Parempi radio

Nyt ei ole puhe aina niin dynaamisesta Zoom FM:stä. Eräässä Jenkkien luoteiskulman kaupungissa, nimittäin Seatlessa, on ennenkin osattu tehdä kaikenlaista oikein. Nähtävästi osataan nykyäänkin, vaikka grunge kuopattiinkin jo aikaa sitten.

Paikallisella KEXP-asemalla on käynyt mittavahko joukko enemmän ja vähemmän tunnettuja indie-tähtiä esiintymässä livenä studiossa. Sopii aloittaa vaikka Brian Fallonin soolosetillä ja sitten alkaa selailla siitä ylhäältä sitä aakkoslistaa. Saattaa tunti jos toinenkin vierähtää kun sen kahlaa läpi.

Klassikko: 1960 Joan Baez - Joan Baez

Joan Baez on eräs keskeisimmistä 1960-luvun folk-äänistä. Hän on myös avannut myöhemmin tulleille naisartisteille monia ovia. Musiikkinsa lisäksi hänen panoksensa poliittisena aktivistina on ollut merkittävä. Puheet naispuolisesta Bob Dylanista eivät ole liioiteltuja.

Baez syntyi tammikuussa 1941 Staten Islandilla New Yorkissa. Hän opetteli soittamaan ukulelea, jonka sai lahjaksi lapsena. Baezin perhe oli muuttanut 50-luvulla Belmontiin. Joanin musiikkiura käynnistyikin Bostonissa 50-luvun lopulla, jolloin hän soitti paikallisissa kahviloissa akustista kitaraa.

Todenteolla Baezin ura käynnistyi vuoden 1959 Newportin folk-festivaaleilla. Nuori nainen teki vaikutuksen väkevällä ja taipuisalla äänellään. Myöhempinä vuosikymmeninä Baezia leimannut kantaaottavuus ei vielä tuolloin ollut aivan yhtä merkittävässä osassa, vaikka Baez alle kaksikymppisenä tiedostava nuori nainen olikin.

Tuon esiintymisen materiaalista työstettiin debyyttialbumi Joan Baez. Artisti halusi, että levy julkaistaan pienen yhtiön kautta. Valinta osui Vanguardiin. Vanguardissa Baeziin teki vaikutuksen yhtiön rohkeus. Aiemmin levy-yhtiö oli julkaissut The Weawers -nimisen folk-aktin musiikkia, vaikka monet syyttivätkin Weaversin jäseniä kommunisteiksi. Weaverseissa vaikuttanut Fred Hellerman on mukana myös Baezin debyytillä.

Diili kannatti, sillä Baezin debyytti oli valtava hitti. Se on edelleen yksi parhaiten myydyistä naisartistien folklevyistä kautta aikojen. Se on yksi Baezin kuudesta kultalevystä. Puolet levyn materiaalista on trad. biisejä. Tunnetutkin vedot Joan ottaa äänensä turvin kuitenkin omiin nimiinsä.



Debyyttilevy oli kuitenkin vasta alkua menestykselle. 60-luvun alkupuolella julkaisi menestyneitä levyjä, oli ihmisoikeustaistelun eturintamassa vastustaen mm. Vietnamin sotaa ja oli kiinteässä yhteistyössä Bob Dylanin kanssa. Martin Luther King -marssilla 60-luvun lopussa esitetty versiointi Pete Seegerin We Shall Overcomesta oli iso hitti.

Baezin ja Vanguardin yhteinen taival loppui 70-luvun alussa. Baez solmi A&M:n kanssa uuden levytyssopimuksen. Kuusi levyä olivat suosittuja. Myös 70-luvun jälkeen Baezin musiikki on ollut suosittua, vaikka myyntilistojen kärkeä hän ei olekaan kolkutellut.

Pian 70-vuotiaan Joan Baezin jälkivaikutus on kuitenkin ennen kaikkea olla ensimmäisiä moderneja naisfolk-laulajia. Lisäksi hänen vaikutuksensa protestilaulajana on ollut suuri. Baez on ehtinyt elämänsä aikana ottaa aktiivisesti kantaa mm. Vietnamin sotaa vastaan, ihmisoikeuksien puolesta, puhua homojen ja lesbojen puolesta, vastustaa kuolemanrangaistusta, vastustaa Irakin sotaa ja lobata Barack Obamaa presidentiksi.

Levyarvostelu: Disco Ensemble - The Island of Disco Ensemble

Disco Ensemblen neljäs pitkä soitto ”The Island Of Disco Ensemble” ilmestyi 26.5.2010 levykauppoihin. Levy äänitettiin loppuvuonna 2009 ja tuottajana hääri Lemonator yhtyeestäkin tunnettu Lasse Kurki. Mitä Daddy Cool ja Mies mustissa tuumaavat Disco Ensemblen uusimmasta? Kuuntele seuraavasta!



The Island of Disco Ensemble levyn kolmasraita White Flag For Peace oli bändin ensimmäinen singlelohkaisu.



Toisena singlenä Disco Ensemble julkaisi levyltä Protector -kappaleen.

Klassikko: 1959 Ray Charles - The Genius Of Ray Charles

Ray Charles Robinson näki päivänvalon syyskuun 23. päivä 1930 Albanyssa Georgiassa. Kuusivuotiaana glaukooman sokeuttamaa Charlesia voidaan pitää yhtenä soul-musiikin suurista kehittäjistä.

Ray Charles oli varsin monipuolinen soittaja, joka liikkui vaivatta ryhtm'n'bluesin, soulin ja gospelin havutuksilla. Toisinaan Ray ammensi myös jazzista sävyä musiikkiinsa.

Sokeuden lisäksi Charlesin elämässä oli rutkasti muitakin vaikeuksia, jotka vaikuttivat hänen persoonaansa. Charlesin veli hukkui Rayn ollessa pieni ja vanhemmat kuolivat, kun Ray oli varhaisteini. Lisäksi myöhemmällä iällä Charles oli pahasti huumeriippuvainen.

Joka tapauksessa muusikkona Ray oli huikea. Hän opiskeli sokeiden ja kuurojen koulussa musiikkia nuorena ennen kuin muutti Floridaan soittamaan. 1947 hän muutti Seattleen. 1951 Charles sai ensimmäisen top 10-hittinsä, kun Baby, Let Me Hold Your Hand nousi r'n'b-listalle.



50-luvun alussa Charles myös siirtyi Atlantic-levymerkille. Monet Charlesin biisit olivat isoja hittejä r'n'b-listoilla, mutta pop-listoille ovet eivät oikein auenneet.

Vuonna 1959 Charles teki ison läpimurtonsa hitillä What I'd Say. Samana vuonna julkaistiin myös Genius Of Ray Charles -levy. Tämän jälkeen hän siirtyi ABC-yhtiölle. Porkkanana levy-yhtiön vaihdolle oli se, että ABC:ssa Ray sai vapaammat kädet tehdä mitä halusi.



Atlanticille vielä levytetty Genius Of... on levy, jolla kuuluvat paljolti Charlesin jazz-vaikutteet. Kuusihenkisen bändin soittajat on koottu mm. Count Basien ja Duke Ellingtonin bändeissä soittaneista muusikoista. Levyn jälkimmäinen puolisko esittelee sitten Charlesin balladipuolta.

ABC:lla Charles osui nopeasti kultasuoneen. Georgia On My Mind, Hit The Road Jack ja Unchain My Heart olivat vain jäävuoren huippu Charlesin hittikavalkadissa.

Vuonna 1965 Ray pidätettiin kolmannen kerran huumeainerikoksen vuoksi. Tämän jälkeen Ray menikin vieroitukseen ja pääsi lopulta parinkymmenen vuoden narkkarikierteen jälkeen kuiville.

Sattumaa tai ei, Charles ei enää koskaan saavuttanut yhtä isoja hittejä kuin 60-luvun ensimmäisinä vuosina, vaikka teki elämänsä loppuun asti musiikkia ja keikkaili. Isot hitit ja rooli soulin kehityksessä kuitenkin sementoivat legendaarisen aseman. Rock'n'roll Hall of Fameen Charles liitettiin 1986.

Armoton häntäheikki (12 lasta yhdeksän eri naisen kanssa) kuoli kesäkuussa 2004.

Klassikko: 1958 Tito Puente - Dance Mania vol. 1

Latinojazzin isoista nimistä isoin on lienee 1923 New Yorkissa syntynyt "mambon kuningas" Tito Puente. Ahkerana levyttäjänä, keikkailijana ja latinojazzin sanansaattajana Tito Puente nousi koko genren symboliksi.

1970-luvulla Carlos Santana teki hitin Titon kappaleesta Oye Como Va. Kappale ilmestyi Santanan megalevyllä Abraxas, mikä oli omiaan auttamaan Tito Puenten nousua laajan yleisön tietoisuuteen myös länsimaissa. Elämänsä viimeisten vuosien aikana hän myös vieraili Simpsoneissa.

Tito Puente oli kuitenkin paljon muutakin kuin vieraileva kasvo piirrossarjassa. Louis "Sabu" Martinezin tavoin Tito Puente ponnisti Spanish Harlemista musiikkimaailman tietoisuuteen. Alunperin hän aloitti 13-vuotiaana Ramon Oliveron big bändissä rumpalina. Nuorella iällä hän myös opiskeli Juilliardin musiikkikoulussa mm. säveltämistä ja pianon soittoa.



1947 Puente perusti fuusiojazzia ja latinorytmejä yhdistävän bändin Piccadilly Boys. 50-luvun taitteessa Puente nousi isoksi nimeksi.

Puenten isoin hittilevy Dance Mania ilmestyi vuonna 1958. Tuohon aikaan mambo ja latinorytmeihin pohjaava musiikki eli kultakauttaan aiemmin julkaistujen Perez Pradon levyjen ansiosta. Puente oli latino-piireissä jo tunnettu nimi, mutta Dance Mania nosti hänet crossover-hitiksi.

Dance Maniassa on rutkasti räjähtävyyttä ja tulisia rytmejä. Monet crossoveria yrittävät artistit laimensivat hiukan rytmikeitostaan isomman yleisön toivossa. Vaikka kappaleiden tempo ei yltänytkään aivan Puenten energisten livekeikkojen tasolle, Dance Manian soittotempot ovat kuitenkin verrattain nopeat, mikä oli omiaan innostamaan tanssikansaa.



Levy oli Puenten bändin solistille Santitod Colónille debyytti. Hänen vuoroin viettelevä ja vuoroin tulta ja tappuraa. Colón olikin yksi keskeisimmistä elementeistä levyllä.

Uransa myöhemmässä vaiheessa Puente laajensi musiikkiskaalaansa mambosta ja latinorytmeistä yhä pidemmälle. Puente flirttaili niin popin kuin bossa novankin kanssa. Hän oli myös yksi ensimmäisistä muusikoista, jotka yhdistelivät afro-kuubalaisia rytmejä latino-jazzin. Tästä sulatusuunista muodostui lopulta salsa. Puente itse ei kuitenkaan koskaan pitänyt nimityksestä.

Elämän loppupuolella Tito Puente alkoi kerätä tunnustusta myös erilaisten palkintojen muodossa. Puente ehti elämänsä aikana pokata mm. viisi Grammya, joista ensimmäinen tuli 1979, kun Puente oli jo pitkälti yli 50-vuotias.

Tito Puente kuoli toukokuussa 2000 77-vuotiaana. Hän oli saanut sydänkohtauksen, jonka seurauksena hänelle tehtiin leikkaus. Puente ei kuitenkaan kestänyt vaativaa leikkausta.

Klassikko: 1957 Louis "Sabu" Martinez - Palo Congo

Louis Martinez, joka tuli tunnetuksi lempinimellä Sabu, syntyi 1930. Afro-kuubalaisen musiikin suuriin nimiin kuuluva mies tuli tunnetuksi ennen kaikkea innovatiivisena conga-muusikkona.

1940-luvulta lähtien hän soitti muun muassa sellaisten jazz-legendojen kuin Dizzy Gillespie, Horace Silver, Benny Goodman, Charlie Parker ja Art Blakey kanssa.

New Yorkin Spanish Harlemista kotoisin ollut Sabu Martinez hakkasi pikkupoikana peltikannuja 111:nnella kadulla ja jo 11-vuotiaana hän esiintyi 125:nnella kadulla useamman kerran viikossa.

Teini-ikäisenä hän soitti useissa latinobändeissä ennen kuin muutti vuonna 1944 Puerto Ricoon, jolloin musiikkiura myös hetkeksi tyssäsi.

Martinez kävi armeijan 17-vuotiaana, jonka jälkeen hän elvytti musiikkiuransa liittymällä mambomies Joe Locon bändiin. Locon bändissä soittaessaan Sabusta kiinnostuivat myös jazz-piirit.

Vuonna 1948 Martinez liittyi Dizzy Gillespien bändiin, kun bändin edellinen conga-soittaja Chano Pozo oli murhattu. Dizzy myös antoi Martinezille Sabu lempinimen intialaisen näyttelijän mukaan, jota Martinez Dizzyn mukaan muistutti.

Ensimmäinen Sabu-nimellä julkaistu levy Palo Congo oli tavallaan comeback. Nimittäin Martinez oli 50-luvun puolessa välissä jättänyt musiikkibisneksen taakseen perustaakseen strippiklubin Baltimoreen (kaikista maailman paikoista). Sabu myös oli ollut narkkari pidemmän aikaa ja yritti kovasti päästä tuohon aikaan kamasta irti.

Palo Congo esittelee laajalla skaalalla Sabun taidokkuutta ja energisyyttä. Cuban suuntaan kurkottavat rytmit ovat täynnä intohimoa. Levyltä myös kuuluu kaikuja espanjalaisesta ja afrikkalaisesta musiikkiperinteestä.

60-luvulla Sabu jatkoi esiintymistä eri bändeissä ja tapasi Agnetan, josta tuli hänen vaimonsa. 1967 he muuttivat asumaan Agnetan kotimaahan Ruotsiin. Siellä hän myös viihtyi elämänsä loppuun asti. Musiikki kuului Martinezin elämään hamaan loppuun asti. Sabu Martinez kuoli 1979 mahahaavaan.



Martinez ei ollut ensimmäinen, eikä viimeinen conga-virtuoosi. Hän saattoi kuitenkin olla alallaan paras. Hän myös sattui usein olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, mikä edisti uraa merkittävästi.

Palo Congon avausraita El Cumbanchero on myös jäänyt elämään. Alunperin Rafael Hernandezin kirjoittaman biisin luultavasti tunnistaa monista yhteyksistä, vaikka Sabu Martinezia ei koskaan olisi tietoisesti kuullutkaan.

Klassikko: 1956 Louis Prima - The Wildest!

Vuonna 1911 syntynyt italialais-amerikkalainen Lou Prima oli monipuolinen muusikko. Hän lauloi, soitti trumpettia ja kirjoitti biisejä. Hän myös näytteli jonkin verran.

Prima oli muotitietoinen muusikko. 20-luvulla hän soitti big bandissa New Orleans-jatsia. 30-luvulla hän kuitenkin vaihtoi tyylinsä swingiin, 40-luvulla hän siirtyi takaisin big band-musiikkiin, 50-luvulla hän soitti Las Vegasin yökerhoissa ja 60-luvulla kokeili siipiään jopa pop-rock-bändissä.

50-luvun alussa big bandien suosio oli laskussa, eikä Primalla mennyt taloudellisesti kovinkaan hyvin. Myös hänen järjestyksessä neljäs vaimonsa Keely Smith oli raskaana, joten rahalle oli käyttöä.

Prima tarttui puhelimeen ja soitti ystävälleen Bill Millerille, joka oli töissä Las Vegasissa Sahara-yökerhossa. Kyseisen yökerhon yleisön nihkeydestä Primaa varoitteli Cab Caloway, mutta koska Prima tarvitsi rahaa, suuntasi hän saksofonisti Sam Buteran ja muutaman muun muusikon kanssa Vegasiin. Bändi sai nimekseen The Witnesses.



Näistä Sahara-yökerhon 50-luvun fiiliksistä pääsee nauttimaan The Wildest!-albumilla. Levy nauhoitettiin keväällä 1956. Levy julkaistiin kuitenkin niukasti vuoden 1957 puolella.

Louis Priman kritisoijat ovat pitäneet miestä vain italialaisena Louis Armstrong -imitaationa. Priman ohjelmistoon kieltämättä kuului säännöllisesti Satchmon ohjelmistoa. Tälläkin levyllä kuullaan kolme Armstrongin tunnetuksi tekemää kappaletta. Medley kappaleista Basin Street Blues ja When It's Sleepy Time Down South sekä levyn päättäävä (I'll Be Happy When You're Dead) You Rascal You.

The Wildestilla tulee esiin Priman monipuolisuus. Myöskään Keely Smithin, Sam Buteran ja bändin osuutta levyllä ei sovi vähätellä.

Myöhemmässä uransa vaiheessa Prima erosi Smithistä, jonka kanssa oli saanut Grammyn 1959.

1967 Priman tunnistettava ääni toi hänelle ääniroolin Walt Disneyn Viidakkokirjassa. Prima antoi äänensä Kuningas Louielle.



70-luvulla Priman terveys alkoi pettää ja esiintymiset jäivät vähemmälle. Hän kuoli 1978.

Priman vaikutus yli genrerajojen on ollut merkittävä. Hänen tyylistään vaikutteita ovat saaneet lukuisat muusikot ja hänen tekemiään tai tunnetuksi tekemiään kappaleita on versioitu runsaasti.

1988 Brian Setzer coveroi Wildestillakin kuultavan Jump, Jive An' Wail hyvällä menestyksellä. Vielä isompi hitti tuli David Lee Rothin Just A Gigolo-versioinnista. Priman ja Keely Smithin on sanottu myös antaneen toimintamallin Sonny&Cherille.

Klassikko: 1955 Frank Sinatra - In The Wee Small Hours

Zoomin kesän iltapäivät (that's us) käyvät taajuudella 93,4 läpi joka arkipäivä yhden klassikkolevyn. Levy soi kello 15-16. Aloitamme vuodesta 1955 ja päädymme vuoteen 2010. Ensimmäisenä klassikkovalintana kuultiin 24. toukokuuta Frank Sinatran In The Wee Small Hours.

--------------------------
1950-luvun alussa Sinatra oli rappiolla. Aiempien vuosikymmenten menestys näytti olevan taaksejäänyttä. Keikkoja ei juuri ollut, eikä levytyssopimuksesta tietoakaan. Ura tuntui, jos ei olevan umpikujassa, niin ainakin junnaavan paikallaan.

Sinatran pelastajaksi ilmaantui Alan Livingston. Capitol recordsin a&r-puolen varatoimitusjohtaja tarjosi maaliskuussa 1953 Franky-boylle seitsemän vuoden diiliä. Livingston oli jossain määrin Sinatra-fani, eikä kuunnellut kollegoiden varoitteluja entisestä starasta.

Jo ensimmäiset Capitol-levytykset olivat jonkunmoisia hittejä. From Here To Eternity voitti Oscarin. Myös Songs for Young Lovers ja Swing Easy -levyt saivat innostuneen vastaanoton. Sinatran ja nuoren arreista vastanneen Nelson Riddlen yhteistyö loksahti lopullisesti kuitenkin kohdilleen vuoden 1955 levyllä In The Wee Small Hours, joka on Zoomin kesän ensimmäinen klassikko.

In The Wee Small Hours on konseptialbumi. Se ilmestyi pian Sinatran ja Ava Gardnerin suhteen päätyttyä. Se onkin nostettu yhdeksi kaikkien aikojen erolevyistä.



Alunperin levy ilmestyi 12-tuumaisen lp:n lisäksi 10-tuumaisena tupla-albumina, joka oli harvinainen julkaisumuoto. Sillä alleviivattiin konseptin eri puolia.

Sinatran balladivaihde on tällä levyllä suurimmillaan. Mahtipontisuus ja swingi loistavat kuitenkin poissaolollaan. Franky on yksin siellä savuisen kapakan nurkassa muistelemassa Avaa. Eron hetkellä kovimmatkin jätkät ilmeisesti ovat hyvin yksin. In the Wee Small Hours on melankolinen ja surullinen levy.

Nimiraitaa ovat coveroineet muun muassa Carly Simon, Jamie Cullum, Art Blakey ja Count Basie.

Tom Waits on sanonut, että In The Wee Small Hours on yksi hänen suosikkilevyistään ja oli varsinkin Waitsin alkupään tuotantoon isona vaikuttajana. Varsinkin Waitsin 1974 julkaistu kakkosalbumi The Heart of Saturday Night onkin kannestaan lähtien paljon velkaa In The Wee Small Hoursille.

Ronnie James Dio (1942 -2010)

Musiikkimaailma koki tänään 16.5.2010 todella suuren menetyksen, Ronnie James Dio menehtyi 67 vuotiaana syöpään.

Dio oli metallimusiikin pitkäaikaisimpia laulajia, mittava ura ulottui neljälle vuosikymmenelle. 1960-luvulla uransa aloittanut Dio perusti aluksi Elf-nimisen yhtyeen, mutta liittyi 1970-luvulla kitaristi Ritchie Blackmoren johtamaan Rainbow-yhtyeeseen. Vuonna 1980 Dio korvasi Ozzy Osbournen Black Sabbathissa. Dion sooloura kesti 1983-2006, jonka jälkeen hän kokosi Black Sabbath porukan yhteen kiertäen Heaven & Hell nimellä.

Olin etuoikeutettu nähdessäni Dion kolme kertaa lavalla ja kerran Turun laivaterminaalissa. Lavalla hän oli aina viimeiseen asti ammattilainen ja lavan ulkopuolella todellinen herrasmies. Ronnie James Dio oli yksi niistä todellisista rockmuusikoista, jota tulemme jälkeenpäin kaipaamaan. R.I.P. RONNIE…

Summer In The City

Polttaa kesäkakatu miestä...





Se on nyt, ainakin väliaikaisesti. Kesä nimittäin. Jopa siinä määrin, että ensimmäiset ovat jo ehtineet valittaa kuumuudesta ja toivoa pikaisesti saapuvaa talvea. Itse en kuulu heihin.

Ei ollut kuitenkaan tarkoitus kirjoittaa sen enempää Lovin' Spoonfulista, Dannysta, elohopean olemuksesta kuin omista (fantastisista) kesäsuunnitelmistanikaan. Eniten tämä osuu kuitenkin liittyy viimeksi mainittuun.

Tämänkin bloggarin tietoisuuteen on nimittäin ehtinyt tämän vuoden Urbaanin kesäloman ohjelmisto. Viime vuoden tapaan myös tämän vuoden ohjelmisto herättää tyytyväistä hyrinää. Kirjakahvilan piha täyttyy kaikenmoista Urbaani kesäloma on paitsi tapahtumapaikaltaan ja yleiseltä fiilikseltään toimiva konsepti, osoittaa myös, ettei hyviin bileisiin välttämättä tarvita ihan loputtomasti rahaa.

Näillä festivaaleilla myös monipuolisuus kukkii. Kokonaisuudessaan ohjelmaan pääsee tutustumaan täällä. Toimitus suosittelee jyrkästi osallistumaan kekkereihin.

P.S. 16. toukokuuta jää elämään surun päivänä musiikkimaailmassa, sillä Ronnie James Dio on poistunut lopullisesti stagelta. R.I.P.

Paras biisi ikinä

Perjantain kunniaksi jalat vievät vaikka diskoon. Tästä ei meno juuri parane. Disco baby, sexy baby, hot!

Keikalla: Wentus Blues Band (+Honey B and The T-Bones)

Allekirjoittanut on ilolla tervehtinyt Turun Hämeenkadun varressa sijaitsevan legendaarisen Kårenin asteittaista henkiinheräämistä. Keikkamestoja ei koskaan ole liikaa. Varsinkin kun legendaarisia ja osin myyttisiäkin mittasuhteita saaneita paikkoja lakaistaan historian kirjojen sivuille, on ilahduttavaa, että jotkut vanhat paikat säilyvät enemmän tai vähemmän aktiivisina. Kårenillakin on usean vuosikymmenen historia takanaan (ja valtakunnan kylmin takahuone). Kyseessähän on yksi kaupungin vanhimmista yhä toimivista keikkapaikoista.

Bluesiin keskittyminen on hieman riskialtista nykyaikana. Kårenille olisi maaliskuisena iltana mahtunut enemmänkin väkeä, mutta kyseessä oli ensimmäinen ison profiilin blues-ilta. Viimeisen päälle nimekkäät esiintyjät ja varsin inhimilliset lippujen hinnat toivottavasti saavat turkulaisen blues-kansan kaivautumaan jalkeille koloistaan.

Wentus Blues Band on vasta vajaan 25 vuotta vanha kokoonpano. Kilometrejä on keikkabussin mittariin ehtinyt siinäkin ajassa kertyä aika monta. Soittajat ovat ehdotonta eliittiä ja sadat ja tuhannet keikat ovat hioneet ilmaisun kohdilleen. Eipä orkesterilla hirveästi väliä ollut, mitä soittaa. Kaikki kuulosti tasaisen hyvältä.

Honey B T-Bones lämmitteli myös mainiosti. Kuloniemi-Puurtinen pariskunnan bändiä on mahdollisuus nähdä Varsinaisessa Suomessa piakkoin uudelleenkin. Orkesteri poikkeaa seuraavan kerran Turussa, tarkemmin Gracelandissa, jo 26. toukokuuta.

Levyarvostelu: Jesse Malin - Love It To Life

Daddy Cool: Hau Iltsukka.

Mies Mustissa: Hou vaan sinne.

DC: Mitäs meillä tänään on levylautasella? Vaimo laittanut jotain hyvää perunoista?

MM: Vaimosta en niin tiedä, mutta ainakin Jesse Malinin uusi Love It To Life maistuu.
Mutta onko tämä nyt laatikko, muhennos, paistos vai jotain ihan muuta?

DC: Kenties kypsähkö paistos? Aika tanakan rock-levynhän Jesse on vääntänyt parin vuoden hiljaiselon jälkeen.

MM: Juu. Kaveri on löytänyt luomisintonsa uudelleen ja koonnut uuden bändin ympärilleen. St. Marks Social -nimeä totteleva ryhmä rämistelee ihan miehekkäästi. Ja Jessekin kurottaa paikoin aika kivasti kohti punk-menneisyyttään.

DC: Kyllä, varsinkin Black Boombox -kappale edustaa juurikin tätä menneisyyttä. Muuten mielestäni levystä huokuu jo kypsään ikään ehtineen miehen rauhallisuus.

MM: Jesse on kyllä puolihuolimattomasti lipsahtanut yli nelikymppiseksi. Miehen ulkoinen habitus ei tosin ole muuttunut kohta vuosikymmenen kestäneen soolouran aikana pätkääkään.
Musiikki sen sijaan on aika formaalia nykyään. Toisaalta se on hyvä, mutta jotain tästä uudestakin levystä jää kaipaamaan. Musiikki, sanat ja biisit kokonaisuutena ovat hyvin hanskassa, ja pari helmeäkin mm. St. Marks Sunset erottuvat hyvin edukseen massasta, mutta jotain vaikeasti määriteltävää jää puuttumaan.
Tietysti tässä on omalla kohdallani se ongelma, että Fine Art Of Self-Destruction (2002) kiskaisi jalat täysin suusta.



DC: Ei mennä siihen nyt...

MM: Ikääntymisen (Jessen, ei omaani) huomaa muuten siitäkin, että Jessen trademark-nasaali ei puske enää ihan yhtä ikävästi läpi kuin aikanaan.
Allekirjoittanutta se ei ole kyllä oikein ikinä häirinnyt, mutta luulisin, että Jessen lauluääni on yksi iso asia, joka on karkottanut suuret massat Jessen musiikin luota.

DC: Omalta kohdaltani levy oli ehkä liian aikuisrock-painotteinen. Hienoja kitaraosuuksia oli, mutta se kapinallisuus on karissut iän myötä pois.

MM: Minua jäi hieman häiritsemään se, että sanoituksista ei löydy ihan sitä terävintä New Yorkin katujen ääntä, mihin Jesse pystyy. Disco Ghetto on kyllä kasarivaikutteineen yksiselitteisen mainio.



DC: Lowlife In a High Rise taas bossanovabeatteineen ja country-vaikutelmineen hengähdys taas jostain muusta.

MM: Jessehän on perinteisesti tunkenut musiikkiinsa kaikenlaisia vaikutteita. Tuossa mainitsemassasi Lowlifessa luen peittelemättömän viittauksen Sam&Daveen. Soothe me baby, soothe me now -laini tuskin on päätynyt ihan sattumalta kertsiin.
Mutta ei tämä ihan (kovia) odotuksia täytä. Jollain tavalla olen ollut taipuvainen tekemään tiettyjä vertauksia Lou Reedin ja Jessen välillä. Ehkä sen vuoksi, että molemmat alleviivaavat huolella New Yorkia levyillään
mutta ei tämä kyllä mikään Transformer ole.

DC: Jos pitäisi kuvata levyä ruokaan liittyvin adjektiiveihin mitä ne olisivat? Kolmella mennään...

MM: Al Dente, jauhoinen ja muhennettu. Tämä on tällainen arkipäiväinen keitos, joka menee ihan kivasti, mutta ne herkkupalat jäävät vähän vähiin.

DC: Suolaton, kuivahko, mutta rapea.

Rush näkyy myös Suomessa

Rush on yksi kaikkien aikojen parhaista ja pisimpään rock-kentällä temmeltäneistä bändeistä. 60-luvun lopulla Torontossa päivän valon nähnyt orkesteri on kiertänyt ahkerasti maailmaa. Suomessakin Geddy Lee, Neil Peart ja Alex Lifeson piipahtivat vajaan 40 vuoden toiminnan jälkeen.

Trio ei ole palaamassa Suomeen, mutta melkoista herkkua on tarjolla kesäkuun alussa Suomessa. Musiikkidokkarit ovat hieno taiteenlaji, varsinkin hyvin tehtynä. Rushista puhuttaessa näyttävyydestä ja sisällöstä ei luultavasti ole tingitty. Kun homma kruunataan elokuvateatterin puitteilla, odotukset ovat jokseenkin korkealla.

Käytännössä kyse on siis siitä, että Scot McFadyenin ja Sam Dunnin Rush-dokkari Beyond The Lighted Stage nähdään myös eri puolella valtakunnan leffateattereita 7. kesäkuuta. One night only. Tsekkaa tarkemmin missä.

Italoiskelmää à la Patton

Mike Patton tuli suuren yleisön tietoisuuteen Faith No Moren vokalistina yhdeksän vuoden ajan. Tämän jälkeen seuranneen omalaatuisen mutta nerokkaan soolouran tunnetuimmat projektit lienevät Mr Bungle ja Fantômas.Vuoden 1998 alkaneen soolouran aikana Patton on kuitenkin julkaissut 13 levyä ja ollut vierailemassa useissa pienemmissä projekteissa.

Vuonna 2009 Faith No Moren aloittaneen comeback-kiertueen aikana Mike Patton levytti italialaisen 30-henkisen orkesterin kanssa levyllisen italialaista iskelmää 50-luvulta. Mondo Cane -nimeä kantava levy ilmestyi allekirjoittaneen syntymäpäivälahjaksi toukokuun 4. päivänä. Itse en koskaan iskelmästä ole perustanut, siksi onkin hieman erikoista, että kyseinen levy kolahti ja lujaa. Ehkä italiaksi iskelmäkin kuulostaa siedettävältä.

Mainos: Pearl Jamia sunnuntaihin

Roklinnut laulavat blogosfäärissä keväistä laulua. Gremmie.netistä löytää kaiken mitä tarvitsee Pearl Jamista tietää ja vähän enemmänkin. Vastaavantyyppisiä sivuja on netissä muistakin bändeistä, mutta Pearl Jamilla pääsee kivasti alkuun. Voi vaikka odotella Hard Rock Callingia.

Levyarvostelu: The Gaslight Anthem - American Slang

Mies Mustissa: Hai hou.

Daddy Cool: No hau Iltsu.

MM: Oon ollu viime päivät vahvoissa fiiliksissä. Kevään kunniaksi on tullut jämähdettyä. Ensinnäkin olen pyörittänyt suomalaista ja turkulaista jalkapallohistoriaa ruudulla. Vieläkin menee kylmät väreet vuoden 1987 takia.




MM: Toinen syy on Gaslight Anthemin uusi levy, joka lävähtää kauppoihin kesäkuussa.

DC: Tjaa, aiheuttaako se kylmiä väristyksiä?

MM: Ihan väristys-tasolle en ainakaan vielä ole päässyt, mutta täytyy myöntää, että pirun kova levy taitaa olla käsissä.
Olen kovasti kaivannut uutta bändiä, jota seurata suurella intohimolla. Gaslight vaikuttaisi lunastavan ne odotukset, joita esimerkiksi Hold Steady ei täysin ole onnistunut ottamaan. Gaslight Anthem saattaa olla se "uusi E Street Band", jota olen hakenut.

DC: Toisaalta niillä on aika pitkä matka vielä sellaiseksi kulttibändiksi. Potentiaalia on kyllä.

MM: Totta, mutta ei sen välttämättä tarvitsisi liikuttaa samanlaisia massoja kuin Bruce. Kunhan vaan luomisvoima ja biisit pysyisivät edes lähes nykyistä tasoa niin kyseessä olisi timanttinen bändi.

DC: Sitä luomisvoimaa lähinnä tarkoitinkin.

MM: Kuten sanottu, ainakin alku näyttää hyvältä. Pari vuotta sitten ilmestynyt 59 Sound oli käsittämättömän hyvä levy ja sinkosi jatkoa ajatellen odotukset pilviin. Hämmentävää kyllä, American Slang lunastaa siihen asetetut odotukset.

DC: Näin on. Levyn nimikkoraita rouheista soundeistansa huolimatta tuo mielestäni kuitenkin jotain uutta. 59 Soundin menestyksen jälkeen oli varmasti jonkin verran painetta astua levytysstudioon. Tosi hienoa etteivät he ole tyytyneet toistamaan itseään, kuten monilla kohtuu tuoreilla artisteilla on tapana tehdä yhden menestyslevyn jälkeen.

MM: Brucen ja muun New Jersey-skenen lisäksihän Gaslightin pojat ovat nuoruudessaan kuunnelleet paljon Clashia ja muuta Brittipunkkia. Brittivaikutteet kuuluvat kyllä American Slangissa, mutta punk tuntuukin jääneen entistä enemmän taka-alalle. Mikä on tavallaan hassua evoluutiota, koska Gaslightin eka levy Sink or Swim oli aikanaan melko suoraviivainenkin punk-pläjäys.

DC: Joo, jotenkin aikuisempi vaikutelma tästä huokuu. The Diamond Church Street Choir muistuttaa vahvasti jo edellä monesti mainittua pomoa.

MM: Jaa, senkös takia se onkin noussut henkilökohtaisesti yhdeksi levyn kohokohdista. Onhan niitä vaikutteita sieltä kuultavissa, mutta vähemmän tämä Jerseyn suuntaan kumartaa kuin 59 Sound.
Vaikka perusasiat tällä levyllä ovat hyvinkin yksinkertaisia, niin aika monipuolisen levyn kvartetti on kasannut. Oikeastaan heikkoa lenkkiä ei ole löytynyt, huippuhetkiä on useampikin. Jo mainitun The Diamond Church Street Choirin lisäksi The Queen of Lower Chelsea, Boxer ja Spirit of Free Jazz nyt ainakin. Melkein voisi kyllä luetella koko levyn...
Palikat ovat kohdallaan. Soitto kulkee ja laulaja Brian Fallonilla tuntuu noita romanttisesti värittyneitä katutarinoita riittävän, joka tietysti meikäläistä lämmittää. Kauhean kiva myös, että bändi hallitsee hyvät coverit.



DC: Tekstimaailmaa ajatellen kansitaide sopii levyyn täydellisesti. Täytyy kyllä sanoa että olen vaikuttunut Oprhans ja Boxer -tyyppisten rallien rumpuosuuksista. Benny Horowitz osaa kyllä pätkyttää.

MM: Kyllä. Muutenkin bändi soittaa pirun tiukasti. Brianin ja Alex Rosamilian kitaratkin soivat samaan aikaan sekä intensiivisesti että kirkkaina. Tästä esimerkiksi Old Haunts on hyvä esimerkki.
Mitä levynkanteen tulee, niin siinä taas minusta hyvin tulee esiin se, että jos levyn kansi on hyvä ja fiilis siinä kohdallaan niin sisältökään ei ole huonoa.
Melkoista ylistyslaulua tässä on nyt tullut veisattua, mutta ei se varmaan turhaa ole. Jos jotain huonoa levystä hakemalla hakee, niin ensimmäisenä tulee mieleen levyn kesto.

DC: Kaikuu kuuroille korville...

MM: Niin. Yleensähän valitan siitä, että jostain levystä olisi saanut timanttisen vähän karsimalla. Nyt käsissä on kymmenen biisiä ja 35 minuuttia silkkaa timanttia.
Jos vedät kolmella sanalla yhteen, mikä on loppulausunto?

DC: Kaupan kautta kotiin.

MM: Vuoden paras levy.

Vaikeaa tämä levyfriikin elämä osa 1

Mitä tänään koulussa mietin

Kevät on levyfriikille kiireistä aikaa. Tänäkin vuonna huhti-toukokuussa on ilmestynyt mittava kasa. Meillä ja muualla uutuuskiekkoa pukataan pitkän studiotalven jälkeen ilmoille ennen "kaikkien aikojen konsertti- ja festarikesää".

Tämä bloggari on kuullut levykaupasta ainakin Jesse Malinin, Hold Steadyn ja Nationalsin kiihkeän kutsuhuudon. Näiden lisäksi sitten on vino pino sellaisia levyjä, jotka enemmän ja vähemmän voisivat kiinnostaa.

Levyteollisuus on ollut jo iät ja ajat teollisuudenhaara siinä kuin mikä tahansa muukin. Huhti-toukokuu on alalla kiihkeää sesonkia. Toinen uusien julkaisujen keskittymä syys-lokakuussa. Jouluna paketoidaan monenmoista uutta kokoelmaa vanhoilta artisteilta.

Tämä kaikki on hyvin levykuluttajien tiedossa, mutta miksei sitä ikinä muista. Koko talven sitä kyttää uutisia mielenkiintoisten bändien tulevista julkaisuista. Kun kevät sitten koittaa, ne vielä helmikuussa kiihkeästi odotetut levyt ilmestyvät kuitenkin yllättäen kulman takana olevan levykaupan hyllylle (kts. The Hold Steady).

Tämä ei tietenkään koske niitä levyjä, joiden ilmestymisen on muistanut koko ajan. Niitä on odottanut kiihkeästi. Niiden julkaisu tai toimitus myöhästyy. Parin päivänkin ylimääräinen odotus on pitkä (kts. Malin, Jesse).

Ei tässä muuten mitään huolta olisi, mutta kun ei koskaan tajua säästää pitkin talvea levyrahastoon.

Kauniiksi lopuksi keväisiä levyostoksia vauhdittamaan Brian Fallonin versiointi Clash-klassikosta. Gaslight Anthemin uusi levy tulee kauppoihin kesäkuussa. Siitä enemmän juttua ihan pian.

Zoom Sessions: Jantso Jokelin osa 3

World Harmonica Festivalissa, "huuliharpun olympialaisissa", pronssia pokanneen Jantso Jokelinin käsittelyssä huuliharppu taittuu moneen. Huuliharppu sopii niin beatboksingiin kuin legendaariseen train song -perinteeseenkin.

Zoom Sessions: Jantso Jokelin osa 2

Zoom Sessionsin ensimmäisen istunnon toisessa osassa Jantso kertoo afrikkalaisen bluesin tunnuspiirteistä. Miten savannin soundi eroaa suiston kuohunnasta? Mitä Jantso on ottanut itselleen afrikkalaisesta bluesista?

Zoom Sessions: Jantso Jokelin osa 1

Historia tuntee BBC Sessionsit. Pian historian lehdiltä löytyy myös Zoom Sessions. Ensimmäiseksi vieraaksi studioon saapui Jantso Jokelin. Ensimmäisessä osassa Jantso valottaa bluesin syvintä olemusta ja versioi Blind Lemon Jeffersonin bluesklassikon All I Want Is Pure Religionin.

Keikalla: Ataturk Band @ Bar Kuka 14.4.2010

Jaakko&Jayn myötä energinen folk-punk on noussut Suomessakin kovaan kurssiin ainakin tiedostavissa indie-piireissä. Tamperelaiskaksikko kun on osoittanut, että duossa voi olla big bandin verran energiaa ja sointia.

Toinen adhd:sta kärsivä bändi on juuri ensilevynsä julki pukannut Ataturk Band. Bar Kukassa kaksikko rämisteli Anatolia Beat-kiekkonsa julkaisukeikoistaan toisen.

Ataturk Bandissa vaikuttavat Touko Hujanen ja Harmonica World Festivalissakin pronssin verran ansioitunut Jantso Jokelin. Ataturkin vyöltä puolestaan löytyy katusoiton SM-titteli parin vuoden takaa.

Ataturkin musiikkia on melkoisen vaikea määritellä. Asenteeltaan viisari värähtää kirkkaasti punkin puolelle. Musiikillisesti punk on kuitenkin vain yksi laakerinlehti bändin musiikillisessa lihamurekkeessa. Ataturkin kyydissä matka taittuu syvän etelän jokisuistosta, Afrikan savannille ja itämaiden basaariin.
Turkkilaisen luutun ja huuliharpun voimin operoiva duo yhdistelee musiikissaan metallia, folkkia, punkkia, funkkia, soulia, bluesia, rockia ja mitä nyt mieleen sattuu juolahtamaan. Talenttia löytyy, releet on kunnossa (lehmän verellä koristellut valkoiset kaavut) ja kun energiaa on noin viiden bändin tarpeisiin, lopputulos on kohdillaan.

Ataturk tuskin tulee stadioneita valloittamaan, mutta pienen piirin ug-hittiin bändistä kiistatta on. Vaikka menestystä vilpittömästi toivoisikin, ehkä olisi parempi, että kaikkein suurimmat areenat jäisivät valloittamatta. Ainakin yhden keikan otannalla Ataturk Band on parhaimmillaan pienissä, ahtaissa ja hikisissä tiloissa.