paketti kelttipunkin ystäville. Toivottavasti bändi löytää myös uusia ystäviä.

Erikoista:

Eikö se Ted Hutt tuota koskaan huonoa tai edes keskinkertaista levyä?

Kuuntele itse Spotifysta, jos et usko.

Eddie Kirkland 16.8.1923-27.2.2011

Yksi merkittävimmistä blueskitaristeista Eddie Kirkland on kuollut autokolarissa 87- vuotiaana. Kirkland muistetaan parhaiten Little Richardin ja etenkin John Lee Hookerin bändeistä.

Vuonna 1962 alkaneen soolouran aikana, hän ehti levyttää 13 levyä, joista viimeisin Foghat Last Train Home ilmestyi viime vuonna.

Viimeisinä vuosina Kirkland soitti paljon myös suomalaisen Wentus Blues Bandin kanssa, jonka keikkakuntoa allekirjoittanutkin kävi vuonna 2006 tarkistamassa Helsingin Aleksanterin teatterissa järjestetyssä Family Meeting konsertissa.

Kirklandia jäi kaipaamaan vaimo ja yhdeksän lasta.

My two cents: Ikuiset ystävät

Nostalgiahöperö muistelee...

Paikka oli Wiklund Turussa ja aika joskus vuonna 1989. Kävelimme levyosastolle isäni kanssa ja ostin (eli ostatin) ensimmäisen oman cd-levyni, Eppu Normaalin Lyömättömät.

Ennen tuota olin jo kuunnellut paljon levyjä. Isän hyllyä ratsatessa tutuiksi olivat tulleet niin Creedence Clearwater Revival, Doors, Rolling Stones kuin Pink Floydkin. Ennen kahdeksatta syntymäpäivääni olin myös menettänyt sydämeni ensimmäistä kertaa James Brownille ja Sam&Davelle. Olipa siellä samalla hyllyllä solmittu ikuinen ystävyyssuhde erään Brucenkin kanssa.

Kaikesta tästä huolimatta ensimmäinen oma cd-levy oli jotain suurta ja mahtavaa. Se tunne kun sai pitää omaa cd-levyä kädessä, jäi mieliin ikuisiksi ajoiksi. Osapuilleen vuosikymmen myöhemmin koko homma lähti täysin lapasesta ja nyt levyjä onkin kertynyt jokunen lisää.

Monille isäni sukupolvelle levyjen ostaminen oli työn ja tuskan takana. Rahaa kuukauden tai kahden välein tapahtuvaa levykauppareissua varten kuulemma säästettiin hiki hatussa ja ostettavat levyt valikoitiin hyvissä ajoin ennen reissua. Kun levyt sitten oli saatu sadan kilometrin päästä haltuun, niitä kuunneltiin tauotta omistautuneena ja rakkaudella.

Ikuisia ystävyyssuhteita luotiin. Kaikki tuon ajan musiikkiin hurahtaneet nuoret muistavat ensimmäiset ostamansa levyt automaattisesti.

Fyysisen levyn kitumisen myötä musiikki on muuttunut käyttötavaraksi, joka ei synnytä enää samanlaisia tunnesiteitä kuin ennen.

Kun fyysinen levy kituu ja kuolleekin jossain vaiheessa lopullisesti (ellei vinyyli pelasta kaikkia), mitä nykyinen ja tuleva sukupolvi muistelee? Ensimmäistä netistä lataamaansa biisiä? Vai mitä?