Klassikko: 1967: Love - Forever Changes

Love ponnisti 60-luvulla USA:n länsirannikolta. Bändin taru jäi vajaan kymmenen vuoden mittaiseksi. Heidän rock'n'rollia, garage rockia, folkkia ja psykedeliaa yhdistelevä soittonsa kiteytyi vuonna 1967, jolloin bändi julkaisi toisen ja kolmannen levynsä. Da Capon ja Forever Changes ovatkin ne levyt, joiden varaan bändin maine pitkälti rakentuu.

Bändin johtohahmo oli Arthur Lee, "maailman ensimmäinen mustaihoinen hippi". Miestä pidettiin mystisenä nerona. 60-luvun puolessa välissä Lee ystävystyi Los Angelesissa Jimi Hendrixin kanssa. Hendrix ja vastaperustettu Love esiintyivät yhdessä Rosa Lee Brooksin taustalla singlellä My Diary. Tämä Leen sävellys ei kuitenkaan ollut minkäänmoinen hitti. Saman singlen b-puolella julkaistu Utee oli Jimi Hendrixin ensimmäinen levytetty oma sävellys. Hendrix ja Lee tekivät yhteistyötä vielä vuonna 1970, jolloin Hendrix soitti Leen biisillä Everlasting First. Tämä biisi julkaistiin Loven False Start -levyllä.





Keväällä 1965 perustettu Love soitteli uransa alkumetreillä Los Angelesin klubeilla ja alkoi nopeasti saavuttaa mainetta. He soittivat omaperäisiä covereita mm. Rolling Stonesin ja Yardbirdsin keikkasettiin kuuluvista biiseistä.

Saatuaan levytyssopimuksen Elektran levy-yhtiöltä Love levytti nopeasti debyyttialbuminsa. Bändin ensimmäinen pikkuhitti oli Burt Bacharach-cover My Little Red Book. Samaan aikaan Love koki miehistönvaihdoksia. Bändiin tulivat Alban "Snoopy" Pfisterer ja Ken Forssi.

Alkuvuodesta 1967 Love julkaisi Da Capo -albumin. Marraskuussa seurasi Forever Changes. -67 Love oli Los Angelesin coolein bändi ainakin tietyissä piireissä, poislukien ehkä The Byrds, joka eli kuitenkin muotitietoisten parissa suvantokautta.

Love oli etninen keitos, sillä bändissä oli sekä mustia että valkoisia. Vaikka bändiliideri Lee oli tummaihoinen, bändi soitti musiikkia, jota pääasiassa valkoiset kuuntelivat.

Forever Changesille bändi yksinkertaisti aiempaa psykedelialista soittoaan keskittäen päähuomionsa vahvoihin biiseihin, jotka pysyivät jonkinlaisessa muodossa. Biisit ovatkin pääosin kolmeminuuttisia. Vain levyn päättävä You Set The Scene on lähes seitsemänminuuttinen.



Levyä tuottanut Bruce Botnick palkkasi Loven tueksi studiomuusikoita, koska bändi oli enemmän tai vähemmän psykedeelisessä tilassa. Ensin levytettiin Daily Planet ja Andmoreagain yhden päivän aikana. Tämän jälkeen bändi otti vähän taukoa levynteosta ja pääsi jaloilleen.

Levytettäessä keskityttiin yleensä pariin raitaan. Niiden työstämisen jälkeen bändi poistui studiosta, treenasi pari seuraavaa biisiä valmiiksi ja palasi sitten studioon, kun biisit olivat selkäytimessä. Forever Changesin levyttämiseen menikin vuoden 1967 standardien mukaan varsin pitkään. Se kesti kaikkiaan neljä kuukautta.

Valmistuttuaan Forever Changes loksautti suut auki. Happorock-bändiltä ei odotettu akustisia kitaroita tai orkestraalisia sovituksia. Los Angelesissa levyyn suhtauduttiin kummeksuen. Myöhemmin levystä tuli kuitenkin suosittu varsinkin Brittein saarilla. Love kuitenkin hajosi vuonna 1974, eikä bändin legendaarinen kokoonpano koskaan päässyt täysin nauttimaan suosionsa huipusta.



Vaikka Loven kultakausi kesti vain muutaman vuoden, bändin vaikutus oli iso. Varsinkin muusikot tykästyivät yhtyeeseen. Jim Morrison ilmoitti Doorsin alkuaikoina bändin tavoitteeksi tulla yhtä suosituksi kuin Love. Myös Led Zeppelinin Robert Plant kuului bändin faneihin.

Arthur Lee kokosi myöhemmin Loven nimen alle uuden bändin, joka kiersi maailmaa 2000-luvulle asti. Mies jäi väkisinkin menneeseen kiinni. Tästä kertoo sekin, että Love esitti usein Forever Changes -levyn kokonaisuudessaan. Arthur Lee kuoli leukemiaan elokuussa 2006.

Klassikko: 1966: The Mothers Of Invention - Freak Out!

Freak Out! on Frank Zappan 60-luvun yhtyeen The Mothers Of Inventionsin debyyttilevy. Se on rockhistorian toinen tupla-albumi, sillä Bob Dylanin Blonde On Blonde ehdittiin julkaista pari kuukautta aiemmin. Paul McCartneyn mukaan Freak Out! toimi esikuvana Beatlesin Sgt. Pepperille, jota yleisesti pidetään kaikkien aikojen merkittävimpänä albumina. Freak Out! oli myös uraauurtava levy, mitä tulee konseptialbumeihin.

Frank Zappa on yksi historian monipuolisimpia muusikoita. Hän oli mainio kitaristi ja säveltäjä, joka liikkui vaivattomasti genrejen välillä. Hänen valtavan laaja tuotantonsa käsittää lukuisia genrejä. Myös Zappan musiikillinen vaikutus sekä elinaikanaan että kuolemansa jälkeen (1993) on merkittävä.

Frank Vincent Zappa syntyi Baltimoressa joulukuun 21. päivä vuonna 1940. Hänen vanhemmillaan oli monikulttuurista taustaa. Perheeseen syntyi kaikkiaan neljä lasta, joista Frank oli vanhin.

Kun Zappa oli kymmenen vuoden ikäinen, perhe muutti Frankin astman takia länsirannikolle ja asettui lopulta San Diegoon.

Hänen isänsä oli kemisti ja työskenteli Edgewood Arsenal -nimisen yhtiön kemiallisten aseiden yksikössä. Zappan kotona oli kaasunaamareita esillä kemiallisen onnettomuuden varalta. Tätä on pidetty yhtenä syynä siihen, miksi Zappan tuotannossa on paljon viittauksia erilaisiin tauteihin ja kemialliseen sodankäyntiin.

Varhaisteininä musiikki tuli Zappan elämään. Erityisesti hän innostui rhytm'n'blues-singleistä, joita keräsikin koko elämänsä ajan. Hän oli kiinnostunut musiikin lisäksi äänistä ylipäänsä. Varsinkin erilaiset rummut kiehtoivat nuorta Zappaa. Hän kuunteli myös paljon musiikkia laidasta laitaan. Popin ja rockin lisäksi esimerkiksi Igor Stravinskyä ja Anton Weberniä. Myös jazz kuului keskeisenä osana Zappan kiinnostuksen kohteisiin.

Jo nuorena hän suhtautui hieman epäluuloisesti kulloinkin pinnalla olevia virtauksia kohtaan. Myöhemmin urallaan hän irvailikin avoimesti lukuisille musiikkityyleille.

Zappa aloitti musiikin soittamisen rumpalina. High Schoolissa San Diegossa hän liittyi bändiin nimeltä The Ramblers. Rytmiikka ja rummut olivatkin tärkeitä Zappalle koko hänen elämänsä ajan ja hän pyrki saamaan aina parhaat mahdolliset rumpalit soittamaan kanssaan. Highschool-aikanaan hän myös alkoi säveltää omaa musiikkia.

Vuonna 1956 Zappa tapasi Don Van Vlietin, jonka maailma oppi myöhemmin tuntemaan nimellä Captain Beefheart. He saivat paljon vaikutteita toisiltaan ja ystävystyivät. He myös tekivät musiikillista yhteistyötä. Zappa mm. tuotti Beefheartin menestysalbumin Trout Mask Replica.



1950-luvun puolessa välissä Zappa tapasi myöhempien aikojen Mothers-kitaristi Euclid James "Motorhead" Sherwoodin, kun miehet soittivat The Blackouts -nimisessä bändissä. Vuonna 1957 Zappa hankki ensimmäisen kitaransa. Hän oli vaikuttunut bluesista ja esimerkiksi Howlin' Wolf vaikutti Zappan haluun hankkia kitara.

Zappa ei koskaan ollut koulunkäynnin suuri fani. Hän lopetti koulut kesken 50-luvun lopussa ja sen jälkeen hän elätti tai yritti elättää itseään sekalaisilla musiikkiprojekteilla. Hän koitti 60-luvun alussa keikkailla esimerkiksi yökerhoissa, mutta menestys ei ollut kehuttava. Sen sijaan avantgardisiin b-elokuviin The World's Greatest Sinner (1962) sekä Run Home Slow (1965) sävelletty musiikki piti miehen leivänsyrjässä kiinni paremmalla menestyksellä.



Ensimmäisestä leffasta saaduilla rahoilla hän myös osti studion ja nimesi sen Studio Z:ksi. Vuoden 1963 aikana hän linnoittautui studioon rakoilevaa avioliittoaan pakoon ja vietti studiossa pitkiä sessioita tehden erilaisia musiikillisia kokeiluja. 60-luvun puolessa välissä hän kuitenkin menetti paikan. Hänen piti tehdä polttareihin kaksimielinen ääninauhoitus, mutta polttarit osoittautuivat siveyspoliisin juoneksi ja Zappa tuomittiin pornorikoksesta kymmenen päivän vankeuteen.

1965 Ray Collins pyysi Zappaa mukaan rhytm'n'blues-bändiin nimeltä The Soul Giants. Zappa otti pian bändin johdon käsiinsä. Ensin nimi muuttui The Mothersiksi ja sen jälkeen siihen lisättiin Of Invention-loppu. Bändin manageriksi tuli Herb Cohen, mikä vaikutti bändin keikkojen määrän suuresti. Keikkojen myötä bändi alkoi saada Los Angelesin ug-piireissä huomiota.

Alkuvuodesta 1966 legendaarinen tuottaja Tom Wilson (mm. Bob Dylan ja Simon&Garfunkel) kiinnitti bändiin huomiota, kun se oli keikalla soittanut Trouble Every Day -biisiä. Tom Wilsonin valvojan silmän alla valmistui maaliskuussa Freak Out! neljän päivän studiosessioiden aikana. Wilson myös järjesti rahaa bändille riittävästi, jotta Zappan visiot saatiin toteutettua.



Levyn ensimmäinen puoli koostuu satiirisista pop-rock-kappaleista. Jälkimmäiselle levylle jätettiin kokeellisempi materiaali.

Freak Out! oli vain lähtölaukaus Zappan mittavalle uralle. Laaja tuotanto sisälsi mm. sellaiset klassikkolevyt kuin Hot Rats (1969), Over-Nite Sensation (1973) sekä Sheik Yerbouti (1979).

Zappa kuoli 1993 vain 53-vuotiaana. eturauhassyövän vuoksi, joka oli diagnosoitu pari vuotta aiemmin. Aikaisesta kuolemastaan huolimatta Zappan vaikutus oli giganttinen. Hän ehti julkaista valtavasti erilaisia levyjä ja hän nautti suurta arvostusta ympäri maailmaa.

Zappa oli myös Suomessa valtavan suosittu. Hän konsertoi Suomessa neljä kertaa vuosina 1973, -74, -76 ja 1988.

Klassikko: 1965: John Coltrane - A Love Supreme

(A Love Supreme julkaistiin itse asiassa jo loppuvuodesta 1964, mutta laajemmin se päätyi ihmisten tietoisuuteen vasta vuoden 1965 puolella. Pieni sääntöjen kierto siis tässä kohtaa, jotta mainio levy saatiin sarjaan mahdutettua :) )

John "Trane" Coltrane syntyi syyskuussa 1926 Hamletissa Pohjois-Carolinassa. Lyhyeksi jääneen elämänsä aikana Coltrane tuli tunnetuksi tenorisaksofonin mestarina. Jazzmusiikin legendojen joukossa Trane nousee samaan kastiin Miles Davisin, Charlie Parkerin, Dizzy Gillespien ja Duke Ellingtonin kanssa.

Lyhyeksi jääneen elämänsä aikana hän jätti lähtemättömän sormenjäljen jazz-musiikin historiaan. Hän ehti työskennellä mm. Dizzy Gillespien, Thelenious Monkin ja Miles Davisin kanssa. Coltranen kuoleman jälkeen levyteollisuus on pyrkinyt rahastamaan saksofonistin nimissä julkaisemalla Coltranen nimellä sellaisia levytyksiä, joissa hän soittaa vain sessiomuusikkona.

Varhaislapsuutensa Coltrane vietti High Pointissa Pohjois-Carolinassa. Nuoren Coltranen kasvuympäristö oli voimakkaan uskonnollinen. Hänen äidinisänsä oli tunnettu saarnaaja.

Vuonna 1939 viikatemies kolkutti Coltranen perheen ovelle. Lyhyen ajan sisään perheestä kuoli sekä isä, isoisä että täti. Coltranen äiti muutti Philadelphiaan, jossa sai parempaa palkkaa. Näin hän pystyi elättämään High Pointissa asuvaa perhettään.

30-luvun lopulla Coltrane kiinnostui musiikista. Ensin hän soitti koulun bändissä klarinettia, mutta innostui pian saksofonista.

Vuonna 1943 Coltrane valmistui koulusta ja muutti pohjoiseen. Hän asettui Philadelphiaan, jonne myös hänen äitinsä oli muuttanut jälleen. 40-luvun alussa tämä oli asunut muutaman vuoden New Jerseyssä.

Coltrane pääsi opiskelemaan saksofonia Ornsteinin musiikkikouluun. Hän myös työskenteli sokeritehtaassa.

1945 hän värväytyi armeijaan, jossa soitti klarinettia. Armeijassa Coltrane teki ensimmäisen levytyksensä, kun Tadd Dameron yhtyeineen levytti Coltranen kanssa Hot House-nimisen kappaleen.

Armeijan jälkeen Coltrane jatkoi opiskelua ja soittamista. Hänen soittimekseen vakiintui saksofoni. 1949 hän sai kiinnityksen Dizzy Gillespien big bandiin. Dizzyn kanssa hän soitti pari vuotta eri kokoonpanoissa, kunnes matka jatkui.

1954 Coltrane alkoi käyttää huumeita ja tuli nopeasti riippuvaiseksi kamasta. Hän saikin potkut tuolloisesta bändistään, koska oli useimmiten lavalla sekaisin. Muutenkaan hänen elämäntapansa eivät olleet terveellisimmistä päästä.

1955 hän meni kuitenkin naimisiin. Samana vuonna Miles Davis pyysi Coltranea omaan bändiinsä. Milesin kanssa Coltrane pysyi vuoteen 1957 asti. Tänä aikana hän oli mukana luomassa Davisin tunnettuja hard bop -äänityksiä Cookin', Relaxin', Workin' ja Steamin'. Nämä levytykset toivat myös Coltranelle tunnustusta ja häntä alettiin pitää Dexter Gordonin ja Sonny Rollinsin veroisena fonistina.



Vuonna 1957 Tranella meni senkin puolesta hyvin, että hän onnistui vierottumaan huumeista koettuaan uskonnollisen herätyksen. A Love Supremen kansiteksteissä Coltrane ylistääkin jumalaa vuolaasti.

Loppuvuodesta 1957 Coltrane päätyi New Yorkiin Five Spot klubille soittamaan Monkin kanssa. Lopulta hän vietti useita kuukausia paikassa, sillä paikan yleisö piti saksofonistista. Näiden kuukausien aikana hän levytti myös ensimmäisen oman levynsä Blue Train.



Seuraavan vuoden aikana hän lyöttäytyi jälleen yhteen Milesin kanssa ja oli tekemässä tämän kanssa sellaisia jazzin merkkiteoksia kuin Milestones ja Kind Of Blue.

60-luvulla hän teki töitä sekä oman bändinsä kanssa että muiden legendojen kanssa. 1964 Coltrane alkoi nähdä unia, joissa miehen itsensä mukaan Jumala paljasti sävellyksiä hänelle. Yksi tällainen uni oli A Love Supreme, joka Coltranen mukaan oli kokonaisuudessaan yläkerrasta hänelle annettu.



A Love Supremea pidetään Blue Trainin ohella Coltranen uran hienoimpana hetkenä. Sen bassolinja on eräs tunnetuimpia hetkiä jazzin historiassa.







A Love Supremen jälkeen Coltranen ura lähti jälleen uusille urille. Hän soitti 1966 kymmenen avantgarde-jazzmuusikon kanssa 40-minuuttisen teoksen, joka julkaistiin levynä nimeltä Ascension. Levy sai hämmentyneen ja ristiriitaisen vastaanoton. Levyä kuvailtiin mm. "vaikuttavaksi happotripiksi". LSD:llä saattoikin olla vaikutuksensa levynteossa.

Keikoilla biisit kasvoivat valtaviksi monumenteiksi. 13-minuuttinen My Favourite Things esimerkiksi paisui keikoilla lähes tunnin mittaiseksi muodottomaksi möykyksi, jossa ei ollut kuin varjoja alkuperäisestä kappaleesta havaittavissa. Vaikka kaikki eivät näitä myöhäiskauden levyjä arvostakaan ja jazz-puritistit pitivät niitä aikanaan pelkkänä metelinä, vaikuttivat ne myöhemmin fuusiojazzin kehitykseen.



Coltrane teki vielä pari levyä uransa aikana, mutta kuoli vuonna 1967 maksasairauteen Huntingtonin sairaalassa Long Islandilla. Eräänä syynä maksasairaudelle on epäilty Coltranen nuoruusvuosien rankkaa huumeiden, alkoholin ja muiden päihteiden käyttöä. Coltrane oli kuollessaan 40-vuotias.

Klassikko: 1964 The Rolling Stones - The Rolling Stones

Rollareista on kirjoitettu lähestulkoon kaikki mahdollinen. Maailman suurimmaksi paisunut rockbändi oli alkujaan vastavoima Beatlesille. "Rumat Beatlet" olivat vaarallisia ja arvaamattomia siinä kuin Liverpoolin pojat olivat julkisuudessa kiiltokuvamaisia joka äidin toivevävyjä.

Rolling Stones syntyi Lontoossa samoilla seuduilla hengaavien Mick Jaggerin, Keith Richardsin ja Brian Jonesin kohdattua toisensa. Varsinkin uransa alkuaikoina Rollarit ammensivat bluesista ja muusta amerikkalaisesta perinnemusiikista. Blues oli varsinkin Brian Jonesille kova juttu. Kun bändin nimeäminen tuli ajankohtaiseksi, nimi löytyi Muddy Watersin biisikatalogista.

Sekä Beatles että Rolling Stones kuuntelivat paljon vanhaa amerikkalaista musiikkia. Kumpikin bändi myös levytti uransa alussa lukuisia covereita. Rolling Stonesin debyytillä versioidaan mm. Willie Dixonia, Chuck Berryä ja Marvin Gaye -hittiä Can I Get The Witness. Onkin mielenkiintoista, että alkusysäys USA:ssa riehuneelle 60-luvun Britti-invaasiolle oli amerikkalaisten omassa musiikissa.

Debyytillään Rollarit turvautuivat suurimmaksi osaksi lainamateriaaliin myös sen takia, että Glimmer Twinsin biisinkirjoitustaidot olivat vasta hioutumassa. Rollari-debyytillä onkin vain yksi Jagger-Richards-kaksikon kirjoittama biisi, Tell Me (You're Coming Back).

Stonesit kipusivat ensimmäistä kertaa lavalle Lontoon legendaarisella Marquee-klubilla heinäkuussa 1962. Tuolloin bändissä olivat mukana myös basisti Dick Taylor, kosketinsoittaja Stu Stewart ja Kinksissä myöhemmin kannuja paukuttanut rumpali Mick Avory.

Vuoden 1963 rumpaliksi tuli jazzfriikki Charlie Watts, joka oli sinnikkäästi aiemmin kieltäytynyt tarjouksista alkaa Rollareiden rumpaliksi. Hänen vanavedessään basistiksi tuli Bill Wyman. Pari kuukautta bändin manageriksi tuli 19-vuotias Andrew Loog Oldham. Hän on pitkälti vastuussa siitä, että Stonesin imagosta rakennettiin vastakohta Beatlesille. Oldham myös hommasi Rollareille pikavauhtia levytysdiilin Deccan kanssa.

Kesäkuussa -63 Stonesit levyttivät ensimmäisen singlensä, Chuck Berryn Come Onin. Se pääsi listalle vain sijalle 21, joka oli huomattavasti bändin odotuksia huonommin. Marraskuussa -63 se julkaisi toisen singlensä. Hieman yllättäen se oli Lennon-McCartneyn I Wanna Be Your Man.

Vuoden 1964 alussa Rolling Stones kiersi Englantia The Ronettesin lämppärinä. Tammikuussa levytettiin myös uusi single, joka oli Buddy Hollyn Not Fade Away. Stonesin lähestymistapa erosi alkuperäisestä Keith Richardsin Bo Didley -tyyppisen sovituksen ansiosta. Not Fade Away nousi listakolmoseksi.

Se myös avaa Stonesien debyyttilevyn Jenkkipainoksen. Brittipainoksessa ensimmäinen biisi on Route 66. Tosin Jenkkiversiosta puuttuu Bo Didleyn Mona (joka levytettiin nimellä I Need You Baby). Rollariluenta Monasta ilmestyi USA:ssa vuotta myöhemmin Now!-levyllä.

Rolling Stonesin debyytti oli Englannissa valtava hitti viihtyen listakärjessä peräti kolme kuukautta. Se oli ensi askel lähes 50 vuotta jatkuneelle menestyksekkäälle taipaleelle.

Viimeisimmällä levyllään A Bigger Bang (2005) Rollarit muuten lähentyivät alkuaikojen hiomatonta tyyliään. Olipa siinä hieman blues-sävyjäkin havaittavissa, yli 35 vuotta Brian Jonesin kuoleman jälkeen.

Mainos: Trentiä ilmaiseksi

Trent Reznor pukkaa uutta materiaalia. How to Destroy Angels -bändin uuden ep:n saa ladattua ilmaiseksi bändin sivuilta, eli täältä.

These are my heart beats...

Parhaat ideat on varastettu, lainattu ja kierrätetty. Tämän postauksen idean lainasin Gaslight Anthem -solisti Brian Fallonin mainiosta blogista.

Ohessa siis oman elämäni rakennuspalikat sekavassa järjestyksessä. Ilman näitä en olisi, mitä olen ja missä olen. Nämä ovat välttämättömät rakennusaineet.

Haastetaan tässä ja nyt myös kaikki blogistit (varsinkin duon toinen osapuoli Daddy Cool) samalla rahalla julkaisemaan oma vastaava listansa ja paljastamaan synkät salaisuutensa.

1. Bruce Springsteen
2. Eppu Normaali
3. Sir Elwoodin hiljaiset värit
4. Frank Turner
5. Anssi Kela
6. Creedence Clearwater Revival
7. Blues
8. Johnny Cash
9. Soul
10. Gaslight Anthem


Bubbling under:

Miljoonasade, Tom Waits, Queen, Clash, J. Karjalainen, Jesse Malin, Ryan Adams, Bryan Adams ja Leonard Cohen.



Bruce Springsteen

Tärkeistä rakennusaineista se tärkein. Ilman Brucea tuskin olisi mitään tai ainakin hyvin vähän. Varmasti olisin aika lailla erilainen ihminen ilman runsaan 20 vuoden taivalta tuon musiikin parissa.

Miksi se sitten on niin tärkeää? Siihen en toistaiseksi ole löytänyt yksiselitteistä vastausta. Se vaan syystä tai toisesta koskettaa syvältä, syvemmältä kuin mikään muu musiikki. Bruce puhuu minulle läheisistä asioista kielellä, jota ymmärrän.

Bruce myös, ja tämä on seikka jota ei parane aliarvioida, opetti minut kirjoittamaan. Tai jos ei opettanut suoranaisesti, antoi työkalut ja näytti tien. Nebraskaa kuunnellessani aikanaan tajusin, millaisia tarinoita haluan tehdä. Novellit taas ovat konkreettisesti ja vähemmän konkreettisesti pitäneet minut järjissäni hankalina aikoina.

Minulle Bruce on hyvää musiikkia hyviin hetkiin ja hyvää musiikkia huonoihin hetkiin. Toistaiseksi diskografiasta on löytynyt tilanteeseen kuin tilanteeseen oikea biisi. Joskus vaan täytyy etsiä vähän kauemmin. Brucen musiikista löytyy samaistumiskohteita.

Kun ikää on tullut lisää, biiseistä on löytynyt myös uusia ulottuvuuksia. On sellaisia biisejä, joiden hienouden on ymmärtänyt vasta tietyn ikäisenä. Aavistuksen pelottavaa on se, että useasti Bruce on itse ollut kappaletta kirjoittaessaan suunnilleen saman ikäinen kuin minä biisin sanoman tajutessani.




Eppu Normaali

Eput olivat ensimmäinen bändi, jota fanittelin ilman isän autostereoiden vaikutusta. Vuosi oli 1988 ja Imperiumin vastaisku oli juuri ilmestynyt. Myöhemmin samana vuonna tuli ostettua (kinusin isän ostamaan) Eppujen Lyömättömät-kokoelman. Se oli ensimmäinen cd-levyni, taisi olla myös ensimmäinen oma äänitteeni. Sitä ennen oli kyllä kokoelmakasetteja tullut ääniteltyä (those were the days).

Rehellisyyden nimissä, Eppujen merkitys ei nykyään ole itselleni kovin merkittävä. Kaikki levyt toki ovat hyllyssä, mutta eipä niitä juuri kuunneltua tule. Ei ole kuitenkaan mitään syytä alkaa historiaansa kieltämään. Kyllä edelleen mielelläni bändin livenä käyn silloin tällöin tsekkaamassa nostalgiamielessä. En minä ala vanhoja parisuhteitakaan kieltämään vaan sen takia, etten haluaisi elää niitä uudelleen.





Sir Elwoodin hiljaiset värit

Brucen Nebraskan ohella tämä on keskeinen osa kirjoittamistani. Bändin kokoelma Varjoja, varkaita ja vanhoja valokuvia on ehkä kaikkien aikojen parhaiten rakennettu kokoelma. Se synnyttää jokaisella kuuntelukerralla uusia tarinoita.



Frank Turner

Turner on ehkä tämän listan isoin rajatapaus. Vuosi sitten en tiennyt äijästä yhtään mitään. Kaikki muuttui eräänä joulukuisena iltana Helsingissä.

Mutta voiko yksi keikka olla riittävä peruste? Voi, kun se keikka on tarpeeksi hyvä. Se oli oikea keikka oikeaan aikaan. Turnerin biiseillä ja varsinkin lyriikoilla on ollut samantapainen vaikutus, kun Brucen biiseillä. Niistä löytää oikeaan aikaan oikeita asioita.




Anssi Kela

Anssista tykkääminen on epäcoolia, tiedetään. Mutta varsinkin vuosituhannen alkupuolella Anssilla oli varsin iso rooli elämässäni.

Hyvän musiikin ja erinomaisten keikkojen lisäksi Anssin musiikilla on ollut paljon isompi vaikutus elämääni. Olen sen musiikin kautta tutustunut erittäin tärkeisiin ja rakkaisiin ihmisiin elämässäni, käynyt hienoissa paikoissa ja kokenut asioita, jotka muuten olisivat jääneet kokematta. Ne ovat niitä asioita, joille ei ole hintalappua ja joita muistellaan sitten joskus myöhemmin.



Creedence Clearwater Revival

CCR:aan kasvoin kiinni isäni kautta pitkien mummolaan suuntautuneiden automatkojen aikana. Fogertyn porukka oli isäni suosikkibändi aina. Proud Maryn kuulin varmasti jo ennen kuin muistankaan mitään kuunnelleeni. Isä osti pienenä minulle lastenlevyjä, mutta halusin kuunnella Creedenceä (ja muuta kunnon musiikkia). Oli mukavaa, että ehdittiin yhdessä käydä Fogertyn keikalla.




Blues

En pysty rajaamaan blues-friikahtamistani yhteen artistiin. Blues on mielentila ja kaiken musiikin alkulähde. Blues on kuin sydämen syke tai hengittäminen. Se on taustalla, sitä ei välttämättä huomaa, mutta takuuvarmasti huomaisi, jos sitä ei olisi. Jos olisi pakko valita yksi blues-äijä, valitsisin luultavasti Muddy Watersin. Mutta sekin on päivästä kiinni. Toisena päivänä se voisi olla Howling Wolf tai Albert King tai Buddy Guy tai... On helpompi olla valitsematta.



Soul

Souliin pätee pitkälti sama kuin edellä. Miten sitä pystyy pistämään järjestykseen Papa Was A Rolling Stonen, What's Going Onin tai The Dark End Of The Streetin? Onneksi musiikki ei oikeasti ole arvostelulaji. Soulia sitä paitsi löytää mitä kummallisimmista paikoista. Jotkut lainaavat soulia, vaikka eivät sitä edes huomaa.




Johnny Cash

Nokkelimmat pokkelimmat ovat ehkä huomanneet, että pukeudun kategorisesti mustaan. Yksi, joskaan ei ainoa, syy siihen on Johnny Cash. Myös Cashin musiikki on loppumaton tarinoiden aarreaitta. Karisman oppitunti kaikille esiintymisestä haaveileville.




The Gaslight Anthem


Kolmessa vuodessa Gaslight Anthem on noussut henkilökohtaisessa arvoasteikossani todella korkealle, vaikka en bändejä varsinaisesti paremmuusjärjestykseen helpolla laitakaan. Hyvyyden puolesta puhuu 2000-luvun parhaan musiikin lisäksi se, että tätä bändiä lähtisin mielelläni katsomaan ulkomaille useampaankin kertaan.

Tällä hetkellä vaikuttavista bändeistä Gaslight Anthem on ainoa, jota voisin kuvitella seuraavani aktiivisesti parinkymmenen vuoden päästä. Jos silloin vaikka voisi tehdä pitkän kiertueen bändin perässä. Voisi fiilistellä bändin 13. levyä vaikka sillä, että jossain päin Eurooppaa kaivaisivat parin tunnin soittamisen jälkeen yllättäen settilistaan kauan unohduksissa olleen helmen uran alkuajoilta. Tällä bändillä on eväitä Maailman Parhaaksi Bändiksi, myös livenä.

Klassikko: 1963 James Brown - Live At The Apollo

Soulin kummisetä, Soulveli numero 1, Show-bisneksen kovimmin duunia painava jätkä, Mr. Dynamite... 1933 Barnwellissa syntynyt James Brown ehti uransa aikana kerätä melkoisen tukun lempinimiä. Mutta eivätpä ne tyhjästä tulleet. Brown on eräs kaikkien aikojen vaikuttavimmista muusikoista ja esiintyjistä.

James Joseph Brown Jr. ehti 73-vuotisen elämänsä aikana paljon. Alunperin James Brownista ei edes pitänyt tulla James Brownia vaan hänen ensimmäiseksi nimeksi piti tulla Joseph hänen isänsä mukaan. Nimet kuitenkin vaihtoivat vahingossa paikkaa, kun syntymätodistusta kirjoitettiin.

Brownin perhe oli äärettömän köyhä. Brownin vanhemmat erosivat, kun James oli kaksivuotias. Kuusivuotiaana Brown ja hänen isänsä muuttivat Augustaan. Isä passitti Jamesin tätinsä hoteisiin. Täti oli muuten ilotalon emäntä.

Brown vietti jo nuorena paljon aikaa omissa oloissaan ja karussa kotoa. Koulussa hän rimpuili, kunnes seitsemännellä luokalla se jäi kesken.

Jo nuorella iällä Brown teki paljon duunia mm. erilaisia hanttihommia kuten kengänkiillotusta. Hän myös opetteli soittamaan huuliharppua ja Tampa Red opetti Brownia soittamaan kitaraa. Legendaariseen blues-muusikkoon Brown tutustui äitinsä kautta. Tampa kun sattui olemaan ilotalon vakioasiakkaita.

Kotoa poissa ollessaan Brown myös syyllistyi monenmoisiin pieniin rikoksiin. Rikollisuus seurasikin miestä koko hänen uransa ajan. Hän ehtikin istua useamman kerran elämästään vankilassakin. Ensimmäisen kerran hänet tuomittiin vankilaan 16-vuotiaana aseellisesta ryöstöstä. Vankilassa ollessaan Brown esiintyi yleisölle ja yhden näistä esiintymisistä näki Bobby Byrd. Byrd järjesti Brownin vapaalle jalalle ja vaikutti Brownin musiikkibisnekseen pääsyyn.

Brownin musiikkiura käynnistyi 1955. Byrdillä oli lauluryhmä The Avons, johon Brown pestautui. Bändi muutti tyyliään enemmän ja ryhtm'n'bluesiksi ja nimesi itsensä uudelleen The Flamesiksi.

Flames levytti ensimmäisen biisinsä Please Please Please 1956. Se kipusi r'n'b-listalla kuudenneksi. Ensimmäisen ykköshittinsä bändi sai 1958, kun Try Me kohosi listakärkeen. Samalla myös James Brown kohosi yhtyeen johtohahmoksi ja se muuttikin nimensä muotoon James Brown&The Fabulous Flames.



Lokakuuhun 1962 mennessä Brown oli noussut arvostetuksi muusikoksi, joka keikkaili hengästyttävään tahtiin. Kalenterissa oli 300 keikkaa vuodessa. Liveaktin maine kiiri ja levypomo Syd Nathan ehdotti livelevyn tekemistä. Brown innostui ideasta ja pisti omaa rahaansakin kiinni projektiin viisi tuhatta dollaria.

Apollossa Harlemin keskellä Brownin ja bändin paras groove tulee esiin. 300 keikkaa vuodessa 50-luvun lopulta asti ovat hioneet esiintymisen viimeisen päälle tarkaksi. Löysää ilmaa ole vaan bändi svengaa armottoman tiukasti. Levyltä on kuultavissa myös kaikki ne piirteet, joiden varaan James Brown myöhempien aikojen megamenestyksensä rakensi.



Live At The Apollo esittelee funkin ja soulin lisäksi Brownin gospel-kykyjä. Levyn kliimaksi on kuitenkin viimeisenä kuultava yhdeksän hitin huikea medley.

1963 julkaistu levy oli huikea menestys ja kipusi listakakkoseksi. Se oli kuitenkin vasta alkusykäys Soulin Kummisedän huikealle uralle. 60-luvun puolessa välissä syntyivät sellaiset klassikot kuin Papa Got A Brand New Bag, (I Got You) I Feel Good ja It's A Man's Man's Man's World.



James Brown oli kuolemaansa asti arvostettu tekijä. Aivan viime vuosina 2006 kuollut muusikko ei enää megahittejä hihastaan vetänyt, mutta kannukset oli ansaittu jo paljon aikaisemmin. Lukuisten hittien lisäksi James Brown vaikutti valtavasti moniin musiikkityyleihin mm. soulin, funkin ja hip-hopin. Hänen lavaesiintymisestään ovat myös monet muut muusikot ottaneet vaikutteita.

Vielä vuonna 1974 James Brown oli myös yksi pääesiintyjistä Rumble In The Junglen ympärille rakennetulla festarilla. 70-luvun loppuun mennessä Brownin tähti oli kuitenkin laskussa. 80-luvulla hän esiintyi mainstream-elokuvissa kuten Blues Brothers ja Rocky 4. Vuonna 1985 Rockyssa kuultu Living In America jäi Brownin viimeiseksi isoksi hitiksi.

Klassikko: 1962 Booker T&The MG's - Green Onions

Motownilla oli housebändinsä Funk Brothers, mutta myös Memphisissä majaansa pitäneellä kilpailijalla Staxilla oli omansa. Sen nimi oli Booker T&The MG's.

Staxilla ja Motownilla oli hurja kilpailu keskenään, joten myös taustabändien piti olla ensiluokkaisia. Motownilla oli Joe Hunter, James Jamerson, Robert White, Benny Benjamin ja Eddie Brown. Stax vastasi sellaisilla nimillä kuin Booker T, Steve Cropper, Donald Dunn (liittyi bändiin vasta 70-luvulla) ja Al Jackson Jr. Bändi soittikin mm. sellaisten Stax-muusikoiden taustalla kuin Sam&Dave, Isaac Hayes, Wilson Pickett, Albert King ja Otis Redding.



Booker T&The MG's onkin yksi suurimmista "syyllisistä" southern soulin kehityksestä ja muotoutumisesta sellaiseksi kuin se nykyään tunnetaan. Motown-souliin verrattuna Southern Soulissa on enemmän groovea.

Aina silloin tällöin syntyy valtavia instrumentaalihittejä. Aikanaan sellaisia olivat Honky Tonk ja Apache. Ehkä kaikkein tunnetuin instrumentaali on kuitenkin Booker T&The MG'sin Green Onions.



Kesällä 1962 kosketinsoittaja Booker T, kitaristi Steve Cropper, basisti Lewie Steinberg ja rumpali Al Jackson Jr. kävelivät Stax-levy-yhtiön ovesta sisään. He alkoivat jammailla, heidän soittonsa nauhoitettiin ja lumipallo alkoi pyöriä. Pian julkaistiin single Green Onions ja legenda oli valmis.

Green Onions -albumi tarjoaa monta herkkupalaa, jossa ensiluokkaiset soittajat saavat loistaa. Booker T:n urut ja Cropperin kitarat muodostavat nimiraidassa miellyttävän etelän muhennoksen yhden maailman tunnetuimman riffin päälle. Bändi ottaa Twist&Shoutin komeasti omiin nimiinsä ja Cropper loistaa myös levyn päätösraidalla Comin' Home Baby.

Green Onions ylsi "vain" listalla sijalle 33, mutta se takasi sen, että Stax löysi kaipaamansa housebändin.

1965 bändin basistiksi Steinbergin tilalle tuli Donald "Duck" Dunn. Taustabändin hommien lisäksi bändi levytti myös omalla nimellä aika ajoin, mutta toista Green Onionsin kaltaista hittiä ei irronnut.

1970-luvun alussa bändi alkoi hiljalleen hajota. Ensin Booker T lähti Staxista, sitten lähti Cropper ja vähitellen loputkin bändistä hajosi.

Bändi harrasti jonkin verran come back -toimintaa, mutta 1975 rumpali Al Jackson murhattiin. Pari vuotta myöhemmin kokoonpano muodostui uudelleen ottaen mukaan rumpaliksi Willie Hallin.

Donald Dunn ja Steve Cropper esiintyivät 70-luvun lopussa SNL:n Blues Brothers-sketseissä. Heidät nähtiin myös vuoden 1980 elokuvassa yhdessä Willie Hallin kanssa. Blues Brothers onkin lienee Booker T&The MG'sin jälki-inkarnaatioista se merkittävin, tai ainakin tunnetuin.

Mainos: Ilmaista Rubikia

Viime vuonna erinomaisen Dada Bandits-levyn julkaissut Rubik suuntaa kesäsesongiksi Atlantin taakse. Kesäkuussa orkesteri kiertää Yhdysvaltoja rannikolta toiselle. Paluu Eurooppaan tapahtuu kuun lopussa Roskilden esiintymisen merkeissä. Kelpaisi mullekin tuollainen rundi tuossa maailmankolkassa.

Sikäli kun ei satu omistamaan Andy McCoy -tyyppisesti kolmeekymmentä donaa niin akuuttiin Rubik-puutokseen suositellaan imuroitavaksi bändin kotisivulta napakasti nimetty kuuden biisin EPEPEPEP-ep. Tarjolla on mm. Disco Ensemble -versiointi. Lätyn löytää siis täältä.

Klassikko: 1961 Bill Evans - Sunday At The Village Vanguard

Bill Evans on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä jazzpianisteista. Hän ehti soittaa elämänsä aikana lähes kaikkien legendaaristen jazz-muusikoiden kanssa. Hänen vaikutuksensa myös jazzpianon soittamiseen on ollut merkittävä.

William John Evans, aka Billy Evans, syntyi 1929 Plainfieldissä New Jerseyssä. Hänen äitinsä harrasti pianonsoittoa, jonka innoittamana/pakottamana myös nuori Bill musiikin pariin hakeutui. Hän aloitti pianon parissa kuuden ikäisenä. Lapsena hän harrasti myös viulun ja huilunsoittoa. Hän opiskeli myös musiikin teoriaa sekä klassisen musiikin keskeisiä teoksia Bachista, Beethovenin kautta Dvorakiin.

Varsinaisesti Evansin ura lähti käyntiin armeijan jälkeen vuonna 1954, jolloin Evans muutti New Yorkiin ja aloitti uran freelancer-jazzpianistina.

Evans ui New Yorkin 50-luvun isoissa jazzpiireissä vaivattomasti. Nopeasti hän alkoi saada nimeä, koska teki paljon töitä lähes kenen tahansa kanssa. Musiikkiteoreetikko George Russell vaikutti myös isosti Evansin kehitykseen. Russellin teoria modaalisuudesta sai Evansin ajattelemaan improvisaatiota skaalojen kautta, poiketen monista sen ajan bebop-tyyliä edustavista jazzpianisteista. Tämä ajattelutapa puolestaan herätti erään Miles Davisin kiinnostuksen, joka palkkasi Evansin sekstettiinsä.

Aika Milesin kanssa oli kaksijakoinen ja jäi lyhyeksi. Evans koki paineita, sillä Davisin kiertueaikataulu oli hektinen ja lisäksi Evans oli bändin ainoa valkoihoinen jäsen. Evans myös alkoi käyttää heroiinia.

Toisaalta yhteistyö Miles Davisin kanssa herätti lopullisesti kiinnostuksen. Runsaan vuoden Evans ehti olla mukana Milesin bändissä. Tuon yhteistyön viimeiseksi hedelmäksi jäi pienimuotoinen levy nimeltä Kind Of Blue. Evansin vaikutus yhden kaikkien aikojen jazz-levyn syntyyn on merkittävä. Hän paitsi soitti pianoa levyllä osallistui myös ahkerasti sävellystyöhön.



Evans perusti trion yhdessä basisti Scott LaFaron ja rumpali Paul Motianin kanssa. Parin vuoden päästä kolmikon yhteissoittoa kuvattiin jo telepaattiseksi ja sitä pidettiin suvereenisti aikansa parhaana triona. Jotkut väittivät sitä jopa parhaaksi jazz-bändiksi. Ei siis ollut ihme, että kesäkuussa 1961 trioa päätettiin nauhoittaa Village Vanguardissa.

Päätös livemateriaalin nauhoittamisesta ei olisi voinut olla onnistuneempi. Kohtalo nimittäin päätti, että The Bill Evans Trio soitti viimeisen kerran tällä albumilla legendaarisessa kokoonpanossaan. Kymmenen päivää Village Vanguardin keikkojen jälkeen bändin virtuoosimainen basisti Scott LaFaro kuoli auto-onnettomuudessa.



Sekä LaFaro että Evans vaikuttivat merkittävästi instrumenttiensa soiton kehitykseen. Evansin trio luonnollisesti LaFaron kuolemasta, eikä sopivia soittajia tahtonut löytää. Vasta 60-luvun lopulla Evansin yhtye löysi jälleen vakituisen kokoonpanon.

Kuitenkin 60-luvulla Evansin ura jatkui suotuisasti. Varsinkin Euroopassa hänen suosionsa kasvoi tasaisesti ja Amerikassakin töitä riitti asemansa vakiinnuttaneelle miehelle. 1962 Evansin manageriksi tulleella Helen Keanella oli tässä iso rooli, sillä Evans kamppaili jatkuvasti huumeriippuvuuden kanssa ja tarvitsi jonkun hoitamaan käytännön asioita.

Evans myös alkoi levyttää 60-luvulla muuta kuin jazzia. Tähän syynä oli ensisijaisesti Evansin huumeiden aikaansaama rahantarve. Osa kokeiluista onnistui taiteellisesti hyvin. Mm. Conversations With Myself-levy, johon oli äänitetty vain kolme pianoraitaa päällekkäin ilman muita soittimia. Tämä kokeilu toi Evansille hänen ensimmäisen Grammynsä.



60-luvun lopulla basisti Eddie Gomez ja rumpali Marty Morel vakiinnuttivat paikkansa Evansin rinnalla. Nämä miehet soittivatkin Evansin kanssa 1970-luvun puoleen väliin asti. Fuusiojazzin nousukaudella Evans käytti edelleen pääasiassa akustista pianoa. Toisinaan hän soitti myös sähköpianoa, mutta käsitteli sitä samoin kuin tavallistakin pianoa. Hän myös soitti yhtä aikaa sekä akustista että sähköistä pianoa.

70-luvun lopussa hän kasasi vielä yhden trion. Evans oli yhteistyöstä basisti Marc Johnsonin ja rumpali Joe LaBarberan kanssa todella innoissaan. Kolmikko kiersi ahkerasti ja myös levytysstudioon piti ehtiä. Levyttäminen jäi kuitenkin haaveeksi, sillä Evans ehti kuolla syyskuun 15. päivä 1980. Viralliseksi kuolinsyyksi diagnosoitiin mahahaava, keuhkoputkentulehdus ja maksavaurio. Nämä olivat kuitenkin vain merkkejä siitä, että vuosikymmeniä huumeiden riuduttaman kehon viimeinen käyttöpäivä oli tullut vastaan.