Klassikko: 1976: Rush - 2112

Kanadalaistrio Rush on eräs pitkäikäisimmistä edelleen toimivista rockbändeistä. Progressiivisen rockin laatikkoon varsinkin 70-luvulla usein lyöty bändi on kurkottanut uransa myöhemmissä vaiheissa myös muihin suuntiin ja orkesterilla onkin hihassaan varsin monipuolinen katalogi.

Rush on ollut mittavan uransa aikana varsinkin musiikintekijöiden ja -friikkien suosiossa, vaikka hittilistojen kärjessä legendaarinen trio ei olekaan viime vuosina porskuttanut. Muun muassa Metallica, Symphony X, Primus, Dream Theather ja Smashing Pumpkins ovat myöntäneet velkansa maailman isoimmaksi kulttibändiksikin kutsutulle Rushille.

Geddy Leen, Alex Lifesonin ja Neil Peartin muodostama kolmikko on luonut maineensa varsinkin virtuoosimaisina soittajina. Varsinkin kunnioitettavan kokoisen rumpukioskin omaavan Peartin rumpusoolot ovat tulleet yhdeksi bändin tavaramerkeistä.



Rush sai alkunsa Willowdalessa Toronton välittömässä läheisyydessä. Aivan ensimmäisen kokoonpanon muodostivat Lifeson, Jeff Jones ja John Rutsey. Tällä kokoonpanolla kuitenkin tehtiin vain yksi keikka, jonka jälkeen Jonesin korvasi Geddy Lee.

Kappale Working Man toi bändille levydiilin ja vuonna 1973 julkaistiin debyyttialbumi. Tämän ilmestymisen jälkeen Neil Peart otti rumpupallin John Rutseyltä. Rush herätti positiivista pöhinää musiikkipiireissä. Seuranneet Fly By Night ja Caress Of Steel eivät kuitenkaan lunastanut odotuksia. Fanit eivät innostuneet ja Rush oli vaarassa hävitä musiikkikartalta lupaavan alun jälkeen.



Vuonna 1976 julkaistu 2112 oli Rushille "do or die" -albumi. Sillä bändi yhdisti onnistuneesti hard rockin ja progressiivisemman puolensa. Nimiraita edustaa yli 20 minuutin kestollaan jälkimmäistä.

2112-raidan vuoksi levyä on myös toisinaan pidetty konseptialbumina, vaikka muulla levyn materiaalilla ei olekaan avausraidan kanssa mitään tekemistä. 2112-biisi koostuu seitsemästä osasta. Kappale kertoo dystopiasta, jossa maailmaa johtava totalitaarinen papisto kontrolloi, millaista taide voi olla. Tarinan päähenkilö löytää kitaran ja opettelee soittamaan sitä. Hän menee näyttämään taitonsa papeille, mutta nämä tuhoavat kitaran. Mies pakenee järkyttyneenä ja tekee lopulta itsemurhan. Tarinan on milloin tulkittu olleen vastareaktio bändin turhautumiselle musiikkibisnestä kohtaan, milloin kommunismikritiikkiä.

Joka tapauksessa kirjailija Ayn Randin sci-fi-tarinat vaikuttivat suuresti laulun tarinaan ja Rand on myös mainittu levyn krediteissä.







Muut kuusi levyn kappaletta edustavat toista puolta Rushista. Kovemmat rockit A Passage To Bangkok ja Something For Nothing ovat nousseet Rush-standardien joukkoon. Rauhallisempaakin osastoa on kuitenkin tarjolla kuten Lessons ja erityisesti Tears. Jälkimmäisellä koskettimia soittaa Hugh Syme, jota Rush käytti myöhemmin monilla klassikkoraidoilla kuten Moving Picturesin Witch Huntissa elävöittämään biisejä.



2112 seuranneet 70-luvun lopun levyt eivät olleet aivan toivotunlaisia menestyksiä. Uudelle vuosikymmenelle tultaessa bändi osui kuitenkin uudelleen kultasuoneen. Vuoden 1980 Permanent Waves oli jo ohuine reggae-sävyineen erinomainen albumi sisältäen mm. mainiot kappaleet The Spirit Of Radio ja Jacob's Ladder.



Seuraavana vuonna julkaistu Moving Pictures räjäytti sitten pankin. Se on hard rockin ja uuden aallon synteesi Rush-suodattimen läpi puristettuna. Levyltä löytyy lukuisia Rush-klassikoita, ei vähäisimpänä avausraita ja bändin tunnetuin kappale Tom Sawyer.

1980-luvun aikana Rush, monien muiden bändien tavoin seikkaili syntikoiden maailmassa. Suuremmat maineteot jäivät kuitenkin tekemättä, ellei lasketa mukaan vuoden 1989 Prestoa, jossa oli jo havaittavissa irtiottoa 80-luvusta.

90-luvulla bändi seikkaili jälleen uuden musiikin parissa. Tyyli lähentyi alkuaikojen progressiivista rockia, mutta siihen sotkettiin funkin ja hiphopin elementtejä Vuoden 1991 Roll The Bonesin tyyliin.



90-luvun lopussa Rush siirtyi tauolle, sillä rumpali Neil Peartia kohtasi tragedia. Ensin hänen tyttärensä kuoli auto-onnettomuudessa ja vajaata vuotta myöhemmin hänen vaimonsa menehtyi syöpään. Bändin tulevaisuus oli täysin hämärän peitossa.

Peart kuitenkin tunsi edelleen kipinän soittaa ja bändi levytti jälleen 2002. Rumpuvelho meni myös uudelleen naimisiin. 2000-luvulla Rush on jälleen on toiminut aktiivisesti ja onpa bändi ehtinyt käydä ensimmäistä kertaa urallaan Suomessakin. Iso osa Rushin maineesta onkin luotu keikkalavoilla. 2003 julkaistu Live In Rio onkin mainio dokumentti bändin lavakyvyistä.

Klassikko: 1975: Led Zeppelin - Physical Graffiti

Led Zeppelin on eittämättä eräs rockhistorian suurimmista bändeistä. 60-luvun lopulta vuoteen 1980 toiminut bändi jätti varsinkin kuudella ensimmäisellä levyllään lähtemättömän jälkensä historiaan. Bändi myös on vaikuttanut hevin ja hard rockin kehitykseen sekä innoittanut lukemattomia muita bändejä ja muusikoita.

Vuoden 1975 Physical Graffiti nostetaan usein bändin suurimpien levyjen joukkoon yhdessä Zeppelinin kakkoslevyn ja nimeämättömän nelosalbumin kanssa.

Jimmy Pagen, Robert Plantin, John Paul Jonesin ja John Bonhamin yhtye ammensi musiikkiinsa elementtejä blues-klassikoista Robert Johnsonista Muddy Watersiin. Toisen Brittibändin Creamin tavoin myös Zeppelin teki musiikistaan huomattavasti raskaampaa.

Led Zeppelinin syntyhistoriaa alettiin kirjoittaa 60-luvun puolivälissä. Jimmy Page liittyi Yardbirdsiin basistiksi. Pian Page kuitenkin vaihtoi basson kitaraan. Bändin toisen kitaristin Jeff Beckin kanssa Page muodosti hurjan kitaristiduon. Beck erosi pian bändistä ja Yardbirdsin toiminta alkoi hiipua.

Page halusi perustaa maailman parhaan bändin. Hän oli kaavaillut itsensä lisäksi kokoonpanoon Beckiä, Keith Moonia, John Entwistleä, Steve Windwoodia ja Steve Marriottia. Kokoonpano ei koskaan nähnyt päivänvaloa, vaikka Page, Beck ja Moon ehtivätkin nauhoittaa kappaleen Beck's Bolero. Tuossa kokoonpanossa oli mukana myös Nicky Hopkins sekä John Paul Jones.



Jones oli kiinnostunut tekemään yhteistyötä Pagen kanssa ja Led Zeppelinin siemen oli kylvetty. Page alkoi kasata kokoonpanoa ympärilleen. Alunperin mukana oli basistina Chris Dreja. Tämä kuitenkin lähti valokuvaajaksi ja Jones tarttui bassoon. Laulajaksi oli tarkoitus ottaa Terry Reid, mutta tämä hylkäsi tarjouksen. Niinpä Robert Plantiin otettiin yhteyttä. Rumpuihin löytyi John Bonham.

Yhtye kiersi aluksi nimellä The New Yardbirds, mutta nimeksi muuttui Led Zeppelin, kun Atlanticin kanssa tehtiin levytyssopimus.

Bändin ykkös- ja kakkoslevy julkaistiin vuoden 1969 aikana. Levyt olivat valtavan suosittuja. Kakkoslevy saavutti listakärjen Atlantin molemmilla puolin. Lisäksi bändi kiersi samaan aikaan sekä Euroopassa että USA:ssa.

Bändin suosio kasvoi tasaisesti ja keikkapaikat kasvoivat suosion myötä. Valtavan suosion myötä 70-luvun alussa bändin suosio herätti myös vastareaktioita ja sitä kutsuttiin musiikkilehdistössä myös ylihypetetyksi ja yliarvostetuksi.

1971 julkaistu neljäs albumi julkaistiin tämän vuoksi nimettömänä. Kannessa bändin jäseniä edusti vain neljä symbolia. Neloslevy osoitti, että Led Zeppelin oli kaikkea muuta kuin ylihypetetty. Levy myi valtavasti ja siltä löytyy mm. sellaiset klassikot kuin Rock And Roll ja monissa äänestyksissä maailman kaikkien aikojen parhaaksi biisiksi rankattu Stairway To Heaven.



Myös pari vuotta myöhemmin julkaistu Houses Of Holy jatkoi menestyksen tietä. Nimiraita nauhoitettiin samaan aikaan muun materiaalin kanssa, mutta se ilmestyi vasta bändin kuudennella levyllä, 1975 julkaistulla Physical Graffitilla.



Physical Graffiti oli kunnianhimoinen tupla-albumi. Pituus salli bändille erilaisia kokeiluja ja esimerkiksi koskettimia käytettiin aiempia levyjä enemmän. Zeppelin myös ammensi monesta musiikin ilmansuunnasta kuten itämaisvaikutteisesta b-puolen päättävästä Kashmirista käy ilmi. Levyllä on sekä vahvasti countryn suuntaan kallellaan olevaa musiikkia (Down By The Seaside) että tanakkaa voima-bluesia (In My Time Of Dying).



Kokeellisuudestaan huolimatta tutut Zeppelin-elementit olivat levyllä tallella. Graffiti olikin valtavan suosittu sekä yleisön että kriitikoiden keskuudessa.

Physical Graffiti oli viimeinen Led Zeppelinin kultakauden levyistä. 70-luvun lopun levyt Presence ja In Through the Out Door eivät yltäneet aiempien levyjen tasolle. Syyskuussa 1980 bändi treenasi Jenkkikiertuetta varten. John Bonham kuitenkin kuoli alkoholimyrkytykseen. Led Zeppelinin toiminta käytännössä loppui välittömästi.

Vasta 2000-luvun lopulla Zeppelin palasi konserttilavoille. Silloin rumpujen takana paukutti Johnin poika Jason Bonham.

Klassikko: 1974: Kraftwerk - Autobahn

Kraftwerk on eräs kaikkien aikojen keskeisimpiä elektronisen musiikin yhtyeitä, ellei jopa kaikkein tärkein. Düsseldorfista kotoisin oleva yhtye hyödynsi ensimmäisten joukossa erilaisia teknisiä apuvälineitä. Myöhemmin nämä ovat sitten levinneet levyteollisuuteen laajemminkin. Kraftwerk on eräs konemusiikin suuria pioneereja.

Yhtyeen kiistatta tunnetuin levy on vuoden 1974 Autobahn. Sitä on milloin pidetty bändin ensimmäisenä ja milloin ainoana levynä. Todellisuudessa Autobahn on Kraftwerkin neljäs albumi, mutta merkitsi bändille totaalisesti uuden aikakauden alkua.

Kraftwerk perustettiin 1970 Düsseldorfin konservatoriossa opiskelleiden Florian Schneiderin ja Ralf Hütterin toimesta. Alunperin kaksikon bändin nimi oli Organisation ja se julkaisi Tone Float-nimisen levynkin. Kraftwerk, voimalaitos, oli kuitenkin parempi nimi ja se otettiin käyttöön. Myös bändin miehistö vaihtui nimenvaihdon yhteydessä.



70-luvun alussa kolmella levyllään (Kraftwerk 1&2 ja Ralf And Florian) bändi haki vielä uriaan, vaikka yksittäisiä onnistumisia joukossa olikin. Mm. Kraftwerk kakkosella oleva KlingKlang on eräs bändin tunnetuimmista kappaleista.



Schneiderin ja Hütterin yhdessä runoilija/maalari Emil Schultin kanssa tekemä Autobahn-kappale kuitenkin räjäytti pankin. Schult myös maalasi levyn alkuperäisen kannen. 22-minuuttisesta raidasta tehtiin kolmeminuuttinen single, joka oli iso hitti ympäri maailmaa. Myös levy menestyi singlen vetämänä erinomaisesti.

Levyllä käytetään syntikoiden lisäksi kitaraa, huilua ja viuluja. Se kuvaa nimensä mukaisesti matkaa saksalaisella moottoritiellä, tarkemmin matkaa A555-tiellä Kölnistä Bonniin. Kyseinen pätkä oli maailman ensimmäinen Autobahn. Soittimet maalaavat huikean kuvan maisemista, vauhdista kuin oheistoiminnastakin kuten radion räpläämisestä.



Muuten levyn kappaleissa on kaksijakoinen rakenne, ikään kuin esittely ja pääteos. Kappaleiden löyhä teema on yö. Se on matka yön läpi, joka lopulta päättyy aamuun Morgenspaziergang-raidalla.



Myös Autobahnin jälkeen Kraftwerk on nauttinut suurta suosiota elektronisenmusiikin ystävien keskuudessa. Bändi on myöhemmissäkin töissään kuvittanut musiikillaan upeasti jotain tiettyä maisemaa, tunnetta tai tapahtumaa. Hyvänä esimerkkinä 1983 singlenä julkaistu Tour de France, joka kuvaa Ranskan ympäriajoa.

Kyseisen kappaleen tekemisen aikana pyöräilyä harrastanut Hütter joutui vakavaan pyöräilyonnettomuuteen ja oli koomassakin muutaman päivän. Hän kuitenkin toipui myöhemmin.



Kraftwerkin kokoonpano on muuttunut usein, varsinkin 90-luvulla. Tämä onkin vaikuttanut bändin levytystahtiin, eikä varsinaista Kraftwerk-albumia ole nähty sitten vuoden 1986 ilmestyneen Electric Cafeen. Singlejä bändi tosin on julkaissut jonkin verran.

Hütter pyörittää edelleen Kraftwerkiä, vaikka Schneiderkin jätti bändin vuonna 2008. Viime vuosina bändi on lähinnä keikkaillut.

Klassikko: 1973: Lou Reed - Berlin

Lou Reed eli Lewis Allan Reed syntyi 1942 Brooklynissa ja varttui Freeportissa New Yorkissa. Hän onkin usein käsitellyt eri puolia New Yorkista tuotannossaan ja häntä voidaan pitää yhtenä rockmusiikin keskeisistä New Yorkin kuvaajista.

Reed on tunnettu myös nimellä Louis Firbanks, jota on joskus luultu hänen oikeaksi nimekseen. Tämä pseudonyymi sai alkunsa Creem-lehden legendaarisen toimittajan Lester Bangsin vääntämästä vitsistä.

Reed kuunteli nuorena paljon radiota ja kiinnostui sitä kautta musiikista. Rythm'n'blues sekä 50-luvun rock olivat erityisesti nuorukaisen mieleen. Teini-ikäisenä hän myös kävi terapiassa, koska hänen homomainen käytöksensä haluttiin parantaa. Vuoden 1974 kappale Kill Your Sons kertoo Reedin terapiakokemuksista.



Reed aloitti 1960 Syracusen yliopistossa, jossa hän opiskeli elokuvantekoa, luovaa kirjoittamista ja journalistiikkaa. Varsinaisen herätyksen hän kuitenkin koki alkaessaan juontaa myöhäisillan radio-ohjelmaa Excursions On A Wobbly Rail WAER-kanavalla.
Pianisti Cecil Taylorin biisin mukaan nimetyssä ohjelmassa Reed soitti paljon rhytm'n'bluesia ja jazzia. Samoihin aikoihin hän innostui musiikin esittämisestä runoilija Delmore Scwartzin innoittamana.

1963 hän muutti Syracusesta New Yorkiin. Siellä hän soitti eri bändeissä ja toimi laulunkirjoittajana Pickwick Recordsille. Hän sai pikkuhitin The Ostrich -kappaleella, joka parodioi suosittuja tansseja mm. twistiä. Samoihin aikoihin hän tutustui John Caleen.



Ensimmäisen kerran Reed tuli tutuksi yhtenä keskeisimmistä Velvet Undergroundin jäsenistä. Tosin omana aikanaan bändi ei nauttinut kovin suurta suosiota, vaikka Velvetin jälkivaikutus onkin merkittävä.

Reed kuitenkin lähti Velvetistä 1970-luvun alussa Loaded-albumin jälkeen. Myös bändin muilla jäsenillä oli sooloprojekteja ja henkilösuhteet bändin sisällä olivat tulehtuneet.

1972 julkaistiin David Bowien ja Mick Ronsonin tuottama Transformer. Glamrock-albumillaan Reed löi itsensä laajempaan tietoisuuteen. Varsinkin Walk On A Wild Side oli iso hitti, vaikka se joutuikin radiosensuurin kouriin monessa maassa. Suomessa biisi kuitenkin soi iloisesti. Ilmeisesti Ylen päättävissä elimissä meni termi "giving head" yli hilseen. Lasse Mårtensonhan käänsi rivin paljon kiltimmäksi. Vasta Hector teki alkuperäiselle uskollisemman käännöksen 80-luvulla.







Transformerin valtavan menestyksen jälkeen seuraajasta odotettiin samoilla urilla jatkavaa uutta menestystarinaa. Vuonna 1973 ilmestynyt Berlin oli kuitenkin jotain aivan muuta.

Se on Reedin tuotannossa brutaaliuden huippu. Berlin on hyvin elokuvamainen ja sitä onkin kutsuttu korville tehdyksi elokuvaksi. Levy on myös yksi kaikkien aikojen hienoimpia ja viimeistellympiä teema-albumeita.

Levyn kertoo Carolinen ja Jimin rakkaustarinan kuoleman. Tapahtumapaikkana on muurin jakama Berliini. Levyn biisit liikkuvat synkissä vesissä. Teemoina on niin uskottomuus (Caroline Says pt. 1), huumeet (How Do You Think It Feels) kuin väkivaltakin (Caroline Says pt. 2). Lopulta Caroline tekee itsemurhan kappaleessa The Bed. Jim ei kuitenkaan suostu suremaan Carolinen kuolemaa vaan kääntää välittömästi uuden luvun elämässään ja paljastaa oman tunteettoman kylmäverisyytensä.



Tuottaja Bob Erzinin masinoima studio-orkesteri tukee Reedin visiota mainiosti ja sen soittama, paikoin sinfonisia ja jopa oopperallisia sävyjä saava, musiikki onkin tunnelman luonnissa aivan yhtä keskeinen kuin Reedin biiseihin kirjoittamat vahvat tarinat.

Kunnianhimoinen Berlin oli kaupallinen floppi ja Rolling Stone mm. kutsui sitä katastrofiksi. Se kipusi vain vaivoin Bilboardin top 100-listalle. Myöhemmin levy on kuitenkin noussut arvostetuksi klassikoksi ja siitä ovat pitäneet lukuisat muusikot. Mm. Joy Divisionin Ian Curtis on ammentanut Berlinistä oman bändinsä tuotantoon.

Reedin ura on ylä- ja alamäkiä, mikä käy hyvin esiin hänen 70-luvun tuotannossaan. Tässäkin mielessä Reedin urassa on useita yhtymäkohtia David Bowien vastaavaan.

1974 Reed palasi kaupallisen menestyksen syrjään kiinni levyllä Sally Can't Dance. Vuotta myöhemmin hän kuitenkin hämmensi jälleen yleisöä Metal Machine Music, joka oli lähinnä sekavaa meteliä ja yhtä korvien piinaa. Vastavuoroisesti vuonna 1976 julkaistu Coney Island Baby oli lämminhenkinen levy, jonka myös ostava yleisö löysi.



70-luvun lopulta lähtien Reed on levyttänyt tasaiseen tahtiin suuremmalla ja pienemmällä menestyksellä. Reedin myöhempien aikojen helmi on vuoden 1989 teema-albumi New York, joka kiteyttää monia puolia Lou Reedin kuvaamasta New Yorkista. Sitä on myös verrattu teemallisuutensa vuoksi Beliniin, vaikka sävyltään se onkin valoisampi. Jos Berlin on romaani, New York on yhteen kietoutuva novellikokoelma.



Reed jatkaa edelleen säännöllistä musiikin tekemistä. Hän on myös ajoittain lyöttäytynyt yhteen Velvet Undergroundin jäsenten kanssa. Velvet kutsuttiin rock'n'roll Hall of Fameen 1996. Sooloartistina hän odottaa edelleen kunniagalleriaan pääsyä, vaikka onkin ollut jo ehdolla. 2000-luvulla hän on musiikin tekemisen lisäksi julkaissut myös muun muassa valokuvakirjoja.

Klassikko: 1972: Paul Simon - Paul Simon

Paul Simon syntyi 1941 Newarkissa New Jerseyssä. Kouluaikoina hän perusti Art Garfunkelin kanssa Tom&Jerry -bändin, josta myöhemmin kehittyi Simon&Garfukel. Menestyksekäs duo hajosi 1970-luvun alussa menestysalbumi Bridge Over Troubled Waterin jälkeen, kun kummallakin oli enemmän kiinnostusta henkilökohtaisiin projekteihinsa.

Jo Bridge Over Troubled Water oli käytännössä Simonin sooloprojekti, sillä Art Garfunkel oli elokuvakuvauksissa pitkälti kiinni levynteon aikaan. Vuonna 1972 koitti kuitenkin virallisen soolodebyytin Paul Simon julkaisu.

Simonin soolodebyytti erosi merkittävästi Bridge Over Troubled Waterista, vaikka molemmat olivat lähes yksinomaan Simonin aivotyön tulosta. Paul Simon on aina ollut kiinnostunut erilaisista maailmanmusiikin virtauksista. Debyyttialbumilta onkin kuultavissa monenlaisia kaikuja eri puolilta maailmaa. Levyn avaava Mother And Child Reunion kurottelee reggaeta kohti. Sitä seuraava Duncan, joka päätyi myös listoille, yhdistelee Boxerin ja El Condor Pasan sävyjä. Lopputulos on jotain Irkkuballaadiin viittaavaa.



Mother And Child Reunionin ja Duncanin lisäksi myös Me And Julio Down By The Schoolyard oli kolmas menestyssingle.



1972 oli vuosi jolloin ei ollut maailman mediaseksikkäintä tehdä täysveristä singer-songwriter-levyä. Paul Simonin debyytti on kuitenkin genren vahvimpia 70-luvun levyjä. Se myös jatkoi Simon&Garfunkelin aloittamaa uraa ja sinkosi Paulin menestyksekkäälle soolouralle.

Seuraavana vuonna Simon jatkoi menestyksekästä tietään. There Goes Rhymin' Simon sisälsi myös lukuisia hittejä kuten American Tune, Kodachrome ja Loves Me Like A Rock.



70-luvun alkupuoliskolla Simon julkaisi kovalla tahdilla. Vuoden -75 Still Crazy After All These Years oli iso hitti sekä yleisön että kriitikoiden keskuudessa. Levy oli Simonin "avioerolevy" ja sävyltään hieman synkempi. Se myös piti sisällään ensimmäisen Simon&Garfunkel-reunionin raidalla My Little Town.



70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa Simon levytti hieman säästeliäämmin. Levyjä tuli ulos parin-kolmen vuoden välein. Hän kokeili siipiään myös näyttelijänä elokuvassa One Trick Pony, johon teki myös musiikkia.

70-luvun menestyslevyistä huolimatta Paul Simonin menestyksekkäin sooloalbumi on kuitenkin Graceland vuodelta 1986. Se myös monessa mielessä kiteytti Simonin rakkauden maailmanmusiikkia kohtaan. Levyä tehtiin osin Afrikassa ja sillä on soittaa afrikkalaisia muusikoita. Levyltä löytyy useita jättihittejä mm. nimiraita ja A Boy In The Bubble. Graceland myös palkittiin vuoden albumi -grammyllä.



Gracelandin jälkeenkin Paul Simon on tehnyt säännöllisesti musiikkia, mutta 90-luvun alusta lähtien hänen vaikutuksensa pop-musiikille on ollut vähäistä. Vaikka mies säveltää edelleen säännöllisesti ensi vuonna 70 vuotta täyttävän Paul Simonin musiikillinen perintö on kirjoitettu pääosin 60-70-luvuilla. Gracelandin julkaisustakin on jo 24 vuotta. Kuitenkaan Paul Simonia ei ole unohdettu, vaikka viime aikojen maineteot ovatkin vähäisiä. Sen osoitti suosionosoitukset viime vuonna Rock'n'roll Hall Of Famen 25-vuotisjuhlakonsertissa Madison Square Gardenissa, kun Simon&Garfunkel kiipesi esiintymään.

Klassikko: 1971: Doors - LA Woman

Doors on eräs legendaarisimpia 1960-70 lukujen bändejä. Doors henkilöityi täysin Jim Morrisoniin, mutta myös bändin muut jäsenet Robby Krieger, Ray Manzarek ja John Densmore olivat osaavia soittajia. Monien muiden tuon ajan bändien tavoin 1965 perustetun bändin elinkaari jäi lyhyeksi. Bändin taru loppui käytännössä Jim Morrisonin kuolemaan heinäkuussa 1971. Virallisesti bändi hajosi 1973.

Viidessä vuodessa julkaistut seitsemän levyä ja hitit kuten Light My Fire, Break On Through (To Other Side), Roadhouse Blues ja Riders On The Storm sinetöivät yhtyeen aseman. Varsinkin debyyttialbumi sekä 70-luvun alussa julkaistut Morrison Hotel ja LA Woman ovat nousseet suurten rock-klassikoiden joukkoon. Kiistaton vaikutuksensa Doorsin myyttiselle asemalle oli myös Morrisonin persoonassa.

Morrison syntyi 1943 Floridassa. Hänen isänsä Steve oli sotilasupseeri, joten perhe muutti Jimin lapsuudessa tiuhaan ja poika tunsikin juurettomuutta jo nuorella iällä. Koulussa hän oli älykkään häirikön maineessa.



Valmistuttuaan Los Angelesin UCLA:sta 1965 Morrison vietti boheemielämään. Hän tapasi UCLA:ssa myös opiskelleen Ray Manzarekin, joka innostui Morrisonin runoista. Kaksikko alkoi suunnitella bändiä, sillä Manzarek uskoi Morrisonin tekstien vetoavan myös rockyleisöön. Kaksikko halusi perustaa bändin, jossa lyriikoilla olisi iso merkitys.

Jo vuonna 1967 julkaistu debyyttialbumi The Doors oli suuri hitti. Se nousi listakakkoseksi ja Morrisonin tekstit herättivät yhtyeen toivomaa huomiota. Bändin musiikilliset teemat pyörivät synkkien teemojen ympärillä. Doorsin ensimmäistä levyä voidaan myös pitää yhtenä kaikkien aikojen debyyttilevyistä. Löytyyhän siltä mm. Light My Fire, Break On Through, Alabama Song (Whisky Bar) ja Backdoor Man.



Myös Doorsin live-esiintymiset herättivät huomiota. Morrisonia pidettiin yhtenä aikansa suurimmista seksisymboleista. Bändi myös oli toistuvasti viranomaisten hampaissa seksistisen lavashow'n vuoksi. Eikä bändi mitenkään toiminnallaan hillinnyt kohua. Morrison oli myös toistuvasti erilaisissa oikeudenkäynneissä mm. itsensäpaljastamisen vuoksi.

Debyyttiä seuranneet levyt pitivät Doorsin kartalla, vaikka eivät debyyttialbumin kaltaisia hittejä olleetkaan. 1970-luvulla julkaistuilla levyillä Morrison Hotel ja LA Woman bändin blues- ja juurivaikutteet puskivat entistä enemmän esiin.

Kun Doorsin aiempi tuotanto oli ollut tummasävyistä, LA Woman oli jotain muuta. Se oli iloisempi ja rento. Mm. Rolling Stone totesi tuoreeltaan, ettei Doors ole koskaan kuulostanut yhtä paljon Beach Boysilta ja Lovelta. Levyn tunnetuin raita on päätösbiisi Riders On The Storm, joka on niitä harvoja synkempiä biisejä. Muita vastaavia on nimiraita sekä Crawling King Snake.



LA Womanilla myös muut bändin jäsenet pääsivät hyvin esiin. Love Her Madlylla kosketinsoittaja Manzarek on vahvasti esillä.

LA Woman jäi viimeiseksi Doors-levyksi, jolla Morrison oli mukana. Mies oli alkanut inhota asemaansa rock-jumalana ja seksisymbolina ja hän halusi paeta julkisuutta. Morrison oli tuohon aikaan kiinnostuneempi runoistaan kuin rockista.

Morrison kuitenkin kuoli hämärissä olosuhteissa heinäkuussa 1971. Hänen kuolinsyykseen merkittiin alkoholismin aiheuttama sydänkohtaus. 27-vuotiaalle Morrisonille ei kuitenkaan koskaan tehty ruumiinavausta.

Doors pyrki vielä jatkamaan uraansa Morrisonin kuoleman jälkeen, mutta hajosi vuonna 1973 parin huonosti menestyneen levyn jälkeen.

Klassikko: 1970: The Stooges - Fun House

Iggy Popin johtama Stooges perustettiin 1967. Vuonna 1947 syntynyt James Newell Osterberg eli Iggy Pop soitti 60-luvulla Ann Arborissa Michiganin osavaltiossa useissa kokoonpanoissa. Iggy aloitti soittohommat rumpalina. Parikymppisenä hän oli vaikuttunut mm. Rolling Stonesin, Velvet Undergroundin ja Doorsin musiikista.

Stoogesia edeltänyt The Iguanas -bändi hajosi -67, jolloin Iggy perusti Stoogesin. Samalla hän hyppäsi rumpujen takaa bändin nokkamieheksi. Soittokumppaneiksi löytyivät Ron Asheton, Scott Asheton sekä Dave Alexander.

Monet pitävät Iggya punkin kummisetänä. Stooges vaikuttikin moneen 70-luvun punk-bändiin. Stooges halusi erottua 60-luvun hipeistä ja flower power -musiikista. Niinpä Stooges esiintyikin korostetun aggressiivisesti. Suoraviivaisen musiikin lisäksi Iggy mm. viilteli itseään lavalla lasinpaloilla.

Debyyttilevy The Stooges ilmestyi 1969. Mm. I Wanna Be Your Dogin sisältäneen levyn tuotti Velvet Undergroundissa vaikuttanut John Cale. Ilmestymisaikanaan sitä ei pidetty kummmoisenakaan levynä, mutta myöhemmin se on noussut arvostettujen kiekkojen kaanoniin.



Vuotta myöhemmin ilmestynyt kakkoslevy Fun House ei myöskään ollut omana aikanaan mikään kriitikoiden suosikki. Myöhemmin Iggy onkin kommentoinut, että Fun Housen teon aikaan kukaan ei ollut kiinnostunut hänen tekemisistään ja hän nautti joka sekunnista.

Fun Housea tuottamaan tuli Don Gallucci, joka oli jo jättänyt jäljkensä rock-historiaan Kingsmenin Louei Louei -kappaleen kosketinriffin muodossa.



Gallucci osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Rutinoituneena studiomuusikkona hän osasi työskennellä studiossa ja bändin raaka livesoundi tallentui narulle. Studiossa olosuhteet myös järjestettiin samanlaiseksi kuin jos bändi olisi ollut soittamassa pienellä klubilla. Sessioiden välissä bändi myös biletti ankarasti läheisessä motellissa.

Levy tuo esiin kaksi puolta Stoogesista. Levyn alkupuoli on suoraviivaista runttaamista, autotallipunkkia enteilevää meteliä ja hauskanpitoa. Down On The Street, Loose ja T.V. Eye on sitä, mitä Stooges oli lavallakin.

B-puolella Stooges kurottaa kunnianhimoisesti mukavuusalueensa ulkopuolelle. Sillä Stooges osoittaa olevansa muutakin kuin räkäinen ja arvaamaton kaahausakti. Seitsemänminuuttinen Dirt esimerkiksi on bluesia, psykedeliaa ja Ron Ashetonin maukasta kitarointia täynnä.

Toisaalta myös bändin yhteiskunta-anarkia tulee levyn loppupuolella esille kakofoniaa lähentelevässä L.A. Bluesissa.



Fun Housen ilmestymisen jälkeen bändin toiminta muuttui entistä epävakaammaksi ja bändin toiminta oli käytännössä pysähdyksissä pitkiä aikoja. Bändin olemassaolo oli vaakalaudalla mm. rankan päihteidenkäytön vuoksi. Basisti Dave Alexander potkittiinkin pihalle huumeidenkäytön vuoksi.

1972 bändi kokoontui studioon David Bowien houkuttelemana. Kokoonpano käytti nimeä Iggy&The Stooges. Ron Asheton oli siirtynyt bassoon ja kitaristiksi oli tullut James Williamson.

Bändin ainoaksi levyksi jäänyt Raw Power julkaistiin vuonna 1973. Sekään ei ollut ilmestyessään mikään hitti, mutta on sittemmin noussut ehkä Iggyn tunnetuimmaksi levyksi, eikä vähiten Search And Destroyn takia.

Pikavauhtia Raw Powerin jälkeen bändi kuitenkin hajosi lopullisesti. Bändiläisillä oli ongelmia aineiden ja mielenterveytensä kanssa. Mm. Iggyllä oli pahoja ongelmia huumeiden ja masentuneisuuden kanssa.

70-luvun lopulla David Bowie veti Iggyn suosta. Punk oli nousussa ja Iggyn tähtikin sen myötä nousussa. 1977 Iggy julkaisi Lust For Lifen, jonka teossa Bowie oli vahvasti mukana. Mm. nimiraidasta sekä Passangerista on tullut valtaisia hittejä ja virstanpylväitä Iggyn uralla.



Samana vuonna ilmestyi myös The Idiot, joka viimeistään nosti Iggyn arvostetuksi tekijäksi. Myös sen tekemisessä Bowie oli aktiivisesti mukana mm. tuottamalla kyseisen lätyn.



Iggy on jatkanut soolouraansa menestyksekkäästi noista päivistä saakka. 2003 Iggy kokosi uudelleen Iggy&The Stoogesin. Alkuperäisestä Stoogesista vuoden 2003 kokoonpanosta puuttui vain Dave Alexander, joka kuoli jo 1975.

Vuonna 2009 Ron Asheton kuoli. Iggy&The Stooges jatkaa kuitenkin edelleen esiintymistä. Ashetonin korvaa nykykokoonpanossa James Williamson, joka soitti Raw Powerilla.

Festaripalvelua

Tästä vähän vinkkiä päättäjille.

Aina tasaisin väliajoin blogeissa ja mediassa syntyy Suomessakin pienimuotoista keskustelua festareiden tiimoilta. Edelleenkään Suomessa ei kuitenkaan tunnu olevan hirveän suurta halua/taitoa/kykyä palvella festivaaliyleisöä a) paikan päällä b) kotona.

Ainakin Ruisrockissa saa aina lukea jälkikäteen siitä kuinka kalja loppuu kesken, bussit eivät mene riittävän lähelle ja jonoja syntyy. Mutta ei siitä nyt pitänyt kirjoittaa. Onko kukaan muuten käynyt Glastonburyssa? Siellä luulisi olevan jonoja ja festarialueellekin saa kävellä sellaisen kymmenisen kilsaa...

Mutta entäs se työn, levon tai muun sairauden vuoksi kotiin jäävä festarikansa? Koska ei ole mahdollisuutta lunastaa lippua, ei pääse nauttimaan tunnelmasta, vai?

No tämänkin voisi hoitaa hyvin, ns. ison maailman tyyliin. Bonnaroo-festivaaleja on vietetty Briteissä. Line-upista löytyy mm. Gaslight Anthem, National, Tori Amos, Gossip, Flaming Lips jne.

Ja täältä pääsee kuulemaan näitä keikkoja. Piristää kummasti suomalaista sadepäivää. Enjoy.

Koskahan Suomen oloissa saataisiin toteutettua moinen? Vai onko tällainen ilmainen palvelu suomalaiseen tapaan joltain pois...

Klassikko: 1969: CCR - Green River

Legendaarinen Creedence Clearwater Revival ehti olla toiminnassa vain viitisen vuotta (1967-72), mutta jätti tuona aikana lähtemättömän vaikutuksen musiikkimaailmaan. Kuusi loistavaa albumia (ja yksi vähemmän loistava Mardi Gras) sementoivat bändin aseman musiikinrakastajien sydämissä.

Fogertyn veljesten, Johnin ja Tomin, sekä Stu Cookin ja Doug Cliffordin kvartetti teki konstailemattomalla southern rockillaan läjäpäin klassikoita, jotka kaikki tuntevat, vaikka eivät erityisesti musiikista perustaisikaan. Proud Mary, Who'll Stop The Rain, Fortunate Son, Lodi, Looking Out My Back Door jne. jne. Kalifornialaisbändi esimerkin innoittamana syntyi myös lukematon määrä uusia bändejä. Creendence päätyi rock'n'roll Hall Of Fameen 1993.

Vuonna 1945 syntyneet John Fogerty, Stu Cook ja Doug Clifford tapasivat koulussa El Cerritossa Kaliforniassa ja perustivat bändin. Alkujaan bändi soitti instrumentaaleja ja covereita. Tuohon aikaan bändi oli nimeltään The Blue Velvets. Keikoilla mukana kulki myös Johnin isoveli Tom, joka hoiti mm. taustalauluja. Tom kulki bändin mukana myös studioon, kun se sai 60-luvun alkupuolella solmittua levytyssopimuksen pienen sanfranciscolaisyhtiö Fantasy Recordsin kanssa.

Ennen ensilevyn tekoa bändi koki vielä muutoksia. Miehistö pysyi samana, mutta roolit muuttuivat. Pianistina aloittanut Cook siirtyi basson varteen ja Tom otti toisen kitaristin pestin itselleen. John alkoi tehdä pääosin nelikon biisit ja hän myös lauloi ne ominaisella äänellään. Myös Tom osasi laulaa, mutta omien sanojensa mukaan pikkuveljellä oli soundi hallussa. Fogertyn sumutorvesta tulikin CCR:n suurin tavaramerkki.

Bändiä hidasti vielä armeija, mutta vuoteen 1968 kaikki bändiläiset olivat hoitaneet armeijasta itsensä kuiville, joten he pystyivät keskittymään täysipainoisesti musiikkiin.

Samana vuonna julkaistu debyyttialbumi oli jonkinmoinen hitti. Varsinkin radiokanavat kiinnostuivat bändistä ja Suzie Q keräsi mukavasti radiosoittoa ympäri Yhdysvaltoja. Toisena singlenä julkaistu Suzie Q kipusi myös lähelle top kymppiä listoilla.

Creedence ei turhia aikaillut studiossa vaan levyttivät materiaalia kovaa vauhtia. Bändin visiona oli tehdä hyviä biisejä, koota ne levylle ja pistää levy myyntiin.

1969 bändi julkaisi peräti kolme menestysalbumia: Bayou County, Green River ja Willy And The Poor Boys. Bayou Countyn toinen single Proud Mary kipusi Billboardin listalla kakkoseksi. Proud Mary on myös yksi maailman coveroiduimmista lauluista.

Vain muutama viikko myöhemmin CCR jyräsi listoille Bad Moon Risingin ja Lodin turvin. Green River, jolla nämä molemmat ovat, ilmestyi elokuussa. Bändin kolmas levy Green River oli siihen mennessä hiotuin kokonaisuus ja oli maanläheisen tyylin tietynlainen kiteytymä kansikuvaa myöden. John Fogerty on myöhemmin nimennyt Green Riverin omaksi suosikikseen Creedencen tuotannosta. Varsinkin nimiraita on Fogertyn omien sanojen mukaan suoraan hänen sielustaan ja musiikkinsa alkulähteiltä.

Fogertyn laulut olivat varsinkin Creedence aikaan varsin yleismaailmallisia, eikä hän juuri käsitellyt niissä henkilökohtaista elämäänsä. Tai sitten hän piilotti sen taitavasti. Yksi poikkeus sääntöön oli Wrote A Song For Everyone, joka käsitteli Fogertyn avio-ongelmia melko suoraankin.

Kovan levytystahdin lisäksi bändi kiersi ahkerasti esiintyen mm. Woodstockissa. Työntäyteisen vuoden täydensi marraskuussa julkaistu neljäs albumi Willy And The Poor Boys. Se nousi Bayou Countyn ja Green Riverin tavoin top kymppiin.

Creendence jatkoi hengästyttävää tahtiaan myös uudella vuosikymmenellä. 1970 bändiltä ilmestyi kaksi levyä: Cosmo's Factory ja Pendalum. Bändi myös kävi Euroopassa kiertämässä.

Vuonna 1970 valtavan kova tahti alkoi vaatia verojaan. Ilmapiiri bändin sisällä kiristyi Cosmo's Factoryn äänityksissä. John oli enemmän ja enemmän diktaattori bändissä ja se rassasi varsinkin isoveljeä. Pendalumin äänitysten aikaan Tom, joka oli eronnut bändistä useita kertoja aiemminkin vain palatakseen nopeasti, lähti CCR:stä kokonaan. Tomin lähteminen myönnettiin julkisesti helmikuussa 1971.

Seuraavana vuonna Fogerty, Cooke ja Clifford tekivät kolmestaan Mardi Gras -levyn, joka lytättiin täysin. Muun muassa Rolling Stonen kriitikko (ja myöhempien aikojen Bruce Springsteen -manageri) Jon Landau kutsui sitä kaikkien aikojen kelvottomimmaksi rock-tekeleeksi.

Lopulta bändin sisäiset välit ja Mardi Grasin huono vastaanotto johtivat siihen, että CCR hajosi lopullisesti lokakuussa 1972.

Klassikko: 1968: The Byrds - Sweetheart Of The Rodeo

Vuonna 1964 perustetun The Byrdsin elinkaari oli vain kymmenisen vuotta pitkä. Siinä ajassa bändi ehti kuitenkin paljon, ja bändin jälkivaikutus onkin paljon muutakin kuin olla yksi 60-luvun bändi siinä missä Rolling Stones, Beatles ja Beach Boys. Byrdsia pidetään yhtenä keskeisimmistä folkrockin syntyyn vaikuttaneista bändeistä.

Byrds risteili usean musiikkityylin parissa elinkaarensa aikana. Bändi aloitti folkrockin parissa ja siirtyi siitä psykedeliaan ja esitti uransa loppuvaiheessa countrya. Country-aikakaudella syntyi myös Sweetheart Of The Rodeo.

Byrds sai alkunsa, kun Roger McGuinn näki Beatlesin esiintymisen Ed Sullivan show'ssa. Erityisesti vaikutuksen teki George Harrisonin 12-kielinen Rickenbacker-kitara, jollaisen myös McGuinn pikavauhtia hankki. Hankittuaan kitaran hän alkoi akustisilla keikoillaan esittää joitakin Beatles-covereita.

Gene Clark näki McGuinnin vedon I Want To Hold Your Handista. Miehet sopivat yhteistyöstä. Pian tämän jälkeen myös David Crosby otti McGuinniin yhteyttä ja Byrds alkoi löytää muotoaan. Alunperin McGuinn ei innostunut Crosbysta, mutta koska Crosbyn kaverilla Jim Dicksonilla oli levystudio, Crosby kelpuutettiin bändiin. Bändi sai nimekseen The Jet Sets.

Kesällä 1964 Elektra julkaisi bändin ensimmäisen singlen Please Let Me Love You. Elektra-pomo Jac Holzman ei pitänyt bändin nimestä, joten Beatles-vaikutteinen single julkaistiin The Beefeaters-bändin nimellä. Single ei kuitenkaan menestynyt.



Lopullisen nimensä Byrds sai, kun Chris Hillman ja Michael Clark otettiin bändiin mukaan. Läpimurto tapahtui Bob Dylanin kynäilemällä biisillä Mr. Tambourine Man vuonna 1965. Se nousi listakärkeen molemmilla puolin Atlanttia. Tämä oli hyvä juttu myös Dylanille, joka sai coverin ansiosta aiempaa laajemman yleisön huomion. (Kaikkein komeimman luennan tamburiinimiehestä suoritti kuitenkin aikanaan William Shatner.)



-65 Byrds julkaisi kaksi Beatles- ja Bob Dylan -vaikutteista albumia. Mr. Tambourine Man ja Turn Turn Turn nostivat bändin suosioon. Näiden levyjen myötä Byrdsin tavaramerkiksi muodostui McGuinnin 12-kielinen Rickenbacker.

Vuonna 1966 julkaistulla Fifth Dimension -levyllä Byrds kurkotti kohti psykedeliaa. Se luetaankin yhdeksi psykedelian virstanpylväistä. Byrdsit itse käyttivät sähköisestä tyylistään nimeä space rock. Levyltä löytyy yksi bändin suurimmista hiteistä Eight Miles High, jota radioasemat eivät kuitenkaan suostuneet soittamaan, koska se kuulemma sisälsi huumeviittauksia.



Psykedelialinjaa jatkoi vuonna 1967 julkaistu Younger Than Yesturday. Tällä levyllä oli myös kuultavissa ensimmäisiä viitteitä countryyn siirtymisestä.

1968 Byrds julkaisi kaksi levyä. Ensimmäinen The Notarious Byrd Brother jatkoi vielä psykedelia-linjaa. Kiekolta irrotettiin myös menestysleffaan Easy Rider biisi Wasn't Born To Follow.



Levyn valmistumisen jälkeen Byrds-leirissä kuohui, kun David Crosby jätti yhtyeen ja perusti Crosby, Still&Nashin. Toisaalta Gram Parsons liittyi bändiin, joka tyrkkäsi yhtyettä countrympaaan suuntaan.

Byrdsin kuudes studioalbumi Sweetheart Of The Rodeo sai ristiriitaisen vastaanoton. Se oli countrya, muttei edustanut perinteisiä countryn standardeja. Sitä nimitettiin country rockiksi ja oli omiaan tasoittamaan Eaglesin tietä. Byrds myös tukeutui levyllä Dylanin kynään. Levyn päättävä Nothing Was Delivered on Bob-sedän tekosia. Myös Parsons oli aktiivisesti tekemässä biisejä (Hickory Wind ja One Hundred Year From Now).



Parsons kuitenkin lähti Byrdsistä Sweetheart Of The Rodeon jälkeen ja veti mukanaan myös Chris Hillmanin. Tämä oli Byrdsille lopun alkua. Vuonna 1969, jolloin seuraava levy Dr. Byrds&Mr. Hyde ilmestyi, alkuperäisjäseniä oli jäljellä enää McGuinn.

Vielä 70-luvun alussa Byrds julkaisi pari levyä, mutta ne eivät olleet suuria menestyksiä. Vuonna -73 McGuinn hajotti bändin, mutta kokosi sen vielä kerran yhteen. Mukana olivat alkuperäiskokoonpanon jäsenet ja tuloksena oli albumi Byrds. Se oli kaupallinen menestys, mutta sai nuivat arviot. Niinpä sen ympärille suunniteltu kiertue peruttiin ja Byrdsin toiminta hiipui vuonna 1974.