Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan uudelta levyltä on ensimmäisiä maistiaisia kuultavissa kaksikon Facebook-sivulla, eli täällä. Tarjolla on radiosoittoonkin päätyvän sinkun biisit Sinä ja Vanhan ajan filmissä. Varsinkin jälkimmäinen potkii ensikuulemalta varsin mukavasti.
Uusi Kauko Röyhkä&Riku Mattila -levy Kaksi lensi tuulen mukaan ilmestyy 18. toukokuuta. Kaksikon edellinen yhteislevy julkaistiin vuonna 2008. Lätty sai laajaa suosiota osakseen ja se valittiin vuoden parhaiden levyjen joukkoon mm. Soundissa ja Rumbassa.
Vapaapäivä on Ninni Poijärven toisen soololevyn nimiraita. Levy ilmestyi vuonna 2005.
1974 syntynyt Poijärvi on vuosien saatossa vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen roots-musiikin kentällä, vaikka vaikutti aikanaan myös Club For Fiven riveissä. Poijärvi on uransa aikana tehnyt yhteistyötä lähes koko kotimaisen juurimusiikin eturivin kanssa.
Myös vapaapäivällä soittokumppanit ovat laatutavaraa. Bändistä kun löytyy sellaisia nimiä kuin Pekka Gröhn ja Olli Haavisto, niin ei voi mennä hirveän paljon pieleen.
Vaikka Poijärven ja Stepan Vapaapäivän välissä ei ole ajallisesti eroa kuin kolme vuotta, fiilikset eivät voisi juuri kauempaa toisistaan olla. Alkuvuodesta 2008 Sodankylästä kuului Stepan soundi, joka herätti yllättävän paljon mielenkiintoa myös eteläisimmillä leveyspiireillä. MC-levy karautti viikoksi Suomen viralliselle listallekin.
Stepan yleinen hienous on ironiassa, vaikka Vapaapäivässä blingbling-jätkille vinoilu ei pääsekään esimerkiksi Lottovoittajan tavoin esiin. Vapaapäivä oli parikymppisen miehen ensimmäinen video.
Turkulaisen So Called Planin kolmas pitkäsoitto ilmestyi viime viikon keskiviikkona.GO! And We Will Follow… -nimeä kantavalla levyllä bändi on käyttänyt ensi kertaa ulkopuolista tuottajaa ja se vaikuttaa olleen hyvä ratkaisu.
Vuonna 2008 ilmestyneen December Turns To Fall -albumin jälkeen So Called Plan on viettänyt pienimuotoista hiljaiseloa, eikä bändi vaikuttanut täysin tyytyväiseltä edelliseen levyynsä. Ehkä hivenen hajuttomaksi ja mauttomaksi jäänyt albumi tuntuukin kummitelleen orkesterin mielissä uutta levyä tehdessä, tosin hyvällä tavalla. GO! And We Will Follow… on kaikkea muuta kuin hajuton ja mauton.
December Turns To Falliin verrattuna uusi albumi on huomattavasti nopeatempoisempi. Ja vaikka sanoitukset käsittelevätkin vakavia asioita, niin sävellykset eivät vaivu synkkyyteen, vaan potkivat piristävästi perseelle.
Ensimmäiset viisi kappaletta riittävät vakuuttamaan kuulijan siitä, että So Called Plan on tullut takaisin. Blood Red Eyes, Lost In The Fire, Chemicals, The Reason ja Dive sisältävät kaikki mielettömän hittipotentiaalin. Bändi on lisännyt studiolla biiseihin myös mielenkiintoisia pikku jippoja. The Reason alkaa ns. "robottiäänellä" ja ennen Divea kuulijan korviin kajahtaa pienimuotoinen intron pätkä, jolla laulajakitaristi Eero haikailee luvatun maan perään.
Kutosraita Lies tuntuu jakavan albumin kahteen osaan. Sen kohdalla voidaan tavallaan vetää henkeä ennen seuraavaa hittiputkea, sillä Lies ei välttämättä sävellyksenä aivan levyn muiden biisien tasolle yllä. Täytekappaleesta ei kuitenkaan voida puhua, sillä Lies ottaa oman paikkansa levyn keskellä oivana muista kappaleista erottuvana skeittipunk-rallina.
Albumin jälkimmäisen puoliskon avaava Blacklight on nopeatempoisen levyn ainoa selkeästi rauhallisempi kappale.Enemy, Reality, sinkkubiisi Decline sekä finaali Crawl Back To Life etenevät oikeastaan kaikki taas albumin tyylille uskollisesti, ja jättävät kuulijan miltei haukkomaan henkeään.
Ulkopuolisen tuottajan käyttö tuntuu tuoneen bändiin selkeästi uutta eloa. Joissain kappaleissa Pariisin Keväästä ja Major Labelista tutun Arto Tuunelan kädenjälki kuuluu selvästi. Esimerkkinä voisi mainita Enemy-biisin, jonka rakenteeseen tuottaja Tuunela teki bändin mukaan muutoksia vielä studiossakin. Myös laulajakitaristi Eerosta on ulkopuolisen tuottajan myötä saatu enemmän irti, kun laulut on äänitetty valvovien korvien alla.
Loppukaneettina voisi todeta, että jos levyä pystyy kuuntelemaan repeatilla kahdeksan tunnin työpäivän ajan kyllästymättä siihen, niin kyseessä ei voi olla huono levy. Eikä GO! And We Will Follow… huono levy olekaan, itseasiassa se on So Called Planin paras levy.
Miksi kuunnella: So Called Plan on tullut takaisin kovempana kuin koskaan.
Paras hetki: Lost In The Fire, Chemicals, Dive, Enemy...
Zoomin studiossa Turku Rock City -ohjelmassa. Haastattelussa valotettiin mm. bändin tuoreen levyn syntyvaiheita sekä Arto Tuunelan vaikutusta levyyn. Eero ja Ville nostivat Lost in the Fire -kappaleen tällähetkellä ylitse muiden uudelta GO! and we will follow... -levyltä.
Legendaarisen rock-toimittajan John Harrisin kirjoittama kirja lataa takakannessa kovat odotukset: Hail! Hail! Rock’n’Roll on pistämätön kirja siihen mitä Spinal Tap kutsui ”rockin majesteettisuudeksi, rollin mysteeriksi”. Miten harhaan johtava voikaan takakansi teksti olla?
Hail! Hail! Rock’n’Rollin ensimmäinen puoli valottaa yleismaallista rocktietoutta, jossa sinäänsä ei ole mitään vikaa aihepiirinä. Toinen puoli kirjasta on taas nippelitietoutta, joka tunnetusti vetoaa miehiin. Suurin ongelma kuitenkin Hail! Hail! Rock’n’Rollissa on miten kirja on toteutettu. Kirjan kuvitus on tehty tylsästi mustavalkoisesti ja graaffisesti, ilmeisesti kuvien tekijänoikeudellisien seikkojen takia.
Lisäksi kirja on suomennettu ontuvasti ja tämä tekee Hail! Hail! Rock’n’Rollista todella raskaan lukukokemuksen. Lisäksi Juha Virkin toimitustyö ei kirjassa juurikaan näy, muutakuin kotimaisiin artisteista kirjoitettaessa. Tässä työpanoksessa en nähnyt mitään erityismainintaa pikemmmin päinvastoin. Asiat esitellään pinnallisesti, eikä missään vaiheessa tule erityisiä valaistuksen hetkiä. Hail! Hail! Rock’n’Roll on kuin buffetpöytä, josta napostellaan sieltä täältä eri juttuja, sinäänsä harmi että osterien parasta ennen oli viime viikolla ja jäljellä jää vain vatsanpuruja.
Lukiessa moneen kertaan heräsi kysymys mitä kuluttajaryhmää kirjalla yritetään tavoitella? Nykyisessä muodossa se on melkein kelvotonta materiaalia. Kirjan hyvä ajatus hukkuu täysin kelvottomaan toteutukseen.
Lauselma: Kierrettävä kirjakaupassa kaukaa, rahoille löytyy varmasti parempaakin käyttöä.
Erityistä: Runsaan nippelitiedon takia tuli läpi kahlattua, en silti suosittele muille.
Tänään Turku Rock cityssä on vieraana turkulainen punk rock -yhtye So Called Plan, joka julkaisi vastikään kolmannen pitkäsoittonsa GO! And we will follow...
Lähetyksen aikana julkaistaan myös yleisökysymys, jonka palkintona on tuore So Called Planin levy, joten kannattaa olla karvakorvat höröllään.
Virittäydy Zoom FM:n taajuudelle 93,4 (Turku) klo 17 alkaen.
Viikon Spotifynä tänä maanantaina on jo paljon etukäteen hehkutetun chicagolaisen punk-yhtyeen Rise Againstin Endgame. Viime vuonna Ruisrockissa konsertoineen pumpun levy on jo yhtyeen kuudes pitkäsoitto ja se jatkaa pitkälti siitä mihin edellinen vuonna 2008 ilmestynyt Appeal to Reason jäi. Yhtye ei kuitenkaan ole alkanut toistamaan itseään, mikä on positiivista.
Laulaja/kitaristi Tim McIlrathin kirjoittamissa lyriikoissa pureudutaan Yhdysvaltoja viime vuosina ravisuttaneisiin tapahtumiin, kuten hurrikaani Katriina ja viime vuonna tapahtuneeseen Meksikonlahden öljyonnettomuuteen.
Endgame on sitä tuttua Rise Againstia. Ei tästä voi kuin tykätä!
Ruotsalainen Eagle-Eye Cherry on mitä suurimmissa määrin yhden hitin ihme, vaikka miehen diskografiasta löytyy viisi albumiakin. Miehen 1997 ilmestynyt debyyttilevy Desireless poiki singlen Save Tonight, joka rynni singlelistojen kärkisijoille ympäri Eurooppaa. Jenkeissäkin biisi oli parhaimmillaan listavitonen.
Luonnollisesti biisin videokin pyöri musiikkikanavilla ahkeraan ja on epäilemättä monille 90-luvun nuorilla muistissa. Musta-valkoinen sinänsä simppeli videossa on hienosti toteutettu Eagle-Eyen monet roolit tarinan edetessä.
Tuollainen monien ihmisten satunnaiset kohtaamiset lyhyessä ajassa ja paikassa on sellainen teema ja tekotapa, joka on kiehtoo itseäni poikkeuksetta leffoissa ja kirjoissa. Everybody say jee to pienten ihmisten tarinat.
Keväällä 2010 julkaistulla The Nationalin High Violetilla löytyy kaunis balladi England. Rakastetun karattua Englantiin tunnelmat ovat ymmärrettävästi sateisen harmaat. Hauras kappale sopii mainosti High Violetin kokonaisuuteen.
Toinen varsin tuore England-veisu on PJ Harveyn uudelta, tänä vuonna julkaistulta, Let England Shake -levyltä. Naisen kahdeksas levy on melko poliittisia sävyjä omaava kuten myös England-kappale. Levy on myös myynyt hyvin. Let England Shakesta tuli Harveyn uran toinen Englannissa top kymppiin yltänyt levy. Ensimmäinen oli 1993 ilmestynyt Rid Of Me.
TRC:n saamien tietojen mukaan Michael Monroe esiintyy ensi kesänä Ruisrockissa. Toistaiseksi osapuolet eivät ole päässeet sopuun lopullisesta esiintymispäivästä.
Viime viikonloppuna Kaarinan Old Texasissa esiintynyt Michael Monroe on kovassa livevedossa ja odotukset ovat korkealla myös festarikeikan suhteen. Tällä viikolla Monroe bändeineen on mahdollisuus bongata vielä Tampereella ja Helsingissä. Tämän jälkeen bändi kiertää kevään maailmalla.
Enpä tiedä miten David Bowie nykyään juhlii synttäreitään, mutta vuonna 1997 mies juhlisti 50-vuotispäiväänsä tyylillä. Jälkipolvet saavat nauttia näistä kinkereistä onneksi jälkikäteen. Bowie julkaisee 26.4. viidennen livealbuminsa Birthday Celebration - Live in NYC 1997, jossa vierailee mm. Lou Reed, Foo Fighters ja Billy Corgan.
Birthday Celebration - Live in NYC 1997 biisilista:
1. "Little Wonder" 2. "The Hearts Filthy Lesson" 3. "Scary Monsters (And Super Creeps)" (ft. Frank Black) 4. "Fashion" (ft. Frank Black) 5. "Telling Lies" 6. "Hallo Spaceboy" (ft. Foo Fighters) 7. "Seven Years In Tibet" (ft. Dave Grohl) 8. "The Man Who Sold The World" 9. "The Last Thing You Should Do" (ft. Robert Smith) 10. "Quicksand" (ft. Robert Smith) 11. "Battle For Britain" 12. "Voyeur Of Utter Destruction (As Beauty)" 13. "I'm Afraid Of Americans" (ft. Sonic Youth) 14. "Looking For Satellites" 15. "Under Pressure" (ft. Gail Ann Dorsey) 16. "Heroes" 17. "Queen Bitch" (ft. Lou Reed) 18. "I'm Waiting For The Man" (ft. Lou Reed) 19. "Dirty Blvd." - ft Lou Reed 20. "White Light/White Heat" (ft. Lou Reed) 21. "Moonage Daydream" 22. "All The Young Dudes" (ft. Billy Corgan) 23. "The Jean Genie" (ft. Billy Corgan) 24. "Space Oddity" 25. "Can't Read"
Legendaarinen new wave / syntikkapop -kokoonpano Duran Duran julkaisee uuden studioalbuminsa 6. huhtikuuta. Levy kantaa nimeä All You Need Is Now ja on järjestyksessään yhtyeen kolmastoista. 1980-luvun pop-musiikin suurimpiin menestystarinoihin lukeutuva Duran Duran on myynyt maailmanlaajuisesti yli 80 miljoonaa levyä.
Lisäksi sillä on plakkarissaan 18 hittisingleä Yhdysvalloissa sekä 30 listahittiä kotimaassaan Iso-Britanniassa. Yhtyeen kestävän suosion avaimet - teeskentelemätön tyylitaju, tarttuvat biisirakenteet ja mieleenpainuvat sanoitukset - ovat vahvasti läsnä myös uudella albumilla: 14 biisiä sisältävä All You Need Is Now kuulostaa samanaikaisesti paitsi tutun nostalgiselta, myös häkellyttävän tuoreelta.
Levyn tuotannosta vastaa itsekin miltei legendan asemaan noussut Mark Ronson (mm. Lily Allen, Adele, Amy Winehouse, Robbie Williams, Kaiser Chiefs). Albumin jousisovitusten takana on Arcade Fire -yhteyksistäkin tuttu Owen Pallett. Vierailevina artisteina kuullaan Kelisiä ja Scissor Sisters -yhtyeen Ana Matronicia.
Viime viikolla ilmestynyt Michael Monroen Sensory Overdrive-levy on kerännyt käytännössä vain pelkkää hyvää julkisuutta itselleen. Järjestäen levy on arvioitu Monroen uran kirkkaimpien helmien joukkoon.
11 biisin kattaus on tiivis ja tiukka paketti, jossa kaasu on pohjassa alusta lähtien. Biisikynä on ollut terävänä ja Ex-Wildhearts liideri Gingerin ja Miken yhteistyö näyttää kantavan hedelmää. Aavistuksen hengähdysaikaa tarjoavat biisit, kuten Lucinda Williamsin feattaama Gone Baby Gone tuovat mukavasti vaihtelua kokonaisuuteen.
Viime syksyn Another Night In The Sun-livellä ilmestyneitä kelporaitoja, kuten You're Next, on ollut varaa pudottaa deluxe-painoksen ja sinkkujen bonusraidoiksi.
Comebackin tehnyt grungelegenda Soundgarden on julkaissut uusimman levynsä Live On I5 facebook-sivuillaan. Live on I5 on bändin ensimmäinen livelevy ja se käsittää parhaimpia esityksiä vuodelta 1996. Yhtye oli julkaissut kyseisenä vuonna toistaiseksi viimeiseksi jääneen studiolevyn Down on the Upside ja oli silloin hyvässä vireessä.. Soundgarden on paraikaa levyttämässä bändin kuudetta studiolevyä, Live on I5:n tarkoitus lienee tyydyttää pahimpaa Soundgarden nälkää ennen tätä.
Kuuntele levy täältä. Riittää vain että "tykkäät" bändistä.
Eleanoora Rosenholm -yhtyeen upouudesta musiikkivideosta Valo kaasumeren hämärässä on tullut internetissä pienoinen viraalihitti: keskiviikkona 16.3. julkaistu video on saavuttanut yli 2500 katsomiskertaa kahden päivän aikana. Japanin tilanteen myötä kappale muodostui yllättäen ajankohtaiseksi epämääräistä räjähdystä kuvaavilla sanoituksillaan. Sami Sänpäkkilän ohjaama ja Eleanoora Rosenholm yhtyeessäkin soittavan Alpo Nummelinin valaisema video hyödyntää arkistomateriaalia erilaisista onnettomuuksista 1900-luvulta, ja on poikkeuksellisesti kuvattu pystysuunnassa.
Valo kaasumeren hämärässä -kappale sisältyy keskiviikkona 16.3. ilmestyneelle Hyväile minua pimeä tähti -albumille.
Eleanoora Rosenholmin Pimeä tähti -levynjulkaisukiertue:
6.4. Helsinki, Tavastia 8.4. Turku, Dynamo 9.4. Seinäjoki, Bar 15 15.4. Rauma, Bar Hovi 16.4. Tampere, Yo-talo 22.4. Joensuu, Kerubi 23.4. Helsinki, Korjaamo, Kulmasali 24.4. Pori, Bar Kino 29.4. Porvoo, Bar Soho 30.4. Hämeenlinna, Suisto-klubi 12.5. Jyväskylä, Poppari 13.5. Kuopio, Puikkari 20.5. Viro, Tallinna, KUMU ÖÖ -festivaali
Aikanaan Genesiksessä laulanut Peter Gabriel ei nykyisellään ole se maailman mediaseksikkäin artisti. Kun vuonna 1986 Gabriel julkaisi So-albumin, asiat olivat toisin. Sledgehammer-hitin vetämänä levy meni Gabrielin aiempien levyjen tapaan ykköseksi, mutta Jenkeissä So kipusi listakakkoseksi. Tämä oli merkittävä läpimurto, sillä Gabrielin aiemmat tekemiset eivät olleet juuri mainetta keränneet.
Sledgehammerin musiikkivideo on biisin tavoin jäänyt elämään. Se oli teknisesti huikea näyttö ja vaati kovaa panostusta tekijöiltään. Myös rahapussin piti olla tätä kuvatessa kunnossa. Video kuvattiin freimi kerrallaan ja Gabriel itse vietti paikallaan maaten 16 tuntia.
Video on myös kerännyt 25 vuodessa kahmalokaupalla huomionosoituksia. Kun MTV:llä 1999 valittiin 100 kaikkien aikojen parasta musiikkivideota, Stephen R. Johnsonin ohjaama Sledgehammer valittiin neljänneksi. Vuoden 1987 MTV Video Awardseissa video palkittiin yhdeksällä pystillä, mikä on ennätys edelleen. Se on myös MTV:n historian eniten soitettu video.
I Think Bad Thoughts jatkaa kolmiosaista saagaa, joka myös nimellä "The Ballad of Danko Jones" tunnetaan. Diamond Brothersin ohjaaman, Los Angelesissa kuudessa eri lokaatiossa kuvatun videon nimekkääseen näyttelijäkatraaseen kuuluvat Elijah Wood, Ralph Macchio, Jena Malone, Mike Watt, Art Hsu sekä Frank Drank. Tiivistunnelmaista päätösosaa edelsivät nopeatempoinen, Guy Ritchien ja Quentin Tarantinon elokuville kumartava Full of Regret sekä film noir -tunnelmaa huokuva Had Enough, jota Spin -lehti vertasi mm. Charles Bukowskin romaaneihin.
Vuonna 1938 syntyneen soul-laulaja Ben E. KinginStand By Me on eräs maailman tunnetuimmista rakkauslauluista. Kappale on myös valtavan coveroitu. Oman luentansa vierellä pysymisen vaikeudesta ovat tehneet mm. John Lennon, Otis Redding, Ike&Tina Turner sekä Cassius "Muhammad Ali" Clay.
King kirjoitti kappaleen Jerry Leiberin ja Mike Stollerin kanssa. Biisi päätyi lopulta Kingin laulettavaksi sattumalta. Se kirjoitettiin alunperin Driftersille, joka ei kuitenkaan tarttunut biisiin ennen kuin paljon myöhemmin.
Myös se, että King itse levytti biisin oli pieni sattuma. Spanish Harlemin sessioissa studioaikaa jäljelle, jolloin King kaivoi biisin naftaliinista ja veti biisin nopeasti purkkiin.
Ilmestyessään 1961 biisi meni r'n'b-listan kärkeen ja pop-listalla neljänneksi. 1987 biisistä tuli yksi harvoista kaksi kertaa USA:ssa listakärkeä hätyytelleistä biiseistä, kun se Stand By Me-leffan (Viimeinen kesä) vetämänä kipusi listalla yhdeksänneksi. Vuonna 1987 se myös valloitti Brittilistan ykköspaikan. Merkittävä syy tähän oli se, että kappaletta käytettiin Levi's-farkkumainoksessa.
Oasis tarttui Stand By Me nimeen vuonna 1997 julkaistulla kolmoslevyllään Be Here Now.
Noel Gallagherin kirjoittama biisi kumartelee moneen suuntaan. Bongattavissa on samankaltaisia pätkiä esimerkiksi David BowienAll The Young Dudesin kanssa, minkä Noelkin on avoimesti myöntänyt. Ajoittain biisi tuo myös vahvasti mieleen Oasiksen hitin Don't Look Back In anger.
Stand By Me oli levyn toinen single. Stand By Me venyi Brittilistan kakkoseksi. Julkaisu osui listasijoitusten kannalta pahaan rakoon. Kolme viikkoa ennen Stand By Men julkaisua prinsessa Diana kuoli, joten listakärkeen rynni Elton Johnin uudelleenlämmitelty Candle In The Wind. Gallaghereiden lohduksi single kuitenkin myi helposti kultaa.
Sori sori, piti vaan treenata vähän tällaista nykyaikaista otsikointia. Jos sille vaikka olisi joskus vielä käyttöä...
Rolling Stonen lukijat ovat äänestäneet teemalla "kaikkien aikojen paras livebändi". Top kymppi näytttää käännetyssä järjestyksessä seuraavalta.
10. Kiss
9. Grateful Dead
8. Pearl Jam
7. Queen
6. U2
5. Led Zeppelin
4. Pink Floyd
3. The Who
2. The Rolling Stones
1. Bruce Springsteen and The E Street Band
Puolueellisuuden vuoksi jäävään itseni kommentoimasta. Mutta Queenin olisin nostanut itse korkeammalle. Mainiota perjantai-illan viihdettä on muuten uppoutua livepätkien maailmaan. Ei ainakaan käy aika pitkäksi.
Kuudes kesäkuuta julkaistava Arctic Monkeysin uusin levyn on saanut nimen. Brittipumpun neljäs albumi kantaa nimeä Suck It and See.
Aiemmin albumilta on esitelty yksi uusi biisi Brick by Brick. TRC:n toimitus jää innolla lisää.
Suck It and See:n biisilista
1. She’s Thunderstorms 2. Black Treacle 3. Brick by Brick 4. The Hellcat Spangled Shalalala 5. Don’t Sit Down ‘Cause I’ve Moved Your Chair 6. Library Pictures 7. All My Own Stunts 8. Reckless Serenade 9. Piledriver Waltz 10. Love Is a Laserquest 11. Suck It and See 12. That’s Where You’re Wrong
Relentless, Reckless Forever on myyty Suomessa yli 10 000 kappaletta. Maailmanlaajuisesti uutta albumia on myyty jo yli 100 000 kappaletta. Kyseessä on bändin seitsemäs studioalbumi ja sen tuotti aiemmin mm. Slayerin kanssa työskennellyt Matt Hyde.
”The Ugly World Tour” – kiertue alkaa ensi viikolla Suomesta: Children Of Bodom nähdään 19.3. Oulun Teatriassa, 20.3. Tampereen Pakkahuoneella ja 22.3. Helsingin jäähallissa. Kolmen Suomen keikan jälkeen bändi suuntaa Eurooppaan kiertueelle, joka kestää toukokuun puoliväliin saakka.
Olipa edesmenneestä Nylon Beatista (tai Jonnan ja Erinin laulusta) mitä mieltä tahansa, useampi duon videoista nostaa hymyn huulille.
Useilla Nylon Beatin parhaista videoista on kaksi yhdistävää tekijää: 1) ne ovat Pete Riskin ohjaamia ja 2) ne parodioivat tavalla tai toisella elokuvia ja/tai tv-sarjoja. Syytön ja Viimeinen esimerkiksi kuuluvat tähän sarjaan.
Vuoden 2001 Extreme-levyltä irrotetun Anna mulle-singlen videossa hypätään saippuasarjojen kiehtovaan maailmaan. Runsaaseen neljään minuuttiin on onnistuttu puristamaan kaikki olennainen Kauniista ja rohkeista.
Vuonna 1995 julkaistu These Days on monien mielestä viimeisiä lähes kunnollisia Bon Jovi-tuotoksia. Bändin kuudes studiolevy kantoi nimeä These Days ja luonnollisesti levyltä myös löytyy sen niminen biisi.
Levy merkitsi Bon Jovin kohdalla lopullista siirtymää aikuisrockin sarjaan. Levy oli myös ensimmäinen ilman basisti Alec John Suchia. These Days oli myös aavistuksen tummasävyisempi kuin Bon Jovin aiempi tuotanto. Ehkä siitä johtuen se sai maailmalla ristiriitaisen vastaanoton. Euroopassa levy oli suosittu, mutta Jenkeissä kaupallisesti pettymys. Tosin Bon Jovi on koko uransa ollut vanhalla mantereella kotimaataan isommassa huudossa.
Biisi oli levyn neljäs single. Ihmissuhteiden karikoistahan tässäkin lauletaan. 2008 kiertueella Richie Samboralla oli iso rooli laulussa, koska sillä haluttiin muistaa Samboran elämässään kohtaamia vaikeuksia. Biisi ylsi ilmestyessään parhaimmillaan Brittilistalla sijalle seitsemän.
Jo vuosikymmenen musiikkimaailmassa vaikuttanut Black Keys taisi lyödä lopullisesti läpi viime vuonna ilmestyneellä Brothers-kiekollaan, vaikka Dan Auerbachin ja Patrick Carneyn muodostoma duo on jo useamman vuoden kerännyt ylistäviä lausuntoja indie-piireissä. Mm. Rolling Stone listasi levyn vuoden toiseksi parhaaksi julkaisuksi.
These Days naulaa mainion Brothersin seinään. Hitaan keinuva laulu riisuu aseista ensimmäisistä tahdeista lähtien.
Röyhkä & Pyysalo duo ilahdutti Turun yöelämää kahdella keikalla Bar Kukassa 23.-24.2.2011. Raportin tekeminen hieman venähti, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Illat koostuivat Röyhkän tunnetujen kappaleiden kuten Laura ja Helvetti, lisäksi myös parivaljakon uudesta materiaalista. Röyhkän tunnetuimmat kappaleet saivat virkistävän uuden muodon Pyysalon käsittelyssä.
Miehet esiintyivät vapautuneesti ja selkeästi heillä on hauskaa soittaa yhdessä. Röyhkä lupaili viime syksynä pidetyssä haastattelussa heidän julkaisevan vielä jotain.
Varmoista kevään merkeistä varmin on se, että allekirjoittanut hurahtaa runotyttömusiikkiin. Kevät on siis ilmeisesti saapunut kaupunkiin.
Tuleva kevät on siinä mielessä otollista hurahtamisaikaa, että Scandinavian Music Group julkaisee uuden levynsä huhtikuun lopussa. Alustava julkaisupäivä on huhtikuun 27.
Vielä lopullista nimeään hakevan levy tunnetaan työnimellä We love Antti Lehtinen. Ei voi olla huono. Viikon Spotifyna tarjoillaankin uuden levyn ensimmäinen single Hautojen yli. Mielenkiintoinen biisi, joka ei rakennu säkeistö-kertsi-säkeistö-ajattelulle. Tässähän on sitä paitsi aika jännä tarina, joka avautuu vasta lopussa. Toki on melkoinen riski tunkea radioaalloille vuonna 2011 biisi, joka vaatii kolme ja puoli minuuttia kuuntelua auetakseen.
Melko juurevana kulkeva biisi myös kasvaa kivasti biisin edetessä. Jos tämä jotain kertoo yleisemminkin uudesta levystä, niin ihan pelkkää folkkia ei liene luvassa.
Kerrankin pääsi lähtemään keikalle ilman spoilaantumista. Kerrankin sitä malttoi olla vakoilematta settilistaa etukäteen, eikä tarvinnut tuijottaa etukäteen kiertueelta napattuja Youtube-pätkiä. Yleensä se on tiennyt hyvää.
Odotukset olivat silti kovat, kun indie-suuruus National saapui Helsingin Kulttuuritalolle kahdelle keikalle. Raportit parin vuoden takaisesta kiertueesta Ruotsista ja Ruisrockin teltasta aiheuttivat hyväntyyppistä kutinaa jo hyvän aikaa ennen moottoritielle kiihdyttämistä.
Levyillä melko hiljainen bändi loi tietyt odotukset, ja vaikka valistuneet tahot olivatkin informoineet bändin olevan äänekkäämpi keikoillaan, tuli bändin ajoittain suoraviivainenkin rock hiukan yllättäen. Kun miksaus ja olosuhteet muuten olivat kohdallaan pääsi bändi runttaamaan kunnolla ilman, että soundit olisivat puuroutuneet. Toki niitä hiljaisempiakin pätkiä kuultiin.
Torstain työnäytteen perusteella on helppo uskoa, että bändi valloittaa vaivatta myös festivaaliolosuhteet, kun heinäkuussa Ruisrockiin, ja oletettavasti sen isoimmalle lavalle, saapuvat.
Ensikertalaisen keikkakävijän yllätti positiivisesti settilista. Vajaan parituntisen aikana ehdittiin ilmeisimpien High Violet- ja Boxer-hittien lisäksi tehdä kelpo määrä poimintoja myös aiemmasta tuotannosta.
Encore-kliimaksi Mr. Novemberin aikaan Matt Berninger paineli Kulttuuritalon permannon halki istumapaikoille vetämään biisiä. Vaikka kyseessä olikin joka keikalla tapahtuva ohjelmanumero, nostaa tämäntyyppinen kontaktinotto aina hymyn korviin. Ohessa Pariisin tyylinäyte.
Pienen pureksimisenkaan jälkeen keikasta ei isommin löydy purnattavaa kuin korkeintaan henkilökohtaisella tasolla. Jano pääsi yllättämään ja oli lämmin. Bändi ja lämppäri Sharon Van Etten hoitivat ruutunsa moitteetta. Lukuisista ironia-viiksien asennosta päätellen myös muu yleisö otti Nationalin omakseen.
Keikan draaman kaari on aina tärkeä ja sen National osasi myös. Onneksi tajusivat lopettaa oikeaan aikaan, koska tällaisen Vanderlyle Crybaby Geeks-version jälkeen ei voi soittaa enää mitään. Jos/kun heinäkuussa Ruissaloon saadaan kymmeniätuhansia muotitietoisia indie-hipstereitä hoilaamaan, niin saattaa kuulostaa muuten pirun komealta.
Queen oli eräs musiikkivideoiden suurista edelläkävijöistä. Bohemian Rhapsody oli aikanaan maailman kalleimpia ja vaikeatekoisimpia videoita.
Bändi panosti videoiden ideointiin ja toteutukseen paljon. Esimerkiksi Radio GaGa:a varten jouduttiin massiivinen avustajajoukko harjoituttamaan usean viikon aikana. Nykyään homma hoidettaisiin tietokoneanimaatiolla viidessä minuutissa.
Bändin videot herättivät myös laineita erityisesti BBC:n lasissa. Radio Ga Ga:sta oltiin löytävinään natsiviittauksia, vuoden 1982 Body Language kiellettiin BBC:llä ja Bicycle Racen 50 alastonta naistakin olivat joillekin piireille liikaa. Alunperin tuotakin videota muokattiin ja pyöräilykohtaukset sensuroitiin efekteillä.
I Want To Break Free sentään selvisi ilman suurempaa sensuuria, vaikka pientä kummastusta herättikin. Bändihän itse suhtautui tekemisiinsä melko kieli poskessa, mistä I Want To Break Free on mainio osoitus. Kuinka kujeileva onkaan viiksekkään nais-Freddien virnistys, kun hän saapuu videon alussa ovesta pölynimureineen.
Siihen virneeseen sisältyy paljon sitä, millaisena minä Queenin ymmärrän. Kuohunnan aikaansaaminen ei ollut itsetarkoitus bändille, mutta sitä ei mitenkään pyritty hillitsemäänkään.
I Want To Break Free on John Deaconin kirjoittama biisi, joka ilmestyi vuonna 1984 Works-albumilla. Videon idea puolestaan tuli Roger Taylorilta. Yksi videon pointeista oli parodioida pitkään Briteissä pyörinyttä saippuasarjaa Coronation Street.
Myöhemmillä live-keikoillahan Mercury monesti esitti I Want To Break Freen naiseksi pukeutuneena. Niinpä bändin kiertuerekvisiittaan kuului mm. kymmenet tekorinnat. Roudareiden mukaan niitä tarvittiin useat, koska monet saattoivat kuljetuksessa hajota tai sitten vain kulua käytössä. Ainakin kerran Mercury myös viskasi rintansa biisin lopuksi yleisöön.
Maaliskuun viimeinen päivä sukelletaan pinnan alle Bar Kukassa. Turku Rock City tarjoaa koko illan covereita alkaen klo 22. Pysytellään kuitenkin siellä syvässä päässä ja unohdetaan kotiin Britneyn Satisfactionit ja Johnnyn Kotihipat.
Brittibändi Mungo Jerryn ehdoton kesäklassikko ja suurin hitti kipusi kesällä 1970 listojen kärkeen. In The Summertime pysyi Brittilistalla peräti 20 viikkoa.
Vaikka Mungo Jerry -hysteria riepotteli saarivaltiota 70-luvun alussa, bändi jäi enemmän ja vähemmän yhden hitin ihmeeksi. Yksi syy lienee siinä, ettei miehistö bändin liiderin Ray Dorsetin ympärillä ollut kovin stabiili.
Debyyttisinkkua seuranneet Baby Jump ja Lady Rose olivat hittejä ilmestyessään, ovat ne sittemmin jääneet selvästi In The Summertimen jalkoihin. In The Summertime ja Baby Jump ovat ainoat Mungo Jerry -biisit, jotka listakärkeen ylsivät.
Yhdysvalloissa In The Summertime ylsi listakolmoseksi.
Vastikään uuden Departing-albumin julkaissutRural Alberta Advantage oli 2009 yksi suuria indie-yllättäjiä, vaikka erinomainen Hometowns-kiekko jäikin harmillisen vähälle huomiolle julkisuudessa.
Torontolaistrion debyyttilevyn päättää pienimuotoinen ja kauniin koruton In The Summertime.
Bostonilaisretkue Dropkick Murphys on vetänyt taattua kelttipunkkiaan jo yli 15 vuotta, eikä vauhti näytä hidastuvan.
Going Out In Style on bändin seitsemäs studiolevy ja jatkaa uskollisesti vanhoilla laduilla. Toisaalta tämän bändin, kuten koko genrenkin, kohdalla ei oikeastaan edes toivo mitään uutta ja ihmeellistä.
Bändi on myös tainnut sen tajuta hyvissä ajoin. Tälläkin kertaa 13 biisin ajan säkkipillit raikaavat ja pubihoilauksia vedetään sopivan rupisesti. Ja kaikilla on hauskaa. Broken Hymns ja levyn loppupuolella 1953 ovat oikeastaan ainoat hetket, jolloin kaasusta hiukan höllätään.
Vaikka räimettä kotitarpeiksi riittää, biiseissä on kuitenkin riittävästi variaatiota, jottei levy muutu itseään toistavaksi puuroksi. 13 biisin kattauksen jaksaa kuunnella ongelmitta.
Bändi on saanut levylle vierailevaksi staraksi Bruce Springsteenin, joka jostain syystä on saavuttanut tällä vuosituhannella arvostetun tekijän aseman monessa piirissä. Kelttiyhteys ei ole oikeastaan kovin kaukaa haettua Peg O' My Heartilla vierailevan Pomon kohdalla. Viisi vuotta sitten Bruce teki mainion kunnianosoituslevyn Pete Seegerille, jonka toteutus ei ollut kovin kaukana Bostonin pojista. Saatan olla puolueellinen, mutta hyvinhän se tässäkin taittuu.
Koko kelttiläisen baarimusan genressä on ollut aina jotain uskomattoman vetoavaa. Aikanaan innostuin Dublinersista kovasti ja rakkaus on kestänyt siitä lähtien. Ehkä se johtuu niinkin yksinkertaisesta asiasta, että temmot ja soittamisen riemu on näillä veijareilla verissä. Jos itketäänkin, se tehdään pöydällä tanssien.
Urheilu on ollut aina Dropkick Murphysin sydäntä lähellä, eikä bändi ole aiemminkaan piilotellut sporttisympatioitaan. Kävihän orkesteri viime vuonna soittamassa NHL:n Winterclassicissakin Fenway Parkilla.
Varsinkin baseball-jengi Boston Red Soxia ja NHL-seura Boston Bruinsia on sympatisoitu urakalla. Tällä kertaa juttu on viety hieman pidemmälle. Levyn nimiraidan videolla kun vierailee lukuisia entisiä ja nykyisiä Bruins-legendoja.
Loppulausuma:
Tanakka paketti kelttipunkin ystäville. Toivottavasti bändi löytää myös uusia ystäviä.
Erikoista:
Eikö se Ted Hutt tuota koskaan huonoa tai edes keskinkertaista levyä?
Yksi merkittävimmistä blueskitaristeista Eddie Kirkland on kuollut autokolarissa 87- vuotiaana. Kirkland muistetaan parhaiten Little Richardin ja etenkin John Lee Hookerin bändeistä.
Vuonna 1962 alkaneen soolouran aikana, hän ehti levyttää 13 levyä, joista viimeisin Foghat Last Train Home ilmestyi viime vuonna.
Viimeisinä vuosina Kirkland soitti paljon myös suomalaisen Wentus Blues Bandin kanssa, jonka keikkakuntoa allekirjoittanutkin kävi vuonna 2006 tarkistamassa Helsingin Aleksanterin teatterissa järjestetyssä Family Meeting konsertissa.
Kirklandia jäi kaipaamaan vaimo ja yhdeksän lasta.
Paikka oli Wiklund Turussa ja aika joskus vuonna 1989. Kävelimme levyosastolle isäni kanssa ja ostin (eli ostatin) ensimmäisen oman cd-levyni, Eppu NormaalinLyömättömät.
Ennen tuota olin jo kuunnellut paljon levyjä. Isän hyllyä ratsatessa tutuiksi olivat tulleet niin Creedence Clearwater Revival, Doors, Rolling Stones kuin Pink Floydkin. Ennen kahdeksatta syntymäpäivääni olin myös menettänyt sydämeni ensimmäistä kertaa James Brownille ja Sam&Davelle. Olipa siellä samalla hyllyllä solmittu ikuinen ystävyyssuhde erään Brucenkin kanssa.
Kaikesta tästä huolimatta ensimmäinen oma cd-levy oli jotain suurta ja mahtavaa. Se tunne kun sai pitää omaa cd-levyä kädessä, jäi mieliin ikuisiksi ajoiksi. Osapuilleen vuosikymmen myöhemmin koko homma lähti täysin lapasesta ja nyt levyjä onkin kertynyt jokunen lisää.
Monille isäni sukupolvelle levyjen ostaminen oli työn ja tuskan takana. Rahaa kuukauden tai kahden välein tapahtuvaa levykauppareissua varten kuulemma säästettiin hiki hatussa ja ostettavat levyt valikoitiin hyvissä ajoin ennen reissua. Kun levyt sitten oli saatu sadan kilometrin päästä haltuun, niitä kuunneltiin tauotta omistautuneena ja rakkaudella.
Ikuisia ystävyyssuhteita luotiin. Kaikki tuon ajan musiikkiin hurahtaneet nuoret muistavat ensimmäiset ostamansa levyt automaattisesti.
Fyysisen levyn kitumisen myötä musiikki on muuttunut käyttötavaraksi, joka ei synnytä enää samanlaisia tunnesiteitä kuin ennen.
Kun fyysinen levy kituu ja kuolleekin jossain vaiheessa lopullisesti (ellei vinyyli pelasta kaikkia), mitä nykyinen ja tuleva sukupolvi muistelee? Ensimmäistä netistä lataamaansa biisiä? Vai mitä?
Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan uudelta levyltä on ensimmäisiä maistiaisia kuultavissa kaksikon Facebook-sivulla, eli täällä. Tarjolla on radiosoittoonkin päätyvän sinkun biisit Sinä ja Vanhan ajan filmissä. Varsinkin jälkimmäinen potkii ensikuulemalta varsin mukavasti.
