Tämän viikon Spotifynä on vuonna 1955 perustetun jamaikalaisyhtyeen Jolly Boysin syksyllä ilmestynyt Great Expectation.Jolly Boys palaa 13 vuoden hiljaiselon jälkeen sympaattisella ja samalla häiriintyneellä levyllä, joka koostuu tunnettujen kappaleiden reggeaversionneista.
Ensin on pakko sanoa, että en hirveästi perusta pelkästään covereista koostuvista levyistä. Tästä voi pois lukea Johnny Cashin myöhäisempi tuotanto, mutta se on toinen juttu. Pitkänlinjan jamaikalaismuusikoiden viimeisen tuotos tekee tähän poikkeuksen. Levyltä muuten löytyy Cashin Ring of Firestakin hieman erilainen versio.
Jolly Boys coveroi levyllään tunnettuja kappaleita 60-luvun puolivälistä nykyhetkeen varsin onnistuneesti. Albert Minottin johtama porukan sovitukset tuovat jo puhkisoitetuista kappaleista uusia puolia esiin. Etenkin Minottin omalaatuinen tulkinta Amy WinehousenRehabista vetää vuoden synkimpinä aikoina vanhan miehen suunpielet korviin ja tuo mieleen Pedro's Heavy Gentlemanissa aikonaan vierailleen Peps Perssonin.
Viikolla tuli kuluneeksi 19 vuotta siitä, kun Farrokh Bulsara menehtyi. Samalla loppui myös mainion Brittibändi Queenin olemassaolo, vaikka kuollutta hevosta onkin yritetty läimiä solistin kuolemasta lähtien.
Freddie Mercury on maailmanhistorian kaikkien aikojen paras mieslaulaja. Ehkä jopa kaikkien aikojen kovin laulaja, vaikka Aretha on kyllä ihan samoilla viivoilla.
Innuendo jäi sen ainoan oikean Queenin viimeiseksi levyksi. Levyn päätösraita The Show Must Go On nousi yhdeksi Queenin suurimmista hiteistä. Pitkälti sen ansiosta levy nousi aikanaan valtavan suosituksi, mutta muutoin levy on, syystä ai toisesta, jäänyt unohduksiin. Kyseessä on kuitenkin yksi Queenin parhaista levyistä.
Vuonna 1989 ilmestyneen The Miraclen jälkeen Mercury ruoski bändiä aloittamaan uuden levyn työstö. Laulaja oli todennäköisesti varsin tietoinen sairaudestaan ja omasta terveydentilastaan, vaikka asiasta julkisuudesta liikkui vain huhuja. Tosin Mercuryn ulkonäkö paljasti, ettei kaikki ollut kunnossa. Yleisesti arvellaan, että Mercury sai sairauden 80-luvun lopulla. Olihan jo Miraclella julkaistu jälkikäteen arvioituna paljon puhuva Who Wants To Live Forever.
Joka tapauksessa Mercury veti Queenia tekemään uutta levyä nopeasti Miraclen jälkeen. Mercury myös uransa viimeisinä vuosina teki useampia uransa hienoimpiin hetkiin luettavia biisejä. Montserrat Cabellen kanssa hän teki Barcelonan.
Mercuryn HIV-positiivisuudesta liikkui jo 1980-luvun lopulla yhä kiihtyviä huhuja ja Brittimedia seurasi Mercuryn yksityiselämää tarkasti. Julkisuuskuvastaan tarkka laulaja vetäytyikin vuosikymmenen taitteessa entistä enemmän omiin oloihinsa. Viimeisen kerran Mercury esiintyi julkisesti 1990, kun Queen palkittiin erikoispalkinnolla Brit Awardseissa.
Levyä tehtiin kiihkeästi keväästä 1989 loppuvuoteen 1990. Mercuryn AIDS diagnosoitiin levynteon aikana ja Freddien huonokuntoisuus lykkäsi levyntekoa, eikä se ehtinyt valmistua vuoden 1990 joulumarkkinoille, kuten alun perin oli tarkoitus. Lopulta levy ilmestyi helmikuussa 1991.
Mercury oli hoidossa Sveitsissä Geneve-järven rannalla, mutta teki lauluosuuksiaan samalla. Freddien terveydentilan heikkeneminen näkyy myös levyn lyriikoista, joista monet käsittelevät tavalla tai toisella kuolemaa.
Innuendo on myös monella tavalla lähellä Queenin juuria. Mm. Hitman ja Bijou ovat varsin raskaita hevivetoisia biisejä. Toisaalta soinnissa on monin paikoin aimo annos ilmavuutta. Levy myös osoittaa bändin monipuolisuuden.
Sitä paitsi mikään levy, jossa on kappale kissasta ei ole huono (Delilah sai innoituksensa Mercuryn kissasta).
Innuendo jäi pitkälti Mercuryn testamentiksi. Hän kuoli kymmenisen kuukautta Innuendon julkaisun jälkeen, marraskuussa 1991. Runsasta kuukautta aiemmin Show Must Go On julkaistiin singlenä. B-puolelta löytyi Keep Yourself Alive, joka oli omiaan kiihdyttämään Mercuryn ympärillä pyörivää julkisuusmyllyä, sikäli kun se enää siinä kohtaa oli mahdollista.
Marraskuun 23. päivä Mercury julkaisi lehdistötiedotteen, jossa hän myönsi sairastavansa AIDSia. Seuraavana päivänä hän kuoli.
Pian Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistiin video These Are the Days of Our Lives. Biisi julkaistiin myös Bohemian Rhapsodyn uudelleenjulkaisun b-puolena.
Miksi kuunnella: Yksi kaikkien aikojen bändeistä parhaimmillaan.
Tätä keikkaa olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Jenkkimetallin tämänhetkinen johtotähti Avenged Sevenfold saapui Helsingin jäähalliin. Odotukset olivat enemmän kuin korkealla.
Oma rakkaussuhteeni kyseiseen orkesteriin alkoi vuonna 2006, kun Playstationin Guitar Hero –pelissä kuulin kappaleen nimeltä Beast and the Harlot. Tämän jälkeen aloin tutustua bändin tuotantoon vain todetakseni, että albumit City of Evil ja vuonna 2007 ilmestynyt nimialbumi Avenged Sevenfold ovat täyttä timanttia. Uusi luku lempiyhtyeideni sarjaan oli kirjoitettu.
Avenged Sevenfold oli vieraillut Suomessa kerran aikaisemmin, kesällä 2008 Iron Maidenin lämmittelijänä Olympiastadionilla sekä Tampereen Ratinassa. Tällöin en ollut paikalla, koska Iron Maidenista en välitä tippaakaan, ja lippujen hinnat olivat liian korkeat.
Mutta sitten itse keikkaan. Fölipullo kalsareissa ja muutama keskiolut veressä oli komeaa astella jäähalliin sisälle kuullakseen, minkä biisin saattelemana bändi astui lavalle. Kylmät väreet hiipivät paidankauluksesta sisään, intro-kipale oli meinaan seuraavanlainen mahtavuus.
Keikka alkoi odotetusti aiemmin kuluvana vuonna ilmestyneen Nightmare-albumin nimibiisillä, joka on jo Suomessakin tutuksi tullut radiohitti. Lava-show oli täynnä liekkejä ja hienoja lavasteita.
Avenged Sevenfoldin musiikki on sen verran haastavaa ja teknistä musisointia, että ennakko-odotukset olivat sillä kannalla, ettei bändi livenä aivan samaan pysty kuin levyllä. Onnekseni huomasin olevani väärässä.
Solisti M. Shadowsin tulkinta oli uskomattoman puhdasta, eikä soolokitaristi Synyster Gatesinkaan sormet juuri väärää kohtaa kitarankaulalta erehtyneet painamaan. Entisen Dream Theater –rumpalin Mike Portnoyn kannuttamisesta tuskin tarvitsee kirjoittaa, jokainen musiikista ymmärtävä tuntee miehen taidot.
Bändin alkuperäisen rumpalin Jimmy ”The Rev” Sullivanin vuodentakainen kuolema otettiin myöskin huomioon keikalla. Sullivanin taustalaulut soitettiin nauhalta, ja aina silloin solisti M. Shadows muisti kohottaa katseensa ja kätensä taivasta kohti. Siinä iso mieskin herkistyi.
Yksi pitkä välispiikki koski Sullivania, jonka aikana bändin taustalle heijastettiin edesmenneen rumpalin kuva. Spiikkiä seurannut So Far Away –kappale omistettiin The Reville ja sytyttimien liekit valtasivat alaa jäähallissa.
Soittolistassa huomioitiin melko hyvin kaikki bändin tunnetuimmat kappaleet, kuten Afterlife, Almost Easy ja Bat Country, eikä keskitytty vain uusimman albumin kappaleisiin. Itse en jäänyt juuri kaipaamaan kuin muutamaa kappaletta, Avenged Sevenfold –levyn kahta viimeistä raitaa, A Little Piece of Heavenia ja Dear Godia. Toki bändin usein keikoilla soittama Pantera-cover Walk olisi ollut mukava kuulla.
Ainoa miinus tulee siitä, että keikka oli liian lyhyt. Noin tunnin soittoaika on aivan liian pieni aika näin odotetun orkesterin soittaessa täydelle jäähallille. Keikan loppupuolella tosin lisämielenkiintoa toi miltei puolen kentän kokoinen circle pit, jossa sadat ihmiset kiersivät mukana.
Tarkkakorvainen kuuntelija saattoi kuulla laulaja M. Shadowsin todenneen keikalla, että bändi palaa Suomeen kesällä. Mutta sitä odotellessa ja rehellisen puolueellisella mielipiteellä voi todeta, että Avenged Sevenfold Helsingin jäähallissa oli vuoden 2010 paras keikka.
Tässä tämän päivän toteutunut biisilista. Nyt äkkiä television ääreen. Puolen tunnin päästä Teemalta tulee Rock-Suomi alaotsikolla Amerikan ääni. Heti sen perään viime vuonna taltioitu Nurmion 30-vuotisjuhlakonsertti, jossa taustalla soitinyhtye Hunajaluut. Kyllä meitin kelpaa.
Biisilista (esittäjä Tuomari Nurmio, ellei toisin mainita):
1. Kurjuuden kuningas 2. Hän on täällä tänään 3. Tonnin stiflat 4. Kurja matkamies maan 5. Rannanjärvi elää 6. Dumari 7. Hotelli Voodoo (J. Karjalainen Electric Sauna) 8. Huda huda (YUP&Nylon Beat) 9. Viiniä, malja marttyyreille (Egotrippi) 10. Älä itke Iines (Sielun veljet) 11. Vuokses sun
12. Lemmenloruja 13. Lasten mehuhetki 14. Valo yössä 15. In the summertime 16. Down to the cold cold ground 17. Likainen tusina
18. Punainen planeetta 19. Kova luu 20. Ramona 21. Kolmannen linjan Mona Lisa
22. Ankara 23. Käärmeen laulu 24. Lapsikuninkaan käskyt 25. Maailmanpyörä palaa 26. Mammona 27. Makasiinin luona 28. Paratiisin puutarha 29. Pahaa joulua
Tänään juhlitaan Zoomin taajuudella synttäreitä kello 17-19. Tuomari Nurmio täyttää kuluvalla viikolla 60 vuotta. Valikoituja paloja soitellaan Turku Rock City -ohjelmassa.
Nurmiosta kiinnostuneille on ollut syksyn mittaan tarjolla makeaa. Taannoin julkaistiin kattava Dumari-elämäkerta sekä varsin painavaa todistusaineistoa sisältävä dvd-laatikko. Tuore Paratiisin puutarha -albumi on kerännyt ylistäviä arvioita. Myöhemmin tänään (klo 22.05)1 Yle Teema esittää viime vuonna taltioidun 30-vuotisjuhlakonsertin.
Sitä ennen tunnelmaan sopii virittäytyä Zoomin taajuudella 93,4.
Viikon Spotifynä on aiemmin tänä vuonna ilmestynyt uusintapainos Exile on Main Streetistä. Rollariklassikko julkaistiin 2010 vuoden kesällä täysin remasteroituna ja levyn toinen puolisko piti sisällään levytyssession muita helmiä mitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta itse levylle kelpuutettu.
Exile on Main Street on Rolling Stones-levyistä ehkä tasapainoisin ja onnistunein tuotos, jonka merkitystä rock 'n' rollin historiasta on mahdotonta kiistää. Vaikka levy onkin klassikko uudelleen julkaisuissa valitettavasti suurin mielenkiinto siirtyy ennen julkaisemattomiin kappaleisiin.
2000-luvun puoliväli oli wanhoille staroille suopeaa aikaa. 2005 Neil Young julkaisi Prairie Windin, joka oli Silver&Goldin tasoinen akustinen pläjäys, 2006 Dylan ja Springsteen julkaisivat vahvimmat levynsä vuosiin ja 2007 John Fogerty julkaisi huikean Revival-levynsä (eikä niissä Springsteenin Magicin biiseissäkään mitään vikaa ole, kunhan ei puhuta tuotannollisesta puolesta).
Ehkä Dylanin Modern Timesia lukuun ottamatta näille levyille on myös yhteistä se, että ne ovat herättäneet ilmestyessään yllättävänkin paljon tyytyväistä hyminää hipster-vetoisessa(kin) musiikkimediassa. Yhtä nopeasti mainitut levyt kuitenkin ovat myös painuneet unohduksiin. Se tosin kertonee enemmän tämän päivän musiikinkuuntelutottumuksista ja musiikkibisneksessäkin jylläävän kvartaalitalouden lainalaisuudesta kuin itse musiikista.
Joka tapauksessa John Fogertyn Revival on levy, joka ansaitsee jäädä henkiin. Se ei ole ainoastaan vuonna 1945 syntyneen John Fogertyn uran paras soololevy. Se on myös paras levy, jolla Fogerty on mukana sitten 1970 ilmestyneen CCR:n Pendulumin.
Itse asiassa Revival kuulostaa erehdyttävän paljon Creedenceltä. Tuotanto vaiheessa musiikkia ei ole kompressoitu tappiin vaan musiikkiin on jätetty dynamiikan nimissä myös ilmaa. Mikä on nykypäivän musiikkitrendit huomioiden ihanan virkistävää. Vanhan dinosaruksen korva lepää tässä. Soundillinen ero esimerkiksi aiemmin mainittuun Springsteenin Magiciin on valovuosia tai ainakin noin 40 vuotta. Painavin syy albumin vanhakantaisen tuotantojälkeen varmastikin se, että varsin kontrollinhaluisena tunnett Fogerty istuu itse tuottajan pallilla.
Revival osui Fogertyn uralle hyvään kohtaan. Mies oli pitkän tauon jälkeen tehnyt mainion paluun vuosituhannen lopussa Blue Moon Swampilla. 2004 ilmestynyt Deja Vu All Over Again oli epätasainen kokonaisuus, vaikka siltä yksittäisiä huippuvetoja löytyikin. Revivalilla Fogerty pysyy hyväksi havaitulla osaamisalueellaan, eikä sorru turhaan kikkailuun. Ei Creedencenkään erinomaisuus perustunut erityisen mutkikkaisiin d-osiin tai 16-osatahteihin.
Positiivinen vanhakantaisuus henkii levystä kauttaaltaan. 40 minuutin kesto on kuin suoraan 60-luvulta, eikä biisimateriaalissakaan ole valittamista. Gunslinger tai Long Dark Night ei häviä Creendencen kultakauden teoksille juurikaan.
Yllätyksiäkin sekaan mahtuu. River Is WaitingissaBenmont Tenchin loihtima Hammond-soundi flirttailee vahvasti gospel-soulin suuntaan. Broken Down Cowboy on taas vahvinta CCR goes countrya vuosikymmeniin.
Menopalojakin ja yllättävän rämäköitä rock-vetoja sekaan mahtuu. It Ain’t Right on vahvalla poljennolla varustettua wanhan ajan rock’n’rollia ja I Can’t Take It No More peräti vimmainen kannanotto Bushin hallinnon ulkopolitiikkaan.
Kuusikymppisen Fogertyn tekemisistä henkii miellyttävä rentous. Mies tuntuu myös vaihteeksi olevan sinut menneisyytensä kanssa. Tuskin levylle muuten olisi päätynyt laulu Creedence Song, jossa lauletaan you can’t go wrong if you play a little bit that Creedence song.
Tuli taannoin paasattua kritiikeistä. Ja tässä sitä nyt ollaan kirjoittamassa arviota, jolla ei ole mitään tekemistä edes objektiivisuuden illuusion tai minkään muun kanssa.
Menetin suhteellisuudentajuni Springsteenin tekemisten suhteen viimeistään Tracksin julkaisun aikoihin (1998). Pari vuotta sitten Darkness on the Edge of Town kolahti kaikella voimallaan. Yhtäkkiä ymmärsin ne aikuiseksi kasvamisen kasvukivut, joista levyllä lauletaan.
Levy itsessään on siis nerokas. Brucen parhaimpia. 70-luvun Springsteenin lyriikat koskettavat juuri minua ja tuntuu siltä, että olen viime vuosina kasvanut Born To Runista Darknessiin omassa elämässäni. Idealistiset nuoruuden haaveet ovat antaneet antamaan tilaa aikuistumisen ja vastuunoton kysymyksille. Eikä se välttämättä ole edes huono asia. Joka tapauksessa Darkness käsittelee juuri niitä kysymyksiä, jotka ovat omassa elämässäni olleet ajankohtaisia viimeisen vajaan kolmen vuoden ajan.
Jo tätä taustaa vasten Darkness-boksin objektiivinen arviointi olisi mahdotonta. Ja sitten Springsteen läväyttää tämän näköisen juhlapainoksen tiskiin. Tämä on täydellinen kuuden tähden boksi. Käydäänpä tämä läpi yksityiskohtaisesti, että miksi.
1. Ulkoasu
Darkness-boksi on paketoinniltaan yksi siisteimmistä koskaan näkemistäni. Springsteenin muistikirjat ovat saaneet legendaarisen maineen fanien keskuudessa. Tarinoiden mukaan Springsteen kirjoittaa/kirjoitti taukoamatta. Darkness-sessioissa nauhoitettiin noin 70 biisiä, joista 10 päätyi levylle. Päivän päätteeksi Bruce saattoi palata muistikirjansa pariin ja kaivaa sieltä aina uuden kappaleen bändin veivattavaksi.
Tämä on yksi niistä muistikirjoista. Sen sivuilta löytyy monenmoisten biisien sanoja, bändin kesken järjestettyjä äänestyksiä mikä biisi pitäisi ottaa albumille, biisijärjestyksen pohdintaa, arkistokuvia ja niin edelleen. Vaikka paketissa ei olisi lainkaan musiikkia, tämä olisi fanien mielestä siisti julkaisu.
2. Musiikki
Boksissa on musiikkia kolme cd:tä. Remasteroidun Darkness on the Edge of Townin lisäksi kaksi levyä ennen julkaisematonta materiaalia Brucen kiihkeimmältä ja parhaalta luomiskaudelta. Joukossa on live-versioina jo tunnetut Fire ja Because the Night, Southside Johnnylle luovutettu Talk To Me ja Darknessilla julkaistu Factory toisilla sanoilla ja toisella nimellä. Ja niin edelleen.
Outtake-bootlegien henkilökohtainen suosikkini What’s The Matter Little Darling on mahdutettu mukaan nimellä Ain’t Good Enough For You. Pelkästään tämä tuplalevy riittää fanit hyrisemään tyytyväisyyttään.
3. DVD:t
Niin karua kuin se onkin, boksin paras anti on kuitenkin pakattu kuvatallenteiden muotoon. DVD-puolelta löytyy dokumentti Darknessin tekemisestä. Materiaali lojui vuosikymmeniä Brucen kaverin vintillä ennen kuin se päätyi julkisuuteen. Vanhaa materiaalia on ryyditetty nykyhetken haastattelupätkillä.
Dokumentti vahvistaa kuvaa Springsteenistä pedanttina musiikintekijänä, joka varsinkin uransa alkuaikoina itsepintaisesti ja intohimoisesti tavoitteli päänsä sisäisiä visioita ja pisti samalla bändinsä kovaan fyysiseen ja henkiseen rääkkiin.
Ääneen pääsevät Brucen lisäksi niin Steve Van Zandt, Jon Landau kuin ennen Darknessin nauhoittamista Brucen kanssa oikeustaistoa käynyt ex-manageri Mike Appel. Dokkarin pituus on vaatimattomasti puolitoista tuntia.
Toiselta dvd:ltä löytyy koko Darkness soitettuna E Street Band –käsittelyssä. 2009 bändi (- Nils Lofgren) kokoontuivat Asbury Parkiin, jossa soittivat levyn kokonaisuudessaan kameroille. Jos nyt nillittää haluaisi, niin olisi voinut tietysti pakata mukaan jonkun syksyn 2009 kokonaisista keikoista, joilla levy soitettiin, levylle. Mutta ei nyt ehkä kuitenkaan viitsi. Lisäksi dvd:llä on treenikämppämateriaalia ja yksittäisiä live-biisejä vuosilta 1976-78. Puhdasta kultaa.
Brucen legendaarinen keikkamaine sinetöitiin Darknessin jälkeisellä kiertueella. Sokerina boksin pohjalla on vuoden 1978 Houstonin keikka kokonaisuudessaan. Taashan tässä voisi marista siitä, ettei kuvanlaatu ole nykystandardien mukaista ja niin edelleen. Mutta ei se kannata. Tällaista rock’n’rollin pitää olla: villiä, alkukantaista ja intohimoista. Bändi on tosissaan ja se tulee kotisohvalle myös 4:3-kuvasuhteessa.
Miksi kuunnella: Springsteenin maine sinetöitiin Darknessin myötä. 70 laulusta olisi helposti saanut tehtyä kolme tai neljäkin hittilevyä.
Paras hetki: Jos joku ihmettelee, miksi Bruce Springsteen&The E Street Band on rock-historian mahtavin kone, varaa kolme tuntia rauhallista aikaa ja tyrkkää Houston-dvd soittimeen.
Näin menetän Turku Rock City –neitsyyteni. Hei vaan. Lappeenrantalaisen Anal Thunderin neljäs pitkäsoitto Time of Your Life levysoittimeen ja tiukat 12 raitaa kotimaista punksia käsittelyyn.
Anal Thunder on yhtyeenä tavoittanut jo kunnioitettavan 13 ikävuoden rajapyykin. Orkesteri ei ole näiden vuosien aikana kuitenkaan saavuttanut sen suurempaa mainstream-suosiota, vaan on pysynyt lähinnä pienten piirien kulttibändinä.
Time of Your Life potkii jykevästi perseelle heti ensi sekunneista lähtien. Puolen minuutin intro-raitaa seuraa kolme koukuttavaa rallia, jotka ovat samalla levyn paras osa. Keep It Real(ly Boring), Sleep Well ja Topi’s Song korostavat tarttuvilla kertosäkeillään kitaristi T. Jutilan lahjakkuutta.
Humoristisesta nimestään huolimatta Anal Thunder on vakavasti otettavaa punk-rockia.Puolen tunnin levyyn mahtuu paljon hyviä hetkiä. Song About Getting Smashed ja Nunca Vamos A Volver –kappaleissa kuultavat viulut tuovat mukavasti lisämaustetta albumin äänimaailmaan.
Viulua Anal Thunderissa soittava Milka esittelee myöskin heleää ääntään muutamassa levyn loppupuolen kappaleessa. Naisvokalisti kuulostaa raikkaalta miesvokalisti Ultima Foolen miehisen uhon keskellä. Ultima Foolenkin laulusuoritukset ovat vakuuttavaa kuultavaa, vaikka englanninkielen ääntäminen onkin hivenen perussuomalaisen kuuloista.
Levyn kappaleesta Through Al Bundy’s Eyes on tehty komea video, jossa pääosaa näyttelee Damn Seagullsista ja Nazi Death Campista tuttu Toni Koskinen.
Anal Thunder on ennen kaikkea live-bändi, mutta levylläkin se kuulostaa todella hyvältä. Tuoreimmalla albumillaan yhtye on siirtynyt kappaleissaan askeleen vakavampaan suuntaan ja se vaikuttaa hyvältä ratkaisulta. Aikaisemmassa tuotannossakaan ei tosin moitteen sijaa ole.
Time of Your Life -cd sisältää myös 13 Years Down The Drain –dvd:n, joka tutustuttaa katsojan yhtyeen matkaan vuodesta 1997 tähän päivään. Jos tämän tallenteen pystyt katsomaan nauramatta läpi, olet melkoinen kivikasvo.
Levyn päättää Nick Cave –cover Where the Wild Roses Grow, jossa Milka ja Ultima Foole hyppäävät Kylie Minoguen ja herra Caven saappaisiin. Tässä tanssitaan luonnollisesti heikolla jäällä, mutta punkissa kaikki on sallittua.
Läntisen pallonpuoliskon pahamaineisimmat dj:t ratsastavat jälleen. Lain pitkä ja karvainen koura on yrittänyt tavoittaa lännen nopeimpia tiskijukkia Isukkia ja Ukkomiestä jo kolmen kuun kierron ajan. He ovat pysyneet varjoissa jo tovin. Torstaina 25.11. he soittavat Kukan saluunassa levyt vyöllään. Tule ja haasta itsesi kuuntelemaan, jos uskallat.
TRC:n viikon Spotifynä tällä viikolla Isobel Campbellin ja Mark Laneganin kolmas yhteislevytys Hawk. Tyylilajeja onnistuvasti vaihteleva levy on parivaljakon levytyksistä parhaimmista päästä ja jopa yksi vuoden 2010 parhaimmista levyistä.
Harvoin saati koskaan olen joutunut pettymään Mark Laneganin levyjen kanssa. Sama pätee myös tähän uusimpaan yhteistyöhön, joka tuskin jättää southern rockista pitävää jamppaa kylmäksi.
Entisen Belle & Sebastianin sellistin Campbellin ja vaihtoehtorocklegenda raspikurkun Laneganin äänien erilaisuus on levyn rikkaus. Lisäksi kappaleista on aistittavissa tietynlainen matka, erilaisine hajuineen ja makuineen. Niin paljon tunnelmat vaihtelevat levyn aikana. Osittain tähän löytyy selitys levyn vierailijoiden kautta. Hawk:n kappaleita on ollut väsäämässä Townes Van Zant ja pakko myös mainita lupaavan folkmuusikon Willy Masonin vierailu kahdessa kappaleessa, joista No Place to Fall jätti syvän arven tähän noin kolmekymppisen miehen sydämeen.
Jo yli 20 vuotta maamme musiikkikentällä temmeltänyt Sir Elwoodin hiljaiset värit on kiertänyt maata uuden Kaipuun vuosirenkaita -levyn tiimoilta. Bändin laulaja-sanoittaja Juha Lehdellä oli aikaa juttutuokiolle lokakuun lopussa Turun Kårenilla.
Syyskiertue ottaa parhaillaan viimeisiä askeleitaan. Kiertue huipentuu ensi viikolla kahteen Tavastian keikkaan 19. ja 20. marraskuuta.
Osa 1: Juha myöntää, että tekstintekijän vaimona ei ole helppoa elää.
Osa 2: Uuden levyn Tuulen poika biisissä on rivi: "Kielet poikki perkele, kun Bruce oli kuningas". Tästähän sitten oli hiukan tarjottava keppiä. Miksei Bruce enää muka ole kuningas??
Robert Zimmermanin tuotannosta puhuttaessa nostetaan ensimmäisenä esiin Highway 61 Revisited ja Blonde On Blonde. Seuraavassa lauseessa mainitaan 70-luvun kolmen levyn kukoistuskausi Before The Flood, Blood On The Tracks ja Desire. Jos vielä enemmän Dylaniin paneudutaan, niin aletaan puhua 2000-luvun renessanssista, joka oikeastaan alkoi 1997 julkaistun Time Out Of Mindin myötä.
80-luku oli Bob Dylanille monien keskinkertaisten tai kehnojen levytysten kavalkadi. Sieltä täältä löytyy kelpo biisejä ja jossain mielentiloissa Infields (1983) ja Empire Burlesque (1985) ovat kelpo levyjä. Ja sitten on vastapainona sellaisia raapaisuja kuin Saved, Shot of Love, Knocked Out Loaded ja Down In The Groove. Ja entäs se Grateful Deadin kanssa tehty yhteislevy? Jos ei puhuta siitä sen enempää, ehkä sen olemassaolo unohtuu.
80-luvun lopulla Dylan kärsi motivaation puutteesta, eikä biisejäkään tahtonut syntyä. Mies myös kärsi käsivammasta, joka niin ikään masensi. Loppuvuodesta 1987 Dylan kirjoitti kuitenkin Oh Mercyn avausraidan Political World. Tuo teksti syntyi vaivattomasti.
Vuoden 1988 alussa hän kirjoitti yhtä vaivattomasti myöskin Oh Mercylle päätyneen What Good Am I?:n. Dylan oli löytänyt jälleen inspiraationsa. Lyhyessä ajassa syntyi parikymmentä biisiä, joista monet mm. Everything Is Broken ja Disease Of Conceit päätyivät levylle. Ensin mainittuhan on coveroitukin moneen otteeseen. Joitain biisejä kuten levyn päättävän Shooting Starin Dylan tosin teki vasta levytyssessioiden aikana.
Palaset loksahtelivat paikalleen lopullisesti, kun Dylan sattui yksiin Daniel Lanoisin kanssa. U2:n menestyslevyn Joshua Treen jälkeen Bono ehdotti Lanoisille yhteistyötä Dylanin kanssa. Myöhemminhän Lanois jatkoi Dylanin uran elvyttämistä tuottamalla jo mainitun Time Out Of Mindin.
Lanois oli kiireinen puuhaten samaan aikaan Neville Brothersin mainion Yellow Moon –kiekon parissa. Aikaa joka tapauksessa löytyi. Lanois osallistui myös muusikkona levyntekoon. Hän soittaa yhtä raitaa lukuun ottamatta (Disease Of Conceit) kaikilla biiseillä.
Dylan ei käyttänyt levyllä silloista kiertuebändiään, mutta löysi varsin osaavat muusikot, joilla oli aikaa paneutua levyttämiseen. Lanois myös painosti Dylanin itsensä keskittymään levytykseen aiempaa täysipainoisemmin ja soittamaan enemmän biiseillä itse.
Lähestymistapa biiseihin oli pääsääntöisesti yksinkertainen. Rummut, kitara ja basso ovat kappaleilla etualalla. Paikoin koskettimet maustavat tunnelmallisia biisejä (esim. Ring Them Bells). Suurin osa biiseistä myös soitettiin livenä.
Monet kappaleet riippuvat hyvin pienten tunnelmaa luovien yksityiskohtien varassa. Levyn hienoimpiin hetkiin kuuluvassa Man In A Long Black Coatissa se yksityiskohta on vahvan tekstin lisäksi laulun rytmitys. Kyseisestä kappaleesta Mark Lanegan on tehnyt upean oman versionsa.
Ilmestyessään syyskuussa 1989 Oh Mercy sai myötämieliset arviot ja sitä pidettiin Dylanin parhaana levynä vuosiin. Briteissä levy kipusi listan kuudenneksi ja Jenkeissäkin Billboardin listalla 30 joukkoon.
Dylan-kaanonissa Oh Mercy ohitetaan usein olankohautuksella. Turhaan. Vaikka se ei legendaarisuudessa ole 60-luvun kirkkaimpien helmien kaltainen musiikkimaailman mullistaja, se on tasapainoisen ehjä paketti.
Miksi kuunnella: Jotta huomaisi Dylanin osaavan myös laulaa. Lisäoppimateriaaliksi suositellaan Desiren päätösraitaa Sara.
Ismo Kullervo Alanko syntyi tänä päivänä 50 vuotta sitten. Lyriikan taju tuli miehelle jo verenperintönä, olihan äiti Anna-Liisa runonlausuja. Selloakin nuoruudessaan vingutellut Ismo alkoi teininä kirjoittaa omia biisejä.
Ura käynnistyi 1980-luvun alussa joensuulaisen kodinkonekaupan mukaan nimetyn Hassisen koneen riveissä. Tie vei myöhemmin Sielun Veljiin. Siekkareiden jälkeen ura on kulunut monissa kokoonpanoissa mm. Ismo Alanko Säätiön riveissä. Viime vuosina Ismo on soittanut Teho Majamäen kanssa Teholla kokoonpanossa ja tänä vuonna neljän hengen Teho-Osasto-kokoonpanossa.
Alangon takanreunus on koristunut mm. Junnu Vainio palkinnolla ja kahdella Vuoden Miessolistin-Emmalla (1996 ja 2002). Seinältä löytyy 16 kultalevyä ja kahdeksan platinalättyä.
Onnea Ismo ja hyviä levyjä seuraavallekin 50 vuodelle!
P.S. Tarkkaavainen lukija informoi, että myös Neil Youngilla on tällä päivämäärällä syntymäpäivä. Niilolle paukahtaa 65 vuotta mittariin. Juhlimisia myös siihen suuntaan siis.
Itse jäin kirjoitukset luettuani miettimään monia seikkoja, jotka hämmästyttävät ja kummastuttavat. Jäin pohtimaan niitä aivan liian pitkäksi aikaa ja huomasin potentiaalisen tehokkaan työpäivän kirvonneen otteestani.
Haarmankin tekstissä nousi esiin kritiikin tarpeellisuus. Tätä on tullut pohdittua jo hyvä tovi. Mihin musiikkilehtien levyarvosteluita 2010-luvulla oikeastaan tarvitaan? Mikä ylipäätään on rock-kritiikin tehtävä nykyaikana? Eivätkö musiikkinörtit löydä joka tapauksessa kaikkein hipeimmät ja cooleimmat viritykset netistä? Eikö juttu ole jo aika passé, kun musiikkilehdet niitä hehkuttavat?
Kyllä ja ei. Väittäisin olevani suhteellisen aktiivinen musiikin rakastaja/kuluttaja. Etsin uusia juttuja. Mutta siinä käytän kaikkia kanavia: nettiä, puskaradiota jne. Musiikkilehtien sivuilta löytää säännöllisesti mielenkiintoisia juttuja, jotka olisivat muuten menneet ohi.
Kritiikit eivät ole ainakaan minusta turhia, mutta ehkä näkökulmia olisi syytä tarkistaa. Voisiko kritiikin kirjoittaa jollain toisella fokuksella kuin sillä, mihin on totuttu? Millainen se olisi?
Syystä tai toisesta suomalainen kritiikki on usein synonyymi lyttäämiselle, toisinaan perusteettomalle lyttäämiselle. Eikä tämä ole pelkästään Rumban "ongelma". Rumba on ennenkin "kohahduttanut" tämän tyyppisellä kirjoittelulla. Muistellaanpa vaikka 2000-luvun alun Rumban Anssi Kela -kirjoittelua by Samuli Knuuti.
Johtuuko nuiva kritiikki sitten perisuomalaisesta kateudesta? Kuluneen sanonnan mukaan musiikkikriitikot ovat epäonnistuneita muusikoita. Kliseet ovat varmaankin kliseitä sen vuoksi, että niissä piilee totuuden siemen. Mutta ei kai se ole ainoa selitys inhoamalleni kateuden ilmapiirille?
Kritiikeissä, ainakin rock-kritiikeissä, on valitettavan usein kyse jonkinmoisesta toimittajan egon pönkityksestä. Usein negatiivisissa kritiikeissä on kyse myös kielellisestä briljeerauksesta. Koitetaan sanoa yksinkertainen asia mahdollisimman hienosti. Meikä on yksinkertainen ihminen. Pidän yksinkertaisista asioista. Ymmärrän yksinkertaisia lauseita.
Sen toki ymmärrän, miksi kielelliseen erinomaisuuteen pyritään. Sillä pyritään ”älykkääseen kritiikkiin”. Syystä tai toisesta kriitikot on mielletty älykkäiksi olennoiksi, joilla on hallussaan jonkinlainen universaalin nerouden mojo. Kritiikki, useimmiten tai yleensä, pyrkii älykkääseen kyseenalaistamiseen, eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta sivistyssanojen käyttö ei tee älykästä. Eikä perusteeton lyttääminen tee hyvää kritiikkiä.
Kritiikit ovat aina subjektiivisia. Niiden kuuluu olla yhden ihmisen mielipiteitä. Kriitikoilta tunnutaan odottavan jonkunlaista objektiivisuuden ideaalia. Subjektiivisesti objektiivinen ihminen on yhtä aikaa natsi ja juutalainen, melko hankala yhtälö.
En tiedä mitä perusteetta lyttäävällä kritiikillä haetaan. Hyväksyntää? Egon pönkittämistä? Todistellaan omaa rock-uskottavuutta?
Uskottavuus on rock-piireissä hirvittävä myytti. Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Kuka uskottavan määrittelee? Jonkinlainen trendibarometri sitäkin säätelee ja uskoakseni se on ainakin 2010-luvulla liitoksissa jotenkin suosioon. Jos on liian suosittu, ei voi olla enää hyvä.
Alkujaan rock oli kapinan väline ja ilmenemismuoto. Tänä päivänä maailmasta ei juuri rockia keskiluokkaisempaa instituutiota löydy. Perinteinen rockhan on musiikin moninaisesta paletista se kaikkein konservatiivisin. Nykyään sen tilalle, kapinallisjohtajiksi ja agitaattoreiksi, ovat astuneet muut. On jokseenkin ymmärrettävää, että näitä musiikkityylejä palvovat (yleensä nuoret) toimittajat näkevät vanhan rockin vanhempiensa nuoruuteen kuuluvana juttuna. Ja ainahan nuoret ovat kapinoineet vanhempiensa arvomaailmaa vastaan. On siis ihan ymmärrettävää, että keskiluokkainen aor-rock nähdään suurena saatanana.
Mutta ei se tee rockista huonoa, ei ainakaan minun subjektiivisen mielipiteeni mukaan.
Kuten huomaatte, pientä ihmistä hämmästyttää kummastuttaa, moni asia. Pirun monta kysymystä on päässä ja kovin vähän vastauksia. Kertokaa siis tänne asti kahlanneet, miten tämä juttu nyt menee.
P.S. Miksi tämä on edes tärkeää? Miksi sivutin tämän kirjoittamisen takia kaikki tärkeät asiat (kuten koulutehtävät)? Eihän rock-kritiikeillä maaimanrauhaa saavuteta, eikä se edes ole kovin tärkeää. Ja on sitten kuitenkin, sillä: who would've thought that after all somehting as simple as rock’n’roll would save us all...
Kuten taannoisessa keikka-arviossa sivuttiin, tuli tavattua Gaslight Anthemin Brian Fallon ennen viimeviikkoista Tavastian keikkaa. Alla juttua mm. siitä miten hän laulujaan kirjoittaa ja miten hän suhtautuu New Yorkiin.
Nauhalle tarttui paljon muutakin, josta ehkä/voi olla/toivottavasti saatte lukea piakkoin painetussa muodossa. Jos kotimainen lehtiskene ei halua tukea nuorten toimittajien elinkaarta, julkaistaan haastattelun anti kokonaisuudessaan tällä ohjelmapaikalla lähiaikoina.
J.Karjalainen valotti tulevaisuuden suunnitelmiaan Isukille ja Ukkomiehelle juuri ennen Polkabilly Rebelsin keikkaa Turun Linnateatterissa. Tarinaa myös inspiraatiosta ja tarinoiden kertomisesta.
Tässä Zoomilla kuullun TRC-lähetyksen soittolista kokonaisuudessaan. Talkoot jatkuvat uusin kujein kahden viikon päästä 22.11. Lisäinfoa seuraa myöhemmin tällä ohjelmapaikalla.
Biisilista:
1. Po Lazarus - James Carter&The Prisoners 2. Folsom Prison Blues - Keb’ Mo 3. Long Black Veil - Johnny Cash 4. The Convict And The Rose - Willie Nelson 5. The Devil’s Right Hand - The Highwayman 6. Nebraska - Dan Bern 7. Jesse James - Bruce Springsteen 8. Dead Man Walking - Mary Chapin Carpenter 9. The Killer - Cisco Houston 10. Outlaw man - The Eagles 11. Rannanjärvi elää! - Tuomari Nurmio 12. Kalteritango - Irwin Goodman 13. Joulukortti Riosta - J. Karjalainen 14. Christmas Card From A Hooker In Minneanapolis - Tom Waits 15. Hurja poika - Tuomari Nurmio 16. Stagger Lee - Nick Cave 17. Jailbreak - Thin Lizzy 18. I Fought The Law - The Clash 19. Bank robber - The Clash 20. 54-46 (That’s My Number - Toots&The Maytals 21. Ten Million Slaves - Otis Taylor 22. Hurricane - Bob Dylan 23. Chain Gang - Sam Cooke 24. Jailhouse Rock - Elvis Presley
Tämän viikon Spotify on viime tiistaina suuren vaikutuksen Gaslightin Anthemin lämppärinä tehnyt Chuck Ragan.
Raganin viimeisin vuonna 2009 julkaistu levy Gold Country edustaa folk-punkkia parhaimmillaan. Floridasta kotoisin oleva puuseppä Ragan tuli tunnetuksi Hot Water Music -punkbändin vokalistina. Vuonna 2006 Ragan aloitti soolouransa ja on sittemmin julkaissut jo kolme studiolevyä ja viisi livelevyä.
Aina silloin tällöin tulee hillitön tarve nähdä hyvä livekeikka. Itselläni edellisestä kerrasta on jo vajaa viikko.
Yksi netin parhaista puolista on se, että sieltä löytää helpotusta live-vierotusoireisiin. PMMP:kin on tullut tarkastettua pariin otteeseen. Bändi heitti kuvatallenteen perusteella kelpo keikan myös viime juhannuksena Himoksella. Sen löytää tämän viikon ajan täältä.
P.S. Keikkatallenteen tsekkaamisen jälkeen kannattaa virittäytyä tunnelmaan. Teemalta klo 21.05 paukahtaa toinen osa Suomirock-dokkarisarjaa. Toisessa osassa käsitellään Suomirockia. Jälleen jännitämme, josko päästään kaanonin taakse. Ensimmäisessä osassa oiottiin hieman mutkia, mutta onnistuttiin aika kivasti kuitenkin käsittelemään muutakin kuin peruspunkia.
Huomenna Turku Rock City aloittaa Zoom FM:n taajuudella 93,4 megahertsiä. Lähetykset parittomina viikkoina maanantaisin kello 17-19. Toistaiseksi vain radioaalloilla, toivottavasti mahdollisimman pian myös netissä. Radiolähetysten best of -koosteet, eli biisilistat (musiikkia, ei höpötystä), tulevat jälkikäteen myös blogiin.
Huomenna sormeillaan vankilan tematiikkaa. Alla olevasta biisitä lähdetään. Saas nähdä mihin sitä päädytään.
Nils Lofgren soitti jo 17-vuotiaana koskettimia Neil Youngin After The Goldrushilla ja 1980-luvulla Bruce Springsteen kiinnitti Lofgrenin kitaristiksi Little Stevenin tilalle aikansa kovimmaksi rokkipumpuksi mainostettuun E Street Bandiin.
Nämä kaksi seikkaa lienee ilmeisimmät selitykset sille, miksi Lofgrenin soolotuotanto on jäänyt verrattain vähälle huomiolle. Lofgren on aina jäänyt, tai jättäytynyt, taustalle. Nykyäänkin E Street Bandissa hän saa selvästi vähiten soolotilaa, vaikka on ylivoimaisesti bändin paras kitaristi.
Lofgren on kuitenkin maineikkaampien projektiensa lisäksi tehnyt soololevyjä jo 35 vuoden ajan. Ensimmäinen soololevy ilmestyi 1975. Samana vuonna Born To Runin julkaissut Springsteen muuten diggasi Lofgrenin debyyttiä jo sen ilmestyessä. 70-luvun alussa, Grin-bändissä soittaessaan, Lofgrenia pidettiin jopa yhtenä mahdollisena Hendrixin manttelinperijänä.
35 vuoden ja parinkymmenen studio- ja live-levynkin jälkeen miehestä muistetaan aina ensisijaisesti mainita Springsteen ja Young. Usein häntä myös arvostellaan ohuesta ja ilmeettömästä lauluäänestä (en kyllä oikein ymmärrä miksi, eihän se maailman monipuolisin ole, mutta harva on Mercury).
Erään teorian mukaan ihminen muistaa artistista neljä asiaa. Lofgrenin kohdalla nämä olisivat siis Springsteen, Young ja ohut lauluääni. Sitten olisi vielä yksi tyhjä paikkaa. Kannattaa ehkä muistaa Acoustic Live vuodelta 1997.
Kahden (akustisen) keikan kokemuksella Lofgren on soolona huikea live-esiintyjä. Esiintymiset eivät ole mitään suuria rock-juhlia, mutta mies ottaa yleisönsä takuuvarmasti. Kun mies saa aikaa olla kitaran kanssa lavalla, alkaa tapahtua. Lofgrenin soitto on äärimmäisen vaivattoman oloista ja silti sitä katsoo suu auki ja miettii, että ”miten se ton tekee”.
Kuten E Street Bandiin perehtyneet tietävät, tarpeen tullen revittelykin onnistuu. Akustisesti Lofgren keskittyy kuitenkin luomaan kauniita ja melodiallisia paloja. Kitara on toki vahvasti läsnä ja biisit venyvät usein soolojen myötä pitkähköiksi, mikä ei suinkaan tarkoita tylsyyttä. Joka soololla on tarkoituksensa.
Acoustic Livessa tuo tunne on myös saatu tallennettua levylle asti. Välillä mies pyörähtää myös kosketinkioskin takana todistamassa, ettei kosketinsoittajan taidot ole ruostuneet.
Miksi kuunnella: Ihmetelläkseen kitaransoiton hienoutta.
Paras hetki: Keith Don’t Go:n kitarointi.
Syventäväksi Lofgren-kurssin oppimateriaaliksi suositellaan debyyttilevyä sekä 1977 ilmestynyttä Night After Night -liveä, jossa taustalla on täysimittainen bändi.
